Muutamana iltana alkoi Pertti suurella huolella pukeutua mennäkseen
yksinään rouva Halmin luo. Lopuksi otti hän koko hyvähajuvesisuihkun
vaatteilleen. Outo olisi luullut häntä ulkomuodosta päättäen
näyttelijäksi, jota jo oma ammatti viekottelee pukeutumaan
turhamaisuuksiin.
Sitten täysin valmiina hän lähti. Sydän kovemmin tykyttäen nousi hän
rouvan asunnon rappuja. Asiastaan oli hän vetänyt monella eri tavalla
arpaa kotonaan ja aina päässyt voittajaksi. Pitäisihän sen siis
onnistua...
Rouva itse tuli eteiseen häntä vastaan. Hän vähän hämmästyi nähdessään
Pertin yksinään ja katsoi pitkään hänen taaksensa, tullakseen
varmuuteen, eikö ketään muuta uskonveljeä ollut hänen seurassaan. Mutta
ketään muuta ei ollut.
Nähtävästi levottomana pyysi hän Perttiä saliin. Siellä he molemmat
istuivat hetken äänettöminä, osaamatta puhua toisilleen niin luotuista
sanoa. Keskeyttääkseen tätä tuskallista vaitioloa lähti rouva
puuhaamaan teetä ja pyysi anteeksi, että jätti Pertin yksin. Pertti
teki äänettömäksi vastaukseksi parhaimman kumarruksen, minkä taisi. Ja
häntä mieli naurattamaan hetken juhlallisuus.
Jäätyään yksin saliin rupesi Pertti käsintuntuvasti tutkimaan rouvan
komeita huonekaluja. Hän silitteli niiden hienoa, hiottua pintaa ja
hyväili kädellään niiden silkkiä ja pehmoista päällyskangasta. Lampun
komeaa värillistä varjostinta jäi hän ulompaa ihailemaan.
Kun hän kuuli rouvan tulevan, palasi hän varpaillaan pehmein askelin
entiselle paikalleen.
Rouva toi muassaan aivan vereksen "Sotahuudon". Hän asetti rillit
nenälleen aikeessa ruveta sitä lukemaan. Mutta se jäikin tekemättä, kun
Pertti tuijotti häneen niin omituisesti. Leski aristui entistä enemmän
ja kysyi silmät alasluotuina:
-- Miks'ei herra Tappura tullut? Minä pidän hänestä niin paljon. Hän on
niin lämminsydäminen kristitty ja sellainen saarnaaja...
-- Minä tulin suoraan kotoani, sai Pertti vastatuksi.
-- Hän on teistäkin puhunut niin paljon hyvää. Minä olen sanomattoman
onnellinen saada olla hänen seurassaan. Hänestä oikein leveää
ympäristöön kristillinen rakkaus.
-- Niin.
-- Ettekö tekin tunne itseänne onnelliseksi? Minulle on elämä muuttunut
perinpohjin, kun tulin pelastetuksi. Minä elän ikäänkuin toista
nuoruuttani, mutta puhdistettua ja kirkastettua. Oi! minä olin ennen
niin paha!
-- Onhan meillä syntimme jokaisella.
-- Mutta voi teitä onnellista, joka jo nuoruutenne keväimessä olette
valinnut oikean elämän tien. Voi jos minäkin olisin teidän iällänne!...
Jos minäkin olisin jo teidän iällänne tullut elämän tosi lähteelle!
Mutta hyvä nytkin! Olen päässyt rauhaan omantuntoni kanssa! Olen
löytänyt armon!
-- Rouva on nyt onnellisempi kuin ennen nuorena?
-- Paljon onnellisempi! Nuorena minua synti alituisesti kiehtoi.
Ette voi uskoa, miten paljon syntiä mahtuu nuoren tytönkin sydämeen!
Minä olin niin sanomattomasti poikien perään. Hurja olin tanssimaan.
Sitte jouduin naimisiin pelkästä oikusta. Mutta mieheni ei vastannut
ollenkaan ihannettani ja me elimme niinkuin elimme. Kai olette tekin
kuullut?
-- Mutta nyt on rouva onnellinen?
-- Niin olen.
-- Rouvalla onkin kaikkea. Minä en ollenkaan kummaile, että rouva on
onnellinen. Eikä rouva kaipaa mitään.
Rouva Halm katsoi ujon kysyvästi Perttiin. Siitä katseesta Pertti sai
sen käsityksen, että rouva silti kaipasi jotain. Mutta Pertti siirsi
puheen itseensä.
-- Toista se on minun kanssani, lausui hän huokaavasti.
Rouva Halm huudahti rohkeana:
-- Ai -- teidän kanssanne! Teitähän minä vasta luulinkin onnelliseksi!
-- Olen kuin orporaukka. Yksinään kuin lintu oksalla, puhui Pertti
alasluoduin silmin.
Yhä rohkeammaksi kohosi rouvan mieli. Pertti osasi näytellä, lumota
neitoja, jos leskiäkin.
-- No jos elämän kumppalia ja kotia kaipaatte, niin valitkaa se! Sehän
on kokonaan teidän vallassanne. Olettehan perin siivo nuori mies.
Teillä on toimi hyvä ja huoleton. Valitkaa! sanoi rouva ja vieno puna
levisi hänen värittömille kasvoilleen.
Nyt huomasi Pertti hetken tulleen muuttaa osaa ja hän päätti lyödä
yhdellä iskulla.
-- Jos minä saisin vapaasti valita, niin minä valitseisin teidät, puhui
hän vienon lempeästi, puolittain ujosti.
Nyt se siis räjähti ja Pertti jännittyneenä odotti vastausta. Nyt viime
kohtauksessa tahtoi hän lähestyä tuota naista, jota kohtaan hän tätä
ennen oli esiintynyt hillitysti ja ulohtaampaa, pumpulikäsin, jotta
leski tuskin itsekään huomaisi, miten pehmoisesti hän liukuisi Pertin
syliin.
-- Minä olen jo vanha teille, lausui leski hiljaan aivan tulipunaisena
ja matala povi eläen.
-- Mutta elättehän uutta nuoruutta. Tyydyn teihin sellaisena kuin
olette... jos te vain tyytyisitte minuun...
Rouva kohotti silmänsä Pertin kauneihin kasvoihin, joiden somuutta hän
oli jo niin pitkän aikaa salaisesti ihaillut. Ja hän puhui:
-- Muistakaa, että te olette nuori ja kaunis mies! Voisi vielä sattua,
että te rakastuisitte johonkin nuoreen ja kauniiseen tyttöön, ja hän
rakastaisi teitä... Voi! miten minun silloin kävisi!...
Pertti muutti istumaan rouvan lähelle ja tarttui häntä kädestä.
-- Te olette minun onneni, jota olen kauvan ajanut takaa, sanoi hän:
-- Mutta tehän tiedätte, että minä olen leski ja elänyt huonossa
sovussa miesvainajani kanssa. Ettekö siis pelkää minua?
-- En! En ollenkaan!
-- Eikö teillä ole ollut milloinkaan morsianta?
-- Ei milloinkaan.
-- Mutta lupaatteko rakastaa minua aina ja ijäti?
-- Lupaan. Aina ja ijäti!
Ja lupauksensa vahvistukseksi painoi Pertti suudelman lesken huulille,
joka nojautui hiljalleen Pertin rintaa vasten. Rouvan sydän tykki
voimakkaasti ja riemun kyyneleet loistivat hänen silmissään.
Perttikin tuli hellälle mielelle, sillä leski antautui hänelle kuin
nuori immyt sulholleen. Hän hyväili morsiantaan kuin olisi se ollut
joku nuorikko, jolla on tarjottavana hänelle kaikki nuoren tytön
aarteet: naisellinen hehku, immen hopeakirkas nauru ja veikeät katseet.
Pertti ui nykyisyyden riemussa. _Hänellä_ oli nyt suuri kangaskauppa,
kookas kartano, kalleita huonekaluja ja rahaa, rahaa... paljon rahaa!
-- Voi sentään, miten elämä on ihana! huudahti hän morsiamelleen.
-- Jos se olisi aina tällaista... Lupaathan, Pertti, yksin minua _aina_
rakastaa?
-- Aina ainoastaan sinua, Anna!
Parin kuukauden takaa päättivät he viettää häitä. Sitte Pertti eroaisi
konepajasta ja rupeaisi pitämään huolta kangaskaupasta.
Vielä myöhäiseen iltaan istuivat he kahden salissa varjostetun lampun
punervassa valossa. Annan kasvoissa oli valtava onnen ilme. Pertti
hyväili hänen hiuksiaan ja nimitti häntä kullanmurusekseen.
Mutta syrjästä katsojasta Pertti varmaan olisi näyttänyt elähtäneen,
päälaelta harmaantuneen morsiamensa rinnalla täydeltä nuorelta
hulivililtä, sillä sulhasmiehen huulia koristivat tuskin näkyvät
viikset. Ikää olikin heidän välillään toistakymmentä vuotta, ja juuri
se ikäkausi, mikä useammalta naiselta kuivaa nuoruuden veret poskilta
ja sopusointuisuuden koko vartalosta.