IV

Tyttö istui kädet ristissä, suloisen raukeuden valtaamana,

järjettömästi onnellisena, ikäänkuin mielettömänä. Heilutti päätään ja

aukasematta autuaallisesti unelmoivia silmiään, hän puhui hitaasti,

melkein laulamalla:

— Sinä oma armaani! Me juomme yhdessä sinun kanssasi. Me itkemme

yhdessä — voi miten suloisesti itkemmekään yhdessä. Saan itkeä koko

elämäni edestä! Jäit kanssani, et mennyt pois. Kun näin sinut tänään

peilissä, heti juolahti mieleeni: tuossa hän on, minun valittuni, minun

armaani. Enkä minä tiedä kuka sinä olet veljeni, vaiko sulhaseni, olet

vaan kokonaan omainen, niin läheinen.

Hänkin muisti tuon mustan, mykän, surevan parin peilin kultakehyksissä

ja silloisen ajatuksensa: ikäänkuin hautajaisissa — yhtäkkiä tunsi hän

sietämätöntä tuskaa, kuin olisi ollut painajaisen vallassa kokonaan, ja

hänen täytyi purra hammastaan. Ja siirtyen ajatuksissaan taaksepäin,

muisti hän rakkaan revolverinsa taskussa, kaksi päivää kestäneen paon,

litteän oven, jossa ei ollut ripaa, ja miten hän haki ovikelloa ja

miten pöhöttynyt tarjoilija, joka vielä ei ollut ehtinyt pukeutua

hännystakkiin, tuli pelkässä likaisessa karttunipaidassa avaamaan, ja

miten hän emännän seurassa astui saliin ja näki ne kolme tuntematonta. —

Hänestä alkoi tuntua yhä vapaammalta ja lopulta selvisi että hän on

samallainen kuin oli ollutkin ja aivan vapaa ja että hän voipi mennä

minne ikinä haluttaa.

Ankarina kiersivät hänen silmänsä ympäri tuntematonta huonetta ja

varmana niinkuin hetkeksi humalasta selvinnyt ihminen, joka huomaa

olevansa oudossa ympäristössä, arvosteli hän kaikkea näkemäänsä:

— Mitä tämä on! Mikä mielettömyys! Mikä hirveä uni!

* * * * *

Mutta soitto yhä kuului. Ja nainen yhä istui, ristissäkäsin, nauroi kun

ei ollut voimia puhua, oli menehtymäisillään rajun, ennen tuntemattoman

onnen ikeen alle. Mutta tämä ei ollut unta.

* * * * *

— Mitä tämä sitten on? Onko tämä — totta?

— Totta, rakkaani! Eroamattomat olemme sinun kanssasi. Se on — totta.

Totta — ovat nuo litteiksi rypistyneet hameet, jotka riippuvat

seinällä kaikessa alastomuudessaan. Totta — on tämä sänky, jolla

tuhannet päihtyneet miehet, ovat taistelleet ilettävän hekuman

suonenvetoisissa puistutuksissa. Totta — on tämä hajuvedellä sekoitettu

ummehtunut, kostea lemu, joka tarttuu kasvoihin ja joka tekee elämän

sietämättömäksi. Totta — on tämä nainen, jolla on kalpeat, kärsivät

kasvot ja surullisen onnellinen hymyily.

Asetti jälleen käsien varaan raskaan päänsä, katseli kulmainsa alta,

kuin susi, jota joko tapetaan tahi joka itse aikoo tappaa, ja ajatteli

hajamielisesti:

Tässä se siis onkin totuus... Tämä merkitsee: etten huomenna, enkä

ylihuomenna mene, ja että kaikki saavat tietää miksi en tullut, jäin

naisen luo, aloin juoda ja he sanovat minua petturiksi, raukaksi,

konnaksi. Muutamat puolustavat, arvaavat asian oikean laidan... ei,

siihen ei voi luottaa, parempi on näin. Tietenkin, tietenkin näin. Kun

kerran on matka pimeyteen, niin antaa mennä. Entä sitten etempänä?

En tiedä, pimeätä. Luultavasti jotain kauheata — enhän vielä osaa

heidän tavallaan. Miten omituista: täytyy opetella olemaan huono.

Keneltä oppia sitä? Tytöltäkö?... Ei hän kelpaa opettajaksi, ei

hän itsekään tiedä mitään, vaan kyllä kai minä sen osaan. Huonoksi

täytyy tulla kokonaan niin että... Oh, minä kadotan jotain suurta! Ja

sitten? Ja sitten, joskus tulen tytön luo, taikka kapakkaan, taikka

pakkotyöhön ja sanon: nyt en häpeä, nyt ei minun tarvitse tehdä tiliä

teille mistään, nyt minä itsekin olen samallainen kuin te, likainen,

langennut, onneton. Tahi menen torille, minä langennut ja huudan:

katsokaa, mimmoinen minä olen! Minulla oli kaikkea: järkeä, kunniaa,

minua pidettiin arvossa ja vieläpä — peloittaa ajatellakin — minulla

oli sielun kuolemattomuuskin. Ja kaiken tämän heitin minä langenneen

naisen jalkoihin, kaikesta kieltäydyin ainoastaan siksi että hän

oli huono. — Mitä he sanovat? Aukasevat suunsa selki selälleen ja

ihmetellen lausuvat: "järjetön!" Tietysti, järjetön. Olenko minä siihen

syypää, että olen hyvä? Koettakoon hänkin, tyttö, koettakoot kaikki

tulla hyviksi... Jaettakoon omaisuus niille, joilla sitä ei ole. Mutta

tämä omaisuus on Kristus, johon minä en usko. Taikka toisin: kuka

antaa sielunsa — ei elämää — mutta — sielun, niin minä tahtoisin.

Mutta tekikö Kristus syntiä syntisten kanssa, joiko hän, tahi tekikö

aviorikoksia? Ei, hän vain antoi heille anteeksi, rakastikin heitä. No,

rakastanhan minäkin, annan anteeksi, säälin — miksi siis minun itseni?

Mutta eihän tyttö käy kirkossa. En minäkään. Tämä ei tule Kristuksesta,

tämä on toista, tämä on kauheampaa.

— Kauhistuttaa, Ljuba!

— Niin, rakkaani. Kauhistuttaa ihmistä totuuden kohtaaminen.

Tyttö jälleen puhuu totuudesta. Mutta miksi kauhistuttaa? Mitä minä

pelkään? Mitä minun tarvitsee pelätä — kun kerran itse näin tahdon?

Tietysti, ei ole mitään pelkäämistä. Enkö minä siellä torilla, olisi

korkeammalla kaikkia niitä avosuita? minä alaston, likainen, repaleinen

— minun kasvoni näyttäisivät hirvittäviltä — minä joka itse olen

antanut kaikki — enkö minä olisi silloin ikuisen oikeuden ankara

kuuluttaja, oikeuden, jonka alle itse Jumalankin täytyy alistua,

muutoin ei hän olisikaan Jumala!

— Ei ole mitään kauheata, Ljuba!

‒ Ei rakkaani, kyllä on. Et pelkää, sepä hyvä, mutta älä kutsu sitä. Se

ei ole tarpeellista.

Siis näin minä lopetin. En tämmöistä loppua odottanut. En toivonut

tämmöistä nuorelle, kauniille elämälleni. Jumalani, tämähän on

mieletöntä, olen tullut hulluksi! Ei vielä ole liian myöhäistä. Vielä

voin lähteä.

— Sinä minun rakkaani! — sopersi nainen väännellen käsiään. Hän

vilkaisi tyttöön. Tämän autuaallisesti ummistetuissa silmissä sekä

harhailevassa onnellisessa hymyilyssä ilmeni sammuttamaton jano,

pohjaton nälkä. Ikäänkuin olisi hän jo syönyt jotain suurta, ja

vieläkin söi. Katsahtaen synkkänä tytön laihoihin käsivarsiin ja

mustiin kainalokuoppiin, nousi hän hätäisesti. Ja ikäänkuin tahtoen

pelastaa jotain kallisarvoista — elämän, taikka järjen, taikka sen

entisen hyvän totuuden — alkoi hän hitaasti pukeutua. Ei tahtonut

löytää kaulahuiviaan.

— Kuule Ljuba, etkö ole nähnyt kaulahuiviani?

— Mihin sinä? — heräsi nainen. Ljuban kädet vaipuivat alas ja hän itse

kurottautui eteenpäin, hänen puoleensa:

— Minä lähden.

— Lähdet? —

Toisti tyttö. — Lähdet? Minne?

Naurahti katkerasti.

— Eikö minulla sitten ole paikkoja, minne mennä. Tovereitten luo

tietysti.

— Niitten hyvienkö luokse? Olet pettänyt minut?

— Niin, hyvien luokse, — naurahti jälleen.

Viimein oli pukeutunut. Koetteli kämmenillä kupeitaan:

— Anna lompakkoni.

Antoi sen.

— Entä kello?

Antoi senkin. Se oli pienellä pöydällä.

— Jää hyvästi.

— Pelästyitkö?

Kysymys tehtiin rauhallisesti, luonnollisella äänellä. Hän katsoi ja

näki: edessään seisoi pitkä, solakka nainen, jolla oli hienot, melkein

lapselliset kädet, joka kalpeasti hymyili ja valkein huulin kyseli:

— Pelästyitkö?

Kuinka omituisesti hän muuttui: tuo juuri niin voimakas, jopa

peloittavakin nainen oli käynyt surunvoittoiseksi, hempeäksi tytöksi.

Mutta yhdentekevää. Hän otti askeleen ovea kohti.

— Ja minä kun luulin että sinä jäisit.

— Kuinka?

— Minä luulin että jäisit minun kanssani.

— Miksi?

— Avain on sinun taskussasi. Muuten vain, että minulla olisi hauskempi.

Lukko jo narahti.

— Mene sitten. Mene hyviesi luokse, vaan minä...

... Ja silloin, viime hetkessä, kun olisi ollut vain aukaistava ovi,

jonka takaa hän olisi uudelleen löytänyt toverinsa, ihanan elämän sekä

sankarimaisen kuoleman — teki hän julman, käsittämättömän teon, joka

turmeli koko hänen elämänsä. Lieneekö johtunut mielettömyydestä, joka

joskus niin odottamatta valtaa kaikkein voimakkaimmat ja rauhallisimmat

luonteet, vai vaikuttiko sen todellakin juopuneen viulun vikinä

porttolan seinien sisällä prostitueeratun naisen mustattujen silmien

edessä — että hän nyt keksi jonkuntapaisen viimeisen hirvittävän elämän

totuuden, oman totuutensa, jota eivät ole toiset ymmärtäneet eivätkä

voi ymmärtää. Lieneekö ollut valheellista vai todellista hänen nykyinen

tilansa, mutta hän otti sen vastaan rohkeasti ja häikäilemättä, sillä

tosiasiain välttämättömyydellä, joka teki hänen entisen elämänsä

tulisen viivan kaltaiseksi, jännittäen sen kuin jousen.

Siveli hitaasti kädellään karvaista vankkaa päätänsä, ja sulkematta

edes ovea, meni ja istui entiselle paikalleen sängylle. Kalpeana,

ulkonevine poskipäineen muistutti hän ulkomaalaista, englantilaista.

— Mitä sinä nyt? Unohditko jotain? — kummasteli nainen. Hän ei ollut

odottanut sitä, mitä nyt tapahtui.

— En.

— Mitä sinä sitten? Miksi et mene pois?

Ja rauhallisesti, kuin kivi, johon elämä raskaalla kädellään on

hakannut viimeisen julman käskynsä, hän sanoi:

— Minä en tahdo olla hyvä.

Nainen alkoi iloisena hääriä. Hän riisui häntä kuin lasta, päästeli

auki hänen kengännauhojaan, silitteli hänen päätään, hänen polviaan,

eikä edes nauranut — niin täysi oli hänen sydämensä. Äkkiä katsahtaen

hänen kasvoihinsa tyttö kauhistui:

— Kuinka kalpea sinä olet! Juo, juo pian. Sinusta on vaikeata,

Petetshka?

— Nimeni on Aleksei.

— Yhdentekevä. Tahdotko, kaadan sinulle lasillisen? Mutta varo ettet

polta kurkkuasi, tottumattomana on vaikeata juoda juomalasista.

Suu auki katseli tyttö miten hän joi hitaasti, hiukan epävarmoin

siemauksin. Alkoi yskiä.

— Ei tee mitään. Kyllä sinä opit hyvin juomaan, sen huomaa heti. Olet

kunnon poika. Miten iloinen olenkaan!

Viheltäen tyttö hyppäsi hänen päälleen ja tukahutti hänet lyhyillä,

tulisilla suuteloilla, joihin hän ei kerinnyt vastata. Naurettavaa:

vieras, ja noin suutelee! Lujasti puristi tyttöä käsillään, estäen

häntä liikahtamasta, ja jonkun aikaa ääneti, itsekin liikkumattomana,

piteli tyttöä ikäänkuin olisi koetellut tyyneyden voimaa, naisen

mahtia — omaa valtaansa. Ja nainen nöyränä ja alistuvana puutui hänen

käsissään.

— Olkoon menneeksi! — sanoi hän ja huokasi tuskin huomattavasti.

Jälleen hääri nainen, hehkuen hurjassa ilossaan, kuin tulessa. Ja niin

hän täytti huoneen liikkeillään, että tuntui kuin ei hän yksin, vaan

useita tällaisia puolihulluja naisia olisi puhunut, liikkunut, kulkenut

ja suudellut. Juotti häntä konjakilla ja joi itsekin. Yhtäkkiä muisti

jotain ja löi kätensä yhteen.

— Mutta revolveri! Revolverinhan me olemme kokonaan unohtaneet! Anna

pian, se täytyy viedä konttoriin.

— Mitävarten?

— Minä pelkään sellaisia esineitä. Sattuu vielä laukeamaan!

Hän hymähti ja sanoi:

‒ Mitähän jos sattuu laukeamaan? Niin, jos se nyt yhtäkkiä laukeaa!

Otti esille revolverin ja hitaasti ikäänkuin olisi kädellään koettanut

vanhan, kuuliaisen aseen painoa, antoi sen tytölle. Otti patruunatkin

esille.

— Vie.

Jäätyään yksin, ilman revolveria, jota oli kantanut niin monta vuotta,

kuullessaan puoliavoimesta ovesta kaukaiset tuntemattomat äänet ja

hiljaisen kannusten kilinän, tunsi hän koko sen kuorman suuruuden,

jonka oli hartioilleen ottanut. Hiljaa kulki yli huoneen ja kääntyen

sinne päin, missä entisten toverien piti olla hän lausui:

— No?

Tämä lyhyt sana sisälsi paljon: siinä oli viimeinen hyvästijättö,

sanaton vaatimus kaksintaisteluun, peruuttamaton päätös taistella

kaikkien kanssa, omienkin, ja hitunen, aivan hiukan verran hiljaista

sääliä.

Yhä samassa asennossa seisoi hän, kun Ljuba saapui ja innokkaana alkoi

puhua kynnykseltä:

— Rakkaani, älä suutu? Älä ole vihoissasi, olen kutsunut tänne

tovereitani. Muutamia vain. Ethän pane vastaan? Ymmärrätkö, kovin teki

mieleni näyttää heille sinua, minun valittuani, omaa armastani. Eihän

tee mitään? Ne ovat kilttiä tyttöjä, tänään ei heitä ole kukaan ottanut

ja he ovat yksin siellä. Upseerit ovat hajaantuneet huoneisiin. Eräs

heistä näki revolverisi ja kehui sitä: erinomaisen hyvä, sanoi hän.

Ethän pane vastaan rakkaani, ethän? — tukahutti tyttö hänet lyhyillä,

tulisilla suuteloilla.

Ne jo astuivat sisään, virnistellen, teeskennellen ja säädyllisesti

istuivat riviin, toinen toisensa viereen. Heitä oli viisi tahi kuusi

kaikkein ruminta, vanhanpuoleista tyttöä. Maali peitti heidän kasvonsa,

silmät olivat mustatut ja hiukset kammatut otsalle kuin mikäkin hevosen

otsaharja. Muutamat olivat häpeävinään, toiset rauhallisina odottivat

konjakkia ja katsoivat häneen totisesti, sekä ojensivat käsiään

tervehtiäkseen. Nähtävästi he olivat jo levolle menossa koskapa kaikki

esiintyivät kevyissä aamupuvuissa ja yksi, suunnattoman lihava ja

laiska kylmäverinen nainen, jolla oli uskomattoman paksut käsivarret,

oli tullut pelkässä alushameessa. Tämä lihava sekä vielä toinen, jolla

oli vihaiset linnunkasvot, joilla maali halkeili kuin likainen vanha

rappaus seinällä, olivat aivan päihtyneitä, toiset vain sen verran

että olivat hyvällä tuulella. Ja koko tämä puolialaston, avomielinen

hihittävä joukko ympäröi hänet ja heti alkoi tuntua ruumiin, porterin

ja sen saman irstaisen, saippuaisen hajuveden löyhkä. Tarjoilija,

ruumiinmukaisessa hännystakissa tuli juosten ja toi konjakkia sekä

porteria. Kaikki tytöt kuorossa tervehtivät häntä:

— Markusha! Rakas Markusha! Markusha.

Nähtävästi kuuluu tapoihin näin tervehtiä häntä, sillä juopunut

lihavakin lausui laiskasti:

‒ Markusha!

Kaikki tämä oli niin kummallista. Joivat, kilistivät laseja, puhuivat

kaikki yhtaikaa ja jotain omaansa. Se vihainen, jolla oli linnun

naama, kiihtyneesti kertoi jostain vieraasta joka oli ottanut

hänet lyhyemmäksi aikaa ja jonka kanssa taisi sitten riitaantua.

Usein pistivät väliin kirosanoja, mutta eivät lausuneet niitä

välinpitämättömästi kuten miehet tekevät, vaan aina erikoisen purevasti.

Kaikkia esineitä nimittivät omilla nimillään.

Ensimmältä kiinnittivät häneen vähän huomiota ja hänkin vaikeni

itsepintaisesti ja katseli vain. Onnellinen Ljuba istui vuoteella hänen

vieressään, käsi hänen kaulallaan, itse joi vähän, mutta hänen lasiaan

täytti yhtämittaa. Usein kuiskaili ihan korvan sisään:

— Rakkaani!

Hän joi paljon mutta ei päihtynyt, vaan jotain muuta tapahtui hänessä,

joka synnyttää ihmisiin salaista ja sangen voimakasta alkohoolia.

Ikäänkuin olisi hänen juodessaan hänen sisällään tapahtunut nopea

purkautuminen. Tuntui siltä kuin kaikki, mitä hän oli elämän kuluessa

oppinut, rakastanut ja ajatellut, puheet toverien kanssa, kirjat,

vaarallinen ja kunniakas työ, olisi hiljalleen palanut loppuun,

kadonnut jäljettömiin. Mutta hän itse ei tästä kukistunut, vaan

omituisesti vahvistui ja tuli lujemmaksi. Kuin olisi jokainen

tyhjennetty lasi lähentänyt hänet hänen alkuperäänsä — isoisään,

esivanhempiin, niihin ensimäisiin, alkuaineista kokoonpantuihin

kapinoitsijoihin, joille kapina oli uskonto ja uskonto kapina. Niinkuin

lähtevä väri kuumassa vedessä ‒ luopui ja vaaleni kirjaviisaus, ja

sen sijalle asettui oma, niin kurja ja pimeä, kuin kaikkein mustimman

mullan ääni. Tästä hänen viimeisestä viisaudestaan tuulahti rajaton

vapaus, synkkien metsien äärettömyys ja niittyjen vieno tuoksu. Siinä

näkyi tulipalojen verinen kajastus, siinä kuului kellojen sekava kumina

ja jalkarautojen helinä sekä tuhansista kurkuista nousevat tylsät

rukoukset ja pirullinen nauru — ja mustana tunsi taivaankannen lepäävän

paljaan päänsä yli.

Näin istui hän, tämä kalpea, joka yhtäkkiä oli käynyt niin läheiseksi

kaikille näille hänen ympärillään hyöriville. Tyhjentyneessä, poroksi

palaneessa sielussaan ja hävitetyssä maailmassaan valkoisena tulena

välkkyi ja valaisi kirkkaasti hänen hehkuva tahtonsa yksin. Tuntien

valtansa mahdolliseksi kaikkea luomaan ja kaikki hävittämään, terästyi

hänen ruumiinsa rauhallisena.

Äkkiä hän löi nyrkillään pöytään.

— Ljubka! Juo!

Kun tyttö, säteilevänä hymyillen täytti lasin, kohotti hän sen lausuen:

— Meikäläisten malja!

— Niittenkö? — kuiskasi Ljuba.

— Ei, näitten. Meikäläisten malja! Lurjuksien, konnien, pelkurien,

maailmanmurjomien malja! Niitten malja, jotka kuolevat kuppaan...

Tytöt nauroivat, mutta lihava sanoi laiskasti:

— Tämä on jo liikaa ystäväni.

— Pidä suusi kiinni, — sanoi Ljuba kalpeana: hän on minun valittuni!

... Kaikkien syntymästään sokeiden malja. Näkevät! puhkaiskaamme

silmämme, sillä hävettää, — hän löi nyrkkinsä pöytään, — sillä hävettää

näkevän katsella syntymästään sokeita. Jollemme lyhdyillämme voi

valaista koko tätä pimeyttä, niin sammuttakaamme lyhdyt ja syöksykäämme

kaikki pimeyteen. Ellei ole paratiisia kaikille, niin en minäkään sitä

tarvitse — tämä ei ole paratiisi, hyvät naiset, vaan yksinkertaisesti

sikopahna. Juokaamme tytöt, kaikkien sammuneitten tulien malja. Juo,

pimeys! Pimeyden malja!

Hän horjahti hiukan ja joi. Hän puhui vähän kankeasti, mutta lujalla

äänellä, selvästi lausuen joka sanan. Ei kukaan ymmärtänyt tätä

pontevaa puhetta, mutta hän itse tuo kalpea ja omituisesti äkäinen mies

alkoi miellyttää kaikkia.

Yhtäkkiä alkoi Ljuba puhua, käsiään liikuttaen:

— Hän on minun omani. Hän jää kanssani. Hän oli rehellinen, hänellä on

tovereita, mutta nyt hän jää minun kanssani.

Tule meille Markushan toimeen sanoi lihava laiskasti.

— Pidä suusi kiinni, Manjka, saat vasten naamaasi! Hän jää minun

kanssani. Hän oli rehellinen.

— Kaikki me olemme olleet rehellisiä, sanoi vanha, äkäinen. Ja toiset

jatkoivat:

‒ Minä olin rehellinen neljän vanhaksi... Minä olen nytkin rehellinen,

Jumalan kautta! — Ljuba oli pyrskähtämäisillään itkuun.

— Olkaa vaiti.

— Teiltä on väkivallalla kunnia riistetty, mutta hän on luopunut siitä

vapaaehtoisesti. Hän antoi sen minun kunniastani! En tahdo mitään

tietää rehellisyydestä ja kunniallisuudesta. Te olette kaikki... vaan

hän on vielä viaton...

Ljuba takertui nyyhkytykseen, kaikki toiset remahtivat nauramaan.

Niinkuin he nauroivat, voipi nauraa ainoastaan juopunut, joka on

kadottanut taidon hillitä tunteitaan. Niin kuin he nauroivat, voipi

nauraa ainoastaan pienessä huoneessa, jossa ilma jo on täyttynyt

äänenväreillä eikä enää ota niitä vastaan, vaan kumeasti lähettää ne

takaisin. He itkivät paljosta nauramisesta, retkahtelivat toistensa

päälle ja vaikeroivat. Lopulta hänkin, heitä katseltuaan, pyrskähti

nauruun. Ikäänkuin koko saatanan valtakunta olisi kokoontunut tänne

naurulla saattaakseen hautaan pienen, viattoman kunnian — hiljaa

nauroi itse kuollut kunniakin. Ljuba yksin ei nauranut. Mielenkuohusta

vavisten, hän väänteli käsiään, huusi jotain ja lopulta yltyi nyrkeillä

lyömään lihavaa, joka vaivoin voimattomana torjui hänen lyöntejään

paljailla tukin paksuisilla käsivarsillaan.

— Riittää! — huusi vieras vielä kerran, mutta häntä ei kukaan

kuunnellut. Viimein kaikki hiljeni vähitellen.

— Riittää! — huusi hän vieläkin kerran. — Malttakaa. — Näytän teille

vielä jotain.

— Anna heidän olla, — puhui Ljuba pyyhkien nyrkillään kyyneleitä.

— Täytyy ajaa ne kaikki pois täältä! — Pelästyitkö? — käänsi hän

kasvonsa, jotka vieläkin värisivät naurusta. — Rupesi mielesi tekemään

kunniaa? Tyhmä raukka, — sitä oletkin koko ajan halunnut! Jätä minut!

Vähääkään välittämättä Ljubasta, kääntyi hän toisten puoleen, nousi ja

ojensi kädet ylös:

— Kuunnelkaa. Odottakaa. Heti näytän teille. Katsokaa tänne minun

käsiäni.

Iloisina ja uteliaina tytöt tottelevaisesti, kuin lapset, katselivat

hänen käsiään suu auki.

— Tässä, — hän pudisti käsiään — pitelen minä elämääni. Näettekö?

— Näemme! Eteenpäin!

— Se oli ihana, se minun elämäni. Se oli puhdas ja kaunis, se minun

elämäni. Se oli kuin kaunis kristallimaljakko, tiedättehän. Ja nyt

katsokaa: minä heitän sen! — hän laski kätensä alas ja kaikkien silmät

kääntyivät maahan, ikäänkuin siellä todellakin olisi ollut jokin hauras

ja siro, palasiksi särkynyt esine — ihana ihmiselämä.

— Polkekaa sitä, ilotytöt! Polkekaa, ettei jälelle jäisi palastakaan! —

Hän polkasi jalallaan.

Kuten lapset, jotka iloitsevat uudesta kepposesta, alkoivat kaikki

tytöt vinkuen ja nauraen talloa sitä paikkaa, jossa näkymättömänä oli

särkynyt siro kristallimaljakko — ihana ihmiselämä. Vähitellen valtasi

heidät raivo. Lakkasi vinkuna ja nauru, kuului vain raskas hengitys ja

raju, taukoamaton jalkain töminä.

Kuin loukattu kuningatar, katseli Ljuba häntä olkansa yli, silmissä

raivoisa ilme ja äkkiä, ikäänkuin olisi tullut mielenvikaan,

vaikeroiden heittäytyi hän keskelle naislaumaa ja alkoi kiihkeästi

polkea jalkaansa. Ellei olisi huomannut juopuneitten kasvojen

vakavuutta, eikä sammuneitten silmien hurjistunutta katsetta ja

vääristyneitten suiden vihaa, olisi voinut luulla, että tämä oli jokin

erityinen, uusi tanssi, ilman soittoa ja ilman tahtia.

Tarttuen käsin suureen, karvaiseen päähänsä katseli hän rauhallisena ja

synkkänä.

* * * * *

Pimeydessä puhui kaksi ääntä.

Ljuban ääni oli niin läheinen, tarkkaavainen ja herkkä. Siinä tuntui

pelon värähdys, kuten tavallisesti naisäänessä pimeydessä. Hänen

äänensä oli voimakas, rauhallinen ja kaukainen. Sanat lausui hän

liian kovaan, liian selvästi ja siitä voi huomata ettei hän vielä

täydellisesti ollut humalasta selvinnyt.

— Ovatko silmäsi auki? — kyseli nainen.

— Ovat.

— Sinä ajattelet jotain?

— Ajattelen.

Äänettömyyttä ja pimeyttä, sitten uudelleen tarkkaavainen, valpas

naisääni:

— Kerro minulle lisää tovereistasi. Voitko kertoa?

— Miksei? Ne olivat... Hän puhui "olivat", — kuten elävät puhuvat

kuolleista tahi kuten kuollut voisi sanoa elävistä. Hän kertoi

rauhallisena melkeinpä välinpitämättömänä, niinkuin vanhus kertoo

lastenlapsille sankarisatua aikoja vierineiltä vuosilta. Ja pimeydessä

kuvasi hän Ljuban lumottujen silmien eteen kourallisen hyvin nuoria,

isättömiä ja äidittömiä ihmisiä, jotka olivat vihamieliset sille

maailmalle, jota vastaan taistelivat sekä sille, jonka edestä

taistelivat. Joutuneina mielikuvituksissaan kaukaiseen tulevaisuuteen,

veljes-ihmisten luo, jotka eivät vielä ole syntyneet, kulkevat he koko

elämänsä kalpeina haavoitettuina varjoina, aaveina, joilla ihmiset

peloittavat toisiaan. Ja järjettömän lyhyt on heidän elämänsä. Jokaista

heistä odottaa hirsipuu, tahi pakkotyö, taikka mielenvikaisuus. Heidän

joukossaan on myöskin naisia...

Ljuba kiljasi ihmetyksestä ja kohottautui kyynärpäittensä varaan:

— Naisia! Mitä sinä puhut rakkaani!... Nuoret, hempeät neitoset,

melkeinpä keskenkasvuiset tytöt, miehuullisesti kulkevat miesten jälkiä

ja hukkuvat...

— Hukkuvat. Herra Jumala! — Ljuba pidätti henkeään ja puristautui

lähemmäksi hänen olkapäätään.

— Mitä — tulitko liikutetuksi?

— Ei mitään, armaani, minä muuten vain. Kerro eteenpäin! Ja hän

kertoi eteenpäin. Ja ihmeellistä: jää muuttui tuleksi, ja hänen

kuolinkellojensa kajahduksesta, aukesi tytölle uuden, riemuisan,

mahtavan elämän salaisuus. Kyyneleet rajusti nousivat hänen palaviin

silmiinsä ja kuivivat kuin tulella. Liikutettuna tyttö ahnaasti.

kuunteli ja jokainen vakava sana takoi hänessä uutta sointuvaa

sielua, kuin vasara takoo rautaa. Tasaisesti laskeutui vasara ja yhä

soinnukkaammaksi kävi sielu, ja äkkiä huoneen ummehtuneessa ilmassa

selvänä kajahti uusi, tuntematon ääni — ihmisen ääni:

— Rakas! Minäkin olen nainen!

— Entä sitten?

— Voinhan minäkin mennä heidän luokseen!

Hän vaikeni. Ja siksi että hän vaikeni sekä siksi että hän oli ollut

heidän toverinsa, elänyt heidän kanssaan, muuttui hän äkkiä tytöstä

erityisen tärkeäksi, niin että alkoi tuntua pahalta maata hänen

kanssaan. Siirtyi loitommalle ja asetti kätensä niin etteivät ne

koskeneet häneen. Unohtaen vihansa hyviä kohtaan, kaikki kyyneleensä ja

kirouksensa, pitkät vuodet yksitoikkoista yksinäisyyttä tässä luolassa,

valtasi hänet pelko siitä etteivät ne ota vastaan häntä niin kauniiseen

elämään, joka on täynnä itsekieltäymystä.

— Rakas! Mutta huolivatkohan ne minusta? Jumalani, mitenkähän sen käy?

Kuinka sinä luulet, luuletko sinä että he huolivat minusta, luuletko

etteivät he halveksi minua. Eivätkö he sano: sinulle ei ole luvallista,

olet likainen, olet myynyt itseäsi? Sano pian!

Hiljaisuutta ja sitten vastaus:

— Kyllä he huolivat. Miksi eivät huolisi?

— Rakkaani! Miten he ovat...

— Hyviä, — lisäsi miesääni, ikäänkuin olisi pistänyt tylsän, pyöreän

pisteen. Riemuissaan, liikuttavalla luottamuksella toisti tyttö:

— Niin. Hyviä.

Niin kirkas oli hänen hymyilynsä että tuntui kuin olisi itse pimeyskin

alkanut hymyillä ja ikäänkuin olisivat tähdet tuikkineet. Saapui uusi

totuus tyttöön, eikä pelkoa, vaan ilon toi se tullessaan.

Sitten reipas, rukoileva ääni:

Menkäämme heidän luokseen, rakas! Vietkö sinä minut, ethän häpeä että

tällaisen olet tuonut? Kyllähän he ymmärtävät miten sinä tänne jouduit.

Todellakin, ihmistä ajetaan takaa, minne hän menisi. Johan sitä voisi

mennä vaikka lokaviemäriin. Ja minä.... minä... minä koetan. Miksi

vaikenet?

Syvä hiljaisuus. Sen keskellä kuului miten kaksi sydäntä löi — toinen

tiheästi, kiirettä pitäen, levottomasti — toisen lyönnit olivat

voimakkaat, harvat, omituisen harvat.

— Hävettääkö sinua viedä tämmöistä?

Pitkällinen syvä hiljaisuus ja sitten vastaus, josta tuulahti kylmyys

ja kivenkovuus.

— Minä en mene. En tahdo olla hyvä.

Hiljaisuus.

— He ovat herroja, — kaikui hänen äänensä omituisena ja kolkkona.

— Kutka? — kysyi tyttö kumeasti.

— Ne entiset.

Jälleen pitkällinen vaitiolo — kuin olisi jostain yläilmoista

haavoittunut lintu pudonnut alas ja äänetönnä liikuttelisi siipiään

ilmassa päästäkseen maahan, jota vastaan voisi murskautua ja sitten

nukahtaa rauhallisesti. Pimeydessä hän tunsi miten Ljuba ääneti ja

varovasti, koettaen niin vähän kuin suinkin koskettaa häneen, kiipesi

hänen ylitsensä ja alkoi jotain hommata.

— Mitä sinä teet?

— En tahdo maata näin. Tahdon pukeutua.

Luultavasti oli pukeutunut ja istuutui, koskapa tuoli hiljaa narahti.

Oli niin hiljaista, ikäänkuin ei huoneessa olisi ollut ketään.

Hiljaisuutta kesti kotvan; ja rauhallinen, vakava ääni sanoi:

— Ljuba, pöydälle taisi vielä jäädä konjakkia. Juo lasillinen ja pane

maata.

V

Päivä oli jo valjennut, ja talossa oli hiljaista, kuten jokaisessa

semmoisessa, kun poliisivoima saapui. Monipuolisen arvelun ja harkinnan

jälkeen, häiriön ja edesvastuun pelosta, lähetettiin Markusha

poliisiasemalle, mukanaan seikkaperäinen kertomus salaperäisestä

vieraasta, sekä hänen revolverinsa ja varapatruunat. Siellä heti

arvattiin kuka se oli. Kolme päivää olivat poliisit uneksineet hänestä

ja vainusivat että hän oli täällä lähitienoilla. Viimeiset jäljet

katosivat juuri ———katujen kulmauksessa. Kerran jo määrättiin kaikki

ilopaikat tarkastettaviksi, vaan silloin joku keksi uuden valheellisen

tien, jonne etsijät lähtivätkin, unohtaen talot kokonaan.

Puhelin soi levottomasti. Puolen tunnin kuluttua, lokakuun viileässä

aamussa, autioita katuja äänettömänä kulki suuri joukko poliiseja

ja urkkijoita. Ensimäisenä, koko ruumiillaan tuntien arvonsa, astui

poliisipäällikkö, pitkä vanhanpuoleinen mies, leveässä univormussa,

joka sopi hänelle kuin säkki. Hän haukotteli niin että hänen punainen

riippuva nenänsä katosi harmahtaviin viiksiin. Ja rauhattomana ajatteli

hän, että olisi pitänyt odottaa sotamiehiä, että on mieletöntä lähteä

kohtaamaan sellaista miestä ilman sotilaita, mukanaan unisia kömpelöjä

poliiseja, jotka eivät osaa ampua. Ajatuksissaan ehti hän jo useamman

kerran nimittää itseään "velvollisuuden uhriksi" ja samalla haukotteli

pitkään joka kerta.

Tämä vanha poliisipäällikkö oli aina hieman humalassa. Hänen piirissään

olevat huonomaineiset talot, joista hänkin turmelusta haki, maksoivat

hänelle suuria summia olemassaolostaan; hän ei ensinkään tahtonut

kuolla. Kun hänet tänään nostettiin vuoteesta, piteli hän kauvan aikaa

revolveria vuorotellen toisessa ja toisessa hikisessä kädessään, ja

vaikka aika olikin täpärällä, hän tiesi mistä syystä käski harjata

takkinsa, ikäänkuin olisi lähtenyt tarkastusmatkalle. Eilen vielä

poliisiasemalla, kun tuli puhe hänestä, josta koko poliisikunta

uneksi, oli poliisipäällikkö juopuneen kyynillisyydellä kutsunut häntä

sankariksi ja itseään vanhaksi koniksi. Ja kun apulaiset nauroivat

vakuutti hän vakavana että tällaisia sankareita tarvitaan, vaikkapa

sitten olisikin vain hirsipuuhun.

Hirttäminen on mieluista sekä hänelle että minulle. Hänelle siksi

että menee suoraan taivaanvaltakuntaan ja minulle siksi että saan

vakuutuksen siitä että vieläkin on urhoollisia ihmisiä. Mitä siinä

irvistätte — totta se on!

Hän nauroi itsekin puheilleen, sillä hän oli jo ammoin unohtanut

milloin hänen sanansa olivat totta, milloin valetta. Mutta tänä

lokakuun aamuna, kulkien pitkin kolkkoja katuja tunsi hän selvään että

eilinen oli valetta ja että hän itse oli roisto; eiliset poikamaiset

sanansa hävettivät häntä.

— Sankari! Kuinkas muuten! Jumalani, jos se — sopersi poliisipäällikkö

rukouksessa — jos se vain liikahtaa, tapan kuin koiran. Jumalani!

— Ja alkoi ajatella miksi häntä itseään, vanhaa miestä halutti elää? Ja

äkkiä keksi: se on siksi että kadut ovat härmäiset. Kääntyi taakseen ja

ärjäsi:

— Yhtä jalkaa! Astuvat kuin lampaat... p... p...

Tuuli puhalsi nutun alle, takki oli leveä ja koko ruumis kellui

vaatteissa kuin keltuainen munassa — ikäänkuin olisi hän laihtunut

yhtäkkiä. Huolimatta kylmyydestä olivat kämmenet hikiset.

Piirittivät talon ikäänkuin olisi ollut koko komppania vihollisia,

eikä vain yksi ainoa, joka oli otettava. Varpaillaan hiljaa hiipivät

he sen julman oven taakse. Kuului melua, koputuksia, raukkamaisia

uhkauksia ampua oven läpi. Ja kun he ryntäsivät sisään, täyttäen pienen

huoneen saappailla, takeilla ja pyssyillä näkivät he hänen istuvan

sängyssä pelkässä paidassa, paljaat karvaiset jalat maassa. Hän istui

ja vaikeni. Ei ollut pommia eikä muutakaan peloittavaa. Oli vain

tavallinen ilotytön huone, joka näyttää likaiselta ja inhoittavalta

aamun valossa, huiskin haiskin heitetyitä vaatteita, portterilla

tahrittu pöytä ja leveä painunut sänky, jolla istui lyhyttukkainen mies

ja vaikeni.

— Kädet ylös! — huusi toisten takaa poliisipäällikkö ja puristi

lujemmin revolveria hikisessä kädessään.

Mutta hän ei nostanut käsiään, eikä vastannut.

— Eihän täällä ole mitään! Minähän vein revolverin pois. Hyvä Jumala! —

huusi Ljuba, pelosta hammasta purren. Tyttö oli pelkässä rypistyneessä

paidassa. Hänen vaatteensa tarkastettiin, sänky pengottiin, nurkat

nuuskittiin, kurkistettiin piironkiin, eikä löydetty mitään.

— Minähän vein pois revolverin! — intti Ljuba itsepintaisesti.

— Suu kiinni, Ljubka! — kiljasi päällikkö. Hän tunsi hyvin tytön,

oli pari, kolme yötä viettänyt tämän seurassa, ja nytkin uskoi hänen

puhuvan totta, mutta niin odottamaton oli tämä onnellinen loppu, että

ilosta teki mieli huutaa, jaella käskyjä, näyttää valtaansa.

— Nimenne?

— En sano. Enkä ylipäänsä vastaa mihinkään kysymykseen,

— Tietenkin, tietenkin! — vastasi päällikkö pilkallisesti, mutta

äskeinen rohkeutensa alkoi kadota. Sitten katsahti hänen paljaihin,

karvaisiin jalkoihinsa, nurkassa vapisevaan tyttöön, ja äkkiä valtasi

hänet epäilys.

— Mutta onkohan tämä se oikea? — sopotti hän urkkijalle syrjempänä. —

Tuntuu kuin?...

Urkkija, joka tarkkaavasti tutki hänen kasvojaan, nyökäytti

vakuuttavasti päätään:

— Sama on. On vain ajanut partansa. Poskipäistä voipi hänet tuntea.

— Poskipäät ovat kuin ryövärillä konsanaan, se on tosi...

— Ja katsokaa silmiä. Silmistä tunnen hänet tuhansien joukosta..

— Silmät, niin... Näytähän valokuvaa.

Kauvan tarkasti hän himmeätä varjostamatonta valokuvaa. Siinä oli hyvin

kaunis, erityisen puhtaan näköinen nuorukainen, jolla oli muhkea parta.

Katse kenties oli sama, mutta ei synkkä, vaan hyvin rauhallinen ja

kirkas. Poskipäät eivät ensinkään pistäneet esiin.

— Näetkö: poskipäitä ei näy.

— Nehän ovat parran peitossa. Mutta kun oikein tarkkaan katsoo...

— Niinpä niinkin, mutta sittenkin... Mahtaakohan sillä olla joskus

juomapuuska?

Pitkä, laiha keltanaamainen urkkija, joka itse hyvin usein juopotteli,

hymähti suosiollisesti:

— Eihän niillä ole juomahimoa.

— Tiedän minäkin sen. Mutta sittenkin... Kuulkaapas, — lähestyi

päällikkö: — olitteko te osallisena ———— murhassa? — kunnioittavasti

lausui hän hyvin ylhäisen tunnetun nimen.

Mutta hän vain istui ja hymyili. Hitaasti hän keikutti jalkaansa.

— Teitä puhutellaan!...

— Jättäkää hänet. Hänhän ei rupea vastaamaan. Odottakaamme

prokuraattoria. Hän kyllä pakottaa puhumaan!

Poliisipäällikkö naurahti, mutta mieleltään kävi hän yhä raskaammaksi.

— Ljubka hoi! — huusi hän: — minkä tähden et heti ilmoittanut kuka

huoneessasi oli?

— Minähän...

Päällikkö löi kahdesti tyttöä poskelle, ensin toiselle sitte toiselle.

— Siinä sait! Kyllä minä teille näytän!

Hänen päänsä kohosi ja jalkakin lakkasi heilumasta.

— Tämä ei miellyttänyt teitä nuori mies? — päällikkö yhä enemmän ja

enemmän halveksi häntä. — Minkä sille nyt voi! Te olette tätä lutkaa

suudelleet, ja me...

Päällikkö naurahti ja koko poliisivoima kainosti hymyili. Ja

ihmeellisintä oli että itse Ljubakin nauroi. Tyttö katsoi lempeästi

vanhaan poliisipäällikköön, ikäänkuin olisi nauttinut hänen

leikillisyydestään ja hyvästä tuulestaan. Siitä saakka kun poliisit

saapuivat ei tyttö kertaakaan ollut katsahtanut häneen ja lapsellisen

avomielisesti ilmaisi heille kaikki mitä tiesi hänestä. Hän näki ja

kuuli tämän kaiken ja vaikeni ja hymyili omituisen pilkallista hymyä,

aivan kuin jos metsässä vanha harmaa, maahan vajonnut kivi olisi

alkanut hymyillä. Ovella jo tungeskeli puolialastomia naisia. Joukossa

oli niitäkin, jotka illalla olivat istuneet heidän seurassaan. Mutta he

katselivat kylmäverisinä, tylsin uteliain katsein, kuin olisivat ensi

kerran nähneet hänet; selvästi huomasi etteivät he mitään muistaneet

eilisestä. Pian heidät ajettiin pois.

— Ei ole luvallista, hyvä herrasväki, — puheli päällikkö laiskasti

uteliaalle joukolle. Katsojat tulivat aivan lähelle, tarkastivat hänet

kiireestä kantapäähän, vilkasivat Ljubaan ja ujostelematta tekivät

huomautuksia.

— Kylläpä on hyvä! — sanoi nuori upseeri, se joka oli kutsunut kaikkia

kotiljonkia tanssimaan. Hänellä oli todellakin ihanat valkoiset

hampaat, tuuheat viikset ja lempeät silmät pitkine tyttömäisine

silmäripsineen. Vangittua katseli upseeri säälin sekaisella inholla ja

rypisti naamansa ikäänkuin olisi ollut itkuun purskahtamaisillaan. —

Kuinkas te nyt noin hullusti herraseni, ai-ai-ai! — pudisti hän päätään

ja rypisti nenäänsä.

— Siis, herra vallankumouksellinen, ette ole parempi meitä syntisiä.

Liha on siis teissäkin heikko? — nauroi toinen, vähän vanhempi.

— Minkätähden annoitte pois revolverinne? Voisitte edes ampua. Voin

ymmärtää, että te jouduitte tänne, sellaistahan sattuu jokaiselle,

mutta miksi annoitte pois revolverinne? Sehän on väärin tovereita

kohtaan! — tulisesti puheli nuori upseeri vanhemmalle ja selitti:

tiedättekö, Knorre, hänellä oli browninki, jossa oli kolme patruunaa,

ajatelkaahan! Voi, kuinka rumaa.

Pilkallisesti hymyillen uuden hirmuisen totuuden kukkulalta, katseli

hän nuorta kiihtynyttä upseeria ja huolettomasti heilutti jalkaansa.

Eikä se että hän oli melkein alasti hävettänyt häntä. Ja vaikka hänet

olisi viety kaikkein vilkasliikkeisimmälle torille kaupungissa ja

pantu istumaan naisten, miesten ja lasten silmäin eteen, olisi hän

yhtä välinpitämättömästi heiluttanut karvaista jalkaansa ja hymyillyt

pilkallisesti.

— Luuletteko että he sitten tietävät mitä toveruus on! — sanoi

poliisipäällikkö upseereille, heitettyään halveksivan katseen jalkaansa

heiluttavaan. Mutta hyvät herrat, ei saa puhella. Tunnettehan itsekin

asetukset.

Mutta yhtä vapaasti tuli yhä toisia upseereita ja yhtä vapaasti he

vaihtoivat ajatuksiaan. Yksi, nähtävästi päällikön tuttu, tervehti tätä

kädestä. Ja Ljubakin keikaili upseereille.

— Ajatelkaahan, browninki, kolme patruunaa, ja hän tyhmyri itse antoi

ne pois, — kertoi nuori. — En voi käsittää!

— Etkä sinä Misha, sitä koskaan ymmärräkään.

— Eiväthän he ole pelkureita!

— Sinä, Misha olet idealisti, maito ei ole vielä huuliltasi ehtinyt

kuivaa...

— Simson ja Delila! — sanoi pilkallisesti pienenläntä honottava

upseeri, jolla oli puoleksi sisäänpainunut nenä ja harvat viikset.

Poliisipäällikkö, joka oli hyväntahtoisesti hymyillyt, astui äkkiä

hänen luokseen ja koettaen ruumiillaan suojata häntä, alkoi puhua

kuiskaamalla, hurjasti silmiään pyörittäen:

— Hävettää!... Panisitte housut jalkaanne! Upseerit!... Hävettää...

Olette tekin sankari... rupesitte tytön kanssa, lutkan kanssa... Mitä

toverisi sanovat? Voi, sinua konnaa...

Kurottaen paljaan kaulansa, kuunteli häntä Ljuba. Ja siinä seisoivat

toinen toisensa vieressä nämä kolme totuutta, kolme erilaista

elämäntotuutta: vanha, juoppo, lahjoja rakastava virkamies, joka luuli

itseään sankariksi, irstas nainen, jonka sydämeen oli jo heitetty uuden

elämän ja itsekieltäymyksen siemeniä, — sekä hän. Poliisipäällikön

sanoista hän hieman kalpeni ja aikoi jotain sanoa, mutta sensijaan

hymähti ja uudelleen alkoi rauhallisesti heiluttaa karvaista jalkaansa.

Vähitellen upseerit hajaantuivat, poliisit tottuivat ympäristöön,

kahteen puolialastomaan ihmiseen, ja seisoivat unisina muistuttaen

kaikkia muita vahteja, joitten kasvot ajattelemisen puute tekee

aivan samannäköisiksi. Pannen kädet pöydälle päällikkö suruissaan

mietti sitä, että tänään ei enää saa nukahtaa, että täytyy mennä

hoitamaan virkaansa. Ajatteli jotain muutakin, vielä ikävämpää, vielä

surullisempaa.

— Saanko minä pukeutua? — kysyi Ljuba.

— Et.

— Minun on kylmä.

— Ei tee mitään. Voit istua näinkin.

— Poliisipäällikkö ei katsonut tyttöön.

Ja taivuttautuen hänen puoleensa tyttö kurotti hoikan kaulansa ja

kuiskasi jotain, hellästi, pelkin huulin. Hän kohotti kysyvästi

kulmakarvansa, ja tyttö toisti:

— Rakas! Oma rakkaani!...

Hän nyökäytti päätään ja hymähti lempeästi. Ja se että hän hymähti

hänelle lempeästi, eikä siis ollut mitään unohtanut ja se, että häntä,

tuota ylpeätä ja niin hyvää pidettiin puolialastomana ja halveksittiin,

täytti äkkiä tytön sydämen hellällä rakkauden ja leppymättömällä vihan

tunteella. Kiljahtaen lankesi Ljuba polvilleen märälle lattialle ja

tarttui hänen karvaisiin jalkoihinsa.

— Pukeudu, rakas! — huudahti hän tylsästi: — pukeudu!

— Ljubka, jätä! — veti päällikkö pois tyttöä. — Hän ei ansaitse sitä!

Tyttö hypähti pystyyn.

— Pidä suusi kiinni vanha roisto! Hän on parempi, kuin te kaikki

yhteensä!

— Hän on konna!

— Itse olet konna!

— Kuinka? — äkkiä tokasi päällikkö. — Hoi Fedosejanko, korjaa pois

tyttö. Pane nyt pyssysi pois tolvana!

— Rakas! minkätähden annoit pois revolverisi, — parkui tyttö polisin

käsissä. — Miksi et tuonut pommia... Kyllä me olisimme heidät... me

olisimme... heidät kaikki...

— Tuki hänen suunsa!

Hengästyksissään, ja vaieten, taisteli nainen epätoivoissaan ja koetti

purra häntä piteleviä paksuja sormia. Hämillään, tietämättä miten

painia naisen kanssa, repien häntä hiuksista ja rinnoista, kaatoi

vaalea poliisi hänet lattialle ja honotti hirveästi. Eteisestä kuului

ääniä ja santarmien kannukset kilisivät. Ja jotain jutteli suloisen

sydämellinen, sointuva barytoni, aivan kuin olisi oopperalaulaja

lähestynyt, ikäänkuin juuri olisi alkanut vakava todellinen ooppera.

Polisipäällikkö korjasi takkiaan.