Vähitellen poistui se jääharso, jolla kreivi näytti peittäneen
kasvonsa. Hän oli vienyt minut siihen huoneeseen, jossa minun sopi
asua; se oli Ludvig XV:n ajan maun mukaan kalustettu.
"Minä tunnen sen", keskeytin minä, "se on sama, jossa olen itsekin
ollut. Nyt alan käsittää kaikki!"
"Siellä", jatkoi Pauline, "hän pyysi minulta anteeksi sitä tapaa,
jolla oli vastaanottanut minut; mutta se hämmästys, jonka odottamaton
tuloni oli saanut aikaan, ja pelko, että minun täytyisi kestää paljon
epämukavuutta oleskellessani tässä vanhassa kivihökkelissä, oli ollut
häntä voimakkaampi. Kun nyt kuitenkin olin uhmannut kaikkea, oli se
hyvä asia, ja hän koettaisi tehdä oleskeluni linnassa niin vähän
epämiellyttäväksi kuin mahdollista.
"Pahaksi onneksi hän oli samaksi tai seuraavaksi päiväksi suunnitellut
metsästysretken, ja hänen olisi kenties pakko jättää minut päiväksi
tai pariksi, mutta nyt hän ei enää suostuisi tällaisiin sopimuksiin
ja minä olisin pätevänä syynä hänen kieltäytymiselleen niistä. Minä
vastasin, että hän oli täysin vapaa, ja etten ollut tullut sinne
häiritäkseni hänen huviaan, vaan tyynnyttääkseni sydäntäni, joka
oli kauhistuksissaan ympäristössä sattuneiden veristen tapahtumain
johdosta. Kreivi hymyili.
"Olin väsynyt matkan jälkeen, laskeuduin vuoteelle ja nukuin. Kello
kaksi tuli kreivi huoneeseeni ja kysyi, tahdoinko lähteä huvimatkalle
merelle. Päivä oli kaunis; suostuin lähtemään.
"Menimme puistoon, jonka läpi virtaa Orne-joki. Tämän pikku virran
toisella rannalla oli erinomaisen kaunis vene; se oli pitkä ja
muutenkin oudonmuotoinen. Kysyin syytä siihen. Horace sanoi minulle,
että se oli rakennettu jaavalaisen mallin mukaan, ja että tämä
rakennustapa tuntuvasti lisäsi sen nopeutta. Nousimme siihen, Horace,
Henrik ja minä; malaiji asettui soutamaan, ja me liu'uimme nopeasti
eteenpäin virran lisätessä vauhtiamme. Merelle päästyämme nostivat
Henrik ja Horace pitkän, kolmionmuotoisen purjeen, joka oli kiinnitetty
mastoon, ja airojen avutta me kiidimme hämmästyttävän nopeasti pitkin
meren pintaa.
"Ensi kerran minä silloin näin valtameren. Se oli komea näytelmä, ja sen
katseleminen kiinnitti niin puoleensa kaiken huomioni, etten nähnyt
kulkevamme erästä pientä meille merkkejä tekevää venettä kohden.
Heräsin haaveiluistani vasta kun Horace huusi eräälle veneessä olevista
miehistä:
"'Hoi! hohoi! Herra merimies, mitä uutta Havresta?'
"'Ei mitään erityistä, totta tosiaan', vastasi ääni, joka oli minulle
tuttu; 'entä Burcystä?'
"'Kuten näet, on luoksemme tullut odottamaton toveri, sinun vanha
tuttavasi, madame de Beuzeval, vaimoni.'
"'Mitä! madame de Beuzeval?' vastasi Max, jonka nyt tunsin.
"'Hän itse. Ja jos epäilet, ystävä hyvä, niin tule tänne ja osoita
hänelle kunnioitustasi.'
"Vene lähestyi; sen miehistönä oli Max ja kaksi matruusia. Hänellä oli
kaunis merimiespuku ja olkapäällään verkko, jota hän valmistautui
laskemaan mereen. Hänen tultuansa lähelle vaihdoimme muutamia
kohteliaisuuksia, minkä jälkeen Max laski verkkonsa, astui veneeseemme
ja puhui muutamia sanoja hiljaa Horacen kanssa. Sitten hän sanoi
minulle hyvästi ja meni takaisin veneeseensä.
"'Toivotamme runsasta saalista!' lausui Horace.
"'Onnellista matkaa!' vastasi Max; ja veneet erosivat toisistansa.
"Päivällistunti lähestyi, me tulimme virran suulle; mutta oli pakoveden
aika, eikä vesi ollut kyllin syvää voidaksemme soutaa puistoon asti.
Meidän täytyi senvuoksi nousta veneestä merenrannalla ja kävellä
särkkien yli linnaan.
"Silloin kuljin samaa tietä, jolle te jouduitte kolme tai neljä päivää
myöhemmin: ensin pienten mukulakivien ylitse, sitten pitkässä ruohossa
ja lopuksi vuorta ylöspäin. Kävelimme halki raunioiden, näin luostarin
ja pienen hautausmaan, astuin pitkin käytävää, ja pienen metsikön
toiselle puolelle päästyämme huomasin olevani jälleen linnan puistossa.
"Ilta kului ilman mitään huomattavaa tapausta. Horace oli erittäin
hyvällä tuulella. Hän puhui kaunistustöistä, joita aikoi talveksi
teettää pariisilaistalossamme, ja matkasta, jolle lähtisimme
keväällä. Hän tahtoi viedä minut ja äitini Italiaan ja kenties ostaa
Venetsiasta jonkin vanhoista marmoripalatseista, ollaksemme siellä
karnevaalin aikana. Henrik ei ollut niin hilpeällä päällä; hän näytti
miettiväiseltä ja levottomalta, jos muualta kuului joitakin ääniä.
Kaikki nämä pikkuseikat, joihin en silloin kiinnittänyt huomiota,
muistuivat myöhemmin mieleeni, samoin kuin niiden syyt, jotka silloin
olivat minulle tuntemattomat, mutta asiain kehittyessä selvisivät.
"Palasimme huoneisiimme ja jätimme Horacen salonkiin. Hän sanoi
aikovansa kirjoittaa. Hänelle tuotiin mustetta ja kyniä, ja hän
istuutui tulen ääreen.
"Seuraavana aamuna, kun istuimme aamiaispöydässä, kuulimme porttikellon
soivan erikoisella tavalla. — 'Max!' sanoivat yht'aikaa Horace ja
Henrik, ja samassa silmänräpäyksessä ajaa karautti mainittu henkilö
linnanpihalle.
"'Tervetullut!' sanoi Horace hymyillen. 'Olen hyvin iloinen saadessani
nähdä sinut taas, mutta ensi kerralla saat enemmän säästää hevosiani.
Katsohan, kuinka olet pidellyt Pluto-raukkaa!'
"'Pelkäsin, etten ehtisi ajoissa perille', vastasi Max. Sitten hän
keskeytti puheensa, kääntyi puoleeni ja sanoi: 'Anteeksi, että
näyttäydyn teille tällä tavoin saappaissa ja kannuksissa. Mutta Horace
on unhottanut, ja senhän voi helposti käsittää, että meillä on tänään
ajometsästys yhdessä muutamien englantilaisten kanssa', jatkoi hän,
korostaen viimeiset sanansa. 'He saapuivat eilen illalla höyrylaivassa,
eikä käy laatuun, että myöhästymme tai rikomme lupauksemme.'
"'Hyvä', sanoi Horace, 'me tulemme!'
"'Mutta', sanoi Max ja kääntyi taas minun puoleeni, 'en tiedä, voimmeko
nyt pitää lupaustamme, sillä tällainen metsästys on liian rasittavaa
naiselle.'
"'Oh, olkaa levolliset, hyvät herrat', puutuin minä nopeasti puheeseen.
'Minä en ole tullut tänne ollakseni esteeksi huvituksillenne. Menkää,
ja teidän poissaollessanne minä vartioitsen linnaa.'
"'Nyt näet', sanoi Horace, 'että Pauline on todellinen entisaikojen
linnanrouva. Häneltä puuttuu vain linnaneitoja ja hovipoikia, sillä
hänellä ei ole edes kamarineitoa. Hänen omansa on viivähtänyt matkalla
eikä tule tänne ennenkuin kahdeksan päivän kuluttua.'
"'Muuten', sanoi Henrik, 'jos tahdot jäädä tänne, Horace, niin pyydämme
kyllä saarelaisiltamme sinun puolestasi anteeksi; mikään ei ole
helpompaa.'
"'Ei', sanoi kreivi vilkkaasti; 'unhotatte, että minä olen suurin osakas
vedossa. Minun täytyy senvuoksi olla mukana sen voittamisessa. Pauline
antaa kyllä meille anteeksi, kuten olen sanonut.'
"'Täydellisesti', vakuutin minä, 'ja antaakseni teille täyden vapauden
menen huoneeseeni.'
"'Tulen heti sinne perässäsi', sanoi Horace, ja erinomaisen kohteliaasti
hän ojensi minulle käsivartensa, saattoi minut ovelle saakka ja suuteli
kättäni.
"Menin huoneeseeni. Muutaman minuutin kuluttua tuli Horace sinne.
Hän oli jo metsästyspuvussa ja saapui sanomaan minulle jäähyväisiä.
Seurasin häntä portaille ja sanoin hyvästi metsästysseurueelle. He
ehdottivat jälleen, että Horace jäisi minun luokseni. Mutta minä vaadin
ehdottomasti, että hän seuraisi heitä. Vihdoin he lähtivät, luvaten
palata seuraavana aamuna.
"Olin linnassa yksin malaijin kanssa. Tämä omituinen seura olisi kenties
pelottanut, jotakin toista kuin minua; mutta minä tiesin, että tämä
mies oli Horacelle täysin uskollinen siitä saakka, kun oli nähnyt
isäntänsä hyökkäävän tiikerin kimppuun vain tikari aseenaan.
"Sen mahtavan ihastuksen syvästi valtaamana, jota luonnonihminen tuntee
urhoollisuutta kohtaan, hän oli seurannut kreiviä Bombaysta Ranskaan
eikä ollut senjälkeen koskaan jättänyt häntä. Olisin siis ollut
täysin tyyni, jollei minulla olisi ollut muuta levottomuuden syytä
kuin hänen hurja ulkomuotonsa ja tavallisuudesta poikkeava pukunsa.
Mutta minä olin paikkakunnalla, josta oli viime aikoina tullut mitä
kuulumattomimpien ilkitöiden näyttämö, ja vaikkeivät niistä olleet
minulle puhuneet Horace ja Henrik, jotka miehinä halveksivat tai olivat
halveksivinaan sellaista vaaraa, johtuivat nämä valitettavat ja veriset
kertomukset mieleeni heti kun jäin yksin. Kun minulla kuitenkaan ei
ollut mitään pelättävää päivällä, menin puistoon ja päätin viettää
aamupäivän katselemalla sen rakennuksen ympäristöä, jossa tulisin
oleskelemaan kaksi kuukautta.
"Askeleeni suuntautuivat tietysti sitä paikkaa kohti, jonka jo tunsin:
kävin uudestaan luostarin raunioilla, ja tällä kertaa katselin niitä
tarkoin. Te tiedätte, millaiset ne ovat, eikä minun siis tarvitse niitä
kuvata teille. Menin ulos pienen ränsistyneen eteisen kautta ja saavuin
pian meren rannalla olevalle kummulle.
"Minä nautin nyt toista kertaa tästä näköalasta. Sillä oli siis yhä
vielä täysi viehätyksensä minulle, ja minä istuinkin kaksi kokonaista
tuntia katselemassa. Sitten lähdin sieltä, vaikkakin vastahakoisesti.
Mutta minä tahdoin nähdä puiston muutkin osat.
"Palasin pikku virralle ja kuljin hetkisen pitkin sen rantaa. Löysin
palko veneen, jossa olimme tehneet pienen huvimatkamme edellisenä
päivänä, erääseen kohtaan kiinnitettynä ja täydessä kunnossa, niin
että sitä saattoi käyttää ensimäisen mielijohteen sattuessa. En tiedä
miksi, mutta joka tapauksessa se muistutti minulle aina tallissa
satuloitua hevosta. Tämä ajatus herätti toisen: muistelin sitä ikuista
epäluuloisuutta, jota Horace osoitti ja joka oli yhteistä hänen
ystävilleenkin, pistooleja, jotka aina olivat hänen päänalaisensa
vieressä, ja niitä, jotka olivat pöydällä minun tullessani. Ollen
halveksivinaan vaaraa he kuitenkin siis ryhtyivät tuollaisiin
varokeinoihin. Mutta jos kaksi miestä ei luullut voivansa syödä
aamiaista aseettomina, miksi he, silloin jättivät minut yksin,
minut, jolla ei ollut mitään, millä puolustautua? Kaikki tämä
oli käsittämätöntä, mutta juuri siksi nämä kiusalliset ajatukset
lakkaamatta palasivat, vaikka kuinka koetin niitä karkoittaa. Kun
tällaisia ajatuksia pohtiessani kävelin yhä eteenpäin, olin pian
puiston synkimmässä metsikössä.
"Siinä, keskellä tammimetsää, oli yksinäinen ja tarkoin suljettu
puistomaja. Kiersin sen ympäri, mutta ovet ja ikkunaluukut olivat niin
huolellisesti lukitut, etten uteliaisuudestani huolimatta voinut katsoa
sen sisälle. Päätin suunnata kulkuni tännepäin ensi kerralla, kun
kreivi lähtisi mukaani kävelemään, sillä minä olin jo päättänyt, että
jollei kreivillä ole mitään sitä vastaan, niin valitsen tämän huvimajan
työhuoneekseni, kun sen paikka oli siihen tarkoitukseen erinomaisen
sopiva.
"Palasin linnaan. Tätä ulkonaista tarkastusta seurasi linnan sisustan
tarkastaminen. Se huone, jossa asuin, oli salongin ja kirjaston
välillä. Pitkinpäin kulkeva käytävä jakoi koko rakennuksen kahteen
osaan. Se puoli, jossa oli minun huoneeni, oli täydellisin; muu osa
rakennusta oli jaettu noin kahteentoista pieneen asumukseen, joihin
kuului vierashuone, makuukamari ja pukuhuone, kaikki hyvässä kunnossa
siitä huolimatta, mitä kreivi oli kirjoittanut.
"Kun kirjasto näytti minusta olevan paras vastamyrkky minua odottavalle
yksinäisyydelle ja ikävälle, tahdoin heti tutustua siihen, mitä sillä
oli tarjottavaa. Siinä oli suurimmaksi osaksi kahdeksannentoista
vuosisadan romaaneja, jotka osoittivat, että edelliset omistajat olivat
ilmeisesti suosineet Voltairea, Crebillon nuorempaa ja Marivauxia.
Muutamat uudemmat kirjat, jotka näyttivät olevan nykyisen omistajan
ostamia, erosivat tästä kokoelmasta. Ne olivat kemiaa ja historiaa
käsitteleviä teoksia sekä matkakuvauksia. Viimemainittujen joukossa
huomasin kauniin englanninkielisen painoksen Danielsin kirjoittamasta
Intiaa koskevasta teoksesta. Valitsin sen yöseurakseni, kun en toivonut
saavani paljoakaan nukkua. Otin hyllyltä yhden niteen ja vein sen
huoneeseeni.
"Viisi minuuttia senjälkeen tuli malaiji sisään ja ilmoitti merkkejä
tehden, että päivällinen oli valmis. Menin alakertaan ja näin, että
pöytä oli katettu tavattoman suureen ruokasaliin.
"En voi kuvata, mikä pelon ja painostuksen tunne valtasi minut, kun
näin, että minun oli pakko aterioida tällä tavoin yksin kahden
vahakynttilän valossa, joka ei ulottunut huoneen nurkkiin, vaan
soi varjoille tilaisuuden antaa esineille, jotka se peitti, mitä
merkillisimmät muodot. Tämä kiusallinen tunne lisäytyi yhä enemmän
siitä, että huoneessa oli läsnä tuo tummaihoinen palvelija, jolle
en voinut ilmaista toiveitani muutoin kuin viittauksilla, joita
hän kuitenkin totteli niin nopeasti ja ymmärtäväisesti, että tämä
ihmeellinen ateria tuli siitä yhä haavemaisemmaksi. Useita kertoja olin
puhumaisillani hänelle, vaikka tiesin, että hän ei ymmärtäisi sanojani.
Mutta kuten lapset eivät uskalla huutaa pimeässä, samoin pelkäsin
minäkin oman ääneni kaikua.
"Kun jälkiruoka oli tuotu pöytään, annoin malaijille merkin, että hän
menisi sytyttämään hyvän tulen huoneeni uuniin. Takkavalkea on hyvää
seuraa niille, joilla ei ole muuta. Sitäpaitsi aioin mennä maata vasta
niin myöhään kuin mahdollista, sillä minä tunsin pelkoa, jota en ollut
tuntenut päivällä, vaan joka oli tullut vasta hämärän mukana.
"Kun jäin yksin tähän suureen ruokasaliin, lisääntyi kauhuni: Olin
näkevinäni käärinliinojen tapaan ikkunan edessä riippuvien valkoisten
verhojen liikkuvan edestakaisin. Aaveitten pelko ei minua kuitenkaan
tuskastuttanut. Munkit ja apotit, joiden haudoilla olin käynyt,
nukkuivat siunattua untaan, edelliset luostarissaan, jälkimäiset
hautaholveissaan. Mutta muistiini palasi kaikki, mitä olin lukenut
maalla, mitä olin kuullut kerrottavan Caënissa, ja minä säpsähdin
vähintäkin ääntä. Ei kuitenkaan kuulunut mitään muuta kuin lehtien
kahinaa, meren kaukaista kohinaa ja rakennuksen nurkkiin tarttuvan
ja yölintuparven kaltaisena savupiippuihin laskeutuvan tuulen
yksitoikkoista ja surumielistä ulvontaa.
"Istuin liikkumattomana noin kymmenen minuuttia enkä uskaltanut katsoa
oikealle enkä vasemmalle. Silloin kuulin hiljaista kolinaa takaani.
Käännyin; se oli malaiji. Hän pani kätensä ristiin rinnalleen ja
kumarsi; se oli hänen tapansa ilmaista, että hän oli täyttänyt hänelle
annetut tehtävät. Nousin; hän otti kynttilät ja kulki edelläni.
Tämä ihmeellinen kamarineito oli järjestänyt huoneeni täydellisesti
yökuntoon. Nyt hän pani kynttilät pöydälle ja jätti minut yksin.
"Pyyntöni oli täytetty aivan kirjaimellisesti. Tavattoman komea
tuli loimusi isossa valkoisesta marmorista tehdyssä takassa, jota
kannattivat kullatut lemmenjumalat; sen loiste levisi ympäri huonetta
ja teki sen niin iloisen näköiseksi ja niin suureksi vastakohdaksi
pelolleni, että aloin rauhoittua. Tämän huoneen seinät olivat verhotut
punaisella, ruusukuvioisella kirjosilkillä, ja ovet olivat kaunistetut
toinen toistaan oikullisemmilla köynnöstetyillä ja ryhmityksillä; ne
esittivät fauneja ja satyyreja, joiden eriskummaiset, kullatut kasvot
irvistelivät niitä valaisevalle liekille.
"En ollut kuitenkaan kyllin levollinen mennäkseni nukkumaan, eikä
kellokaan ollut vielä enempää kuin kahdeksan illalla. Vaihdoin
senvuoksi vain leninkini aamunuttuun, ja kun olin nähnyt, että ilma oli
kaunis, aioin avata ikkunan tointuakseni täydellisesti lepoon vaipuneen
luonnon hiljaisesta ja tyynestä näystä. Mutta varovaisuudesta, jonka
katsoin aiheutuneen paikkakunnalla liikkeellä olevista murha- ja
rosvousjutuista, oli luukut suljettu sisäpuolelta. Palasin senvuoksi
istumaan tulen eteen pöydän ääreen lukeakseni lainaamaani kirjaa, kun
huomasin ottaneeni toisen osan enkä ensimäistä. Nousin mennäkseni
oikaisemaan tämän erehdykseni, kun pelkoni uudestaan valtasi minut
kirjaston ovella. Epäröin hetkisen. Vihdoin aloin hävetä lapsellista
arkuuttani, avasin oven ja lähestyin hyllyä, jolla teoksen muut osat
olivat.
"Kun kohotin kynttilää kirjoja kohti, nähdäkseni niiden numerot, osui
katseeni ottamani kirjan kohdalle jääneeseen tyhjään paikkaan, ja
hyllyn takana näin messinkinupin, sellaisen, jollaisia tavallisesti on
ovien lukoissa; muutoin se oli kirjojen peitossa. Olin usein nähnyt
salaovia kirjastoissa; mikään ei siis ollut luonnollisempaa kuin
että sellainen oli täälläkin. Mutta suunta, johon se vei, teki asian
melkein mahdottomaksi. Kirjaston ikkunat olivat rakennuksen viimeiset.
Tämä nuppi oli toisen ikkunan takana laudoituksessa, ja siltä kohtaa
täytyi oven siis avautua suoraan ulos. Menin hyllyn taakse, tutkiakseni
kynttilän avulla, eikö olisi havaittavissa mitään merkkiä, joka
ilmaisisi, että siinä oli oviaukko. Mutta se oli turhaa vaivaa, en
nähnyt mitään. Tartuin silloin kädelläni kiinni nuppiin ja koetin
vääntää sitä, mutta se ei liikahtanutkaan. Painoin sitä, ja silloin
tunsin, että se myötäsi. Painoin lujemmin, ja nyt avautui edessäni
paukahtaen ovi, joka pysyi pontimen varassa auki. Tämä ovi johti
seinämuurin sisään asetetuille pienille kierreportaille.
"Ymmärrätte, että sellainen huomio ei ollut omansa vähentämään
pelkoani. Ojensin kynttilän portaiden yläpuolelle ja näin silloin
niiden laskeutuvan melkein luotisuoraan alas. Hetkisen ajattelin
lähteä kulkemaan niitä, jopa astuinkin kaksi askelta alaspäin. Mutta
rohkeuteni petti. Palasin takaperin kirjastoon ja vedin kiinni oven,
joka sulkeutui niin tavattoman tarkasti, etten voinut keksiä sen
liitoskohtia, vaikka varmasti tiesinkin sen siinä olevan. Panin heti
paikalleen kirjan, jotta kukaan ei näkisi minun kajonneen siihen, sillä
enhän tiennyt, ketä tämä salaisuus oikeastaan koski. Otin umpimähkään
toisen kirjan, menin takaisin huoneeseeni, lukitsin huolellisesti
kirjaston oven ja istuuduin jälleen tulen ääreen.
"Odottamattomat tapaukset tulevat tärkeiksi tai menettävät tärkeytensä
aina sen mukaan, olemmeko iloisia vai surullisia mieleltämme, tai sen
mukaan, millaisissa olosuhteissa kulloinkin olemme. Tosin ei mikään
ollut luonnollisempaa kuin salaovi kirjastossa ja kierreportaat
seinässä; mutta jos huomaa tämän oven ja nämä portaat yöllä
yksinäisessä linnassa, jossa asuu yksin ja aivan turvatonna; jos tämä
linna sijaitsee seudussa, missä joka päivä leviää huhu jostakin uudesta
ryöstöstä tai murhasta; jos salaperäinen kohtalo on jo jonkun aikaa
ympäröinyt teitä; jos onnettomuuden aavistukset ovat parikymmentä
kertaa tanssiaisienkin aikana saattaneet sydämenne kuolemankauhusta
vapisemaan, silloin muuttuu kaikki, jollei todellisuudeksikaan, niin
ainakin uhkaaviksi hirmukuviksi; ja jokainen tietää kokemuksestaan,
että tuntematon vaara on tuhansin verroin pahempi ja hirvittävämpi kuin
näkyvä ja todelliseksi käynyt.
"Silloin aloin katkerasti katua sitä ajattelematonta lupaa, jonka olin
antanut kamarineidolleni, kun päästin hänet luotani. Pelko on niin
kaukana kaikesta harkinnasta, että se syntyy ja poistuu ilman mitään
todellisia syitä. Heikoinkin olento, koira, joka hyväilee meitä, lapsi,
joka hymyilee meille, tulee sellaisissa tilaisuuksissa, vaikkei voikaan
meitä puolustaa, jollei juuri käsivartemme käytettäväksi aseeksi,
niin ainakin sydämen tueksi. Jos luonani olisi ollut tämä tyttö, joka
ei viiteen vuoteen ollut poistunut luotani ja jonka uskollisuuden ja
ystävyyden tunsin, olisi pelkoni varmaan haihtunut, kun sensijaan nyt
yksinäni olin kuin jätetty onnettomuudelle alttiiksi ja luulin, ettei
mikään voisi minua pelastaa.
"Kaksi tuntia istuin tällä tavoin, liikkumatta ja tuskanhiki otsallani.
Kuulin kellon lyövän kymmenen, ja vaikka tämä ääni onkin niin
luonnollinen, tartuin joka kerta kouristuksentapaisesti tuolini
käsinojaan. Kello yhdentoista ja puoli kahdentoista välillä luulin
kuulevani kaukaa pistoolinlaukauksen. Nousin puolittain, tukien itseäni
uunia vasten. Mutta kun kaikki oli jälleen hiljaista, vaivuin takaisin
istumaan, annoin pääni painua tuolin selkänojalle ja pysyin siinä
jonkun aikaa tuijottamassa vain yhteen kohtaan, jotta en toisaalle
katsoessani saisi jotakin todellista säikähdyksen syytä.
"Tämän täydellisen hiljaisuuden vallitessa tuntui minusta äkkiä siltä,
että vastapäätä linnan portaita oleva ja puistoa puutarhasta eroittava
rautaportti natisi saranoillaan. Ajatus, että Horace tuli kotiin,
poisti silmänräpäyksessä kaiken pelkoni. Riensin ikkunan luokse
muistamatta, että luukut olivat suljetut. Aioin avata käytävään vievän
oven, mutta malaiji oli joko näppäryydessään tai varovaisuudessaan
lukinnut sen. Olin vanki.
"Muistin silloin, että kirjaston samoin kuin minunkin huoneeni ikkunat
olivat pihalle päin. Työnsin syrjään salvan, ja sellaisen merkillisen
vaihdoksen tapahtuessa, joka muuttaa äärimmäisen heikkouden suurimmaksi
rohkeudeksi, menin sinne ilman kynttilää; sillä ne, jotka tulivat tähän
aikaan, eivät voineet olla ketään muita kuin Horace ja hänen ystävänsä,
ja kynttilänihän osoitti, että huone oli asuttu.
"Luukut oli vain työnnetty kiinni. Vedin toisen niistä syrjään, ja
kuutamossa näin selvästi miehen pitävän porttia avoinna, kun taas
kaksi muuta kulki sen lävitse kantaen jotakin taakkaa, josta en saanut
selkoa. Avaaja sulki sitten portin.
"Nämä kolme miestä eivät tulleet linnan portaille, vaan kääntyivät
rakennuksen nurkasta. Mutta kun he nyt lähestyivät minua, aloin
eroittaa heidän taakkansa muotoa: se oli vaippaan kääritty ihminen.
Epäilemättä herätti asutun talon näkeminen hiukan toivoa siinä
henkilössä, jota näin kuljetettiin, sillä jonkinlainen kamppailu syntyi
ikkunani alla. Tämän kamppailun kestäessä tuli näkyviin käsivarsi. Olin
aivan varma, että uhri oli nainen; sen näki jo käsivartta peittävän
puseron hihastakin. Mutta kaikki tämä tapahtui salamannopeasti, yksi
miehistä tarttui voimakkaasti käsivarteen ja pani sen takaisin vaipan
alle; kannettava sai jälleen jonkin muun taakan epämääräisen muodon,
ja kaikki katosi sitten rakennuksen nurkan taakse kastanjakäytävän
varjoon, heidän mennessään lukittuun pikku metsämajaan, jonka olin
edellisenä päivänä nähnyt tammimetsässä.
"En ollut voinut tuntea näitä kolmea miestä. Panin kuitenkin merkille,
että he olivat puetut kuin talonpojat. Mutta jos he todellakin olivat
talonpoikia, niin kuinka he olivat päässeet linnaan? Kuinka he olivat
saaneet rautaristikon avaimen? Oliko tässä kysymyksessä naisenryöstö
vai murha? En tiennyt sitä, mutta varmaankin se oli jompaakumpaa.
Kaikki oli sitäpaitsi niin ihmeellistä ja selittämätöntä, että useita
kertoja kysyin itseltäni, enkö nähnyt unta. Muuten ei kuulunut
ainoatakaan ääntä; yö jatkui levollisesti ja ääneti, ja minä seisoin
paikallani ikkunassa, kauhusta liikkumattomana; en uskaltanut jättää
paikkaani, sillä pelkäsin, että askelteni ääni herättäisi vaaran,
jos sellainen jostakin uhkaisi minua. Äkkiä muistin salaoven ja
salaperäiset portaat. Luulin kuulevani kumeaa kolinaa siltä puolen,
kiiruhdin huoneeseeni, suljin ja lukitsin oven ja heittäydyin
nojatuoliini huomaamatta, että yksi kynttilöistä oli sammunut
poissaollessani.
"Tällä kertaa ei minua säikäyttänyt vain tyhjä ja aiheeton pelko.
Ympärilläni hiipi liiankin todellinen rikos, jonka toimeenpanijat olin
nähnyt omin silmin. Joka hetki odotin saavani nähdä jonkin salaoven
aukenevan tai laskuluukun työntyvän syrjään. Kaikki tyhjänpäiväiset
äänet, jotka käyvät yöllä niin huomattaviksi ja jotka johtuvat
siitä, että johonkin huonekaluun tulee halkeama tai lattialautojen
liite avautuu, saivat minut vapisemaan säikähdyksestä, ja syvässä
hiljaisuudessa kuulin sydämeni lyövän seinäkellon nakutusten tahtiin.
Samassa sytytti loppuunpalaneen kynttilän liekki sen alaosan ympärille
kierretyn paperin; äkillinen loiste valaisi huoneen, sammuen sitten
pian. Muutamia sekunteja kuului rätisevää ääntä ja sitten putosi sydän
kynttilänjalan aukkoon, sammui äkkiä ja jätti minut ilman muuta valoa
kuin mitä tuli uunista.
"Etsin puita, pitääkseni valkeaa vireillä, mutta en löytänyt. Panin
kekäleet lähemmäksi toisiaan, ja hetkiseksi tuli saikin uutta voimaa.
Mutta lepattava liekki ei ollut omansa tekemään minua levolliseksi.
Jokainen esine oli käynyt liikkuvaksi niinkuin niitä valaiseva uusi
liekki. Seinät heiluivat, ikkunaverhot näyttivät liehuvan, ja pitkiä
varjoja liiteli edestakaisin katossa ja seinillä.
"Tunsin, että olin vähällä voida pahoin, ja vain kauhistus esti minua
pyörtymästä. Silloin herätti minut seinäkello, joka löi kahtatoista.
"Tässä tuolissa en kuitenkaan voinut viettää koko yötä; minua alkoi
jo palella. Päätin panna vaatteet päällä maata, pääsin ympärilleni
katsomatta vuoteeseen, ryömin peittojen alle ja vedin hurstin pääni
ylitse. Miltei kokonaisen tunnin vietin tällä tavoin ajattelemattakaan,
että voisin nukkua.
"Koko elämäni ajan muistan tämän tunnin. Lukki kutoi verkkoaan
makuukomeron nurkkaan, ja minä kuulin tuon yöllisen rakennusmestarin
jatkavan työtään. Äkkiä se vaikeni toisen äänen keskeyttämänä. Luulin
kuulevani samaa hiljaista natinaa, joka syntyi, kun painoin kirjastossa
olevaa salaoven lukkoa. Pistin pääni nopeasti esiin peittojen alta, ja
kaula ojossa, henkeäni pidättäen ja käsi sydämellä, jotta se ei niin
rajusti sykkisi, koetin kuunnella, yhä vielä epäillen.
"Pian en enää epäillyt.
"En ollut pettynyt. Lattia natisi jonkun ihmisen painosta, askeleet
lähenivät, ja jotakin tuolia kolautettiin. Mutta epäilemättä tulija
pelkäsi, että joku voisi kuulla, sillä kolina lakkasi heti ja sensijaan
tuli mitä täydellisin hiljaisuus. Lukki ryhtyi jälleen työhönsä. Oi,
kaikki nämä eri seikat ovat yhä niin elävästi muistissani, kuin olisin
vielä siellä, maaten vuoteellani pelästyksestä puolikuolleena!
"Kuulin uudestaan liikettä kirjastohuoneesta. Siellä alettiin taas
kävellä, ja askeleet lähestyivät lautaseinää, jonka vieressä vuoteeni
oli. Kuulin käden painautuvan sitä vasten. Vain ohut lauta eroitti
minut tulijasta. Luulin kuulevani avattavan jotakin luukkua. Pysyin
liikkumatta ja olin nukkuvinani; uni oli ainoa aseeni. Rosvo, jos
sellainen oli tulossa, voisi kenties, luullen etten näkisi enkä
kuulisi, pitää kuolemaani turhana ja säästää minut. Kasvoni, jotka
olivat käännetyt seinään päin, olivat varjossa, niin että saatoin pitää
silmäni auki. Silloin näin verhojen liikkuvan, käsi eroitti ne hitaasti
toisistaan. Sitten pisti kalpea pää esiin punaisten uutimien välistä.
Makuukomeron perältä hohtava tulisijan viimeinen loiste loi samassa
valoaan tähän näkyyn.
"Tunsin kreivi Horacen ja suljin silmäni.
"Kun aukaisin ne jälleen, oli näky kadonnut, vaikka vuodeverhot
liikkuivatkin vielä. Kuulin kiinni työnnettävän luukun hiljaista
kolinaa, poistuvien askelten ääntä ja oven natinaa. Vihdoin oli
kaikki taas hiljaa, äänetöntä. En tiedä kuinka kauan makasin siinä
hengittämättä tai liikkumatta, mutta vasta päivänkoitteessa vaivuin
tämän kiusallisen valvomisen uuvuttamana unenkaltaiseen horrostilaan."