Näillä kertomuksilla oli voimakas vaikutus sieluuni. Rohkeus on
tehokkaimpia tenhoamiskeinoja, mitä miehellä on naiseen nähden.
Johtuneeko, se omasta heikkoudestamme ja siitä, että emme itse kykene
mihinkään, ja että alati tarvitsemme tukea? Mistä kreiviä lienee
moitittukin, niin ainoastaan muisto näistä molemmista metsästyksistä,
joista toisen olin itse nähnyt, kiintyi mieleeni. Senvuoksi ei
varmaankaan teitä ihmetytä, että kreivi de Beuzevalin kuva tämän
häikäisevän loisteen ympäröimänä piirtyi nuoren tytön sieluun ja
mielikuvitukseen, johon vain niin harvat merkittävät tapaukset olivat
jättäneet jälkiä. Niinpä tunsinkin, kun muutamia päiviä sen tapauksen
jälkeen, jonka olen kertonut, näimme kahden ratsastajan tulevan suurta
puistokäytävää pitkin linnaan ja Paul de Luciennen ja kreivi Horace de
Beuzevalin ilmoitettiin saapuneen, ensi kerran sydämeni levottomasti
sykkivän jotakin nimeä mainittaessa. Oli kuin pilvi olisi peittänyt
katseeni, ja minä nousin aikoen paeta. Äitini esti sen, ja molemmat
herrat astuivat sisään.
En tiedä, mitä ensi aluksi sanoin heille, mutta varmaan näyttäydyin
hyvin kainoksi ja kömpelöksi, sillä kun nostin katseeni, olivat
kreivin silmät suunnatut minuun, ja niissä oli ihmeellinen ilme,
jota en voi koskaan unohtaa. Vähitellen kuitenkin sain karkotetuksi
hajamielisyyteni ja tulin taas ennalleni. Silloin saatoin katsella ja
kuunnella häntä, niinkuin katselin ja kuuntelin Paulia.
Huomasin hänessä taas saman tyynen ilmeen, näin saman lujan ja
syvän katseen, jolla oli ollut niin voimakas vaikutus minuun; ja
sitäpaitsi hänellä oli lempeä ääni, joka, samaten kuin hänen kätensä
ja jalkansakin, tuntui pikemmin kuuluvan naiselle kuin miehelle.
Tähän ääneen ilmestyi kuitenkin hänen innostuessaan jostakin asiasta
sellaista voimaa, joka ei näyttänyt soveltuvan sen ensimäiseen sävyyn.
Paul oli myötätuntoisena ystävänä johtanut keskustelun kreiville
edulliseen aineeseen: hän puhui kreivin matkoista. Kreivi epäröi
hetkisen, antautuako tämän itserakkauden viettelyksen valtaan. Olisi
saattanut sanoa, että hän pelkäsi vallata keskustelua ja asettaa omaa
persoonaansa yleisten asiain tilalle, joita käsitellään ensi kertoja
yhdessä oltaessa. Mutta pian elpyi hänen mielessään niiden seutujen
muisto, joissa hän oli ollut. Noiden villien maiden romanttinen
elämä alkoi taistella sivistysmaiden yksitoikkoisia tapoja vastaan
ja ikäänkuin voitti ne. Kreivi oli kohta sieluineen ja ruumiineen
Intian rehevässä kasvullisuudessa ja Maledivien ihanissa näköaloissa.
Hän kertoi Bengalin lahdella tekemiään matkoja, taisteluita
malaijilaisia merirosvoja vastaan, ja innostui loistavin värein
kuvailemaan tätä monivaiheista elämää, jossa jokainen hetki tuo
sieluun uuden liikutuksen. Hän kuvaili laajasti koko tätä alkuperäistä
yhteiskuntatilaa, jolloin ihmisellä vapaudessaan ja voimassaan, ollen
mitä hän itse mielii, orja tai kuningas, ei ole muita siteitä kuin
tahtonsa, ei muita rajoja kuin näköpiiri, ja kuinka hän, kun maa käy
liian ahtaaksi, pingoittaa purjeensa, niinkuin kotka levittää siipensä,
ja lähtee valtamereltä etsimään yksinäisyyttä ja mitatonta avaruutta.
Sitten hän äkkiä palasi kuluneeseen yhteiskuntajärjestykseemme,
jossa kaikki on niukkaa, niin hyveet kuin paheetkin, jossa kaikki on
keinotekoista, niin kasvot kuin sielukin, jossa meidät, orjat, lain
kahlehtimina kiedotaan tapojen verkkoon, niin että meillä päivän joka
hetkenä on pienet velvollisuudet täytettävinämme, joka aamu valittavana
vaatteiden kuosi tai käsineiden väri, ja kaikki tämä naurettavuuden
uhalla, joka on kuin kuolemanrangaistus, sillä Ranskassa naurettavuus
tahraa nimen kauheammin kuin loka ja veri.
En voi kuvata, kuinka katkeraa, ivallista ja terävää kaunopuheisuutta
oli näissä kreivin hyökkäyksissä yhteiskuntaamme vastaan. Tapahtumia
lukuunottamatta se todellakin oli samanlaista kuin runollisesti on
esitetty Manfredissa tai Karl Moorissa; siinä oli yksi niitä myrskyisiä
sieluja, jotka, käyvät hävittäen yli jokapäiväisten pikku vaatimusten;
siinä oli maailmaa vastaan taisteleva nero, joka, turhaan sen lakeihin,
käytäntöihin ja tapoihin kiedottuna, repii ne pois ja vie mukanaan,
kuten leijona kettua tai sutta varten viritetyt kehnot ansat.
Kuuntelin tätä kauheata filosofiaa, niinkuin olisin lukenut Byronia
tai Goetheä; ajatuksissa oli samaa voimaa, ja sitä lisäsi vielä kyky
toteuttaa ne. Silloin oli hänen kasvoiltaan, jotka muuten olivat niin
liikkumattomat, poissa tavallinen jäinen naamio; niitä elähdytti
sydämen tuli, ja silmät säkenöivät. Silloin hänen lempeä äänensä
kohosi asteettain synkkiin ja liikuttaviin sointuihin. Ja sitten äkkiä
suli kaikki, ihastus ja katkeruus, toivo ja ylenkatse, haaveilu ja
karu todellisuus hymyilyksi, jollaista en vielä koskaan ollut nähnyt,
ja johon yksistään sisältyi enemmän epätoivoa ja halveksuntaa kuin
syvimmän tuskan huokaukseen.
Tunnin kuluttua lähtivät Paul ja kreivi. Heidän mentyään katselimme
äiti ja minä toisiamme hetken aikaa vaiti ollen, ja minä tunsin
äärettömän painon poistuneen sydämeltäni. Tuon miehen läsnäolo sai
minussa aikaan yhtä painostavan tunteen kuin Mefistofeles Gretchenissä.
Hänen minuun tekemänsä vaikutus oli niin ilmeinen, että äitini
alkoi puolustaa häntä, vaikka en ollut lausunut hänestä mitään.
Jo kauan aikaa hän oli kuullut puhuttavan kreivistä, ja hänestä
lausuttiin, niinkuin melkein kaikista huomattavimmista henkilöistä,
mitä vastakkaisimpia arvosteluja. Äitini katsoi häntä muuten eri
kannalta kuin minä. Kaikki nämä kreivin niin rohkeasti esittämät
sofismit näyttivät hänestä ainoastaan neron leikiltä, jonkinlaiselta
koko yhteiskunnan panettelulta, sellaiselta arvostelulta, jollaista
joka päivä harjoitetaan yksityisiin henkilöihin nähden. Äitini ei
siis asettanut häntä niin korkealle eikä niin matalalle kuin minä
omassa mielessäni, ja kun ajatuksemme olivat näin erilaiset enkä
tahtonut ruveta väittelyyn äitini kanssa, päätin olla niinkuin en enää
ajattelisi häntä.
Kymmenen minuutin kuluttua ilmoitin, että pääni oli muka hiukan kipeä,
ja menin puistoon. Siellä ei kukaan voinut häiritä ajatuksia, jotka
minua nyt askarruttivat, enkä ollut kulkenut sataa askelta, ennenkuin
minun täytyi myöntää itselleni, etten ollut tahtonut puhua kreivistä,
jotta saisin sitä enemmän ajatella häntä.
Tämä tunnustus säikähdytti minua. Minä en rakastanut kreiviä, sillä
jos olisi kerrottu hänen palanneen, olisi sydämeni lyönyt pikemminkin
pelosta kuin ilosta. En kuitenkaan pelännyt häntä, tai ainakaan minun
ei pitänyt pelätä häntä, sillä mikäpä vaikutus hänellä voisi olla
minun kohtalooni! Olin nähnyt hänet kerran sattumalta ja toisen kerran
kohteliaisuuskäynnillä, kenties en enää näkisi häntä koskaan.
Kun hänen mielensä oli niin seikkailunhaluinen, ja kun hän piti niin
paljon matkoista, saattoi hän lähteä maasta minä hetkenä tahansa.
Silloin hänen ilmestymisensä elämääni tulisi nopeasti haihtuvaksi
näyksi, unelmaksi, ja siinä kaikki. Parin viikon, kuukauden tai
vuoden kuluttua unhottaisin hänet. Mutta kun päivälliskello soi, niin
se yllätti minut samoihin ajatuksiin vaipuneena, ja minä säpsähdin
hämmästyksestä, kuullessani sen niin pian soivan. Tunnit olivat
kuluneet kuin minuutit.
Salonkiin palatessani ilmoitti äitini, että olimme saaneet kutsun
kreivitär M:ltä, joka oli jäänyt Pariisiin kesäksi ja aikoi tyttärensä
syntymäpäivänä toimeenpanna suuren, puolittain soitannollisen,
puolittain tanssi-illanvieton. Äitini, joka aina oli niin hyvä minulle,
tahtoi kysyä mielipidettäni siitä, ennenkuin vastasi. Otin kutsun
innokkain mielin vastaan; se oli omansa irroittamaan mieleni siitä
ajatuksesta, joka alati vainosi minua.
Kemuihin oli ainoastaan kolme päivää, ja ne menivät niin tykkänään
tanssiaisvalmisteluihin, että kreivin muisto selvästi tuntui
haihtuvan tai ainakin ajaksi väistyvän pukuhuolien tärkeyden tieltä.
Omasta puolestani tein kaikki tähän päämäärään päästäkseni. Puhuin
illanvietosta sellaisella innolla, jota äitini ei ollut koskaan ennen
minussa huomannut, ja pyysin saada samana päivänä lähteä Pariisiin
sillä tekosyyllä, että meillä tuskin oli kylliksi aikaa tilataksemme
pukumme ja kukkamme, mutta itse asiassa siksi että, kuten luulin,
olinpaikan vaihdos auttaisi minua taistelussa ajatuksiani vastaan.
Hyvyydessään äitini nyt, kuten tavallisestikin, myöntyi kaikkiin
päähänpistoihini, ja päivällisen jälkeen me lähdimme matkalle.
Minä en ollut pettynyt. Ne huolet, joita minulla välttämättä
oli illanviettoon valmistautuessa, jäännös nuoren tytön iloista
suruttomuutta, jota en vielä ollut kadottanut, ja toivo päästä
tanssiaisiin sellaisena vuodenaikana, jolloin niitä on niukalti,
haihduttivat hupsut epäilykseni ja karkoittivat hetkeksi sen
kauhunkuvan, joka minua vainosi.
Kaivattu päivä tuli vihdoinkin. Se kului minulta jonkinlaisessa
toiminnan kuumeessa, jollaista äitini ei ollut koskaan ennen minussa
nähnyt. Hän oli onnellinen ilosta, jota odotin. Äiti-raukka!
Kello löi kymmenen. Olin jo kaksikymmentä minuuttia ollut valmiina.
En tiedä, kuinka niin tapahtui; minä, joka muutoin aina viivyin,
sain nyt odottaa äitiäni. Vihdoinkin lähdimme. Melkein koko talvinen
seurapiirimme oli, kuten mekin, palannut Pariisiin tämän juhlan takia.
Tapasin koulutovereitani, tavallisia tanssittajiani, vieläpä tunsin
sellaista nuoren tytön reipasta ja vilkasta mielihyvää, joka jo vuosi
tai kaksi vuotta sitten oli alkanut poistua mielestäni.
Tanssiaiset olivat erittäin hauskat. Lyhyen lepohetken aikana kreivitär
M— tarttui käsivarteeni ja vei minut, päästäksemme pois tukehduttavasta
lämmöstä, pelihuoneisiin. Saimme samalla kertaa mielenkiintoisen
yleissilmäyksen: siellä olivat kaikki silloiset taiteellisesti,
kirjallisesti ja valtiollisesti kuuluisat miehet. Tunsin jo monta
heistä, mutta muutamat olivat kuitenkin minulle vielä outoja. Kreivitär
mainitsi minulle rakastettavan kohteliaasti heidän nimensä, lisäten
kuhunkin nimeen huomautuksen, jota sukkelinkin kirjailija olisi
kadehtinut, kun äkkiä, erääseen salonkiin tultaessa, säpsähdin ja
vastoin tahtoani huudahdin:
"Kreivi Horace!"
"No niin, kreivi Horace", sanoi kreivitär M— hymyillen, "tunnetteko
hänet?"
"Olemme nähneet hänet rouva de Luciennen luona maalla."
"Ah niin!" lausui kreivitär, "olen kuullut puhuttavan eräästä
metsästysretkestä, jossa sattui onnettomuus herra de Lucienne
nuoremmalle, eikö totta?"
Samassa silmänräpäyksessä kreivi huomasi meidät. Hänen huulilleen
ilmaantui jotakin hymyntapaista.
"Hyvät herrat", sanoi hän kolmelle pelitoverilleen, "sallitteko minun
mennä? Otan hankkiakseni teille neljännen miehen."
"Kyllä kai", sanoi Paul. "Sinä olet voittanut meiltä neljätuhatta
frangia, ja nyt sinä lähetät meille jonkun, joka tuskin raskitsee
pelata kymmenestä louisdorista. Ei, kiitos!"
Kreivi, joka oli puolittain noussut, istuutui jälleen. Mutta kun kortit
taas jaettiin, pani kreivi peliin koko voittonsa; eräs herroista
"nakkasi" ja levitti korttinsa. Kreivi heitti pois omansa, näyttämättä
niitä, ja sanoi:
"Minä olen hävinnyt!"
Sitten hän työnsi edessään olevan kulta- ja setelikasan voittajalle,
nousi ja sanoi Paulille:
"Saanko, nyt mennä?"
"Et, et vielä, ystävä hyvä", vastasi Paul, joka oli ottanut kreivin
kortit ja katsonut niitä, "sillä sinulla on viisi ruutua ja
vastapelaajallasi ainoastaan neljä pataa".
"Hyvät naiset"; sanoi kreivi meihin kääntyen, "minä tiedän, että neiti
Eugenie panee tänä iltana toimeen keräyksen köyhien hyväksi. Sallitteko
minun olla ensimäinen, joka tarjoaa siihen osuutensa?"
Näin sanoen hän otti pelipöydän lähellä olevan neulomakorin, pani
siihen edessään olevat kahdeksantuhatta frangia ja ojensi korin
kreivittärelle.
"Mutta", vastasi kreivitär M—, "en tiedä, voinko niitä ottaa, sillä
summa on tosiaankin melko suuri".
"En tarjoakaan niitä teille ainoastaan omassa nimessäni", sanoi kreivi
Horace hymyillen. "Nämä herrat ovat osaltaan runsaasti antaneet siihen
rahaa, ja neiti M:n on siis pikemminkin kiitettävä heitä suojattiensa
puolesta."
Näin sanoen hän meni tanssisaliin ja jätti kultaa ja seteleitä täynnä
olevan korin kreivittären käteen.
"Kas tuo on yksi hänen omituisuuksiaan", sanoi kreivitär M— minulle.
"Hän on nähnyt jonkun naisen, jonka kanssa hän mielellään tahtoo
tanssia, ja tässä on se rahamäärä, jolla hän ostaa itselleen sen huvin.
Mutta minun täytyy panna talteen tämä kori; suokaa minun senvuoksi
saattaa teidät takaisin tanssisaliin."
Kreivitär vei minut äitini luokse. Tuskin olin istuutunut, kun kreivi
tuli ja pyysi minua tanssiin.
Kreivittären äskeiset sanat muistuivat heti mieleeni. Tunsin
punastuvani ja aavistin, että ääneni värisisi. Ojensin siis hänelle
tanssivihkoseni; siihen oli jo merkitty pyynnöt kuuteen tanssiin.
Hän käänsi lehteä, ja ikäänkuin hän ei olisi tahtonut, että hänen
nimensä sekaantuisi muiden nimien joukkoon, kirjoitti hän sen
ylimmäksi toiselle sivulle seitsemättä katrillia varten. Sitten hän
antoi vihkosen minulle takaisin ja sanoi muutamia sanoja, joita en
hämmennykseltäni voinut kuulla, poistui luotani ja asettui ovenpieleen
seisomaan.
Aioin pyytää äitiäni lähtemään pois tanssiaisista, sillä minä vapisin
niin, että tuskin saatoin pysyä pystyssä. Kaikeksi onneksi kuului nopea
ja heleästi soinnahtava akordi. Tanssin alkaminen siirtyi tuonnemmaksi.
Liszt istuutui pianon ääreen.
Hän soitti Weberin valssin.
Ei milloinkaan ole yksikään taiteilija saanut esille niin ihmeellistä
mestaruutta, tai ehkä minä en ollut milloinkaan ollut mielentilassa,
joka niin täydellisesti soveltui tämän surumielisen ja intohimoisen
sävellyksen ymmärtämiseen. Minusta tuntui siltä kuin olisin ensi kertaa
kuullut sen kärsivän sielun, jonka viimeiset huokaukset Taika-ampujan
säveltäjä henkii ilmi soinnuissaan, rukoilevan, valittavan ja murtuvan.
Kaikki, mikä soitannossa, tässä enkelien kielessä, on ilmettä,
toivoa, surumielisyyttä ja tuskaa, näkyi yhtyneen tässä kappaleessa,
jonka lopuksi taiteilija esitti samalla hetkellä sepittelemiään
muunnossointuja ikäänkuin teosta selvittäviksi lisähuomautuksiksi.
Usein olin itse soittanut tämän loistavan mielikuvitelman, ja minua
ihmetytti nyt, kun kuulin toisen sitä esittävän, että löysin siitä
sellaista, mitä en ennen ollut aavistanut. Taiteilijan ihmeteltävä
kykykö ne toi esiin? Oliko sielussani uusi tunnelma? Oliko koskettimien
yli kiitävä taiteilijankäsi päässyt tunkeutumaan niin syvälle
kaivokseen, että oli sieltä löytänyt tähän saakka tuntemattomina
pysyneitä malmisuonia? Vai oliko sydämeni saanut niin äkillisen iskun,
että uinuvat hermosäikeet olivat alkaneet värähdellä? Olkoonpa sen
laita kuinka tahansa, vaikutus oli kuitenkin lumoava.
Sävelet liitelivät ilmassa kuin pilvi, ja soinnut tunkivat koko
olemukseni läpi. Silloin satuin kohottamaan katseeni; kreivin silmät
olivat suunnatut sinnepäin, missä istuin. Taivutin äkkiä pääni
alaspäin; se oli liian myöhäistä. En nähnyt enää hänen silmiään,
mutta tunsin hänen katseensa viipyvän minussa. Veri virtasi nopeasti
kasvoihini, ja vastustamaton vavistus sai minut valtaansa.
Pian sen jälkeen Liszt nousi. Kuulin niiden puheensorinaa, jotka
tungeksivat hänen ympärillään onnitellakseen häntä, ja toivoin kreivin
tämän hälinän aikana lähteneen paikaltaan. Uskalsin nostaa päätäni; hän
ei seisonut enää ovella. Hengitin jälleen, mutta varoin ulottamasta
tutkimuksiani kauemmaksi; pelkäsin kohtaavani uudestaan hänen
katseensa, ja tahdoin mieluummin olla tietämättä, missä hän oli.
Jonkun hetken kuluttua tuli jälleen hiljaisuus; joku toinen oli
istuutunut pianon ääreen. Läheisistäkin huoneista kuuluvat hiljaisuutta
vaativat kuiskuttelut osoittivat uteliaisuuden olevan erittäin suuren,
mutta en uskaltanut nostaa silmiäni.
Vihlova sävel juoksutus kuului pianosta, sitten pitkiä ja
surunvoittoisia alkusoittoja, ja Schubertin säveleellä lauloi taipuisa,
syvä ja sointuva ääni:
"Olen tutkinut kaikkea, viisausoppia, laki- ja lääketiedettä, olen
tutkinut ihmisten sydämiä, astunut alas maan uumeniin, kiinnittänyt
ajatusvoimani kotkan siipiin, leijuakseni pilvien yläpuolella. Ja
mihin on tämä pitkäaikainen tutkimus minut vienyt? Epäilykseen ja
alakuloisuuteen. Minulla ei enää ole, se on totta, turhia kuvitteluja
eikä omaatuntoa; minä en pelkää jumalaa enkä saatanaa; mutta nämä
etuudet olen maksanut kaikella elämän ilolla."
Ensi sanan kuullessani tunsin kreivi Horacen äänen.
On helppo kuvitella mielessään, minkä ihmeellisen vaikutuksen nämä
Faustin sanat tekivät minuun kreivin laulamina. Vaikutus oli muuten
yleinen. Silmänräpäyksen syvä hiljaisuus seurasi viimeistä säveltä,
joka kajahti valittavana, kuin tuskaisesta sielusta lähteneenä; sitten
seurasivat kaikilta tahoilta rajut suosionosoitukset. Uskalsin luoda
silmäyksen kreiviin: kaikkien muiden mielestä hänen piirteensä kenties
olivat levolliset ja tyynet; mutta huulien hieno vapiseminen ilmaisi
minulle selvästi samaa kuumeista puistatusta, jollaisen valtaan hän oli
hetkeksi joutunut linnassa käydessään.
Kreivitär M— lähestyi vuorostaan onnitellakseen häntä. Silloin hänen
kasvonsa saivat levollisen ja huolettoman ilmeen, jota tapa vaatii
kaikilta omien ajatustensa vallassa olevilta. Kreivi tarjosi hänelle
käsivartensa ja oli nyt vain tavallinen mies, sellainen kuin kaikki
muutkin. Siitä, millä tavalla hän katseli kreivitärtä, päätin hänen
sanovan puolestaan kohteliaisuuksia puvun johdosta.
Puhellessaan kreivittären kanssa hän äkkiä loi minuun katseen, ja sen
nähdessäni olin vähällä huudahtaa: minut oli yllätetty. Hän huomasi
varmaankin hätäni ja sääli sitä, sillä hän vei kreivitär M:n viereiseen
huoneeseen ja katosi sinne.
Samassa soitettiin uudestaan katrilliin. Ensiksi nimensä vihkooni
merkinnyt tanssija riensi luokseni. Kävin koneellisesti hänen käteensä
ja annoin hänen viedä minua minne halusi. En muista muuta kuin että
tanssin; kaksi tai kolme katrillia seurasi vielä tätä, ja minun
onnistui niiden aikana hiukan tyyntyä. Vihdoin tuli uusi väliaika,
sekin kai jonkin soitannollisen esityksen takia.
Kreivitär M— tuli luokseni pyytämään, että laulaisin mukana Don Juanin
ensimäisen näytöksen duetissa. Kieltäydyin aluksi, sillä luonnollisen
pelkoni lisäksi luulin, etten tässä tilaisuudessa kykenisi saamaan
suustani yhtään säveltä. Äitini näki tämän pikku kamppailun, ja
äidillisessä itserakkaudessaan hän liittyi kreivittäreen, joka lupasi
säestää minua.
Pelkäsin, että äitini huomaisi jotakin, jos jatkuvasti kieltäytyisin.
Olin niin usein laulanut tämän duetin, etten voinut ilmoittaa
ainoatakaan pätevää syytä heidän pyyntöänsä vastaan. Minun täytyi
senvuoksi myöntyä. Kreivitär M— tarttui käteeni ja vei minut pianon
ääreen sekä istuutui itse sen eteen. Seisoin hänen tuolinsa vieressä
katse maahan luotuna, uskaltamatta silmätä ympärilleni, sillä pelkäsin
vielä kerran kohtaavani sen katseen, joka seurasi minua kaikkialla.
Joku nuori mies asettui seisomaan kreivittären toiselle puolelle.
Uskalsin katsahtaa laulajatoveriini: kreivi Horace siinä lauloi Don
Juanin osaa.
Voitte käsittää, kuinka suunniltani olin. Liian myöhäistä oli
kuitenkin vetäytyä takaisin; kaikkien katseet olivat tähdätyt meihin.
Kreivitär M— soitti alkusoiton; kreivi alkoi; toinen ääni, toinen
ihminen siinä lauloi, ja kun hän alkoi: "sä kätes suo", säpsähdin,
toivoin pettyneeni enkä voinut uskoa, että se mahtava ääni, joka oli
Schubertin sävelin saanut meidät vapisemaan, saattoi taipua niin
miellyttävän ja hilpeän ilon säveliin. Heti ensimäisen lauseen jälkeen
kaikuikin koko salongista suosionosoitusten sorinaa. Totta on, että
kun minä vuorostani vavisten lauloin: "ah, tuska mielen valtaa", oli
äänessäni sellainen-pelon ilme, että pidättyneet suosionosoitukset
taas puhkesivat esiin. Senjälkeen syntyi syvä hiljaisuus, jotta
voitaisiin kuulla laulumme. En voi sanoa, kuinka paljon rakkautta oli
kreivin äänessä, kun hän jatkoi: "pois pelkos turha heitä", ja kuinka
kutsuva ja täynnä lupauksia olikaan hänen laulamansa säe: "mua seuraa
hetkinen". Kaikki tämä soveltui niin hyvin minuun, että todellakin
olin vähällä pyörtyä, saneessani: "voin tuskin hengittääkään".
Varmaankin oli musiikki tässä muuttunut ilmekieleltään; Zerlinan
kiemailevan valituksen sijasta se oli syvimmän tuskan huudahdus. Tässä
silmänräpäyksessä tunsin kreivin lähestyneen minua. Hänen kätensä
koski kupeellani riippuvaa kättäni, tuliharso nousi silmieni eteen,
tartuin kreivittären tuoliin ja pidin siitä kiinni. Tähän tukeen
nojaten jaksoin pysyä pystyssä, mutta kun me yhdessä lauloimme: "Kuin
onnellinen oonkaan, kun sinun olla saan!" tunsin hänen hengityksensä
hiuksillani ja olkapäilläni. Vavistus kävi läpi koko ruumiini, ja
kun lausuin sanan ”_amor_”, päästin huudon, johon kaikki voimani
tyhjentyivät, ja vaivuin pyörtyneenä lattialle.
Äitini kiiruhti luokseni, mutta hän olisi tullut liian myöhään, jollei
kreivitär M— olisi ottanut minua vastaan käsivarsilleen. Pyörtymykseni
pantiin kuumuuden syyksi. Minut vietiin erääseen viereiseen huoneeseen.
Hajusuola, jota minun annettiin hengittää sisääni, avoin ikkuna ja
muutamat kasvoilleni pirskoitetut vesipisarat palauttivat minut
tajuihini. Kreivitär M— tahtoi, että menisin taas tanssimaan, mutta en
halunnut siitä kuullakaan. Äitini, joka itse oli levoton, oli tällä
kertaa samaa mieltä kuin minäkin, ja me lähdimme kotiin.
Vetäydyin heti omaan huoneeseeni. Kun riisuin kädestäni toisen
hansikkaan, putosi siitä paperi, joka oli pistetty siihen pyörtyneenä
ollessani. Otin sen lattialta ja luin nämä lyijykynällä kirjoitetut
sanat:
"Te rakastatte minua... kiitos, kiitos!"