LOPPU.

"Kahdeksan päivää tämän nyt kuvaamani kohtauksen jälkeen", jatkoi

Alfred, "istuimme pienessä asunnossamme Piccadillyssä pienen pöydän

molemmin puolin ja söimme aamiaista, kun Pauline, joka luki erästä

englantilaista lehteä, äkkiä kalpeni kauheasti, pudotti lehden,

kirkaisi ja pyörtyi. Soitin rajusti kelloa. Kamarineito kiiruhti

sisään. Me kannoimme hänet makuuhuoneeseensa, ja sillä aikaa kun häntä

riisuttiin, menin alakertaan lähettääkseni noutamaan lääkäriä ja

katsomaan sanomalehdestä, mikä oli syynä hänen pyörtymiseensä. Tuskin

olin avannut lehden, kun katseeni osui näihin _Courrier Françaisista_

käännettyihin riveihin:

"Olemme vastikään saaneet tiedon mitä merkillisimmästä ja

salaperäisimmästä kaksintaistelusta, joka äskettäin on tapahtunut

Versaillesissa ja jonka tuntematon aihe lienee etsittävä hurjasta

vihasta."

"Toissa aamuna, 5 p:nä elokuuta 1833, tuli kaksi nuorta herraa,

jotka näyttivät kuuluvan Pariisin ylhäisöön, kaupunkiimme kumpikin

eri taholta, ratsain ja ilman palvelijoita. Toinen meni Rue Royalen

varrella olevaan kasarmiin, toinen Café de Régenceen. He pyysivät

kumpikin kaksi upseeria mukaan taistelupaikalle. Molemmilla oli

aseensa; ehdot määrättiin, ja kaksintaistelijat ampuivat kahdenkymmenen

askeleen päässä toisistaan. Toinen kaatui paikalle; toinen, jonka nimeä

ei tiedetä, palasi heti Pariisiin, huolimatta pahasta haavasta, jonka

oli vastustajansa luodista saanut olkapäähänsä."

"Kaatunut oli kreivi Horace de Beuzeval. Vielä ei ole saatu tietoa

hänen vastustajastaan."

Pauline oli lukenut tämän uutisen, ja sen vaikutus oli ollut sitä

tuhoisampi, kun ei kukaan ollut varovaisesti valmistanut häntä siihen.

Paluuni jälkeen en ollut hänen läsnäollessaan maininnut hänen miehensä

nimeä. Ja vaikka tunsinkin olevan välttämätöntä pian kertoa hänelle

siitä, mikä teki hänet vapaaksi, samalla antamatta hänen tietää tämän

vapauden aikaansaajaa, en ollut vielä tehnyt mitään varmaa suunnitelmaa

tälle tiedonannolle, kun en voinut mitenkään luulla, että sanomalehdet

ennättäisivät edelle ja raa'alla tavallaan kertoisivat uutisen, jonka

ilmaiseminen terveydeltään aina heikolle Paulinelle vaati vielä enemmän

varovaisuutta, kuin jos joku muu nainen olisi ollut kysymyksessä.

Samassa saapui lääkäri. Sanoin hänelle, että äkillinen mielenliikutus

oli ollut syynä Paulinen uudelleen sairastumiseen. Menimme yhdessä

hänen luoksensa. Hän oli yhä vielä tainnoksissa, huolimatta vedestä,

jota oli pirskoitettu hänen kasvoilleen, ja hajusuolasta, jota hänen

oli annettu hengittää. Lääkäri puhui suoneniskemisestä ja ryhtyi

valmisteluihin. Silloin rohkeuteni petti, ja vavisten kuten nainen

pakenin puutarhaan.

Viivyin siellä lähes puoli tuntia, nojaten otsaa käsiini ja tuhanten

ajatusten risteillessä aivoissani. Kaikkien viime tapausten aikana olin

toimetonna miettinyt vihaani kreiviä vastaan ja ystävyyttäni Paulinen

kanssa. Kirosin tuota miestä siitä päivästä lähtien, jolloin hän

riistämällä Paulinen riisti minun onneni; ja henkilökohtaisen koston

tarve, halu tehdä ruumiillista pahaa itse kärsimäni henkisen tuskan

sijaan, oli sokeasti ohjannut minua. Olin tahtonut surmata tai itse

saada surmani. Nyt, kun asia oli saatettu loppuun, näin kaikkien sen

seurausten kehittyvän.

Joku löi minua hiljaa olkapäälle. Se oli tohtori.

"Entä Pauline?" huudahdin minä kädet ristissä.

"Hän on tullut tajuihinsa."

Nousin rientääkseni hänen luoksensa; tohtori pysähdytti minut.

"Kuulkaa", jatkoi hän, "hänen taudinkohtauksensa on varsin vakavaa

laatua; ennen kaikkea hän tarvitsee rauhaa. Älkää nyt menkö hänen

luoksensa!"

"Ja miksi ei?" kysyin minä.

"On tärkeätä, että hän säästyy kaikilta äkillisiltä

mielenliikutuksilta. En ole koskaan kysynyt teiltä mitään suhteestanne

häneen; en pyydä teidän tuttavallista luottamustanne. Te sanotte häntä

sisareksenne. Oletteko hänen veljensä vai ettekö? Se ei kuulu minuun

ihmisenä, mutta sitä enemmän lääkärinä. Teidän läsnäolollanne, teidän

pelkällä äänellänne on ilmeinen vaikutus Paulineen. Olen aina huomannut

sen ja viimeksi äskettäin, kun pidin hänen kättänsä ja teidän nimenne

lausuminen huomattavasti kiihoitti hänen valtimonsa toimintaa. Olen

antanut käskyn, että hänen luoksensa ei saa tänään mennä kukaan muu

kuin minä ja hänen palvelijansa.

"Älkää toimiko vastoin tätä määräystäni."

"Onko se siis vaarallista?" huudahdin.

"Kaikki on vaarallista sille, joka on niin järkytetty kuin hän.

Tämä nainen tarvitsisi juoman, joka saattaisi hänet unhottamaan

menneisyyden. Hänellä on kai jokin tuskallinen muisto, jokin suru, joka

riuduttaa häntä?"

"Niin on", vastasin. "Mikään ei ole salassa teiltä; te olette nähnyt

kaikki tieteen silmillä. Ei, hän ei ole sisareni ei vaimoni, ei

rakastajattareni: hän on enkelin kaltainen olento, jota lemmin yli

kaiken, mutta jota kuitenkaan en voi tehdä onnelliseksi, ja joka kuolee

syliini päässänsä neitseyden ja marttyyriuden kaksoiskruunu. Minä teen

niinkuin tahdotte, herra tohtori; en mene sisälle, ennenkuin sallitte;

tottelen teitä kuin lapsi. Mutta milloin saan nähdä teidät uudestaan?"

"Tulen tänne vielä tänä päivänä."

"Ja minä, mitä minä teen! Hyvä Jumala!"

"Olkaa rohkea, olkaa mies!"

"Jospa tietäisitte, kuinka häntä rakastan!"

Tohtori puristi kättäni. Saatoin hänet ovelle, ja kun hän oli mennyt,

jäin seisomaan siihen, mihin hän oli minut jättänyt. Vihdoin havahduin

tästä tylsyyden tilasta. Nousin koneellisesti portaita ylös, lähestyin

Paulinen ovea; ja kun en uskaltanut mennä sisään, niin kuuntelin

ulkopuolella. Luulin ensin hänen nukkuvan, mutta pian kuulin joitakuita

tukahdutettuja nyyhkytyksiä. Laskin käteni oven ripaan. Silloin muistin

lupaukseni, ja jotta en rikkoisi sitä, syöksyin ulos talosta, hyppäsin

ensimäisille tapaamilleni ajurinrattaille ja ajoin Regent-Parkiin.

Kaksi tuntia harhailin melkein mielipuolen tapaisena kävelijäin, puiden

ja kuvapatsaiden joukossa; sitten palasin kotiin. Porttikäytävässä

tapasin palvelijan, joka juoksi etsimään lääkäriä. Pauline oli saanut

uuden hermokohtauksen ja houraili.

Tällä kertaa en voinut hillitä itseäni. Syöksyin hänen huoneeseensa,

heittäydyin polvilleni ja tartuin hänen käteensä, joka riippui

vuoteen laidan ulkopuolella. Hän ei näyttänyt huomaavan läsnäoloani,

hänen hengityksensä oli nopeata ja katkonaista, hän piti silmiänsä

suljettuina, ja joitakin merkityksettömiä sanoja kuului hänen

kuumeenpoltteisilta huuliltaan.

Tohtori astui sisään.

"Te ette pitänyt sanaanne", sanoi hän.

"Ah, hän ei ole tuntenut minua", vastasin.

Siitä huolimatta huomasin hänen kätensä vapisevan, kun hän kuuli

ääneni. Jätin paikkani tohtorille. Hän astui vuoteen viereen, koetteli

sairaan valtimoa ja selitti, että uusi suonenisku on tarpeen. Sittenkin

tauti paheni; illalla oli Paulinella aivokuume.

Kokonaista kahdeksan vuorokautta Pauline oli kauheassa tiedottomuuden

tilassa; hän ei tuntenut ketään, luuli olevansa aina vaarassa ja

huusi lakkaamatta apua. Sitten alkoi sairauden ankaruus heikentyä,

ja hourailevaa kiihtyneisyydentilaa seurasi tavaton heikkous,

täydellinen voimattomuus. Vihdoin, yhdeksäntenä aamuna, kun hän

hiukan levollisemman unen jälkeen avasi silmänsä, tunsi hän minut ja

lausui hiljaa nimeni. Mahdotonta on kuvata tunteitani tällä hetkellä.

Heittäydyin polvilleni, painoin pääni hänen vuodettaan vasten ja itkin

kuin lapsi. Samassa tuli tohtori sisälle ja peläten Paulinen uudelleen

joutuvan mielenliikutuksen valtaan, käski minun poistua. Tahdoin

vastustella, mutta Pauline puristi kättäni ja sanoi heikolla äänellä:

"Menkää!"

Tottelin. Kahdeksaan vuorokauteen en ollut laisinkaan levännyt.

Heittäydyin vuoteelle, ja hiukan rauhoittuneena hänen tilastaan vaivuin

uneen, jota tarvitsin melkein yhtä hyvin kuin hän.

Tulehdus poistui vähitellen, ja kolmen viikon kuluttua oli vain suuri

heikkous jäljellä; mutta tämän ajan kuluessa oli se kroonillinen

tauti, joka jo vuosi sitten oli uhannut Paulinea, saanut uutta alaa.

Tohtori esitti meille samaa keinoa, joka oli edelliselläkin kerralla

parantanut Paulinea, ja minä päätin käyttää hyväkseni vuodenajan

viimeisiä kauniita päiviä matkustaakseni hänen kanssansa Sveitsin

kautta Neapeliin, jossa aioin viettää talven. Ilmoitin Paulinelle

tämän ehdotuksen. Hän hymyili surumielisesti toivolle, jota tämä matka

minussa herätti, ja myöntyi kaikkeen alistuvaisena kuin lapsi.

Syyskuun ensimäisinä päivinä lähdimme Ostendeen. Matkustimme Flanderin

kautta, kuljimme Rein-virtaa myöten Baseliin, kävimme Bernissä ja

Neufchatel-järvellä ja viivyimme muutamia päiviä Genevessä. Sitten

kävi matka edelleen Oberlandin halki Brunigin kautta, ja me tulimme

Altdorfista, kun kohtasit meidät Fruelenissa, neljää kanttoonia

toisistaan eroiltavan järven rannalla.

Ymmärrät nyt, miksi emme voineet odottaa sinua. Kun Pauline näki sinun

aikovan tulla samassa venheessä kuin mekin, kysyi hän minulta sinun

nimeäsi ja muisti, että hän oli tavannut sinut useita kertoja kreivitär

M—n ja prinsessa Bel... n luona. Kun hän vain ajattelikin, että hänen

olisi oltava yhdessä sinun kanssasi, tuli hänen kasvoilleen niin

pelokas ilme, että säikähdyin ja käskin soutajain heti lähteä matkaan,

vaikkapa olisit ajatellut epäkohteliaisuudestani mitä tahansa.

Pauline laskeutui makaamaan venheen pohjalle, minä istuuduin hänen

viereensä, ja hän nojasi päänsä polveani vasten. Tasan kaksi vuotta

sitten hän oli lähtenyt Ranskasta, samalla tavoin sairaana ja minuun

nojautuen. Koko tämän ajan olin uskollisesti pysynyt sitoumuksessani.

Olin pitänyt hänestä huolta kuin veli, kunnioittanut häntä sisarenani

ja kaikessa pyrkinyt säästämään häntä tuskalta tai hankkimaan hänelle

huvitusta; kaikki toiveeni olivat kiintyneet siihen, että hän kerran

rakastaisi minua.

Kun on kauan elänyt yhdessä jonkun henkilön kanssa, niin saattaa sama

ajatus syntyä yht'aikaa molemmissa. Näin hänen silmäinsä kostuvan; hän

huokasi ja puristi kättäni, jota hän piti käsiensä välissä.

"Kuinka hyvä te olette!" sanoi hän.

Hätkähdin, kun kuulin hänen niin suoraan vastaavan ajatukseeni.

"Olenko mielestänne tehnyt mitä minun olisi pitänyt tehdä?" sanoin.

"Oi, te olette ollut lapsuuteni suojelusenkeli, joka hetkeksi väistyi

sivultani, mutta jonka Jumala on antanut minulle takaisin veljenäni!"

"Ettekö siis tahdo tämän uskollisuuteni palkaksi tehdä jotakin

mielikseni?"

"Ah, mitäpä voisin tehdä teidän onneksenne?" sanoi Pauline. "Rakastaako

teitä? Alfred, kun edessäni on tämä järvi, tämä taivas, koko tämä

juhlallinen luonto, kasvoista kasvoihin Jumalan kanssa, joka on sen

luonut, niin sanon, Alfred, että rakastan teitä! Te ette saa mitään

uutta tietoa, kun sanon sen teille."

"Oi, niin, niin, minä tiedän sen", vastasin; "mutta ei riitä, että

rakastatte minua, koko teidän olemuksenne täytyy olla kiintynyt minuun

katkeamattomin sitein. Sen suojeluksen, jota olen saanut suosionanne

antaa teille, täytyy tulla minun oikeudekseni."

Hän hymyili surullisesti.

"Miksi hymyilette noin?" kysyin.

"Siksi, että te ajattelette aina maallista, minä taivaallista

tulevaisuutta."

"Kuinka!" sanoin minä.

"Ei mitään turhia kuvitteluja, Alfred, ne tekevät onnettomuuden

katkeraksi ja korvaamattomaksi. Jos minulla olisi ollut mitään

toiveita, niin ettekö luule, että olisin ilmoittanut äidilleni vielä

eläväni? Mutta silloin minun olisi vielä kerran pitänyt jättää äitini

ja teidät, ja se olisi ollut liian paljon. Niinpä olenkin etukäteen

säälinyt itseäni ja riistänyt itseltäni suuren ilon säästyäkseni

uudelta surulta."

Tein rukoilevan liikkeen.

"Minä rakastan teitä", sanoi hän uudelleen, "ja minä toistan näitä

sanoja niin kauan kuin suuni voi lausua yhdenkään tavun. Älkää vaatiko

minulta enempää, ja katsokaa, että voin erota maailmasta omatunto

puhtaana."

Mitäpä saatoin sanoa, niitä tehdä sellaiselle vakaumukselle? Ottaa

Paulinen syliini ja itkeä hänen kanssansa sitä autuutta, jonka Jumala

olisi voinut suoda meille, ja sitä kovaa onnea, jonka kohtalo meille

määräsi.

Oleskelimme muutamia päiviä Luzernissa ja lähdimme sieltä Zürichiin ja

edelleen järveä pitkin Pfeffersiin. Siellä aioimme viipyä viikon tai

kaksi; toivoin lämpimästä vedestä olevan jotakin hyötyä Paulinelle.

Kävimme runsasvetisellä lähteellä, johon tämä toivoni perustui. Sieltä

palatessamme kohtasimme sinut synkässä rotkossa kapealla sillalla.

Pauline melkein kosketti sinua, ja tämä uusi kohtaus aiheutti hänelle

sellaisen mielenliikutuksen, että hän tahtoi viipymättä matkustaa

sieltä pois. En uskaltanut vastustaa, ja me lähdimme heti Kostniziin.

En voinut enää epäillä: Pauline heikontui ilmeisesti. Et ole koskaan

kokenut, eikä sinun, toivoakseni, koskaan tarvitsekaan kokea sitä

kauheata kidutusta, että rakastettusi sydän hitaasti lakkaa lyömästä

kätesi alla, että joka päivä saat sormivaltimolla tuntea sen

kuumelyöntien lisääntyvän, ja että sinun joka kerta, kun rakkauden ja

tuskan sekaisin tuntein painat tätä lempimääsi olentoa rintaasi vasten,

täytyy sanoa itsellesi: ehkä viikon, ehkä kahden viikon, kenties

kuukauden kuluttua tämä Jumalan teos, joka nyt elää, ajattelee ja

rakastaa, on jäykkä, eloton ja tunteeton ruumis!

Pauline taas tuntui, kuta enemmän eromme aika näytti lähestyvän, näihin

viimeisiin silmänräpäyksiin koonneen kaikki neronsa ja sydämensä

aarteet. Epäilemättä levittää rakkauteni runollista hohdetta hänen

elämänsä iltaan; mutta, näetkös, tämä kuukausi, alkaen siitä päivästä,

jolloin kohtasimme sinut Pfeffersissä, ja päättyen siihen, jolloin Lago

Maggioren rannalla olevan ravintolan pengermältä pudotit oranssikimpun

vaunuihimme, tämä viimeinen kuukausi väikkyy aina silmissäni kuten

profeetalle enkelit, jotka ilmoittivat hänelle Jumalan sanan.

Saavuimme siten Aronaan. Vaikka Pauline olikin matkasta väsynyt, näytti

hän siellä niin elpyvän Italian ensimäisistä tuulenhenkäyksistä, että

pysähdyimme vain yhdeksi yöksi; minun koko toivoni riippui nyt siitä,

että pääsisimme Neapeliin. Hän oli kuitenkin seuraavana päivänä niin

sairas, ettei jaksanut nousta ennenkuin verrattain myöhään, ja vaikka

ensin olimme aikoneet jatkaa matkaa vaunuissa, päätettiin nyt lähteä

venheellä Sesto Calendeen. Astuimme alukseen kello viisi iltapäivällä.

Lähestyessämme määräpaikkaamme näimme viimeisten lämpimäin ja purppuran

väristen auringonsäteiden valossa pikku kaupungin kukkulainsa juurella

ja näillä vuorilla ihania oranssi-, laakeri- ja myrttipuulehtoja.

Pauline katseli niitä niin ihastuneena, että toivoin hänen ajatustensa

nyt olevan hiukan valoisampia.

"Te ajattelette, että olisi suloista elää tässä kauniissa maassa?"

kysyin.

"En", vastasi hän; "ajattelen, että olisi vähemmän tuskallista kuolla

täällä. Olen aina kuvitellut hautoja sellaisiksi", jatkoi Pauline,

"että ne ovat tuoksuvassa puutarhassa, puiden ja kukkien keskellä.

Meidän maassamme ei panna kylliksi huomiota rakastettujemme viimeiseen

leposijaan; me koristamme sen yhdeksi päiväksi ja unohdamme ikuisiksi

ajoiksi! Jos kuolen ennen teitä, Alfred", virkkoi hän taas hymyillen,

oltuaan hetken vaiti, "ja te olisitte niin jalomielinen, että kuolemani

jälkeenkin jatkaisitte sitä huolenpitoa, jota olette elämäni aikana

osoittanut, niin toivoisin, että muistaisitte, mitä nyt olen sanonut!"

"Oi, Pauline! Pauline!" huudahdin, puristaen häntä lujasti rintaani

vasten, "älkää puhuko niin; te surmaatte minut!"

"No hyvä, minä en puhu!" vastasi hän, "mutta minä tahdoin kerran

sanoa tämän teille, ystäväni, sillä minä tiedän, että jos olen sen

kerran sanonut, niin ette unohda sitä koskaan. Ei, te olette oikeassa;

älkäämme puhuko siitä enää. Sitäpaitsi tunnen itseni virkeämmäksi;

Neapelin ilma tekee minulle varmaan hyvää. Olen kauan toivonut saada

nähdä Neapelin."

"Niin", jatkoin minä, keskeyttäen hänet, "niin, pian me olemme siellä.

Talveksi me vuokraamme pienen talon Sorrentosta tai Resinasta; siellä

saatte viettää talven lakkaamatta loistavan auringon lämmössä; ja

keväällä te palaatte elämään koko luonnon mukana. — — Mikä teitä

vaivaa? Hyvä Jumala!"

"Oi, kuinka minä kärsin!" sanoi Pauline, jäykistyi kuin kouristuksessa

ja nosti kätensä rinnalleen. "Te näette, Alfred, että kuolema kadehtii

yksinpä unelmiammekin ja lähettää minulle tuskia herättääksensä meidät

niistä!"

Istuimme ääneti siihen saakka, kun nousimme maihin. Pauline aikoi

kävellä, mutta hän oli niin heikko, että hänen polvensa horjuivat.

Alkoi pimetä; otin hänet käsivarsilleni ja kannoin majataloon.

Vuokrasin itselleni huoneen hänen huoneensa vierestä. Jo kauan oli

suhteemme ollut niin pyhä ja veljellinen, että hän nukkui minun

läsnäollessani kuin äitinsä valvoessa. Kun näin hänet nyt sairaampana

kuin koskaan ennen, ja kun pelkäsin, ettemme voisi seuraavana päivänä

jatkaa matkaamme, lähetin hakemaan vaunuillani tohtori Scarpaa

Milanosta Sestoon.

Menin taas Paulinen luokse. Hän oli jo pannut maata. Istuuduin hänen

päänalaisensa viereen. Olisi luullut, että hänellä oli jotakin

kysyttävää minulta, mutta että hän ei uskaltanut kysyä. Monen monta

kertaa näin hänen katseensa tavattoman epätoivon ilmein kiintyvän

minuun.

"Mitä te haluatte?" sanoin. "Te tahdotte kysyä, ettekä uskalla. Olen

jo useita kertoja nähnyt teidän katselevan minua niin. Enkö ole teidän

ystävänne, teidän veljenne?"

"Oi, te olette paljon enemmän kuin kaikkea sitä", vastasi hän, "eikä

ole olemassa sanaa, joka ilmaisisi, mitä te olette. Niin, niin, eräs

epäilys kiusaa minua, hirveä epäilys! Sanon sen teille sellaisella

hetkellä, jolloin ette uskalla sanoa minulle muuta kuin totuuden. Mutta

se hetki ei ole vielä tullut. Minä katselen teitä nähdäkseni teitä

niin paljon kuin mahdollista... Minä katselen teitä siksi, että minä

rakastan teitä!"

"Nostin hänen päänsä olkapäätäni vasten. Olimme sillä tavoin tunnin

ajan, ja minä tunsin hänen läähättävän hengityksensä kostuttavan

poskeani ja hänen sydämensä sykkivän rintaani vasten. Vihdoin hän

vakuutti tuntevansa itsensä terveemmäksi ja pyysi minua poistumaan.

Nousin tehdäkseni hänen mielikseen ja tapani mukaan lähensin huuliani

hänen otsaansa, kun hän kiersi käsivartensa kaulaani ja painoi huulensa

huuliini lausuen: 'Minä rakastan sinua!" Sitten hänen päänsä painui

takaisin pielukselle. Tahdoin syleillä häntä, mutta hän työnsi minut

hiljaa pois ja sanoi silmiään avaamatta: "Jätä minut, oma Alfredini.

Minä rakastan sinua!... Minä voin hyvin... olen onnellinen!'

"Poistuin huoneesta. En voinut jäädä sinne siinä kiihtymyksen tilassa,

johon tuo kuumeinen suudelma oli minut saattanut. Menin huoneeseeni ja

jätin oven raolleen, voidakseni vähimmänkin kolinan kuullessani rientää

Paulinen luokse. Sitten, sensijaan että olisin mennyt maata, otin takin

päältäni ja avasin ikkunan saadakseni hengittää raitista ilmaa.

"Huoneeni parveke oli sellaiseen ihastuttavaan puutarhaan päin,

jollaisia olimme nähneet järveltä, kun lähestyimme Sestoa. Keskellä

sitruuna- ja laakerilehtoja loisti kuutamossa muutamia kuvapatsaita

valkoisina kuin haamut. Tuijotin niin kauan yhteen niistä, että olin

näkevinäni sen rupeavan elämään ja viittaavan kädellään, osoittaen

maata kohti. Pian tämä näköhäiriö yltyi niin, että luulin kuulevani sen

kutsuvan minua. Painoin käteni otsalleni, sillä minusta tuntui siltä,

että olin tulemaisillani hulluksi.

"Tästä unestani herätti minut se, että nimeni lausuttiin vieläkin

valittavammalla äänellä. Siirryin takaisin huoneeseeni ja kuuntelin.

Kolmannen kerran kuulin nimeäni mainittavan, vaikkakin heikommin.

Ääni tuli viereisestä huoneesta. Pauline huusi minua. Kiiruhdin hänen

luokseen.

"Niin, hän se oli... hän itse kuolevana. Hän ei ollut tahtonut heittää

henkeänsä yksin, vaan oli kuolinkamppailussaan noussut vuoteestaan

etsiäkseen minua, kun en ollut vastannut hänen huutoonsa. Hän oli

polvillaan lattialla. Riensin hänen luoksensa ja tahdoin ottaa hänet

syliini. Hän viittasi minulle, että hänellä oli jotakin kysyttävää;

mutta kun hän ei kyennyt puhumaan ja tunsi kuoleman lähestyvän,

tarttui hän paidanhihaani, repi sen käsillään auki ja paljasti

tuskin parantuneen haavan, jonka kolme kuukautta sitten olin saanut

kreivi Horacen luodista, viittasi sormellaan arpea, kirkaisi, kaatui

taaksepäin ja sulki silmänsä.

"Kannoin hänet vuoteeseen ja ehdin vain painaa huuleni hänen huuliinsa

vastaanottaakseni hänen viimeisen henkäyksensä ja tunteakseni hänen

viimeisen huokauksensa.

"Paulinen tahtoa on noudatettu. Hän lepää eräässä puutarhassa järven

rannalla, oranssin tuoksun ympäröimänä, myrtti- ja laakerimetsien

varjossa."

"Tiedän sen", vastasin minä, "sillä saavuin Sestoon neljä päivää

senjälkeen, kun sinä olit sieltä lähtenyt, ja minä olen rukoillut hänen

haudallaan, tietämättä, kenet se kätki poveensa."