Minut herätti malaiji koputtamalla ovelleni, jonka olin sulkenut
sisäpuolelta. Olin, kuten jo ennen olen maininnut, pannut maata
vaatteet päällä; työnsin siis salvan syrjään. Hän avasi luukut, ja minä
näin päivän ja auringon palaavan huoneeseeni.
Kiiruhdin ikkunan ääreen.
Nyt oli sellainen ihana syysaamu, jolloin taivas, ennenkuin se peittyy
pilviharsoonsa, lähettää jäähyväishymynsä maalle. Kaikki oli puistossa
niin hiljaista ja rauhallista, että melkein aloin epäillä itseäni. Yön
tapaukset olivat kuitenkin yhä ilmielävinä mielessäni, ja esineet,
jotka nyt näin, palauttivat muistiini pienimmätkin yksityiskohdat.
Katseeni kohtasivat ristikkoportin, joka oli avautunut päästääkseen
sisään nuo kolme miestä sekä naisen; puistokäytävän, jota pitkin
he olivat kulkeneet; hiekkaan painuneet jalanjäljet, jotka olivat
selvemmät sillä kohdalla, missä uhri oli koettanut tehdä vastarintaa,
kun hänen kantajansa olivat kovasti reuhtoneet ehkäistäkseen hänen
liikkeitänsä.
Saadakseni, jos mahdollista, aistimieni todistuksen vielä varmemmaksi,
tahdoin katsoa, eikö siihen liittyisi useampia todisteita. Menin
kirjastoon; luukku oli puoleksi auki, niinkuin olin sen jättänyt;
keskellä lattiaa oli kaatunut tuoli, jonka synnyttämän kolinan olin
kuullut. Menin salaovelle, ja äärimmäisiin saakka jännittäen näköäni
huomasin miltei näkymättömän liitekohdan. Painoin lukkoa; se myötäsi.
Samassa joku kosketti huoneeni ovea. Ehdin tuskin sulkea salaovenpa
ottaa erään kirjan hyllyltä.
Se oli malaiji. Hän tuli kutsumaan aamiaiselle. Seurasin häntä.
Kun astuin ruokasaliin, säpsähdin hämmästyksestä. Odotin tapaavani
siellä Horacen, mutta hän ei ollut siellä, ja pöytä oli katettu vain
yhdelle.
"Eikö kreivi ole tullut kotiin?" huudahdin.
Malaiji teki epäävän liikkeen.
"Eikö!" mutisin hämmentyneenä.
"Ei", toisti hän liikkeellään.
Vaivuin tuolille. Kreivi ei ollut palannut! Ja kuitenkin olin itse
nähnyt hänet. Hän oli tullut vuoteeni lähelle ja nostanut syrjään
verhot tuntia myöhemmin kuin nuo kolme miestä... Mutta nuo kolme
miestä, eivätkö ne olleet juuri kreivi ja hänen molemmat ystävänsä,
eivätkö ne olleet Horace, Max ja Henrik, jotka kantoivat jotakin
naista!... Vain heillä saattoi olla puiston avain ja vain he saattoivat
tulla niin vapaasti sisälle portista, ettei heitä nähty tai häiritty.
Se oli niin selvää, että sitä oli mahdoton epäillä. Juuri siksi
ei kreivi ollut tahtonut antaa minun tulla linnaan, siksi hän oli
ottanut minut niin kylmästi vastaan, siksi hän oli ollut lähtevinään
metsästysretkelle. Tämä naisenryöstö oli päätetty ennen minun tuloani;
nyt se oli pantu toimeen. Kreivi ei rakastanut enää minua, vaan jotakin
toista naista, ja tämä nainen oli linnassa, epäilemättä metsänrajassa!
Niin, ja varmistuakseen siitä, etten ollut mitään nähnyt tai kuullut,
etten sanalla sanoen epäillyt mitään, kreivi oli noussut kirjaston
portaita ylös, tullut sisälle salaovesta, vetänyt syrjään vuodeverhot
ja palannut huvituksiaan jatkamaan, varmasti uskoen, että nukuin.
Kaikki oli nyt ilmeistä, selvää ja varmaa, niinkuin olisin itse sen
nähnyt. Silmänräpäyksessä oli mustasukkaisuuteni tunkeutunut läpi
pimeyden, murtanut muurit. Minun ei tarvinnut enää saada tietää mitään.
Syöksyin ulos: olin aivan tukehtumaisillani.
Jäljet oli jo poistettu tasoittamalla hiekkaa haravalla.
Kävelin pitkin puistokäytävää ja tulin tammimetsään. Näin huvimajan
ja kiersin sen ympäri. Se oli kiinni ja näytti asumattomalta kuten
edellisenäkin päivänä. Palasin linnaan, menin huoneeseeni, heittäydyin
samaan nojatuoliin, jossa edellisenä iltana olin viettänyt niin
hirveitä tunteja, ja ihmettelin nyt pelkoani. Varjo, pimeys tai
pikemmin suuren intohimon puute oli kaiketi niin lannistanut rohkeuteni!
Vietin osan päivää kulkemalla edestakaisin huoneessani, avaamalla ja
sulkemalla ikkunaa, ja odotin iltaa yhtä kärsimättömästi kuin edellisenä
päivänä olin pelännyt sen lähestymistä. Ilmoitettiin, että päivällinen
oli valmis. Menin alas ruokasaliin. Kuten aamulla, oli pöytä nytkin
katettu vain yhdelle hengelle; mutta lautaseni vieressä oli kirje.
Tunsin Horacen käsialan ja aukaisin kuoren.
Hän pyysi anteeksi, että hänen täytyi jättää minut kahdeksi
kokonaiseksi päiväksi yksikseni; mutta hän ei ollut voinut palata,
hänen sanansa oli annettu ennen minun tuloani, ja hänen täytyi
se pitää, maksoi mitä maksoi. Rypistin kirjeen kokoon, lukematta
sitä loppuun, ja heitin sen uuniin. Estääkseni malaijin tulemasta
epäluuloiseksi pakotin itseni sitten syömään ja menin sen jälkeen
takaisin huoneeseeni.
Edellisenä iltana annettuja määräyksiäni oli nytkin noudatettu.
Huoneessani oli komea takkavalkea, mutta tällä kertaa en siitä
välittänyt. Minun oli tehtävä täydellinen suunnitelma, ja minä
istuuduin sitä harkitsemaan. Eilinen pelkoni oli nyt tykkänään poissa.
Kreivi Horace ja hänen ystävänsä olivat tulleet rautaportista; sillä
nuo miehet eivät saattaneet olla keitään muita. He olivat kantaneet
naisen metsämajaan, ja sitten oli kreivi tullut ylös salaportaita
myöten, päästäkseen selville siitä, että nukuin enkä ollut mitään
huomannut. Minun tarvitsi siis vain seurata portaita. Lähtisin
vuorostani samaa tietä kuin hän; menisin sinne, mistä hän oli tullut.
Olin varmasti päättänyt mennä alas portaita myöten.
Katsoin kelloa: se oli neljännestä yli kahdeksan. Menin katsomaan
ikkunaluukkuja: ne eivät olleet suljetut. Epäilemättä ei tänä
yönä olisi mitään nähtävää, kun kerran ei oltu ryhdytty eilisiin
varokeinoihin. Avasin ikkunan.
Yö oli myrskyinen. Kaukana jylisi ukkonen, ja rantaan vyöryvien
merenlaineiden kohina kuului korviini. Sydämessäni raivosi vielä
kauheampi myrsky kuin luonnossa, ja päässäni kuohui ajatuksia, jotka
olivat synkempiä ja rajumpia kuin valtameren aallot.
Kaksi tuntia kului tällä tavoin; en liikahtanutkaan, eikä katseeni
kääntynyt pienestä kuvapatsaasta, joka oli sijoitettu erään puuryhmän
keskelle. Koko aikana en sitä kuitenkaan nähnyt.
Vihdoin luulin oikean hetken tulleen. En kuullut enää mitään kolinaa
linnasta. Samanlainen sade, joka syyskuun 27:nnen ja 28:nnen päivän
välisenä yönä pakotti teidät etsimään suojaa raunioista, alkoi valua
virtana maahan. Pidin hetkisen päätäni ulkona sateessa. Sitten suljin
ikkunan ja käänsin luukun sen eteen.
Menin ulos huoneesta ja astuin muutamia askelia käytävässä. Kaikki
oli linnassa hiljaa. Malaiji oli varmaankin mennyt levolle tai
palveli herraansa jossakin muussa rakennuksen osassa. Menin takaisin
huoneeseeni. Kello oli nyt puoli yksitoista. Kuulin vain myrskyn
ulvontaa, joka oli minulle hyödyksi, sillä se esti kuulumasta
mahdollisesti aiheuttamaani kolinaa. Otin kynttilän ja menin kirjaston
ovelle; se oli suljettu.
Minut oli nähty siellä aamulla; oli pelätty, että minä huomaisin
portaat, ja nyt oli tie minulta suljettu. Kaikeksi onneksi oli kreivi
vaivautunut näyttämään minulle toisen tien. Menin vuoteeni taakse,
työnsin laudoitusta, seinä avautui, ja minä olin kirjastossa.
Menin lujin askelin ja epäröimättä salaovelle, otin pois lukkoa
peittävän kirjan, painoin teräsponninta, ja tämäkin tie oli minulle
avoinna.
Lähdin astumaan portaita myöten; niissä oli tilaa juuri yhdelle
hengelle. Laskeuduin kolme kerrosta; joka kerroksen kohdalla kuuntelin,
mutta en kuullut mitään.
Kolmansien portaiden lopussa huomasin oven; se oli suljettu salvalla.
Ensimäisestä yrityksestäni se aukeni.
Olin joutunut holviin, joka vei suoraan alaspäin. Menin sitä pitkin
noin viisi minuuttia; sitten tuli kolmas ovi. Sekään ei ollut minulle
minään esteenä; se vei toisille kirjastossa olevien kaltaisille
portaille, jotka kuitenkin olivat vain kaksijaksoiset. Niiden lopussa
oli neliskulmainen rautaluukku. Kun raotin sitä, kuulin ääniä. Sammutin
kynttiläni ja laskin sen portaiden alimmalle askelmalle. Sitten
hiivin sisään tulisijan viereen tehdystä liikkuvalla rautalevyllä
peitetystä aukosta. Työnnettyäni levyn hiljaa syrjään jouduin
jonkinlaiseen kemialliseen laboratorioon, joka oli hyvin himmeästi
valaistu, sillä läheisessä huoneessa palava valo tunki sinne vain erään
oven päällä olevasta pyöreästä aukosta, joka oli peitetty pienellä
vihreällä verholla. Ikkunat olivat niin huolellisesti suljetut,
ettei keskipäivälläkään olisi ulkoa voinut päästä hitustakaan valoa
huoneeseen.
En ollut pettynyt luullessani kuulevani ääniä. Viereisessä huoneessa
keskusteltiin hyvin meluisasti. Tunsin kreivin ja hänen ystäviensä
äänet. Kannoin oven viereen tuolin ja nousin sille. Sillä tavoin
ulotuin aukon kohdalle ja saatoin nähdä huoneeseen.
Kreivi Horace, Max ja Henrik istuivat pöydässä, mutta ateria oli
kuitenkin jo loppumaisillaan. Malaiji tarjoili heille, seisoen kreivin
tuolin takana. Jokainen heistä oli puettu siniseen puseroon ja kullakin
oli tikari vyöllä ynnä pari pistoolia edessään pöydällä. Horace nousi,
ikäänkuin lähteäkseen.
"Nytkö jo?" kysyi Max.
"Mitäpä minä täällä enää tekisin?" vastasi kreivi.
"Juo", sanoi Henrik ja kohotti lasiaan.
"Onpa siitäkin iloa, että juo teidän kanssanne", sanoi kreivi;
"kolmannesta pullosta te jo tulette juovuksiin kuin palovahdit".
"Pelataan!"
"En minä ole sellainen konna, että tahtoisin voittaa teidän rahanne,
kun teissä ei ole miestä niitä säilyttämään", sanoi kreivi, kohautti
olkapäitään ja kääntyi puoleksi poispäin.
"No hyvä! Siispä hakkailemme kaunista englannitartamme. Palvelijasi on
pitänyt huolen siitä, ettei hän kohtele meitä julmasti. Totta tosiaan,
se velikulta ymmärtää sellaiset asiat. Kas tuossa, poikaseni!"
Max antoi malaijille kourallisen kultarahoja.
"Antelias kuin rosvo!" virkkoi kreivi.
"No, entä sitten; se ei ole mikään vastaus", sanoi Max ja nousi
pöydästä. "Tahdotko hänet vai etkö?"
"En!"
"No sitten minä otan hänet."
"Odota!" huusi Henrik ja ojensi kättänsä. "Minusta tuntuu siltä, että
minäkin olen joku tai jotakin tässä asiassa, ja että minullakin on
oikeuksia yhtä hyvin kuin jollakin toisellakin. Kuka tappoi hänen
miehensä?"
"Asiaan; se ei kuulu tähän", huomautti kreivi hymyillen.
Samassa kuulin voihkinaa. Katsoin sinnepäin, mistä se tuli. Joku nainen
makasi pitkällään pilarivuoteella, kädet ja jalat sidottuina vuoteen
neljään nurkkaan. Huomioni oli ollut niin yksinomaan kiintyneenä yhteen
ainoaan kohtaan, etten ollut nähnyt häntä ennen.
"Sepä se", jatkoi Max. "Mutta kuka odotti heitä Havressa? Kuka ratsasti
tänne täyttä neliä tuomaan teille siitä tietoa?"
"Piru vieköön! Tästä tulee sekava juttu!" huomautti kreivi. "Ja täytyy
olla itse kuningas Salomo voidakseen ratkaista, kummalla on suurempi
oikeus, urkkijallako vai murhaajalla."
"Mutta se on sellainen asia, joka on ratkaistava", kiivaili Max.
"Sinä olet saattanut minut ajattelemaan tätä naista, ja nyt minä olen
rakastunut häneen."
"Niin minäkin", sanoi Henrik. "Kun et siis itse välitä hänestä, niin
anna hänet sille meistä; jolle tahdot."
"Jotta toinen menisi ilmiantamaan minut jonkun juopottelun jälkeen, kun
hän, kuten nytkään, ei enää tiedä mitä tekee, vai kuinka? Ei ei, hyvät
herrat! Te olette nuoria ja rikkaita ja kauniita; teillä on kymmenen
minuuttia aikaa hakkaillaksenne häntä. Menkää, herrat Don Juanit!"
"Jos ei ota hakkailua lukuun, on tuumasi hyvä", vastasi Henrik.
"Valitkoon hän itse, kummasta hän enemmän pitää."
"Olkoon niin", sanoi Max. "Mutta hänen täytyy kiiruhtaa. Selitä se
hänelle, sinähän puhut kaikkia maailman kieliä."
"Mielelläni", sanoi Horace. Sitten hän kääntyi onnettoman naisen
puoleen ja sanoi puhtaimmalla englanninkielellä:
"Mylady, tässä on kaksi ystävääni maantierosvoa, molemmat hyvästä
suvusta — siitä voitte saada nähdäksenne kirjalliset todistukset, jos
niin haluatte — jotka, noudattaen omaisuuden jakamisen periaatetta,
ovat ensin hävittäneet oman omaisuutensa ja sitten, huomatessaan
kaiken olevan huonosti järjestettyä yhteiskunnassa, jalosti päättäneet
vaatia uudistuksia, asettua väijyksiin teiden varsille, hyvittääkseen
valtion vääryyksiä, korjatakseen sen erehdyksiä ja palauttaakseen
sen erilaisuudet tasapainoon. Viiden vuoden aikana he ovat,
suurimmaksi kunniaksi viisaustieteelle ja poliisille, lakkaamatta ja
omantunnontarkasti harjoittaneet tätä kutsumustaan, joka antaa heille
varoja esiintyä mitä hienoimmin Pariisin salongeissa ja johtaa heidät,
niinkuin se jo minut on johtanut, rikkaisiin naimisiin, vapauttaen
heidät siten edelleen näyttelemästä Karl Mooria ja Jean Sbogaria. Sitä
odottaessaan, ja kun tässä talossa ei ole muuta naista kuin minun
vaimoni, jota en halua jättää heille, he anovat kunnioittavasti,
että te itse suvaitsisitte valita heistä sen, josta enemmän pidätte;
muussa tapauksessa he molemmat ottavat teidät omakseen. Olenko sanonut
sanottavani hyvällä englannin kielellä, rouvaseni, ja oletteko
ymmärtänyt puheeni?"
"Oi, jos teissä on hiukankaan armeliaisuutta", huusi naisparka, "niin
tappakaa minut! Tappakaa minut!"
"Mitä hän vastaa?" mutisi Max.
"Hän vastaa, että se on halpamaista, siinä kaikki", sanoi Horace. "Ja
minä myönnän, että olen jossakin määrin samaa mieltä."
"Siinä tapauksessa..." huusivat yht'aikaa Max ja Henrik ja hyppäsivät
seisomaan.
"Siinä tapauksessa saatte tehdä kuten haluatte", vastasi Horace. Hän
istuutui, täytti lasinsa samppanjalla ja joi.
"Oi, tappakaa minut, tappakaa minut!" huudahti nainen uudelleen, kun
hän näki molempien miesten lähestyvän.
Tässä silmänräpäyksessä tapahtui, mitä oli helppo edellyttää. Max ja
Henrik seisoivat viinin kiihoittamina vastakkain ja vaihtoivat saman
himon vallassa vihaisia silmäyksiä.
"Sinä et siis tahdo häntä antaa minulle?" sanoi Max.
"En", vastasi Henrik.
"No niin, minä otan hänet kuitenkin."
"Senpä saamme nähdä."
"Henrik! Henrik!" huusi Max hampaitaan kiristäen, "minä vannon kautta
kunniani, että tämä nainen kuuluu minulle!"
"Ja minä lupaan niin totta kuin elän, että hän tulee minun omakseni.
Luulenpa olevani arempi hengestäni kuin sinä kunniastasi."
Molemmat astuivat nyt askeleen taaksepäin, tarttuivat tikareihinsa ja
hyökkäsivät toistensa kimppuun.
"Taivaan tähden, tappakaa minut, olkaa niin armeliaita!" huusi vangittu
nainen kolmannen kerran.
"Mitä te sanotte?" huusi Horace käskijän äänellä molemmille nuorille
miehille.
"Minä olen sanonut", vastasi Max suunnaten iskun Henrikiin, "että minä
tahdon hänet omakseni".
"Ja minä", lausui Henrik, joka nyt teki hyökkäyksen vastustajaansa
kohti, "minä olen sanonut, että minä hänet otan. Ja minä pysyn
sanassani."
"No hyvä!" mutisi Horace, "te olette valehdelleet molemmat. Kumpikaan
teistä ei saa häntä."
Näin sanoen hän otti pöydällä olevan pistoolin, ojensi sen hitaasti
kohottaen vuodetta kohden ja laukaisi. Luoti meni taistelevien välitse
ja lävisti onnettoman naisen sydämen.
Sen nähdessäni kirkaisin kauheasti ja putosin lattialle pyörtyneenä,
yhtä kuolleen kaltaisena kuin ammuttukin.