ELMIRE (Cléantelle).
Te miekkonen, joka säästyitte kuulemasta
sitä porttisaarnaa, se oli jotain vasta!
Näin mieheni tulleen, mutta en tavannut vielä.
Menen huoneeseeni ja odotan häntä siellä.
CLÉANTE.
Jään tänne vartomaan minä kiireen tähden,
sanon hyvää huomenta vain ja sitten lähden.
Neljäs kohtaus.
Cléante, Damis, Dorine.
DAMIS.
Vähän ettekö puhuis samalla siskoni häistä?
Tartuffe on välissä kai salavehkeilyllä,
niit' ei isä muuten niin yhä siirrä ja väistä.
Miten läheltä mua se koskee, tiedätte kyllä;
Ei sisartani voi lempiä tulisemmin
Valère, kuin hänen sisartaan minä lemmin,
ja jos...
DORINE.
Hän tulee.
Viides kohtaus.
Orgon, Cléante, Dorine.
ORGON.
Hyvää huomenta, lanko!
CLÉANTE.
Olin lähdössä; iloitsen terveenä palaamasta.
Kevät siellä maalla kai oli alulla vasta.
ORGON.
Dorine...
(Cléantelle.)
Rakas lankoni, pahaksi älkää panko,
jos huolesta päästäkseni, kun matkalta palaan,
kotikuulumiset ma ensiksi kuulla halaan.
(Dorinelle.)
Miten näinä kahtena päivänä täällä on voitu?
Hyvin onko kaikki? Mitä on askaroitu?
DORINE.
Koko toisen päivää rouvalla, iltaan asti,
oli kuume ja päänkipu ahdisti ankarasti.
ORGON.
Entä Tartuffe?
DORINE.
Jalo, kiitos, on hällä jaksu:
hän on punaposkinen, pullea, pulska ja paksu.
ORGON.
Mies parka!
DORINE.
Rouva ei illallist' atrioinut,
ei ruoan palaa suuhunsa ottaa voinut,
päänkivusta kärsi niin, yhä kiihtyneestä.
ORGON.
Entä Tartuffe?
DORINE.
Söi yksin, rouvankin eestä;
pari peltopyytä hän hurskaasti poskeen pisti,
ja puoli lampaanreittä, ja kätensä risti.
ORGON.
Mies parka!
DORINE.
Uneen ummistumatta luomen
sai rouva hereillä olla, mink' yötä kesti;
hänet kuumeen puuskat nukahtamasta esti;
piti ääressä valvoa, kunnes valkeni huomen.
ORGON.
Entä Tartuffe?
DORINE.
Uni maanitti makeasti,
meni pöydästä kamariinsa hän kapperasti,
ja alle peiton lämpöisen pötkähti heti,
ja rauhass' aamuun asti siin' unta veti.
ORGON.
Mies parka!
DORINE.
Vihdoin rouva, neuvoomme luottain,
jo suostui ja antoi lääkärin iskeä suonta;
se auttoi, helpotusta koht' ikään tuottain.
ORGON.
Entä Tartuffe?
DORINE.
Kuin sankari haarniskoitui
joka tuskaa torjumaan, joka häijyn juonta,
ja verenhukan sijaan, mi rouvalle koitui,
joi aamiaiseksi viiniä tuopin verran.
ORGON.
Mies parka!
DORINE.
Nyt kumpaisenkin on vointi hyvä;
ja rouvalle virkkaa saan, mikä riemu syvä
hänen toipumisestaan liikutti mieltä herran.
Kuudes kohtaus.
Orgon, Cléante.
CLÉANTE.
Päin naamaa, lanko, teitä hän nauraa ihan,
ja älköön virikkeenä se olko vihan,
jos suoraan sanon: se aivan on ansion mukaan.
Moist' onko päähänpistoa kuullut kukaan?
Noin kuinka voi mies mokoma viehättää,
ett' unhoon kaikki muu hänen tähtensä jää,
ett' ensin saa tuo kulkuri suojelunne,
ja nyt ihan olette...?
ORGON.
Seis, hyvä lanko, seis!
Te puhutte miehestä, jota te ette tunne.
CLÉANTE.
No ehkäpä en; lisätieto ei vikaan veis.
Mut kyllä jo nähdä voi, mitä mies on maata.
ORGON.
Hänet tuntisittepa, lanko, ois ilonne suuri,
siit' ihastuksenne ei vois ikinä laata.
Hän on mies, joka... niin, hän on mies... ah!... mies... niin juuri.
Ken kuulee häntä, sen sieluss' on rauha syvä,
vain savua sille on kaikki maallinen hyvä.
Hänen neuvomanaan olen kuin uus ihminen ikään,
on sieluni vapaa, ei kiedo kiintymys mikään;
kaikk' auttoi kirvoittamaan hän suhteet ja siteet;
veli, lapsi, äiti, vaimo jos multa kuolis,
tuon vertaa en totisesti ma siitä huolis.
CLÉANTE.
Oh, siinäpä inhimilliset mielipiteet!
ORGON.
Josp' oisitte nähnyt tuttavuutemme alun,
tekin saanut oisitte kai saman hartaan halun.
Joka päivä kirkossa lankesi polvilleen
mua vastapäätä hän, vaipuen hartauteen.
Niin palavasti hän rukoili, että se johti
koko seurakunnan huomion häntä kohti,
löi rintoihinsa, huokasi, kyynelehti,
ja lattian paatta suuteli, minkä ehti;
ja pois kun läksin, hän ovelle riensi, että
siin' ojentaa vois mulle hän pyhää vettä.
Sain palvelijalta, jok' elää herransa lailla,
ma kuulla, kuka hän on, miten varoja vailla,
ja annoin rahaa hälle; mut siitä ois
osan aina hän, vähään tyytyen, torjunut pois.
"Se on ihan liikaa", sanoi hän, "puolet riittää.
Avust' ansaitsemattomasta mun suokaa kiittää."
Ja kun en ota takaisin, kun on kieltoni vakaa,
hän menee ja silmäini eessä ne köyhille jakaa.
Minut taivas johdatti niin hänet talooni tuomaan,
ja menestyvän siit' asti sen selvään huomaan.
Viat kaikki hän korjaa, niin, jopa vaimooni nähden
ylen huolehtivainen on, hyvän maineemme tähden,
heti varoittaa, jos ihastelee muut herrat,
mua mustasukkaisempi on viidet verrat.
Mut ette uskois sit' intoa, hyveen voimaa!
Ihan vähimmästäkin hänt' omatunto soimaa,
joka rahtu masentaa hänet maahan asti;
sitä pahaa katui taannoinkin katkerasti,
kun rukoillessaan nappasi kirpun hihasta,
eik' ollut tappaissaan sitä vapaa vihasta.
CLÉANTE.
Jo todentotta on järkenne saanut potkun.
Vai teettekö lorulla tuolla minusta pilaa?
Mikä oikein on tarkoituksena moisen sotkun?
ORGON.
Hyvä lanko, tuo kuuluu kieltäjän ivailulta;
paha kyllä, se henki teissä on saanut tilaa.
Mont' olette varoitusta jo kuullut multa,
voi siitä tulla teille viel' ikävä juttu.
CLÉANTE.
Tuo teidän kaltaistenne on virsi tuttu;
ois kaikkein oltava sokeita samalla lailla,
olet kieltäjä kohta, jos et ole silmiä vailla;
ja jollet tunnusta jos mitä hurskailijoita,
et mitään pyhää usko, et kunnioita.
Suott' ennustelette, mulle ei vaara käkee,
minä puheeni tiedän, ja taivas mieleni näkee.
Noit' ilveilijöitänne en minä liioin suosi,
tekohurskailla kuin tekouljaill' on yksi kuosi:
kuten ei tosiuljaita, joita kunnia johtaa,
suursuiden kerskailijoiden joukossa kohtaa,
tosihurskaskaan, johon tulee katseensa kääntää,
ei ole, ken huitoo ja hurskaaksi naamaa vääntää.
Siin' ettekö mitään eroa huomata saata:
tekopyhyys ja hurskaus, onko ne samaa maata?
Saman todistuksenko aiotte niistä tuoda,
saman arvon naamiolle kuin kasvoille suoda,
ja teeskelyn ja suoruuden panna rinnan,
näön todeksi uskoa, ytimeks ulkopinnan,
sen ihmiseksi, mi varjo on ainoastaan,
ja vaihtaa rahan oikean väärää vastaan?
On eninten ihmisten hiukan kummasti laita,
on määrä ja kohtuus heille outoja maita.
Ei riitä järjen piirissä kyllin tilaa,
joka askeleella he astuu yli sen rajain,
ja asian parhaankin moni usein pilaa
sitä liioitellen ja suunnattomiin sen ajain.
Näen, ett' on paikallaan tämä pikku lisä.
ORGON.
Niin, ylimmäinen te olette oppi-isä;
teill' on koko maailman tieto kukkurapäinen,
te yksin olette viisas ja ymmärtäväinen,
tämän ajan oraakkeli, Cato, ja paitsi teitä
muu ihmiskunta on pelkkiä tyhmyreitä.
CLÉANTE.
En kyll' ole oppi-isä mä ylimmäinen,
ja maailman tieto ei mull' ole kukkurapäinen,
mut tällä tiedollani se mull' on selko,
ett' erotan suorasta väärän, se vaisto ja tunto.
Ja niinkuin minust' ei mikään sankarikunto
ole korkeampi kuin tosi jumalanpelko,
ei mikään maailmassa niin kaunis ja jalo
kuin oikean hurskauden pyhä hehku ja palo,
niin mikään ei tunnu enemmän inhotulta
kuin teeskennellyn hurskauden ulkokulta,
tuo uskon toitotus, julkea silmänkääntö,
tuo petturein pyhänpilkkainen naamanvääntö,
joka rankaisematta pitää peliä sillä,
mitä ylintä on ja pyhintä ihmisillä,
nuo hartaat, joilla on mielessä voitonhalu
ja jumalisuus vain ammatti, kaupankalu,
jotk' arvoja saadakseen sekä luottoa muilta
käy hurskain elein ja näyttäen hurmatuilta,
nuo hartaat, sanon ma, jotka niin intomieliä
oman etunsa perään juoksevat taivaan tiellä,
nuo, joiden on rukous keinoa, kerjäämistä
ja maailmankieltämys hovissa kärkkymistä;
pyhin intoinensa he hellivät himoja lihan,
ovat luihut ja viekkaat, hautojat koston ja vihan,
ja tuhoksi muille he julkeat juonensa käärii
vanhurskauden vaippaan ja taivaan nimessä häärii,
sitä vaarallisempina, kun he iskeä koittaa
juur' aseilla, joita jokainen kunnioittaa,
kun kiihko, josta he vielä kiitosta saavat,
lyö vihityllä veitsellä murhahaavat.
Tekopyhiä noita on montakin nähdä saatu,
mut helppo tuntea hurskas on mielenlaatu;
ja aika tääkin kyll' esimerkkejä tarjoo,
joit' ihailla tulee, joita ei vilppi varjoo.
Mitä todistaa Ariston ja mitä Clitandre,
Oronte ja Alcidamas, Polydore, Periandre?
Ei kenkään kiellä, ett' on elo hurskas heillä,
vaan hurskauttaan ei huuda he turuilla, teillä,
ei täytä ylpeys silmitön heit' yli partaan,
on hyvyys ja lempeys sävynä mielen hartaan;
ain' eivät moiti, kuink' elää ja tekee toiset,
omahyväisyyttä heist' ovat moitteet moiset,
vaan jättäen saarnailut sanasankareille
ovat elämällään ojennukseksi meille;
heti eivät tuomitse luuloista, huhuiluista,
ja ennen hyvää kuin pahaa uskovat muista;
vale heille on vieras ja vilppi ja mieli väärä,
vain oikein elää ainoa silmämäärä;
ei koskaan vihaa syydä he syntistä vastaan,
he itse syntiä vihaavat ainoastaan,
eik' enemmän puuhaa ja paahaa taivaan takia
kuin saa, jos noudattaa sen sanaa ja lakia.
Kas sellaisiin minä katselen ihailulla,
he ansaitsevat esikuviksi todella tulla.
On toista maata, ma sanon, tuo ystävänne,
kovin herkästi uskoen hurskaaks ylistämänne;
tekopyhimys teitä on peijannut ovelasti.
ORGON.
Rakas lanko, joko te pääsitte päähän asti?
CLÉANTE.
Jo.
ORGON.
Nöyrin palvelijanne!
CLÉANTE.
Vain sana yksi!
Tämä kiista sikseen. Valèren aiotte kai
vävyks ottaa; hänhän jo sananne siitä sai?
ORGON.
Niin.
CLÉANTE.
Kuulin jo hääpäivänkin päätetyksi.
ORGON.
Se on totta.
CLÉANTE.
Miks sitten viivyttää sitä vielä?
ORGON.
En tiedä.
CLÉANTE.
Vai ehkä toiset tuumat on tiellä?
ORGON.
Kenties.
CLÉANTE.
Mut ettehän sanaanne aio syödä?
ORGON.
Sitä en ole sanonut.
CLÉANTE.
Teille ei esteet mitkään
pane pakkoa lupaustanne laimin lyödä.
ORGON.
Saa nähdä.
CLÉANTE.
Siinäpä kierrellä kestää pitkään!
Valèren puolesta tietoa selvää anon.
ORGON.
Niin, taivaan kiitos!
CLÉANTE.
Vaan mitä hälle ma sanon?
ORGON.
Mitä mielitte vain.
CLÉANTE.
Minä teidän mieltänne kysyn.
Miten teette? Se tieto on tarpeen.
ORGON.
Ma siinä pysyn,
mitä taivas tahtoo.
CLÉANTE.
Mut älkäämme kimmurrelko.
Luja onko vai ei sana annettu? Suokaa selko.
ORGON.
Hyvästi!
CLÉANTE (yksin).
Vaara nyt nuorten liitolla kai on,
ja varoittaa Valèrea siitä ma aion.