"Minun ei tarvitse sanoa teille mitään suvustani, te tunnette sen
ennestään: äitini ja sitten ainoastaan muutamia kaukaisia sukulaisia.
Minulla oli jonkun verran omaisuutta."
"Niinpä kyllä", lausuin minä, "suokoon Jumala, että olisitte ollut
köyhä!"
"Isäni", jatkoi Pauline, aivan kuin huomaamatta sitä tunnetta, joka oli
saattanut minut noin huudahtamaan, "jätti kuollessaan jälkeensä lähes
neljänkymmenen tuhannen livren vuotuiset korkotulot. Kun olin ainoa
tytär, ei tätä summaa voi pitää varsin pienenä, ja senvuoksi minua
seuraelämään joutuessani pidettiin rikkaana perijättärenä."
"Ja harvinaisen kauniina sekä erittäin oivallisesti kasvatettuna",
huomautin minä.
"Näette kai, etten voi jatkaa", vastasi Pauline hymyillen, "sillä tehän
keskeytätte minua alinomaa".
"Niin, sillä te ette voi, kuten minä, kuvailla kaikkea sitä huomiota,
jota herätitte astuessanne seuraelämään. Sen tarinanne osan tunnen minä
paremmin kuin te itse, sillä itse sitä aavistamattannekaan te olitte
kaikkien juhlien kuningatar, jonka kruununa olivat ainoastaan teidän
katseillenne näkymättömät ihailunosoitukset. Silloin minä näin teidät,
ensi kerran prinsessa de Bel—n luona. Kaikki, mikä oli mainiota ja
lahjakasta, oli kerääntynyt tämän milanolaisen maanpakolaiskaunottaren
kotiin. Laulettiin, ja salonkitaiteilijamme astuivat vuorotellen pianon
ääreen. Sitten joku puhui teistä ja mainitsi nimenne. Miksi sydämeni
löi rajusti, kun lausuttiin tämä nimi, jonka silloin kuulin ensi
kerran? Prinsessa nousi, tarttui teidän käteenne ja talutti teidät
melkein kuin uhrina tuolle sävelten alttarille. Sanokaa minulle, miksi
tunsin, nähdessäni teidät hämmentyneenä, pelkoa niinkuin olisitte ollut
sisareni, minä, joka olin nähnyt teitä vain neljännestunnin? Suunne
hymyili, äänenne ensimäiset soinnut olivat värähteleviä ja epävarmoja,
mutta pian kaikuivat säveleet puhtaina ja sointuvina, katseenne kohosi
maasta ja suuntautui taivasta kohden. Teitä ympäröivä joukko hajautui,
enkä edes tiedä, tunkeutuivatko suosionosoitushuudot teidän luoksenne
asti, niin korkealla tuntui sielunne leijailevan. Se oli Bellinin
aaria, yksinkertainen ja sointuisa, mutta niin syvän kaihomielinen,
kuin ainoastaan hänen musiikkinsa voi olla. Minä en taputtanut
käsiäni, vaan itkin. Teidät vietiin takaisin, ja onnentoivotuksia tuli
tulvimalla. Minä yksin en uskaltanut teitä lähestyä, mutta asetuin
niin, että saatoin joka hetki nähdä teidät. Ilta jatkui entistä
menoaan, soitanto oli edelleen pääasiana, mutta minä en kuullut enää
mitään. Sittenkun te olitte jättänyt pianon, olivat kaikki ajatukseni
kohdistuneina vain yhteen ainoaan. Minä katselin teitä. Muistatteko sen
illan?"
"Luulen sen muistavani."
Olimme molemmat hetkisen vaiti. Pauline rupesi ensin puhumaan:
"Niin, se oli elämäni ihanin, onnellisin aika. Kolmena vuotena
nuoruuteni aurinko tummeni tuskin ainoaksikaan päiväksi, ja tuskin sen
ohitse liiteli pilvenhattaran tapaisena ainoatakaan sellaista viatonta
liikutusta, jota nuoret tytöt luulevat rakkaudeksi. Kesäisin olimme
linnassamme, Meulienissa; talvikausiksi palasimme Pariisiin. Kesä kului
maaseudun juhlissa, ja talvi tuskin riitti kaupungin huvituksiin. Minä
en aavistanut, että niin puhdas ja rauhallinen elämä saattaisi koskaan
synketä. Elin iloisena ja luottavaisena. Tällä tavoin pääsimme syksyyn
1830.
"Naapurinamme maalla oli eräs rouva de Lucienne, jonka mies oli ollut
isäni erittäin hyvä ystävä. Hän kutsui eräänä iltana äitini ja minut
seuraavaksi päiväksi maatilalleen. Hänen miehensä ja poikansa sekä
muutamia nuoria miehiä Pariisista oli kokoontunut sinne metsästämään
villisikoja, ja uuden Meleagerin voittoa juhlittaisiin suurilla
päivällisillä. Me noudatimme kutsua ja lähdimme sinne.
"Perille tullessamme olivat metsästäjät jo lähteneet, mutta kun puisto
oli muurien ympäröimä, saatoimme helposti tavata heidät. Muuten kuului
aina toisinaan metsästystorvien toitahduksia, ja niitä seuraamalla
me saatoimme täydellisesti nauttia metsästyksen tuottamasta ilosta,
tarvitsematta ottaa osaa sen rasituksiin. Herra de Lucienne oli jäänyt
kotiin pitääkseen seuraa rouvalleen ja tyttärelleen sekä äidilleni ja
minulle. Hänen poikansa Paul johti metsästystä.
"Puolenpäivän aikaan lähestyi metsästystorvien toitotus huomattavasti,
ja me kuulimme samaa merkkisäveltä soitettavan useaan kertaan. Herra de
Lucienne sanoi sen olevan tiedonannon, että villisika oli näkyvissä ja
alkoi väsyä, ja että nyt oli meidän aikamme nousta ratsaille. Samassa
ratsasti joku metsästäjä täyttä laukkaa luoksemme, tuoden Paulilta
tervehdyksen, että eläin varmaankin pian pysähtyisi ottelemaan koirain
kanssa. Herra de Lucienne ripusti satulansarveen pyssyn, me nousimme
kaikki kolme hevosten selkään ja ratsastimme sinne päin. Vanhemmat
naiset sitävastoin lähtivät jalkaisin puistomajaan, jonka ympärille
metsästys suuntautui.
"Saavuimme sinne pian, ja niin vähän kuin alussa olinkin tuntenut
halua ottaa siihen osaa, innostutti kuitenkin torvisoitto, nopea ajo,
koirain haukunta ja metsästyshuudot pian meitäkin, ja puolittain
hymyillen, puolittain vavisten ratsastimme Lucie ja minä täyttä
laukkaa taitavimpien ratsastajain tavoin. Kaksi tai kolme kertaa me
näimme villisian syöksyvän lehtokujia pitkin, ja aina olivat koirat
yhä lähempänä sitä. Vihdoin se kääntyi, asettui suuren tammen eteen
ja rupesi tekemään vastarintaa. Se tapahtui pienen aukean reunalla,
vastapäätä puistomajan ikkunoita, niin että rouva de Lucienne ja äitini
saattoivat täydellisesti nähdä ajon päättymisen.
"Metsästäjät olivat järjestäytyneet piiriin neljän- tai viidenkymmenen
askeleen päähän itse taistelupaikalta. Pitkän ajon kiihoittamina olivat
koirat kaikki yhtaikaa syöksyneet villisian kimppuun, joka melkein
peittyi niiden kirjavaan ja liikehtivään laumaan. Silloin tällöin
kimposi joku niistä kahdeksan tai kymmenen jalan korkeuteen ja putosi
sieltä maahan ulvoen ja verisenä; mutta vaikka se olikin haavoitettu,
niin se jälleen heittäytyi vilinään, käydäkseen uudelleen vihollisensa
kimppuun. Tätä taistelua kesti tuskin neljännestunnin, ja kymmenen tai
kaksitoista koiraa oli jo kuolettavasti haavoittunut. Näytelmä oli niin
verinen ja kamala, että se kiusasi minua, ja sama vaikutus sillä näytti
olleen toisiinkin katsojiin, sillä minä kuulin rouva Luciennen huutavan:
"'Riittää, riittää, Paul, lopeta jo!'
"Heti heittäytyi Paul hevosen selästä, lähestyi pyssy kädessä villisikaa
muutamia askeleita, tähtäsi siihen, vaikka se oli aivan koirien
ympäröimänä, ja laukaisi.
"Samassa silmänräpäyksessä, sillä se, mitä nyt tapahtui, kävi
salamannopeasti, väistyi koiralauma syrjään, haavoitettu villisika
syöksyi sen lävitse, ja ennenkuin rouva de Lucienne ehti kirkaistakaan,
oli se jo Paulin kimpussa. Paul kaatui selälleen, ja sensijaan että
peto olisi jatkanut matkaansa, se pysähtyi, raivon vaahto suussa, uuden
vihollisensa luokse.
"Syntyi kamala hiljaisuus. Rouva de Lucienne seisoi kalmankalpeana,
kädet ojennettuina poikaansa kohti, koetti puhua ja sai tuskin
kuuluvasti sanotuksi:
"'Pelastakaa hänet! Pelastakaa hänet!'
"Herra de Lucienne, joka yksin oli asestettu, otti pyssynsä ja aikoi
ampua, mutta Paul oli pedon alla; jos luoti olisi mennyt hiukkasenkin
harhaan, olisi isä surmannut poikansa. Kouristuksentapainen vavistus
puistatti häntä, hän näki kykenemättömyytensä, heitti pois pyssyn ja
juoksi Paulia kohden huutaen:
"'Auttakaa, auttakaa!'
"Muut metsästäjät seurasivat häntä.
"Samassa heittäytyi hevosen selästä eräs nuori mies ja huusi käskijän
lujalla ja tottelemista vaativalla äänellä:
"'Pois tieltä!'
"Metsästäjät hajautuivat, antaakseen tilaa tälle kuoleman käskyläiselle,
joka ehtisi perille ennen heitä.
"Se, mitä nyt olen kertonut, tapahtui lyhyemmässä ajassa kuin minuutissa.
"Kaikkien katseet kiintyivät heti metsämieheen ja hänen valitsemaansa
kauheaan maaliin. Hän itse oli vakaa ja levollinen, niinkuin hänellä
olisi ollut edessään tavallinen maalitaulu. Pyssyn piippu kohosi
hitaasti; mutta kun se oli tullut määrättyyn asentoon, jäivät sekä
pyssy että ampuja liikkumattomiksi, niinkuin ne olisivat olleet
kiveen hakatut. Laukaus pamahti, ja kuolettavasti haavoitettuna kieri
villisika kahden tai kolmen askeleen päähän Paulista, joka vapautuneena
vastustajastaan nousi toiselle polvelleen metsästyspuukko kädessään.
Sitä ei kuitenkaan tarvittu, sillä luodin suunnan oli määrännyt niin
tarkka silmä, että peto oli kuollut.
"Rouva de Lucienne kirkaisi ja pyörtyi. Lucie vaipui kokoon hevosensa
selässä ja olisi pudonnut, jollei joku lähelläolijoista olisi tukenut
häntä.
"Hyppäsin hevosen selästä ja riensin rouva de Luciennen luokse.
Metsästäjät taas olivat yhdessä kokoontuneet Paulin ja surmansa
saaneen villisian ympärille, lukuunottamatta ampujaa, joka nyt aivan
levollisesti asetteli pyssyään muuatta puunrunkoa vasten.
"Rouva de Lucienne tuli tajuihinsa poikansa ja puolisonsa sylissä. Paul
oli saanut vain pienen haavan jalkaansa; niin nopeasti oli kaikki tämä
tapahtunut.
"Kun ensimäinen liikutus oli tyyntynyt, silmäili rouva de Lucienne
ympärilleen. Hän tahtoi ilmaista kaiken äidillisen kiitollisuutensa
eräälle miehelle, hän etsi metsästäjää, joka oli pelastanut hänen
poikansa. Herra de Lucienne arvasi hänen tarkoituksensa ja toi
metsästäjän hänen luokseen. Rouva de Lucienne tarttui hänen käteensä
ja aikoi kiittää häntä, mutta sulautui kyyneliin ja sai lausutuksi
ainoastaan:
"'Oi, herra de Beuzeval!'
"'Se oli siis hän?' huudahdin minä.
"Niin, se oli hän. Sillä tavoin minä näin hänet ensi kerran, kokonaisen
perheen kiitollisuuden ympäröimänä ja sen tunteen loisteessa, jonka
minussa oli herättänyt tämä hänen kelpo sankarityönsä. Hän oli
nuori, kalpea mies, pikemminkin pieni kuin iso, mustasilmäinen ja
vaaleatukkainen. Ensi näkemältä hän tuntui tuskin kahdenkymmenen vuoden
vanhalta, mutta lähemmin katsoessa huomasi muutamia kapeita ryppyjä,
jotka lähtivät silmästä ja erosivat toisistaan ohimolla, ja tuskin
näkyvän otsavaon, joka ilmaisi hänen sielussaan alati asuvan jonkin
synkän ajatuksen. Ohuet ja kalpeat huulet, kauniit hampaat ja hienot
naismaiset kädet täydensivät tämän kuvan, joka ensi näkemältä herätti
minussa pikemmin vastenmielisyyttä kuin myötätuntoa: niin kylmänä pysyi
yleisen vilkkaan liikutuksen aikana ilme tällä miehellä, jota äiti
kiitti poikansa pelastuksesta.
"Metsästys oli loppunut ja palattiin linnaan. Saliin tultaessa kreivi
de Beuzeval pyysi anteeksi, ettei voinut viipyä kauempaa, kun näet
oli luvannut syödä päivällistä Pariisissa jonkun ystävänsä luona.
Hänelle huomautettiin, että hänellä oli viidentoista lieuen matka
kuljettavanaan ja vain neljä tuntia aikaa, niin että hän tuskin ehtisi
ajoissa perille. Mutta kreivi vastasi hymyillen, että hänen hevosensa
oli saanut tottua sellaisiin ratsastusmatkoihin, ja käski palvelijansa
tuoda sen esille.
"Tämä palvelija oli eräs malaiji, jonka kreivi oli tuonut mukanaan
Itä-Intiasta, missä hän oli käynyt vastaanottamassa suuren perinnön,
ja joka oli pitänyt maansa vaatetustavan. Vaikka hän oli ollut kolme
vuotta Ranskassa, puhui hän vain äidinkieltään, jota kreivi osasi
muutamia sanoja; niillä hän teki tahtonsa ymmärretyksi. Malaiji totteli
ihmeteltävän nopeasti, ja ikkunoista näimme pian kaksi tulista hevosta,
joiden jalorotuisuutta seurueen koko miespuolinen osa yhtyi kiittämään.
Ne olivat todellakin, mikäli minä voin arvostella, ihania eläimiä.
Condén prinssi olikin halunnut ne saada, mutta kreivi Horace oli
lisännyt toisen verran prinssin tarjoamaan hintaan ja saanut ne ennen
hänen kuninkaallista korkeuttaan.
"Ilmoitettiin, että päivällinen oli valmis.
"Keskustelu keskeytyi hetkeksi, mutta alkoi uudestaan jälkiruokaan
päästäessä entistä vilkkaampana, ja kreivi oli nytkin, kuten koko ajan
oli ollut, sen esineenä. Mutta kun tämä alituinen yhdelle ainoalle
henkilölle osoitettu huomaavaisuus näytti epäkohteliaalta muita
vieraita kohtaan, tai kun itse asiassa muutamat niistä ominaisuuksista,
joita hänellä sanottiin olevan, olivat kiistanalaisia, syntyi lievää
sananvaihtoa hänen omituisista elämäntavoistaan, hänen rikkauksistaan,
joiden lähde oli tuntematon, ja hänen rohkeudestaan, jonka eräs
läsnäolijoista katsoi aiheutuvan hänen suuresta taidostaan käsitellä
miekkaa ja pistoolia.
"Paul rupesi silloin tietysti puolustamaan sitä, joka oli pelastanut
hänen henkensä. Kreivin elämäntapa oli samanlaista kuin kaikkien
muiden nuorten miesten siihen aikaan. Omaisuutensa hän oli saanut
periä enoltaan, joka oli ollut viisitoista vuotta Itä-Intiassa.
Mitä tulee hänen rohkeuteensa, niin se oli Paulin mielestä niin
epäilemättömän selvä asia, että siitä oli mahdoton kiistelläkään.
Hän ei ollut osoittanut sitä ainoastaan useissa kaksintaisteluissa,
joista hän oli suoriutunut vahingoittumattomana, vaan monissa muissakin
tilaisuuksissa. Paul esitti niistä useita, ja erittäinkin yksi juurtui
syvälle mieleeni.
"Kun kreivi de Beuzeval tuli Goaan, oli hänen enonsa kuollut, mutta
testamentti oli tehty hänen hyväkseen, niin ettei mitään riitaa
syntynyt. Ja vaikkakin oli kaksi nuorta englantilaista — sillä kreivin
äiti oli englannitar — jotka olivat yhtä läheisiä sukulaisia kuin hän,
joutui hän yksin sen perinnön omistajaksi, jota saadakseen hän oli
maahan tullut. Molemmat englantilaiset olivat muuten rikkaat, ja heillä
oli sotilasvirat Bombayn varusväessä. He vastaanottivat senvuoksi
serkkunsa jollei hyväntahtoisesti, niin ainakin kohteliaasti, ja
ennenkuin hän palasi Ranskaan, kutsuivat he sekä heidän toverinsa, sen
rykmentin upseerit, jossa he palvelivat, hänet jäähyväispäivällisille,
ja hän ottikin kutsun vastaan.
"Hän oli silloin neljä vuotta nuorempi ja näytti tuskin
kahdeksantoistavuotiaalta, vaikka hän todellisuudessa oli
viidenkolmatta vuoden vanha. Hänen solakka vartalonsa, kalpea ihonsa ja
valkeat kätensä tekivät hänet mieheksi pukeutuneen naisen näköiseksi.
Englantilaiset upseerit arvostelivatkin ensi näkemältään vieraansa
rohkeutta hänen ulkomuotonsa mukaan. Kreivi puolestaan ymmärsi
luontaisella nopealla käsityskyvyllään heti, minkälaisia ajatuksia oli
toisissa synnyttänyt; ja ollen varma isäntäinsä aikomuksesta tehdä
hänestä pilaa hän oli varuillaan ja päätti varmasti ennen Bombaysta
lähtöään jättää sinne jonkin muiston sielläolostaan.
"Kun he istuutuivat pöytään, kysyivät nuoret upseerit sukulaiseltaan,
puhuiko hän englannin kieltä. Mutta vaikka kreivi osasi sitä yhtä hyvin
kuin omaa kieltämme, vastasi hän vaatimattomasti, ettei hän osannut
sitä sanaakaan, ja pyysi, että herrat, jos he toivoivat hänen ottavan
osaa keskusteluun, puhuisivat ranskaa.
"Tämä selitys antoi täyden vapauden englantilaisille, ja jo aterian
alussa kreivi huomasi olevansa jatkuvan pilkanteon esineenä. Hän nieli
kuitenkin suuttumuksensa hymy huulilla ja ilo silmissä; hänen poskensa
vain kävivät hiukan kalpeammiksi, ja kaksi kertaa hänen hampaansa
murskasivat lasin laidan, kun hän nosti sen huulilleen. Jälkiruoan
aikana ranskalainen viini lisäsi iloisuutta, ja keskustelu sattui
johtumaan metsästykseen. Kreiviltä kysyttiin silloin, mitä eläimiä
hän Ranskassa metsästi ja millä tavoin. Kreivi, joka oli päättänyt
noudattaa suunnitelmaansa loppuun asti, vastasi, että hän metsästi
jäniksiä ja metsäkanoja tasangolla ja kettuja ja kauriita metsässä.
"'Vai niin!' sanoi eräs pöytävieraista nauraen, 'te metsästätte
jäniksiä, kettuja ja kauriita? No niin, me sitävastoin metsästämme
tiikereitä.'
"'Ja millä tavoin?' kysyi kreivi Horace yksinkertaisesti.
"'Millä tavoin?' vastasi toinen. 'Ratsastaen norsuilla ja mukanamme
orjia, joista jotkut keihäillä ja kirveillä varustettuina asettuvat
eläintä vastaan, kun taas toiset lataavat pyssyjämme, joilla me
ammumme.'
"'Se on varmaankin ihanaa huvitusta', vastasi kreivi.
"'On kovin ikävää, hyvä serkku", lausui toinen nuorista
englantilaisista, "että niin pian matkustatte pois, sillä muutoin
olisimme voineet hankkia sen huvituksen teille.'
"'Todellakin?' lausui Horace. 'Minusta on kovin ikävää päästää sellainen
tilaisuus käsistäni, ja jos minun ei tarvitsisi odottaa ylen kauan,
niin jäisin tänne.'
"'Mutta', huomautti ensimäinen, 'tämähän soveltuukin erittäin hyvin.
Kolmen lieuen päässä täältä, eräässä rämeikössä, joka on Surate-vuorten
juurella, oleilee naarastiikeri kahden poikasensa kanssa. Hindut,
joilta se on ryöstänyt lampaita, kertoivat sen minulle eilen. Aioimme
odottaa poikasten kasvamista pannaksemme sitten toimeen säännönmukaisen
metsästyksen, mutta kun meillä nyt on niin hyvä tilaisuus tuottaa
teille iloa, tahdomme toimeenpanna sen kahta viikkoa aikaisemmin.'
"'Minä olen teille siitä perin kiitollinen', sanoi kreivi kumartaen.
'Mutta onko varmaa, että naarastiikeri on siellä, missä sen luullaan
olevan?'
"'Siitä ei ole epäilystäkään.'
"'Ja tiedetäänkö varmasti, missä sen pesä on?'
"'Se on helppo nähdä, jos nousee eräälle kalliolle, joka on rämeikön
vieressä. Murtunut kaislikko osoittaa sen teitä, jotka kaikki päättyvät
samaan keskipisteeseen niinkuin tähden säteet.'
"'No hyvä', sanoi kreivi, täytti lasinsa ja nousi, ikäänkuin
esittääkseen maljan. 'Minä tyhjennän lasini sen kunniaksi, joka surmaa
naarastiikerin keskellä tuota kaislikkoa, molempien poikasten välissä,
ja tekee sen yksin jalkaisin ja käyttämättä muuta asetta kuin tätä
tikaria!'
"Näin sanoen hän otti malaijilaisen tikarin erään orjan vyöstä ja heitti
sen pöydälle.
"Oletteko hullu?" kysyi eräs pöytävieraista.
"En, en, hyvät herrat, minä en ole hullu", vastasi kreivi katkeralla,
hiukan halveksumisen sekaisella äänellä, "ja todistuksena siitä on,
että minä esitän maljani uudelleen. Kuulkaa minua sen vuoksi tarkoin,
jotta se, joka tahtoo maljan juoda, tietää sen tyhjentäessään, mihin
hän sitoutuu. Minä tyhjennän lasin sen kunniaksi, sanon minä, joka
surmaa naarastiikerin keskellä tuota kaislikkoa, molempien poikasten
välissä, ja tekee sen yksin jalkaisin ja käyttämättä muuta asetta kuin
tätä tikaria!"
Syntyi hetkisen hiljaisuus, jonka aikana kreivi silmäili kysyvästi
jokaista seuran jäsentä. Mutta kaikki olivat vaiti ja katsoivat maahan.
"Kukaan ei vastaa!" jatkoi hän hymyillen, "kukaan ei uskalla juoda
tätä maljaa, kukaan ei ole kyllin rohkea käydäkseen leikkiin! No hyvä,
siinä tapauksessa minä menen itse! Ja jos minä en sitä tee, niin
saatte sanoa minua lurjukseksi, aivan niinkuin minä nyt sanon teitä
pelkuriraukoiksi!"
Näin sanoen kreivi tyhjensi lasinsa, laski sen tyynesti takaisin
pöydälle, meni tiehensä ja sanoi:
"Huomenna, hyvät herrat!"
Seuraavana päivänä kello kuusi aamulla hän oli valmis lähtemään tälle
hirveälle metsästysretkelle, kun koko eilinen seura saapui hänen
luoksensa. He tulivat pyytämään häntä luopumaan tästä aikeesta, jonka
tuloksena ei voinut olla mikään muu kuin hänen kuolemansa. Mutta
kreivi ei tahtonut kuunnellakaan heidän esityksiään. He tunnustivat
olleensa väärässä ja käyttäytyneensä edellisenä päivänä kuin nuoret
narrit. Kreivi kiitti heidän anteeksipyynnöstään, mutta kieltäytyi
noudattamasta heidän toivomustaan. He kehoittivat silloin valitsemaan
yhden heidän joukostaan ja taistelemaan hänen kanssaan, jos hän piti
itseään niin loukattuna, että asia välttämättömästi vaati hyvitystä.
Kreivi vastasi ivallisesti, että uskonnolliset periaatteet kielsivät
häntä vuodattamasta lähimmäisensä verta, ja että hän omasta puolestaan
peruutti katkerat sanansa, mutta ettei mikään maailmassa saisi
luopumaan häntä tästä metsästyksestä.
Näin sanoen hän pyysi kaikkia herroja nousemaan hevosten selkään ja
vakuutti vielä, että jos he eivät kunnioittaisi häntä läsnäolollaan,
niin hän kuitenkin kaikitenkin kävisi yksinänsä naarastiikerin
kimppuun. Tämä päätös lausuttiin niin lujalla äänellä ja näytti
olevan niin peruuttamaton, että he luopuivat enemmistä yrityksistä
saada häntä jättämään aikomuksensa täyttämättä ja nousivat ratsaille
saavuttaakseen hänet itäisellä kaupunginportilla, joka oli määrätty
kokoontumispaikaksi.
Ratsastajat lähtivät matkaan vaiteliaina; kullakin heistä oli
kaksipiippuinen pyssy. Kreivi yksin oli aseeton; yllään hänellä oli
erittäin hieno puku, sellainen, jollaista käyttää nuori maailmanmies,
joka aikoo lähteä aamukävelylle Bois de Boulogneen. Kaikki upseerit
katsoivat ihmetellen toisiaan eivätkä voineet uskoa, että hän pysyisi
näin tyynenä loppuun saakka.
Rämeikön rantaan tultaessa upseerit koettivat uudelleen pyytää kreiviä,
ettei hän menisi pitemmälle. Juuri heidän varoitellessaan ja ikäänkuin
heidän avukseen kuului muutaman sadan askeleen päässä heistä ärjyntää.
Levottomina kohosivat hevoset korskuen takajaloilleen.
"Te näette, hyvät herrat", sanoi kreivi, "että se on liian myöhäistä.
Meidät on huomattu, eläin tietää, että me olemme täällä, enkä minä
tahdo, lähtiessäni Intiasta, jota luultavasti en koskaan enää näe,
jättää väärää käsitystä itsestäni, en edes tiikeriinkään. Eteenpäin,
hyvät herrat!"
Ja kreivi kannusti hevostaan, tullakseen pitkin rämeikön reunaa
kalliolle, jonka päältä saattoi nähdä sen kaislaryteikön ylitse, jonka
tiikeri oli valinnut olinpaikakseen.
Kun he olivat tulleet kallion juurelle, kuului uudestaan ärjyntää,
mutta niin voimakasta ja niin läheltä, että muuan hevosista hypähti
syrjään ja oli vähällä heittää ratsastajan selästään. Kaikki muut
hevoset vapisivat ja värisivät niinkuin olisivat tulleet jääkylmästä
vedestä, vaahto pärskyi suusta, sieraimet levittäytyivät ja silmät
pyörivät hurjasti. Ratsastajat nousivat ratsujensa selästä, jättivät
ne palvelijoittensa huostaan ja alkoivat, kreivi edellä, kiivetä
kukkulalle, jonka huipulta hänen piti tutustua paikkaan.
Päästyään määränsä päähän kreivi seurasi silmillään sen pelottavan
eläimen jälkiä, jota vastaan hän aikoi taistella. Jonkinlaisia
teitä, lähes kyynärän levyisiä, oli raivattu pitkään ruovikkoon,
ja ne päättyivät, kuten upseerit olivat sanoneet, yhteen ainoaan
keskipisteeseen, jossa tykkänään maahan poljetut kasvit muodostivat
aukean paikan. Siitä paikasta kuuluva kolmas ärjyntä häivytti kaikki
epäilykset, ja kreivi tiesi nyt, mistä hänen oli etsittävä vihollistaan.
Silloin astui vanhin upseeri jälleen kreivin luo; mutta tämä, joka
arvasi hänen aikomuksensa, antoi hänelle kylmästi kädellään merkin,
että se oli hyödytöntä. Sitten hän napitti kiinni päällystakkinsa,
pyysi toiselta serkultaan lainaksi hänen vyötäisillään olevan
silkkivyön, sitoakseen sen vasemman käsivartensa ympäri, viittasi
malaijia tuomaan tikarin, sitoi sen silkkinenäliinalla kiinni käteensä,
otti hatun päästänsä, pyyhkäisi sirosti hiukset kädellään otsalta ja
meni suorinta tietä ruokoryteikköön, johon hän heti katosi.
Siihen jäivät hänen seuraajansa, jotka katselivat toisiaan pelästyneinä
eivätkä voineet uskoa tuollaista rohkeutta.
Hän kulki hitaasti ja varovaisesti valitsemaansa tietä, joka oli
niin suora, että oli mahdoton erehtyä suunnasta. Kuljettuaan noin
kaksisataa askelta hän kuuli kumeata murinaa, joka ilmaisi, että hänen
vihollisensa oli varuillaan, ja että jollei häntä vielä ollutkaan
nähty, niin hänen kulkunsa oli ainakin kuultu. Kuitenkin hän pysähtyi
vain silmänräpäykseksi, ja heti murinan loputtua hän alkoi uudestaan
mennä lähemmäksi. Noin viidenkymmenen askeleen päässä hän jälleen
pysähtyi. Hänestä tuntui, että jollei hän jo ollut perillä, niin
ainakin hänen piti olla varsin lähellä; hän oli näet aivan aukean
laidassa ja näki paikan olevan täynnä luita, joissa muutamissa vielä
oli verisiä lihapaloja. Hän katsoi senvuoksi ympärilleen ja huomasi
neljä tai viisi jalkaa syvässä holvintapaisessa ruovikkoon kaivetussa
syvennyksessä naarastiikerin kyyrysillään, kita auki ja silmät häneen
tuijottaen. Sen poikaset leikkivät vieressä kuin pikku kissat.
Mitkä tunteet hänen sielussaan risteilivät hänen katsellessaan tätä
näkyä, sen voi hän yksin sanoa. Mutta hänen sielunsa on pimento, josta
ei mitään pääse ilmi. Hetkisen silmäilivät tiikeri ja hän liikkumatta
toisiaan, ja kun hän näki, ettei tiikeri, luultavasti peläten jättää
poikasiaan, tullut hänen luoksensa, meni hän sen luokse.
Hän lähestyi sitä niin, että oli siitä vain neljän askeleen päässä,
ja huomatessaan sen nyt vihdoinkin liikahtavan hän hyökkäsi sen
kimppuun. Ne, jotka katsoivat ja kuuntelivat, kuulivat yht'aikaa
ärjyntää ja kirkaisun. He huomasivat ruoviston vavahtelevan muutamia
silmänräpäyksiä; sitten kaikki oli ääneti ja liikkumatta; kaikki oli
lopussa.
He odottivat hetkisen, nähdäkseen tuliko kreivi takaisin; mutta hän
ei tullut. Silloin heitä hävetti, että olivat antaneet hänen mennä
yksin, ja he päättivät ainakin pelastaa hänen ruumiinsa, jolleivät
olleetkaan pelastaneet hänen henkeään. Senvuoksi he kaikki yhdessä
lähtivät rämeikköön täynnänsä intoa, pysähtyivät joskus kuuntelemaan ja
jatkoivat sitten taas matkaansa. Vihdoin he saapuivat aukealle paikalle
ja löysivät molemmat vastustajat makaamassa päälletysten, tiikerin
kuolleena ja kreivin pyörtyneenä. Molemmat penikat, jotka olivat liian
heikot syödäkseen ruumista, nuolivat verta.
Tiikeri oli saanut seitsemäntoista tikarinpistoa, kreivi yhden pureman,
joka oli murskannut hänen vasemman käsivartensa, ja yhden käpäläniskun,
joka oli repinyt rikki hänen rintansa. Upseerit veivät pois kreivin
ja surmatun tiikerin, jotka tuotiin samoilla paareilla vieretysten
Bombayhin. Tiikerinpoikaset oli malaijilainen orja pyydystänyt
turbaanillaan, ja ne riippuivat hänen satulansa kummallakin puolella.
Kun kreivi kaksi viikkoa senjälkeen nousi vuoteestaan, huomasi hän
sänkynsä vieressä tiikerintaljan, jossa hampaina olivat helmet, silminä
rubiinit, ja jonka kynnet olivat kultaa: se oli sen rykmentin upseerien
lahja, jossa hänen molemmat serkkunsa palvelivat.