Ensimäisenä huolenani oli hankkia asunto sisarelleni ja itselleni.
Siinä tarkoituksessa käännyin samana päivänä erään pankkiirin puoleen,
joka tunsi minut. Hän tiesi pienen kalustetun rakennuksen, joka
täydellisesti soveltui kahdelle henkilölle, kun kummallakin oli oma
palvelijansa. Annoin hänen tehtäväkseen sen vuokraamisen, ja seuraavana
päivänä hän ilmoitti minulle, että saatoin milloin tahansa muuttaa
uuteen kotiini.
Pian senjälkeen menin kreivittären nukkuessa erääseen
liinavaatekauppaan, ja muutamassa minuutissa olin hankkinut
yksinkertaisen, mutta täydellisen ja maukkaan varaston tätä tavaraa.
Kaksi tuntia myöhemmin vaatteet oli merkitty Pauline de Nervalin
nimellä ja pantu sen henkilön makuuhuoneen vaatekomeroon, jolle ne
olivat tarkoitetut. Senjälkeen menin muotikauppiaan luokse, ja vaikka
hän olikin ranskatar, osoitti hän voivansa olla yhtä nopsa. Mitä
pukuihin tulee, en voinut antaa niihin mittoja, vaan ostin kankaita,
kauneimpia mitä näin, ja pyysin kauppiasta lähettämään neulojattaren
luokseni samana iltana.
Kello kahdentoista tienoissa päivällä olin taas kotona. Minulle
ilmoitettiin, että sisareni oli noussut ja odotti minua teetä juomaan.
Tapasin hänet hyvin yksinkertaisessa puvussa, sen hän oli ehtinyt
teettää Havressa niiden kahdentoista tunnin aikana, jotka olimme siellä
olleet. Hän oli ihastuttavan näköinen.
"No", sanoi hän nähdessään minun tulevan sisään, "enkö olekin jo
ammattiini soveltuvassa puvussa, ja epäilettekö nyt esitellä minua
apuopettajattarena?"
"Teen kaikki mitä käskette", vastasin minä.
"Oi, mutta te ette saa puhua sillä tavoin kanssani, ja jos minä
pysynkin osassani, niin näyttää siltä kuin te unohtaisitte omanne.
Veljet yleensä ja erittäinkään vanhemmat veljet eivät alistu niin
sokeasti sisartensa tahtoon. Olkaa varuillanne, te ilmaisette itsenne."
"Todellakin, minä ihmettelen rohkeuttanne", sanoin minä ja katsoin
häntä. "Teillä on suru sydämessänne, ja teidän sielunne kärsii; otsanne
on kalpea, te kärsitte ruumiillisestikin; te olette ikuisesti eroitettu
kaikesta, mitä rakastatte — olette sen itse sanonut — ja kuitenkin
teillä on voimaa hymyillä. Ei, itkekää mieluummin, se on parempi;
minuun ei koske niin kovasti, jos näen teidän itkevän."
"Niin, olette oikeassa", sanoi hän, "olen huono näyttelijätär.
Kyyneleeni näkee hymyni lomitse? Mutta minä olen itkenyt teidän
poissaollessanne, ja se on helpottanut mieltäni, niin että vähemmän
läpitunkeva katse, vähemmän huomaavainen veli kenties jo olisi voinut
luulla minun unohtaneen kaikki."
"Oi, olkaa levollinen, hyvä rouva!" vastasin hiukan katkerasti, sillä
kaikki epäluuloni heräsivät jälleen, "olkaa levollinen, minä en luule
sitä koskaan!"
"Luuletteko, että voin unohtaa äitini, kun tiedän, että hän luulee
minun kuolleen ja itkee minua, kuten itketään vainajaa? Oi, äitini!
äiti-raukkani!" huudahti hän kyyneltyen ja vaipui sohvalle.
"Katsokaa, kuinka itsekäs minä olen", sanoin lähestyen häntä. "Katselen
mieluummin kyyneliänne kuin hymyänne; kun itkette, toivon voivani
vähitellen huolenpidollani, huomaavaisuudellani ja kunnioituksellani
teitä lohduttaa; mutta jos olette jo saanut lohdun, mitä toivoa jää
silloin enää minulle?"
"Alfred", sanoi kreivitär sydämellisen hyväntahtoisesti, nimittäen
minua ensi kerran nimeltä, "älkäämme käykö turhaa sanasotaa keskenämme.
Meidän välillämme on tapahtunut niin ihmeellistä, että me olemme
molemmat vapaat, te kiertelyistä, minä teeskentelystä teitä kohtaan.
Olkaa suora, kysykää minulta! Mitä te haluatte tietää? Minä kyllä
vastaan teille."
"Oi, te olette enkeli!" huudahdin minä, "ja minä olen hupsu! Minulla
ei ole oikeutta saada tietää mitään eikä kysyä mitään. Enkö ole ollut
niin onnellinen kuin ihminen voi olla, kun löysin teidät luolasta,
kun kannoin teitä käsivarsillani alas vuorta, kun nojasitte päätänne
veneessä olkapäähäni? En tiedä miksi, mutta minä toivoisin, että
alituinen vaara uhkaisi teitä, jotta aina tuntisin teidän vapisevan
rintaani vasten. Sellaisten tunteitten täyttämä elämä kuluisi nopeasti.
En ehkä eläisi enempää kuin yhden vuoden, ja sitten sydämeni särkyisi;
mutta kukapa ei vaihtaisi pitkää elämää sellaiseen vuoteen! Silloin
te olisitte vain peloissanne ja minä olisin teidän ainoa toivonne.
Pariisin-muistonne eivät tekisi teitä levottomaksi. Te ette koettaisi
hymyillä salataksenne minulta kyyneleitänne. Minä olisin onnellinen
enkä enää mustasukkainen!"
"Alfred", sanoi kreivitär ankaran vakavasti, "te olette tehnyt niin
paljon minun hyväkseni, että minunkin on tehtävä jotakin teidän
tähtenne. Sitäpaitsi te varmaan nyt kärsitte, ja kärsitte suuresti, kun
puhutte noin. Sillä te osoitatte minulle unohtaneenne, että minä olen
täydellisesti riippuvainen teistä. Te saatte minut häpeämään itseäni ja
tuntemaan sääliä teitä kohtaan."
"Oi, anteeksi, anteeksi!" huudahdin minä ja heittäydyin polvilleni
hänen eteensä. "Mutta te tiedätte, että rakastin teitä ennenkuin
menitte naimisiin, vaikka en ole koskaan sanonut sitä teille. Te
tiedätte, että omaisuuteni pienuus oli ainoa, mikä esti minua
pyytämästä kättänne, ja te tiedätte myöskin, että tämä rakkaus, joka
kenties on uinunut, mutta joka ei ole koskaan ollut sammuksissa, on
nyt, kun olen teidät taas löytänyt, herännyt voimakkaampana kuin
konsanaan. Te tiedätte sen; sillä sitä ei tarvitse sanoa, jotta se
ymmärrettäisiin. Kas siinä syy, miksi kärsin yhtä paljon nähdessäni
teidän hymyilevän kuin itkevänkin. Kun hymyilette, niin salaatte
minulta jotakin, ja kun itkette, niin myönnätte kaikki. Ah, te
rakastatte, te kaipaatte jotakuta!"
"Te erehdytte", vastasi kreivitär, "jos olenkin rakastanut, niin en
rakasta enää, ja jos suren jotakuta, niin suren äitiäni!"
"Oi, Pauline! Pauline!" huudahdin, "puhutteko totta? Ettekö petä minua!
Jumalani, Jumalani!"
"Luuletteko minun saattavan ostaa suojeluksenne valheella?"
"Oi, taivas varjelkoon minua siitä. Mutta kuinka heräsi miehenne
mustasukkaisuus? Sillä ainoastaan se on voinut saattaa hänet niin
katalaan tekoon."
"Kuulkaa minua, Alfred! Ennemmin tai myöhemmin minun joka tapauksessa
olisi pakko ilmaista teille tämä kauhea salaisuus, sillä teillä on
oikeus tuntea se. Tänä iltana te saatte tietää kaikki. Tänä iltana
saatte lukea sieluni kirjaa. Tänä iltana saatte valtaanne enemmän kuin
minun elämäni, sillä sekä omani että sukuni kunnia joutuu käsiinne;
mutta yhdellä ehdolla."
"Millä? Sanokaa! Minä hyväksyn sen jo ennakolta."
"Te ette saa koskaan enää puhua rakkaudestanne; minä puolestani lupaan,
etten unohda teidän rakastavan minua."
Hän ojensi minulle kätensä, ja minä suutelin sitä melkein kuin
hartauteen vaipuneena.
"Istukaa tuohon", sanoi hän, "ja älkäämme puhuko siitä ennenkuin
illalla. Mitä te olette tehnyt tänään?"
"Olen etsinyt pientä, yksinkertaista ja yksinäistä taloa, jossa voitte
häiritsemättä vallita; sillä te ette voi jäädä hotelliin asumaan."
"Ja oletteko löytänyt sellaisen talon?"
"Olen, Piccadillyssä. Jos haluatte, niin menemme katsomaan sitä
aamiaisen jälkeen."
"Lähden mielelläni. Antakaa minulle kuppinne!"
Joimme teetä ja ajoimme sitten katsomaan tulevaa asuntoamme. Se oli
pieni kaunis talo vihreine ikkunaverhoineen ja puutarhoineen, joka oli
täynnänsä kukkia, aito englantilainen, ainoastaan kolmikerroksinen
talo. Pohjakerros saisi olla meille yhteinen. Ensimäinen kerros oli
määrätty Paulinelle, ja toisen olin ajatellut itselleni.
Menimme Paulinen huoneistoon. Siihen kuului vierashuone, sali,
makuukamari, kammio ja työhuone, johon oli koottu kaikkea, mitä
tarvittiin soitannon ja piirustuksen harjoittamista varten. Avasin
vaatesäiliön; liinavaatteiden myyjätär oli pitänyt sanansa.
"Mitä tämä on?" kysyi Pauline.
"Jos joudutte oppilaitokseen", vastasin minä, "niin tarvitsette näitä.
Ne on merkitty teidän nimellänne, P:llä ja N:llä: Pauline de Nerval."
"Kiitos, veljeni", sanoi hän ja puristi kättäni. Toisen kerran hän
nimitti minua tällä nimellä, mutta tällä kertaa se ei koskenut kipeästi.
Menimme edelleen makuukamariin. Vuoteella oli kaksi täysin
pariisilaismallista hattua ja aivan yksinkertainen kashmirihuivi.
"Alfred", sanoi kreivitär ne huomatessaan, "teidän olisi pitänyt
antaa minun tulla tänne yksin löytämään tämä kaikki. Ettekö näe minun
häpeävän, kun olen tuottanut teille niin paljon vaivaa? Sitäpaitsi en
todellakaan tiedä, onko se oikein sopivaa."
"Oh, tehän voitte sitten korvata sen minulle oppitunneillanne",
keskeytin hymyillen. "Veljen tulee lainata sisarellensa."
"Hän voi lahjoittaakin sisarelleen, kun on sisartaan rikkaampi", sanoi
Pauline, "sillä tässä tapauksessa on antaja onnellisempi."
"Oi, te olette oikeassa", huudahdin, "mikään sydämen hienotunteisuus ei
jää teiltä huomaamatta. Kiitos, kiitos!"
Tulimme työhuoneeseen. Pianon kannella olivat madame Duchangen, La
barren ja Plantaden uusimmat romanssit sekä Bellinin, Meyerbeerin ja
Rossinin tunnetuimmat kappaleet. Pauline avasi erään vihon ja vaipui
syviin mietteisiin.
"Mikä teidän on?" kysyin minä ja näin hänen katseensa kiintyneen vain
yhteen sivuun. Hän näytti unhottaneen minun läsnäoloni.
"Ihmeellistä", puhui hän hiljaa, vastaten samalla kertaa omaan
ajatukseensa ja minun kysymykseeni; "tuskin on viikkoa sitten, kun
lauloin tämän kappaleen kreivitär M:n luona. Silloin minulla oli perhe,
nimi, varma olemassaolo. Kahdeksan päivää on kulunut, eikä minulla ole
mitään jäljellä."
Hän kalpeni ja pikemmin vaipui kuin istuutui nojatuoliin, ja tosiaankin
olisi saattanut luulla, että hän veti viimeisiä henkäyksiään. Lähestyin
häntä; hän sulki silmänsä. Ymmärsin, että hän tahtoi antautua vain
muistojensa valtaan. Istuuduin hänen viereensä ja painoin hänen päänsä
olkapäätäni vasten.
"Sisar-raukka!" sanoin minä.
Silloin hän alkoi taas itkeä, mutta tällä kertaa vavahtelematta ja
joutumatta ankaran mielenliikutuksen valtaan. Ne olivat hiljaisia ja
surumielisiä kyyneleitä, sanalla sanoen sellaisia kyyneleitä, joissa on
jonkinlaista suloisuutta ja joita ei saa ehkäistä. Hetken kuluttua hän
avasi jälleen silmänsä ja hymyili.
"Kiitän teitä", sanoi hän, "kun annoitte minun itkeä".
"En ole enää mustasukkainen", vastasin minä.
Hän nousi. "Täällähän on vielä toinen kerros", sanoi hän.
"Niin on, aivan samanlainen kuin tämäkin."
"Ja tuleeko sinnekin asukkaita?"
"Sen kysymyksen suvainnette itse ratkaista."
"Täytyy mukautua kohtalon vaatimuksiin. Maailman silmissä te olette
veljeni, ja aivan luonnollista on, että te asutte samassa talossa
kuin minäkin, kun sitävastoin varmasti pidettäisiin kummallisena,
jos asuisitte muualla. Teidän on senvuoksi otettava toinen kerros
asunnoksenne. Menkäämme puutarhaan."
Se oli ruohokenttä, ja sen keskellä oli kukkalava. Kuljimme kolme
kertaa sen ympäri, pitkin sitä kiertävää hiekoitettua käytävää. Sitten
Pauline poimi lavasta kukkakimpun.
"Katsokaa näitä ruusu-raukkoja", sanoi hän luokseni palattuansa,
"kuinka kalpeita ja miltei tuoksuttomia ne ovat. Nehän ovat aivan kuin
maanpakolaisia, jotka kaipaavat kotiaan. Luuletteko niidenkin osaa van
ajatella kotimaataan ja tietävän kärsivänsä?"
"Te erehdytte", sanoin minä. "Nämä ruusut ovat syntyneet täällä.
Ilmasto ja tuulet soveltuvat niille, ne ovat sumun ja usvan tyttäriä,
lämpimämpi aurinko kuihduttaisi ne kuumuudellaan. Ne ovat, muuten,
määrätyt kaunistamaan vaaleita hiuksia ja olemaan sopusoinnussa
pohjolan tyttärien himmeän värin kanssa. Teille ja teidän mustille
kutreillenne soveltuvat Espanjan hehkuvanpunaiset ruusut. Me
matkustamme sinne niitä hakemaan milloin tahdotte."
Pauline hymyili surunvoittoisesti.
"Niin", sanoi hän, "Espanjaan, Sveitsiin, Italiaan, kaikkialle muualle,
vaan ei Ranskaan".
Hän vaikeni, mutta jatkoi kulkuaan ja nyppi koneellisesti rikki
kukkasia.
"Mutta", sanoin minä, "oletteko kaikiksi ajoiksi luopunut toivosta
saada palata sinne?"
"Enkö ole kuollut?"
"Mutta eri nimellä?"
"Muuttaisinko siis myöskin kasvoni?"
"Tämä salaisuus on varmaankin kauhea?"
"Se on mitali, jossa on kaksi puolta: toisella puolen myrkky, toisella
mestauslava. Kuulkaa minua, minä kerron kaikki. Teidän täytyy saada se
tietää, mitä pikemmin, sitä parempi. Mutta sanokaa minulle ensin, mikä
kaitselmuksen ihme johti teidät minun luokseni?"
Me istuuduimme, ja minä aloitin kertomukseni siitä, kuinka jouduin
Trouvilleen. Kuvasin kaikki; kuinka myrsky oli minut yllättänyt ja
ajanut maihin; kuinka etsin suojaa ja tulin luostarin raunioille;
kuinka, kun oven narina oli minut herättänyt, olin nähnyt miehen
tulevan holvikäytävään; kuinka se mies oli kätkenyt jotakin erään
hautakiven alle, ja kuinka heti silloin olin aavistanut salaisuutta,
josta olin päättänyt ottaa selvän. Edelleen puhuin matkastani
Divesiin, siellä kuulemastani onnettomasta uutisesta, epätoivoisesta
päätöksestäni mennä vielä kerran katsomaan häntä, hämmästyksestäni ja
ilostani, kun näin käärinliinojen peittävän toista naista, ja vihdoin
yöllisestä seikkailustani, kiven alta löytämästäni avaimesta, menostani
hautaholviin, onnestani ja ilostani, kun löysin hänet. Ja minä kerroin
kaiken tämän sellaisin sielunilmein, jotka, vaikka sanaa rakkaus ei
mainitakaan, saavat jokaisen lauseen värähtelemään rakkautta.
Kertoessani olin onnellinen ja tunsin itseni täysin palkituksi,
sillä minä näin, että tämä intohimoinen kertomus siirsi häneen oman
mielenliikutukseni ja että muutamat sanoistani salaa hiipivät hänen
sydämeensä. Kun olin lopettanut, tarttui hän käteeni, puristi sitä
ääneti molempien käsiensä välissä ja silmäili minua kauan ilmaisten
katseessaan puhtainta myötätuntoa. Vihdoin hän keskeytti hiljaisuuden
ja sanoi:
"Vannokaa!"
"Mitä? Sanokaa!"
"Vannokaa kaiken nimessä, mikä teille on pyhintä, ettette kenellekään
ilmaise, mitä teille nyt aion kertoa, ennenkuin minä olen kuollut, ja
äitini sekä myöskin kreivi ovat haudassa!"
"Vannon sen kunniani kautta!"
"Ja nyt, kuunnelkaa!"