Paulinen minua kohtaan osoittama luottamus teki hänen asemansa
minulle vielä pyhemmäksi. Hänen kertomuksensa kuultuani tunsin,
kuinka rajattomaksi kasvaisi kiintymys, josta rakkauteni oli osa,
mutta samalla tajusin, että olisi epähienoa minun puhua hänelle tästä
rakkaudestani muutoin kuin hoitamalla häntä vielä huolellisemmin ja
olemalla vielä kunnioittavamman huomaavainen häntä kohtaan.
Suunnitelma, josta keskenämme oli ollut puhetta, hyväksyttiin. Hän
kävi sisarestani ja sanoi minua veljekseen. Sain hänet kuitenkin,
huomauttamalla hänelle, että hänet saattaisi tuntea joku, joka oli
voinut nähdä hänet Pariisissa, luopumaan ehdotuksestaan antaa kieli- ja
soittotunteja. Kirjoitin äidilleni ja sisarelleni, että aioin viipyä
vuoden tai kaksi Englannissa. Pauline esteli vielä, kun ilmoitin
hänelle tämän päätökseni. Mutta kun hän näki, että se teki minut niin
onnelliseksi, ei hän rohjennut puhua siitä, vaan se sai yhteisen
sopimuksen luonteen.
Pauline oli kauan epäröinyt, ilmaisisiko hän salaisuutensa äidilleen
vai ei ja eläisikö hän, kuolleena koko muulta maailmalta, sille,
jota hänen oli kiittäminen elämästään. Olin itse kehoittanut häntä
edelliseen, heikosti kylläkin, se on totta, sille se riistäisi
minulta tämän suojelija-aseman, joka teki minut paremman puutteessa
onnelliseksi. Mutta kauan aikaa ajateltuaan oli Pauline suureksi
hämmästyksekseni hylännyt tämän lohdutuksen, ja niin hartaasti kuin
olinkin pyytänyt saada tietooni syyt hänen kieltäytymiseensä, ei hän
niitä ilmaissut, sanoi vain, että ne tekisivät minut surulliseksi.
Päivämme kuluivat häneltä sitten surumielisyydessä, jossa toisinaan
näytti olevan viehätystäkin, minulta toivossa, jollei todellisessa
onnessa, sillä minä näin hänen päivä päivältä lähestyvän itseäni
monenkaltaisten pienten sydämenkosketusten välityksellä, ja
huomaamattaan hän antoi minulle hitaita, mutta ilmeisiä merkkejä
hänessä tapahtuvasta muutoksesta. Jos istuimme yhdessä työtä tehden,
hän neuloen jotakin koruompelusta, minä piirustaen tai maalaten
vesiväreillä, sattui usein, että kun kohotin katseeni häneen, huomasin
hänen katsovan minua. Jos menimme yhdessä ulos, tarttui hän aluksi
käsivarteeni, niinkuin vieraan käteen tartutaan, mutta jonkun ajan
kuluttua tunsin hänen joko heikkoudesta tai kiintymyksestä hiljaa
nojautuvan siihen. Jos kävin kaupungilla; näin hänet usein, kun
käännyin Saint-James-kadun kulmauksesta, jo kaukaa ikkunassa katsomassa
sinne päin, mistä tiesi minun tulevan. Kaikki nämä merkit, jotka
aivan yksinkertaisesti saattoivat ilmaista suurempaa tuttavallisuutta
ja lisääntyvää myötätuntoa, esiintyivät minulle tulevan onnen
enteinä. Olin kiitollinen kaikista niistä ja siunasin häntä niiden
takia sydämessäni, sillä minä pelkäsin, jos puhuisin siitä hänelle,
kääntäväni hänen huomiotaan siihen, että hänen sydämensä tottui
vähitellen tällaiseen enemmän kuin sisarelliseen ystävyyteen.
Olin käyttänyt hyväkseni suosituskirjeitäni, ja niin erillään kaikista
kuin elimmekin, otimme kuitenkin toisinaan vastaan vieraita, sillä
meidän täytyi sekä välttää maailman hyörinää että olla näyttämättä
etsivämme yksinäisyyttä. Tavallisimpien vieraittemme joukossa oli muuan
nuori lääkäri, joka jo kolme tai neljä vuotta sitten oli hankkinut
itselleen suuren maineen Lontoossa eräiden elimellisten tautien
perusteellisena tuntijana. Joka kerta meillä ollessaan hän katseli
Paulinea niin vakavan tarkkaavaisesti, että hänen mentyään aina olin
hiukan levoton.
Se nuoruuden raikas ja kaunis väri, jonka olin ennen nähnyt
somistavan hänen ihoaan ja jonka poissaoloa olin aluksi pitänyt
hänen kärsimyksistään ja vaivoistaan johtuneena, ei ollut koskaan
palannut sen yön jälkeen, jona löysin hänet kuolevana hautaholvista.
Ja jos hänen poskilleen joskus hetkiseksi kohosi väriä, niin se
vain oli omansa antamaan niille kuumeisen ilmeen, joka teki vielä
levottomammaksi kuin itse kalpeuskaan. Toisinaan sattui myöskin, että
hänen kasvonsa ilman mitään syytä ja säännöllisittä määräajoitta
alkoivat värähdellä, minkä jälkeen hän vaipui jonkinlaiseen
horrokseen. Ja näitä kohtauksia seuraavina päivinä hän oli vielä
tavallista alakuloisempi. Vihdoin ne uusiintuivat niin usein ja niin
paljon rajumpina, että eräänä päivänä, kun tohtori Sercey oli meillä
tavallisella käynnillään, herätin hänet niistä mietteistä, joihin
Paulinen näkeminen aina hänet vaivutti, tartuin hänen käsivarteensa ja
menin hänen kanssansa puutarhaan.
Kävelimme useita kertoja ääneti pienen aukion ympäri. Sitten
istuuduimme samalle penkille, jolla Pauline oli kertonut minulle
hirveän tarinansa. Siinä olimme hetken ajatuksissamme. Vihdoin aioin
katkaista hiljaisuuden, kun tohtori ehti minua ennen:
"Te olette levoton sisarenne terveydestä", sanoi hän.
"Myönnän sen", vastasin minä, "ja te itse olette antanut minun huomata
pelkäävänne hänen puolestaan, mikä taas on lisännyt levottomuuttani".
"Ja te olette oikeassa", jatkoi lääkäri. "Häntä uhkaa kroonillinen
vatsanpohjantauti. Onko hän ollut jossakin onnettomuudessa, joka on
voinut vahingollisesti vaikuttaa siihen ruumiinosaan?"
"Hän on ollut myrkytetty."
"Sepä se", sanoi hän sitten. "Minä en olekaan erehtynyt. Annan
teille määräyksiä, joita hänen on mitä tarkimmin noudatettava. Mitä
hoidon sielulliseen puoleen tulee, niin se riippuu teistä; hankkikaa
sisarellenne niin paljon huvitusta kuin mahdollista. Ehkä hänessä on
tämän maan tavallinen tauti, ja kenties matka Ranskaan tekisi hänelle
hyvää."
"Hän ei tahdo palata sinne."
"No niin, siis matka läpi Skotlannin, Irlannin, Italian, mihin ikinä
hän haluaa. Mutta minä pidän sitä välttämättömänä."
Puristin tohtorin kättä, ja me palasimme sisälle. Määräykset hän lupasi
toimittaa minulle omakätisesti. Jotta Pauline ei tulisi levottomaksi,
aioin hänelle mitään asiasta puhumatta siirtyä uuteen meille määrättyyn
elämäntapaan sen sijasta, jota tähän saakka olimme viettäneet. Mutta
tämä varovaisuus ei auttanut mitään: tuskin oli tohtori lähtenyt
luotamme, kun Pauline tarttui käteeni.
"Hän on sanonut teille kaikki, eikö niin?" alkoi hän. En ollut
ymmärtävinäni häntä; hän hymyili surullisesti. — "No niin", jatkoi hän,
"juuri sitä varten en ole tahtonut kirjoittaa äidilleni. Mitäpä syytä
olisi antaa hänelle takaisin hänen lapsensa, kun kuolema kuitenkin
riistäisi sen häneltä uudestaan vuoden tai parin kuluttua? Riittää, kun
kerran suree rakkaansa kuolemaa."
"Mutta", huomautin minä, "te erehdytte suuresti tilastanne: se on lievä
sairaus, ja siinä kaikki".
"Oh, se on paljon vakavampaa", vastasi Pauline yhä lempeästi ja
surumielisesti hymyillen. "Tunnen, että myrkky on jättänyt syvät jäljet
ja että olen hyvin sairas; mutta kuulkaa minua, minä en luovu kaikesta
toivosta. Haluan hartaasti elää. Pelastakaa minut toistamiseen, Alfred!
Mitä minun pitää tehdä?"
"Teidän on noudatettava tohtorin määräyksiä. Se on helppoa.
Yksinkertainen, mutta jatkuvasti samanlainen elämänjärjestys,
huvitusta, matkoja."
"Mihin toivoisitte meidän matkustavan? Minä olen valmis."
"Valitkaa itse maa, johon tunnette suurinta vetovoimaa."
"Skotlanti, jos niin tahdotte, kun kerran olemme puolitiessä."
"Skotlanti, olkoon niin!"
Ryhdyin heti matkavalmistuksiin, ja kolme päivää senjälkeen me lähdimme
Lontoosta.
Oleskelimme jonkun aikaa kapean Tweedin rannoilla tervehtiäksemme niitä
näillä kauniilla sanoilla, jotka Schiller on pannut Maria Stuartin
suuhun:
"Luonto heitti englantilaiset ja skotit keskellä valtamerta olevalle
maanpalaselle; hän jakoi sen kahteen eri osaan ja tuomitsi sen asujamet
ainaiseen taisteluun sen omistamisesta. Vain Tweedin ahdas uoma
eroittaa riitaiset mielet toisistaan, ja monta kertaa on molempien
kansojen veri sekautunut sen laineisiin. Tuhannen vuotta ne jo ovat
katselleet uhkaavasti toisiaan, käsi miekankahvassa, kummaltakin
puolelta virtaa; koskaan ei vihollinen ole hyökännyt Englantiin
skotlantilaisten yhtymättä heihin; koskaan ei ole sisällinen sota
riehunut Skotlannin kaupungeissa jonkun englantilaisen heiluttamatta
tulisoihtua sen muurien yläpuolella; ja näin tulee jatkumaan, ja
viha on sovittamaton ja ikuinen siihen päivään saakka, jolloin sama
parlamentti yhdistää toisiaan vihaavat kansakunnat kuten kaksi
sisarusta, ja jolloin yksi ainoa valtikka ulottuu yli koko saaren."
Tulimme Skotlantiin.
Kuljimme, Walter Scott muassamme, läpi koko tämän runollisen maan,
jonka hän vainajien varjoja esiin loihtivan taikurin tavoin on
uudestaan kansoittanut sen entisillä asukkailla, pannen niiden joukkoon
mielikuvituksensa luomia omituisia ja puoleensavetäviä olentoja. Näimme
samat jyrkät rotkotiet, joita myöten viisas Dalgetty matkasi hyvällä
Gustavus-hevosellaan. Kävelimme pitkin sen järven rantaa, jonka ylitse
Avenelin Valkoinen rouva öisin liiteli sumukuvan kaltaisena. Lepäsimme
Lochlevenin linnan raunioilla samalla päivän hetkellä kuin Skotlannin
kuningatar pakeni sieltä, ja etsimme Tayn rannoilta taistelupaikan,
jossa Tammen Torquil näki seitsemän poikansa kaatuvan aseseppä Smithin
miekaniskuista, kuulematta muuta valitusta kuin nämä seitsemän kertaa
toistetut sanat: ”_Vielä yksi Eacharin puolesta_!”.
Tämä matka jää iäti mieleeni onnellisena unena, jollaista tulevaisuus
ei minulle enää koskaan tuo. Pauline oli niitä vaikutelmille niin
herkkiä luonteita, jotka ovat taiteilijalle ominaisia ja joita ilman
matka on vain siirtymistä paikasta toiseen, tavallisen liikkeen
kiireellisemmäksi tekemistä, keino huvittaa mieltä niiden esineiden
näkemiselläkin, joiden pitäisi sitä askarruttaa. Häneltä ei jäänyt
huomaamatta mikään historiallinen muisto, ei yhdenkään esineen
pieninkään runollinen piirre välttänyt hänen katsettaan, näkipä hän sen
aamun sumussa tai illan hämärässä.
Mitä minuun tulee, olin ainaisen ihastuksen vallassa.
Menneisyydestä ei välillämme vaihdettu sanaakaan siitä päivästä
lähtien, jona Pauline ilmaisi sen minulle. Se, mitä oli ollut, häipyi
mielestäni, ikäänkuin ei sitä koskaan olisi ollutkaan. Ainoastaan
nykyisyys, joka meitä piti yhdistettyinä, oli minun silmissäni kaikki.
Vieraalla maalla, jossa meillä oli vain toinen toisemme, vahvisti
yksinäisyys meitä yhdistävät siteet päivä päivältä yhä lujemmiksi.
Joka päivä tunsin pääseväni syvemmälle hänen sydämeensä. Joka päivä
oli kädenpuristus, hymy, nojautuminen käsivarteen, pään painaminen
olkapäälleni, hänen minulle huomispäiväksi tietämättään antama lupaus.
Ja kuta enemmän hän siten antautui huostaani, kuta enemmän pyrin
saamaan tahattomia ilmauksia hänen sielustaan, sitä enemmän vältin
mainitsemasta sanaa rakkaus, peläten, että hän kenties huomaisi meidän
jo kauan sitten astuneen ystävyyden rajojen ylitse.
Mitä tulee Paulinen terveyteen, oli tohtorin edellytys jossakin määrin
toteutunut. Tämä sieluntoiminta, jota hänessä ylläpitivät olopaikkojen
vaihdokset, ja siitä syntyvät muistot johtivat hänen ajatuksensa pois
synkistä tapahtumista, jotka painoivat hänen mieltään heti kun ei
mikään tärkeä seikka kiinnittänyt itseensä hänen ajatuksiaan. Hän itse
alkoi melkein unhottaa; ja samassa määrin kuin menneisyyden kuilut
siirtyivät varjoon, alkoi kirkkaampi päivä valaista tulevaisuuden
kukkuloita. Hänen elämänsä, jota hän oli luullut läheisen haudan
rajoittamaksi, rupesi karkoittamaan pois synkkää näköpiiriään, ja
yhä virkistävämpiä tuulahduksia sekoittui siihen tukehduttavaan
ilmapiiriin, jonka ympäröimä hän oli tuntenut olevansa.
Vietimme koko kesän Skotlannissa. Sitten palasimme Lontooseen. Tulimme
pieneen Piccadillyllä olevaan taloon ja tunsimme sitä iloa, jota
matkustushaluisinkin tuntee kotiintulonsa ensimäisinä hetkinä. En
tiedä, mitä Paulinen sydämessä tapahtui, mutta minä ainakaan en ollut
koskaan ollut niin onnellinen.
Meitä toisiimme liittävä kiintymys oli puhdasta kuin sisarusten
välinen rakkaus. Kokonaiseen vuoteen en ollut sanonut Paulinelle, että
rakastin häntä; kokonaiseen vuoteen ei Pauline ollut tehnyt minulle
vähäisintäkään tunnustusta, ja kuitenkin me luimme toistemme sydämestä
kuin avoimesta kirjasta, eikä meillä ollut enää mitään sanottavaa
toisillemme. Kaipasinko enempää kuin mitä olin saanut? En tiedä,
tässä suhteessani oli jotakin niin suloista, että kenties olisin
pelännyt suuremman onnen äkkiä syöksevän sen kehittymään johonkin
onnettomaan ja tuntemattomaan suuntaan. Jos en ollutkaan rakastaja,
niin olin kuitenkin enemmän kuin ystävä, enemmän kuin veli. Minä olin
se runko, johon hän, hento köynnös, nojautui; minä olin se virta, joka
juoksussani kuljetin hänen purttansa; minä olin se aurinko, josta hän
sai valonsa. Kaikki, mitä hänessä oli, oli olemassa minun kauttani,
eikä luultavasti ollut kaukana se päivä, jolloin se, mikä oli olemassa
minun kauttani, olisi myöskin olemassa minua varten.
Niin pitkälle olimme ehtineet uudessa elämässämme, kun eräänä päivänä
sain äidiltäni kirjeen. Hän ilmoitti minulle, että oli olemassa
toiveita sisareni pääsemisestä ei ainoastaan hyväksyttäviin, vaan
vieläpä edullisiinkin naimisiin. Kreivi Horace de Beuzeval, jolla
oman omaisuutensa lisäksi oli ensimäisen vaimonsa, neiti Pauline de
Meulienin jälkeen perimänsä 25,000 livren vuotuiset korkotulot, pyysi
Gabrielien kättä.
Onneksi olin yksin, kun avasin tämän kirjeen, sillä hämmästykseni olisi
muutoin ilmaissut minut. Eikö tämä uutinen itse asiassa ollut erittäin
merkillinen, ja eikö jokin kohtalon uusi salainen neuvo kätkeytynyt
tähän ihmeelliseen seikkaan, joka vei kreivi Horacen ainoata hänet
tuntevaa miestä kohti? Niin hyvin kuin olinkin oppinut hillitsemään
itseäni, huomasi Pauline kuitenkin heti palatessaan, että minulle
oli tapahtunut jotakin tavatonta hänen poissaolonsa aikana. Minun
ei muuten ollut vaikeata salata häneltä mielenliikutukseni oikeata
syytä, sillä heti kun olin lausunut, että perheasiat pakottivat minut
matkustamaan Ranskaan, piti hän sitä aivan luonnollisesti eromme
aiheuttamana suruna. Hän itse kalpeni ja hänen täytyi istuutua. Meidän
piti nyt erota ensi kerran senjälkeen kun olin pelastanut hänet, ja
siitä oli jo melkein vuosi. Sitäpaitsi herää toisiaan rakastavissa
sydämissä lyhyenkin ja nähtävästi aivan vaarattoman eron edellä
syvästi tunnettuja aavistuksia, jotka tekevät eroamisen levottomuutta
synnyttäväksi ja tuskaiseksi, sanokoonpa järki rauhoittamiseksemme mitä
tahansa.
En saanut menettää hukkaan hetkeäkään. Määräsin sen vuoksi seuraa van
päivän lähtöpäiväksi. Menin huoneisiini, ryhtyäkseni tarpeellisiin
valmistuksiin. Pauline oli puutarhassa, johon kiiruhdin häntä tapaamaan
heti kun työni oli suoritettu.
Näin hänen istuvan samalla penkillä, jolla hän oli kertonut minulle
elämänsä tapahtumat. Kuten olen sanonut, ei siitä saakka, jolloin hän
oli, niin todellisesti kuin yleensä luultiin, nukkunut kuoleman uneen,
ollut Ranskasta kuulunut ainoatakaan ääntä, joka olisi häirinnyt hänen
rauhaansa. Mutta kenties hän lähestyi tämän rauhan rajaa, ja kenties
hänen tulevaisuutensa piankin solmiutuisi uudelleen kiinni entisyyteen,
jota kaikin voimineni olin koettanut hänen mielestään karkoittaa.
Tapasin hänet surumielisenä ja ajatuksiinsa vaipuneena. Istuuduin hänen
viereensä. Hänen ensimäiset sanansa osoittivat, miksi hän oli niin
mietteissään.
"Te matkustatte siis?" sanoi hän.
"Minun täytyy, Pauline!" vastasin äänellä, jota koetin saada
levolliseksi. "Te tiedätte paremmin kuin kukaan muu, että on olemassa
tapahtumia, jotka pitävät meitä vallassansa, eroittavat meidät
paikoista, joita emme tahtoisi hetkeksikään jättää, kuljettaen meitä
kuin tuuli lehtiä. Äitini ja sisareni onni, oma onneni, josta en
puhuisi, jos se yksin olisi kysymyksessä, riippuu siitä, kuinka
nopeasti teen tämän matkan."
"Lähtekää sitten", sanoi Pauline surullisesti, "lähtekää, kun se kerran
on välttämätöntä. Mutta älkää unhottako, että teillä Englannissakin
on sisar, jolla ei ole äitiä, sisar, jonka ainoa onni tästälähin
riippuu teistä ja joka toivoisi voivansa tehdä jotakin teidän omaksi
onneksenne!"
"Oi, Pauline!" huudahdin minä syleillen häntä, "sanokaa minulle,
epäilettekö hetkeäkään rakkauttani! Ettekö usko, että eroan teistä
särkynein sydämin? Ettekö usko, että elämäni onnellisin hetki on
silloin, kun tulen takaisin tähän pieneen asuntoon, joka eroittaa
meidät koko maailmasta? Ettekö usko, että tämä sisarus-elämä
teidän kanssanne, tämä elämä, johon sisältyy vain toiveita vielä
onnellisemmista päivistä, on minulle suurempi onni kuin olen koskaan
uskaltanut toivoakaan? Oi, sanokaa minulle, ettekö usko sitä!"
"Uskon", vastasi Pauline, "sillä sen epäileminen olisi epäkiitollista.
Teidän rakkautenne minua kohtaan on ollut niin hienotunteista ja
ylevää, että voin punastumatta mainita sen yhtenä hyveistänne. — Mitä
tulee toivomaanne suurempaan onneen, Alfred, niin sitä en käsitä.
Onnemme, siitä olen varma, riippuu suhteemme puhtaudesta, ja mitä
omituisempi ja kenties ainoalaatuinen asemani on, mitä vapaampi olen
kaikista velvollisuuksistani yhteiskuntaa kohtaan, sitä ankarammin
minun on noudatettava niitä itseeni nähden."
"Oi, niin... niin", vastasin minä, "ymmärrän teidän ajatuksenne, ja
rangaiskoon Jumala minua, jos konsanaan koettaisin riistää kukkasta
marttyyrinkruunustanne, pannakseni sen sijaan omantunnon okaan. Mutta
saattaahan sattua tapauksia, jotka tekevät teidät vapaaksi; itse se
elämäntapa, jota kreivi viettää, anteeksi, että palaan tähän asiaan,
panee hänet enemmän kuin mikään muu alttiiksi..."
"Oi, niin, niin, minä tiedän sen. Ja luuletteko, että koskaan katson
vapisematta sanomalehteen? Ajatus, että voisin saada nähdä nimen,
joka minulla on ollut, esiintyvän verisen oikeudenkäynnin yhteydessä,
sen miehen, jota olen nimittänyt puolisokseni, häpeällisen kuoleman
uhkaamana — no niin, mitä tarkoitatte onnella tässä tapauksessa,
edellyttäen, että voisin elää kauemmin kuin hän?"
"Oh, ensiksikin — ja ennen kaikkea, Pauline, siitä huolimatta te
olisitte puhtain ja enimmin ihailtu nainen — eikö hän itse ole
pitänyt huolta siitä, että olette häneltä turvassa ja ettei ainoakaan
tahra hänen verestään voi tarttua teihin? Mutta minä en tahtonut
puhua siitä, Pauline! Jossakin yöllisessä hyökkäyksessä, vieläpä
kaksintaistelussakin, voi kreivi menettää henkensä. Hirveätä on, minä
tiedän sen, ettei ole muuta onnellisuudentoivoa kuin mitä kohoaa
haavoitetun verestä ja kuolevan viimeisestä huokauksesta! Mutta eikö
sellainen loppu olisi teille itsellenne sattuman hyvätyö, kohtalon
suoma unho?"
"Entä sitten?" sanoi Pauline kysyvästi.
"Eikö silloin, Pauline, sillä miehellä, joka ehdoitta on tullut
ystäväksenne, suojelijaksenne, veljeksenne, olisi oikeutta muuhun
nimeen?"
"Mutta onko tämä mies tarkoin ajatellut, mihin hän sitoutuu pyrkiessään
saamaan tuon nimen?"
"Epäilemättä, ja hän näkee siinä pelkkiä lupauksia onnesta, voimatta
keksiä mitään pelon syytä."
"Onko hän ajatellut, että minä olen ranskalainen maanpakolainen, että
kreivin kuolema ei peruuta tätä pannaanjulistusta, ja että samoin
kuin olen kohdellut hänen elämäänsä, tahdon kohdella myöskin hänen
muistoansa?"
"Pauline", sanoin minä, "minä olen ajatellut kaikkea. Se vuosi, jonka
olemme viettäneet yhdessä, on ollut elämäni onnellisin. Olen sanonut
teille, ettei mikään side kiinnitä minua yhteen maailmanpaikkaan
enempää kuin toiseenkaan. Siitä maasta, jossa te oleskelette, tulee
minun isänmaani."
"No hyvä", sanoi Pauline niin suloisella äänellä, että se antoi enemmän
toiveita kuin mitkään lupaukset, "palatkaa matkaltanne samalla tavoin
ajatellen! Odottakaamme toivoen tulevaisuutta ja luottakaamme Jumalaan!"
Heittäydyin hänen jalkoihinsa ja suutelin hänen polviaan. Samana yönä
lähdin Lontoosta, ja puolenpäivän tienoissa olin Havressa. Otin heti
kyytihevosen, ja kello yksi yöllä olin äitini luona.
Hän oli eräässä illatsussa Gabrielien kanssa. Kysyin missä, ja sain
tietää, että he olivat Englannin lähettilään loordi G:n luona.
Tiedustin, olivatko he lähteneet yksin; minulle vastattiin, että
kreivi Horace oli noutanut heidät. Muutin nopeasti pukua, istuuduin
pika-ajurin rattaille ja ajoin Englannin lähetystöön.
Kun tulin perille, olivat useat vieraat jo lähteneet, salongeista alkoi
väki vähetä. Niin paljon siellä sentään oli ihmisiä, että saattoi
huomaamatta mennä sisälle. Pian havaitsin äitini, joka istui, ja
sisareni, joka tanssi. Edellinen tyynenä kuin tavallisesti, jälkimäinen
lapsellisen iloisena. Pysähdyin ovelle. En ollut tullut sinne siksi,
että minut otettaisiin vastaan ja sanottaisiin tervetulleeksi,
sitäpaitsi etsin erästä kolmatta henkilöä, jonka aavistin olevan
lähettyvillä. Kauan minun ei tarvinnutkaan tarkkailla. Kreivi Horace
seisoi nojaten minua vastapäätä olevaan oveen.
Tunsin hänet ensi silmäyksellä; se oli se mies, jonka Pauline oli
kuvannut; se oli sama, tuntematon, jonka olin pikaisesti nähnyt
kuutamossa luostarin raunioilla. Näin hänessä kaikki, mitä etsin: hänen
levolliset ja kalpeat kasvonsa, hänen vaalean tukkansa, joka teki
hänet nuoren näköiseksi, hänen mustat silmänsä, jotka antoivat hänen
piirteilleen niin ihmeellisen leiman, ja vihdoin vielä otsarypyn, jonka
kai olisi nyt vuoden kuluttua pitänyt olla vielä pitempi ja syvempi
huolista, jollei omantunnon soimauksista.
Tanssin loputtua Gabrielle palasi istumaan äitini viereen. Heti pyysin
emästä palvelijaa menemään rouva de Nervalin ja hänen tyttärensä luokse
ja sanomaan heille, että joku odotti heitä päällysvaatehuoneessa.
Äitini ja sisareni huudahtivat minut nähdessään hämmästyksestä ja
ilosta. Me olimme yksin; saatoin syleillä heitä. Äitini ei voinut uskoa
silmiään, jotka näkivät minut, eikä käsiään, jotka puristivat minua
hänen rintaansa vasten. Olin tullut niin kovin nopeasti, että hän
tuskin oli luullut kirjeensäkään vielä saapuneen perille. Edellisenä
päivänä samaan aikaan olinkin vielä Lontoossa.
Ei äitini eikä sisarenikaan aikonut palata tanssisalonkiin. He ottivat
ylleen päällysvaatteensa ja käskivät toimittamaan vaunut portaiden
eteen. Gabrielle kuiskasi silloin muutamia sanoja äidilleni.
"Se on oikein", sanoi äitini. "Ja kreivi Horace..."
"Menen huomenna hänen luoksensa ja esitän anteeksipyyntönne", vastasin
minä.
"Kas, tuolla hän tuleekin", sanoi Gabrielle.
Kreivi oli huomannut, että naiset poistuivat salongista, ja kun hän ei
nähnyt heidän hetken kuluttua palaavan, oli hän lähtenyt etsimään ja
tapasi heidät nyt lähtövalmiina.
Myönnän, että vavahdin koko olemukseltani, kun näin tämän miehen
astuvan meitä kohti. Äitini tunsi käsivarteni jännittyvän, hän näki
katseeni kohtaavan kreivin katseen, ja sellaisen äidillisen vaiston
ohjaamana, joka etukäteen aavistaa kaikki vaarat, kiiruhti hän,
ennenkuin kumpikaan meistä ehti mitään virkkaa, sanomaan:
"Anteeksi, herra kreivi; se on poikani, jota emme ole nähneet
kokonaiseen vuoteen ja joka vast'ikään on palannut Lontoosta." Kreivi
kumarsi.
"Hyvä rouva", lausui hän lempeällä äänellä, "pitäisikö minun yksin olla
suruissani tästä paluusta ja riistääkö se minulta onnen saattaa teidät
täältä kotiinne?"
"Se on melkein varmaa, hyvä herra", vastasin minä, vaivoin kyeten
hillitsemään itseäni; "sillä missä minä olen, siellä ei äitini eikä
sisareni tarvitse ketään muuta saattajaa".
"Mutta se on kreivi Horace", huomautti äitini vilkkaasti, kääntyen
minuun päin.
"Minä tunnen sen herran", vastasin minä äänellä, jota koetin tehdä niin
loukkaavaksi kuin suinkin.
Huomasin äitini ja sisareni vuorostaan vapisevan. Kreivi kävi
kalmankalpeaksi, mutta mikään muu kuin tämä kalpeus ei osoittanut hänen
mielenliikutustaan. Hän näki äitini pelon, ja osoittaen sellaista
maailmanmiehen taitoa, joka näytti minulle, millainen itseni kenties
olisi pitänyt olla, hän kumarsi ja poistui. Äitini katsoi tuskaisin
ilmein hänen menoaan; sitten, kun häntä ei enää näkynyt, veti hän minut
nopeasti ovelle ja sanoi:
"Lähtekäämme! Nopeasti!"
Menimme portaita alas, nousimme vaunuihin ja pääsimme pian kotiin. Koko
matkalla emme puhuneet sanaakaan.