Kun tulin uudestaan tajuihini, olin hautakammiossa. Epäilemättä kreivi
oli huutoni ja putoamiseni synnyttämän kolinan opastamana löytänyt
minut laboratoriosta ja useita tunteja kestäneen tainnostilani aikana
kantanut minut sinne. Kivellä vieressäni oli lamppu, lasi ja kirje;
lasissa oli myrkkyä, kirjeen sisällyksen sanelen teille.
"Epäröittekö antaa minun nähdä sitä", huudahdin, "ja osoitatteko
minulle vain puolinaista luottamusta?"
"Olen polttanut sen", vastasi Pauline, "mutta olkaa levollinen, en
ole unhottanut siitä sanaakaan. — 'Pauline, te olette tahtonut, että
kulkisin rikoksen tien loppuun saakka. Te olette nähnyt kaikki, kuullut
kaikki, minulla ei ole siis mitään ilmoitettavaa teille. Te tiedätte,
kuka minä olen, tai oikeammin, mikä minä olen.
"'Jos teidän keksimänne salaisuus koskisi minua yksin, jos ei olisi
kysymyksessä kenenkään muun henki kuin minun, niin mieluummin antaisin
sen alttiiksi kuin sallisin koskea yhteenkään päänne hiukseen. Vannon
sen pyhästi, Pauline!
"'Mutta tahtomattanne tai huomaamattanne lausumanne sana, tämän muiston
synnyttämä kauhun ilme, unissa kuiskaamanne lause saattaisi viedä
mestauslavalle ei ainoastaan minut, vaan vielä kaksi muuta. Teidän
kuolemanne on kolmen elämä; teidän täytyy senvuoksi kuolla.
"'Aioin surmata teidät, kun olitte tainnoksissa; mutta en rohjennut sitä
tehdä, sillä te olette ainoa nainen, jota olen rakastanut, Pauline. Jos
olisitte noudattanut neuvoani, tai oikeammin, jos olisitte totellut
nimenomaista tahtoani, niin olisitte nyt äitinne luona. Olette tullut
tänne vastoin toivomustani; syyttäkää senvuoksi itseänne kohtalostanne.
"'Te heräätte hautakammiossa, jossa ei kukaan ole käynyt kahteenkymmeneen
vuoteen, ja jossa kenties kukaan ei käy seuraavina kahtenakymmenenä
vuotena. Älkää senvuoksi toivokokaan apua; se olisi hyödytöntä. Tämän
kirjeen vierestä löydätte myrkkyä. Muuta en voi tehdä hyväksenne
kuin että tarjoan teille helpon ja pikaisen lopun, pitkällisen ja
tuskallisen kuolinkamppailun asemesta. Kummassakin tapauksessa, minkä
vaihtoehdon valinnettekin, olette tästä hetkestä lähtien kuollut.
"'Kukaan ei ole nähnyt teitä, kukaan ei tunne teitä. Se nainen, jonka
ammuin saadakseni Henrikin ja Maxin sopimaan riitansa, haudataan teidän
sijastanne perhehautaanne Pariisiin, ja äitinne saa itkeä häntä,
luullen itkevänsä omaa lastansa.
"'Hyvästi, Pauline! En pyydä unhotusta enkä sääliä. Olen kauan ollut
kirottu, eikä teidän anteeksiantonne pelastaisi minua.'"
"Se on hirveätä!" huudahdin minä. "Oi, jumalani, jumalani, kuinka
teidän on täytynyt kärsiä!"
"Niin, ja ainoa, mitä minulla vielä voisi olla teille kerrottavaa,
olisi kuolinkamppailuni, niin että..."
"Jatkakaa", keskeytin nopeasti, "kuvatkaa se!"
"Luin tämän kirjeen kahteen tai kolmeen kertaan; en voinut uskoa, että
se oli totta. On olemassa seikkoja, joita vastaan järki nousee. Ne
ovat edessämme, käsissämme, nähtävissämme ja tajuttavissamme, mutta
emme usko niitä tosiksi. Menin ääneti ristikolle; se oli lukittu.
Kuljin kahteen tai kolmeen kertaan ääneti hautani ympäri, löin sen
kosteita muureja epäilevällä kädelläni ja asetuin sitten istumaan
luolan nurkkaan. Minut oli suljettu sinne, lampun valossa näin selvästi
kirjeen ja myrkyn, ja kuitenkin minä yhä epäilin. Sanoin, kuten
toisinaan unissa sanotaan: 'Nyt vain nukun, pian taas herään!'"
Istuin samalla paikalla liikkumatta siihen saakka, että lamppuni alkoi
rätistä. Silloin minut äkkiä valtasi kaamea ajatus, joka ei tähän
saakka ollut tullut mieleeni: että se sammuisi. Kirkaisin kauhusta ja
hypähdin sen luo; öljy oli miltei lopussa. Minun piti pimeässä odottaa
kuolemaa.
Oi, mitäpä olisinkaan antanut, jos olisin saanut öljyä lamppuuni!
Jos olisin voinut pitää sitä palamassa verelläni, olisin hampaillani
repinyt suoneni auki. Se risahteli ehtimiseen, liekki pieneni joka
kerta, ja pimeyden piiri, jonka se täydessä voimassa palaessaan oli
karkoittanut kauas, ympäröi minua yhä lähempää. Makasin sen vieressä
kädet ristissä; minä en rukoillut Jumalaa, vaan rukoilin tuota lamppua!
Vihdoin se alkoi taistella pimeyttä vastaan samalla tavoin kuin minä
piankin alkaisin kamppailla kuoleman kanssa. Kenties lainasin sille
omat tunteeni; mutta minusta näytti siltä kuin se itsepintaisesti
riippuisi kiinni elämässä ja pelkäisi antaa tulen kadota, joka oli
sen sielu. Pian alkoi sen kuolinkamppailu kaikkine vaiheineen. Se
leimahti toisinaan, niinkuin kuoleva ajoittain saa takaisin voimansa;
se levitti loistetta, kirkkaampaa kuin konsanaan, niinkuin kuumesairas
sielu toisinaan keskellä houreitaan näkee kauemmas kuin ihmiskatse;
senjälkeen seurasi voimattomuuden horrostila. Liekki lepatti kuin
kuolevan huulilla liitelevä viimeinen hengähdys. Vihdoin se sammui ja
riisti minulta valon, joka on puolet elämää.
Vaivuin luolani nurkkaan. Tästä hetkestä lähtien en enää epäillyt,
sillä, ihmeellistä kyllä, nyt kun en enää nähnyt kirjettä enkä myrkkyä,
olin varma siitä, että ne olivat siellä.
Niin kauan kun olin voinut nähdä, en ollut kiinnittänyt huomiota
äänettömyyteen; kun valo oli sammunut, ahdisti se sydäntäni pimeyden
koko painolla. Siinä oli muuten jotakin niin kamalaa ja jylhää,
että jos minua mahdollisesti olisi voitu kuullakin, olisin kenties
epäillyt huutaa. Oi, se oli sellaista kuoleman hiljaisuutta, joka
ijankaikkisiksi ajoiksi asettuu vainajien hautojen ylle.
Ihmeellistä oli, että kuoleman läheisyys oli melkein saanut minut
unhottamaan, mistä se aiheutui. Ajattelin tilaani, olin mitä
suurimmassa vaarassa. Mutta minä voin sanoa, ja Jumala sen tietää,
että jollen ajatellutkaan antaa hänelle anteeksi, niin en kironnutkaan
häntä. Pian aloin tuntea nälän tuskia.
Kului joku aika, jonka pituutta en voinut arvioida. Päivä meni
luultavasti mailleen ja tuli yö, sillä kun aurinko nousi, tunkeutui sen
säde jostakin raosta ja valaisi erään pylvään juurta. Huudahdin silloin
ilosta, ikäänkuin tämä säde olisi antanut minulle jotakin toivoa.
Katseeni kiintyi niin herkeämättömästi tähän säteeseen, että lopuksi
eroitin selvästi kaikki esineet, jotka olivat valaistulla alalla. Siinä
oli muutamia kiviä, pieni puunsirpale ja sammaltukko; päivänvalo oli
viekoitellut maasta esiin tämän heikon ja kituvan kasvin. Oi, mitä
olisinkaan tahtonut antaa ollakseni näiden kivien, tämän puupalasen
tai tuon sammaltukon asemassa, nähdäkseni pienestä raosta vielä kerran
taivaan.
Aloin tuntea polttavaa janoa, ja ajatukseni kävivät epäselviksi.
Aika-ajoin häilyi verisiä pilviä silmissäni, ja hampaani painautuivat
yhteen kuin hermokohtauksessa. Mutta katsettani pidin lakkaamatta
suunnattuna valoon. Epäilemättä se tunkeutui hautakammioon hyvin
ahtaasta aukosta, sillä kun aurinko ei enää paistanut suoraan siihen,
heikkeni säde ja kävi tuskin huomattavaksi. Tämä häipyminen vei minulta
viimeisenkin rahtusen rohkeutta. Vääntelin ruumistani raivoissani ja
nyyhkytin kuin kouristuksessa.
Nälkä oli muuttunut ankaroiksi vatsanpohjan tuskiksi. Suuni oli
polttavan kuuma, tunsin himoa saada purra jotakin. Otin hiussuortuvan,
panin sen hampaitteni väliin ja pureskelin sitä. Tunsin pian olevani
kovassa kuumeessa, vaikka valtimo tuskin löi. Aloin ajatella myrkkyä:
silloin vaivuin polvilleni ja panin käteni ristiin rukoillakseni. Mutta
olin unohtanut kaikki rukoukseni enkä voinut palauttaa muistiini muuta
kuin joitakin irrallisia lauseita sieltä täältä. Mitä vastakkaisimmat
ajatukset risteilivät aivoissani; eräs _Gazza ladran_ sävel soi
lakkaamatta korvissani; tunsin itse, että aloin hourailla. Laskeuduin
pitkäkseni, kasvot maata vasten.
Kärsimistäni mielenliikutuksista vaivuin pian horrostilaan. Nukahdin,
mutta unessakin olin tietoinen tilastani. Silloin alkoi sarja unikuvia,
joista toinen oli toistaan hajanaisempi. Tämä tuskallinen uni murti
voimani kokonaan, sensijaan että olisi suonut jonkun verran lepoa.
Herätessäni olin tavattomasti nälissäni ja janoissani. Silloin
ajattelin toisen kerran myrkkyä, joka oli vieressäni ja saattoi
tuottaa minulle helpon ja pikaisen kuoleman. Suuresta heikkoudestani,
polttavista tuskistani, vertani kuohuttavasta ankarasta kuumeesta
huolimatta tunsin, että kuolema oli vielä kaukana, että vielä saisin
odottaa sitä monta tuntia, ja että tukalimmat hetket olivat vasta
edessä. Silloin päätin vielä kerran katsoa sitä auringonsäteen
pilkahdusta, joka edellisenä päivänä oli käynyt luonani, niinkuin
lohduttaja, joka hiipii vangin komeroon. Istuin tuijottaen siihen
kohtaan, josta se ilmautuisi. Tämä odotus ja ajatus lievensi hiukan
hirveitä tuskiani.
Kaivattu säde näyttäytyi vihdoinkin. Minä näin sen tunkeutuvan sisään
kalpeana ja himmeänä; taivas oli luultavasti pilvessä tänä päivänä.
Mielikuvitukseni toi silloin eteeni kaikki, mitä se maan päällä
valaisi: puut, niityt, kuvastimenkirkkaan veden, Pariisin, jota en enää
koskaan saisi nähdä, äitini, jonka olin jättänyt ainiaaksi, äitini,
joka kenties jo oli saanut tiedon kuolemastani ja nyt itki elossaolevaa
tytärtään. Kaikki nämä muistot paisuttivat sydäntäni; puhkesin
äänekkäisiin nyyhkytyksiin ja sulin kyyneliin ensi kertaa tähän
kammioon tuloni jälkeen. Pian tämä puuska meni ohitse, nyyhkytykset
lakkasivat, ja kyyneleeni valuivat hiljalleen. Olin päättänyt juoda
myrkkyä; nyt kärsin kuitenkin vähemmän.
Istuin, kuten edellisenäkin päivänä, katse suunnattuna
auringonsäteeseen, niin kauan kuin se levitti valoaan. Sitten näin sen,
kuten ensi kerrallakin, kalpenevan ja katoavan. Heilutin sille kättäni
jäähyväisiksi, sillä olin varma siitä, etten näkisi sitä enää.
Sitten kokosin ajatukseni ohjaten ne yksinomaan korkeimpia ja
tärkeimpiä asioita kohti. En ollut koskaan, en nuorena tyttönä enkä
naimisissa, tehnyt mitään huonoa; lähdin elämästä tuntematta vihaa ja
himoamatta kostoa. Jumala kyllä siis ottaisi minut vastaan tyttärenään;
jättäisin maailman vain mennäkseni taivaaseen; se oli ainoa ajatus,
joka tuotti minulle lohtua, ja minä tarrauduin siihen kiinni.
Pian tuntui minusta siltä, että tämä ajatus levisi ympärillenikin, eikä
ainoastaan minuun itseeni. Aloin tuntea sitä pyhää innostusta, joka
tekee marttyyrit rohkeiksi. Nousin, katse kohotettuna taivasta kohti,
ja minusta tuntui siltä, että katseeni tunkivat holvikaton lävitse
ja näkivät Jumalan istuimen. Tällä hetkellä poisti uskonnollinen
innostus ruumiilliset tuskat. Astuin kiveä kohti, jolla myrkky oli,
aivan kuin olisin voinut nähdä pimeässä. Tartuin lasiin; kuuntelin,
kuulisinko mitään ääntä; katselin ympärilleni, näkisinkö vähääkään
valoa; luin uudestaan mustistani kirjeen, jossa sanottiin minulle,
että kukaan ei ollut kahteenkymmeneen vuoteen astunut tähän holviin ja
ettei kukaan astuisi sinne seuraavinakaan kahtenakymmenenä vuotena.
Vahvistin uskoani, että minun oli mahdoton päästä täällä uhkaavista
kärsimyksistä, nostin myrkkylasin huulilleni ja join, liittäen
viimeiseen kaipuun ja toivon huokaukseen äitini nimen, hänen, jonka nyt
ainaiseksi jättäisin, ja Jumalan, jonka luokse nyt lähdin.
Sitten vaivuin kammioni nurkkaan. Näkyni olivat poissa; kuoleman harso
oli levinnyt niiden ja minun välilleni. Nälän ja janon tuskat olivat
taas palanneet, lisänä ne, jotka myrkky tuotti. Odotin maltittomassa
tuskassa kylmänhikeä, joka olisi merkkinä viimeisen taisteluni
lähestymisestä.
Äkkiä kuulin mainittavan nimeäni. Avasin silmäni ja näin valoa. Te
olitte tullut ja seisoitte hautaristikon takana — te, ja teidän
kerällänne päivä, elämä, vapaus! Kirkaisin ja syöksyin teitä kohden.
Kaiken muun te tiedätte.
"Ja nyt", jatkoi Pauline, "muistutan teille kunnianne nimessä valaa,
jonka vannoitte luvatessanne olla ilmaisematta sanaakaan tästä
kauheasta näytelmästä niin kauan kuin yksikään siinä esiintyneistä
päähenkilöistä on elossa."
Uudistin lupaukseni.