Kun saavuimme satamaan, avasi Pauline jälleen silmänsä. Hänen
ensimäinen tunteensa oli pelästys; hän luuli nähneensä vain lohdullista
unta ja ojenteli käsiään ikäänkuin varmistuakseen siitä, että ne eivät
enää koskeneet vankilan muureihin. Sitten hän katseli levottomasti
ympärilleen ja kysyi:
"Mihin te viette minut?"
"Olkaa levollinen", vastasin minä. "Talot, jotka näette tässä
edessänne, ovat erästä köyhää kylää; niiden asukkailla on liian paljon
työtä ollakseen uteliaita. Voitte siis pysyä siellä tuntemattomana niin
kauan kuin haluatte. Muutoin, jos tahdotte matkustaa, niin sanokaa vain
minne, ja huomenna, tänä yönä, tässä silmänräpäyksessä minä lähden
kanssanne. Seuraan teitä ja olen teidän oppaanne."
"Vaikkapa pois Ranskasta?"
"Kaikkialle!"
"Kiitos!" sanoi hän. "Antakaa minulle vain tunti aikaa miettiäkseni
asiaa. Tahdon koettaa koota ajatukseni, sillä nyt on kuin pääni olisi
sekaisin eikä sydämeni jaksaisi toimia. Kaikki voimani ovat näinä
kahtena vuorokautena kuluneet loppuun, ja sielussani tunnen sellaista
hämmennystä, joka tuntuu heikkomielisyydeltä."
"Kuten itse haluatte. Kun tahdotte nähdä minut, niin kutsuttakaa minut
luoksenne."
Hän teki kiitollisuutta osoittavan liikkeen. Samassa me olimme perillä
ravintolassa. Käskin järjestää hänelle huoneen rakennuksessa, joka oli
aivan erillään siitä, missä itse asuin, jotta en loukkaisi Paulinen
kainoudentunnetta, ja velvoitin emännän antamaan hänelle vain laimeata
lihalientä. Kaikki muu ravinto saattoi käydä vaaralliseksi siinä
kiihtyneessä heikkoudentilassa, jossa sairaan vatsa nyt varmaankin oli.
Nämä käskyt annettuani vetäydyin takaisin huoneeseeni.
Siellä saatoin häiritsemättä antautua sen ilontunteen valtaan, joka
täytti sieluni ja jota en ollut uskaltanut päästää näkyviin Paulinen
läsnäollessa. Hänet, jota vielä rakastin, hänet, jonka muisto kahden
vuoden erosta huolimatta aina oli elänyt sydämessäni, hänet olin
pelastanut; hän sai kiittää minua hengestään. Ihmettelin niitä monia
salaisia kiertoteitä ja eri tavoilla yhteenkiedotuita seikkoja, joita
käyttäen sattuma tai sallimus oli minut siihen ohjannut. Mutta äkkiä
tärisytti minua kamala värähdys. Ajattelin, että jos yksi ainoakaan
näistä satunnaisista seikoista olisi jäänyt pois, jos olisi puuttunut
yksi ainoakaan näistä mitättömistä tapahtumista, joista yhdessä
oli tullut johtava lanka opastamaan minua tässä sokkelossa, niin
Pauline vääntelehtisi nyt hautakammioon suljettuna myrkyn tai nälän
kouristuksissa, kun taas minä, siitä tietämättä ja puuhaten toisella
taholla jossakin pikku asiassa, kentiespä huvitellenkin, olisin
jättänyt hänet alttiiksi kuolinkamppailun tuskille, jolloin ei yksikään
aavistus, yksikään ääni olisi kuiskannut minulle: "Hän kuolee, pelasta
hänet!" Sellainen ajatus on kamala, ja sen aiheuttama pelko on kaikkein
hirveintä. Totta on, että se myöskin on kaikkein lohduttavinta; sillä
sittenkun se on antanut meidän harhailla epäilyksen ilmapiirissä,
vie se meidät uudelleen uskoon, joka tempaa ihmiset sokean sattuman
käsistä, jättääkseen ne jälleen sallimuksen suojelevaan huomaan.
"Vietin tällä tavoin tunnin", jatkoi Alfred. "Olin onnellinen, olin
ylpeä siitä, että olin pelastanut hänet. Tämä teko toi mukanaan
palkintonsa, enkä pyytänyt muuta kuin sen onnen, että minut oli valittu
sitä toimittamaan.
"Kun tämä tunti oli lopussa, kutsutti hän minut luokseen. Hypähdin
seisomaan, ikäänkuin syöksyäkseni hänen luoksensa; mutta ovella voimani
pettivät, minun oli pakko nojautua hetkiseksi seinään, ja tarjoilijatar
ehti tuoda toisen kutsun ennenkuin olin kyennyt hillitsemään
liikutukseni.
"Hän oli laskeutunut maata vuoteelle, mutta riisuutumatta. Lähestyin
häntä niin levollisin liikkein kuin suinkin voin. Hän ojensi minulle
kätensä.
"'En ole vielä', sanoi hän, 'lausunut teille kiitostani. Puolustuksenani
on se, että minun on mahdoton löytää sanoja, jotka voisivat tulkita
kiitollisuuttani. Ajatelkaa naisen kauhistusta sellaisessa tilassa,
jollaisessa minut löysitte, ja antakaa minulle anteeksi!'
"'Kuulkaa minua, hyvä rouva', sanoin minä koettaen tukahduttaa
liikutustani, 'ja uskokaa, mitä aion teille sanoa. Sattuu niin
odottamattomia, niin ihmeellisiä olosuhteita, että ne vapauttavat
sovinnaisista puhetavoista. Jumala on tuonut minut teidän luoksenne, ja
minä kiitän häntä siitä; mutta minun tehtäväni ei ole vielä täytetty,
toivoakseni, ja kenties voin vielä olla teille hyödyksi. Kuulkaa minua
senvuoksi ja harkitkaa tarkasti sanojani.'
"Minä olen vapaa, minä olen rikas, mikään ei kiinnitä minua enemmän
yhteen kuin toiseenkaan maailmanpaikkaan. Aioin matkustaa, tahdoin
lähteä Englantiin ilman mitään varmaa päämäärää; voin siis muuttaa
matkasuunnitelmani ja kääntää tieni mihin maailman seutuun sattumus
vain suvaitsee minut viedä. Ehkä teidän on lähdettävä pois Ranskasta?
En tiedä sitä, en pyydä saada tuntea salaisuuksianne enkä aio edes
uskaltaa arvailla niitä ennenkuin itse olette antanut minulle
siihen luvan. Mutta jos jäätte Ranskaan tai ette, niin käskekää
minua, sanoen minua ystäväksenne tai veljeksenne. Käskekää, että
seuraan teitä, läheltä tai kaukaa, tehkää minut suojelijaksenne
tai vaatikaa, että minun on oltava niinkuin en tuntisi teitä, ja
minä tottelen silmänräpäyksessä. Tämän teen, uskokaa minua, ilman
mitään salatarkoituksia, ilman mitään itsekästä toivoa, mitään pahaa
ajattelematta. Ja nyt, kuten olen sanonut, unohtakaa oma ikänne,
unohtakaa minun ikäni tai kuvitelkaa, että minä olen veljenne."
"Kiitos!" lausui kreivitär äänellä, jossa kuvastui syvää liikutusta;
"minä vastaanotan tarjouksenne teidän kuntoanne vastaavalla
luottamuksella. Jättäydyn tykkänään teidän kunnianne varaan; sillä
minulla ei ole maailmassa ketään muita kuin te, ainoastaan te tiedätte,
että minä olen olemassa. Niin, olettamuksenne on oikea, minun täytyy
lähteä Ranskasta. Te matkustatte Englantiin, te saatte viedä minut
kanssanne sinne. Mutta minä en voi tulla sinne yksin ja ilman perhettä.
Te olette luvannut antaa minun sanoa itseäni sisareksenne; tästä
lähtien minä olen kaikkien silmissä neiti de Nerval."
"Oi, kuinka olen onnellinen!" huudahdin minä. Kreivitär viittasi
minulle, että kuuntelisin, mitä hänellä oli minulle sanottavaa.
"Pyydän teiltä enemmän kuin ehkä luulettekaan", sanoi hän. "Minäkin
olen ollut rikas, mutta kuolleilla ei ole mitään."
"Mutta minä olen rikas, ja kaikki, mitä minulla on..."
"Te ette ymmärrä minua", keskeytti hän, "ja kun ette anna minun puhua
loppuun, niin pakotatte minut punastumaan".
"Oi, anteeksi!"
"Minä tahdon olla neiti de Nerval, isänne tytär, jos niin
haluatte, äiditön, joka on uskottu teidän huostaanne. Teillä on
varmasti suosituskirjeitä, te voitte hankkia minulle paikan jonkin
kasvatuslaitoksen opettajattarena. Puhun englannin ja italian kieliä,
kuten äidinkieltäni; minulla on hyvät tiedot musiikissa, ainakin
minulle niin sanottiin ennen vanhaan; minä annan opetusta kielissä ja
musiikissa."
"Se on mahdotonta", sanoin minä.
"Ne ovat ehtoni", lausui kreivitär. "Hylkäättekö ne, hyvä herra, vai
hyväksyt tekö ne, veljeni?"
"Oi, kaikki mitä tahdotte, kaikki, kaikki!"
"No hyvä, silloin emme saa hukata aikaa: huomenna meidän täytyy
matkustaa. Onko se mahdollista?"
"On kyllä!"
"Mutta passi?"
"Minulla on passi."
"Herra de Nervalille?"
"Minä lisään: ja sisarelleni."
"Aiotteko tehdä väärän passin?"
"Pienen viattoman väärennyksen. Vai tahdotteko mieluummin, että
kirjoitan Pariisiin ja pyydän sieltä toista?"
"Ei, ei! Se tuottaisi liian suurta ajanhukkaa. Mistä me matkustamme?"
"Havresta.”
"Millä tavalla?"
"Höyrylaivassa, jos suvaitsette."
"Ja milloin?"
"Milloin tahdotte."
"Voimmeko matkustaa nyt heti?"
"Ettekö ole vielä liian heikko?"
"Erehdytte, minä olen voimakas. Saatte nähdä, että minä olen valmis
heti kun ehditte lähteä."
"Kahden tunnin kuluttua?"
"Hyvä. Hyvästi, veljeni!"
"Hyvästi, hyvä rouva!"
"Ah!" huomautti kreivitär hymyillen, "te rikotte jo sopimuksemme".
"Antakaa minulle aikaa tottuakseni tähän nimitykseen, niin suloinen
kuin se onkin!"
"Kahden tunnin kuluttua", huudahdin sitten, "on kaikki järjestyksessä
toivomuksenne mukaan".
Sitten kumarsin ja poistuin.
Neljännestunti sitten minä olin vilpittömin mielin tarjoutunut
näyttelemään veljen osaa, ja nyt jo tunsin, kuinka vaikeata se oli.
Seurustella veljen tavoin nuoren ja kauniin naisen kanssa on jo
sinänsäkin vaikeata; mutta jos on rakastanut tätä naista, jos on
kadottanut hänet, jos on löytänyt hänet jälleen yksin ja hyljättynä,
vailla kaikkea muuta turvaa; kun se onni, johon ei ole rohjennut
uskoa, vaan jota on pitänyt unelmana, todellisuudessa on niin lähellä,
että siihen voi kättä ojentamalla tarttua kiinni, silloin käy hyvistä
päätöksistä ja annetusta kunniasanasta huolimatta mahdottomaksi sulkea
sieluunsa siellä hehkuvaa tulta, ja jokin kipinä siitä loistaa aina
esiin silmistä tai huulilta.
Tapasin soutajani syömässä ja juomassa, ja nyt ilmoitin heille
uuden ehdotukseni, että me yöllä purjehtisimme Havreen, ehtiäksemme
perille ennen höyrylaivan lähtöä. Mutta he eivät uskaltaneet tehdä
tätä matkaa samalla venheellä, jota olimme ennen käyttäneet. Kun he
pyysivät ainoastaan tunnin ajan hankkiakseen turvallisemman aluksen,
sovimme heti maksusta, tai oikeammin sanoen he jättivät sen minun
määrättäväkseni. Lisäsin viisi louisdoria niihin viiteenkolmatta, jotka
he olivat jo saaneet, ja tästä maksusta he olisivat vieneet minut
vaikka Amerikaan.
Rupesin sen jälkeen tarkastelemaan emäntäni vaatekaappia.
Kreivittärellä ei ollut muuta pukua kuin se, johon hän oli puettuna,
kun hänet vietiin vankeuteen. Kun hän vielä oli heikko ja sairas,
pelkäsin, että tuuli ja yöusva saattaisivat olla hänelle vahingollisia.
Löysin ison skotlantilaisen villahuivin, otin sen ja pyysin rouva
Osseraieta panemaan sen minun laskuuni. Tämä huivi hartioillaan ja
päällystakkini yllään Pauline varmaankin tulisi matkalla toimeen.
Meidän ei tarvinnut odottaa häntä; heti kun hän sai tietää, että
soutajat olivat valmiit, tuli hän luokseni. Olin sillä aikaa
suorittanut laskuni majataloon, ja nyt oli siis vain riennettävä
satamaan ehtiäksemme laivaan.
Yö oli, kuten olin edellyttänyt, kylmä, mutta tyyni ja kaunis. Kiedoin
kreivittären villahuiviin ja tahdoin saada hänet menemään telttaan,
jonka soutajat olivat kyhänneet purjeesta, mutta kirkas taivas ja meren
tyyneys pidättivät häntä kannella. Ja niin me istuuduimme penkille
toistemme viereen.
Molemmat olimme niin ajatuksiemme vallassa, että pysyimme ääneti. Olin
antanut pääni painua alaspäin ja mietin ihmetellen sitä kummallisten
tapahtumain ketjua, jonka alussa olin ja joka todennäköisesti
ulottuisi kauas tulevaisuuteen. Halusin kiihkoisasti tietää, kuinka
kreivitär de Beuzeval, nuori, rikas ja kaikista ulkonaisista merkeistä
päättäen miehensä rakastama, oli joutunut siihen tilaan, että hänen
oli täytynyt rappeutuneen luostarin hautakammiossa odottaa kuolemaa,
josta olin hänet pelastanut. Missä tarkoituksessa ja mitä varten hänen
miehensä oli pannut liikkeelle huhun hänen kuolemastaan ja toimittanut
ruumispaareille toisen hänen sijastaan? Mustasukkaisuudestako?
Tämä oli ensimäinen ajatus, joka syntyi mielessäni. Se oli kauhea.
Pauline rakastaisi jotakuta! Oi, silloin olivat kaikki unelmani turhia;
sitä miestä varten, jota hän rakasti, hän kyllä palaisi elämään, se
mies etsisi hänet käsiinsä, missä ikinä hän olisikin. Silloin olisin
pelastanut hänet toiselle; hän kiittäisi minua kuten veljeä, ja siinä
kaikki. Se mies puristaisi kättäni ja lausuisi, että hän on minulle
velkaa enemmän kuin elämänsä. Sitten he nauttisivat onnea, joka olisi
sitä varmempaa, kun ei kukaan tietäisi siitä mitään! Ja minä, minä
palaisin Ranskaan, kärsiäkseni siellä, kuten jo olin kärsinyt, ja
tuhat kertaa enemmän; sillä tämä autuus, jota ennen olin ainoastaan
kaukaa katsonut, oli lähestynyt minua, paetakseen sitten luotani vielä
julmemmasti. Ja silloin minä kenties kerran kiroaisin hetkeä, jona
vapautin tämän naisen, ja minulle tuottaisi tuskaa, että hän, kuolleena
kaikilta muilta, eläisi minun tieteni mutta kaukana minusta ja erään
toisen likimmässä läheisyydessä. Muuten: jos hän oli rikollinen, oli
kreivin kosto oikeudenmukainen. Siinä asemassa minä en olisi jättänyt
nuorta vaimoani kuolemaan sillä tavoin, mutta varmasti olisin murhannut
hänet, hänet ja sen miehen, jota hän rakasti.
Ettäkö Pauline rakastaisi toista! Pauline rikollinen! Oh, se ajatus
jäyti sydäntäni. Nostin hitaasti päätäni. Pauline katsoi, pää
taaksepäin taivutettuna, taivasta kohti, ja kaksi kyynelkarpaloa vieri
pitkin hänen poskiaan.
"Oi, Jumalani!" huudahdin, "mikä teidän on?"
"Luuletteko", sanoi hän liikahtamatta, "luuletteko, että ainaiseksi
voi jättää isänmaansa, sukunsa, äitinsä, tuntematta sydämensä
pakahtuvan? Luuletteko, että tyynin mielin voi astua jollei onnesta,
niin ainakin levollisuudesta epätoivoon? Luuletteko, että voi minun
iässäni matkustaa valtameren ylitse viettämään jäljelläolevaa elämäänsä
vieraassa maassa, kyyneleen putoamatta aaltoon, joka kuljettaa pois
kaikesta rakastamastamme?"
"Mutta", sanoin minä, "onko tämä siis hyvästijättö ikuisiksi ajoiksi?"
"Ikuisiksi ajoiksi", kuiskasi hän ja nyökäytti hiljaa päätään.
"Ettekö näe enää koskaan ketään niistä, joita kaipaatte?"
"En koskaan!"
"Ja jäävätkö kaikki poikkeuksetta ja ainaiseksi tietämättömyyteen
siitä, että se, jota he surevat kuolleena, elää ja itkee?"
"Kaikki, ainaiseksi, poikkeuksetta!"
"Oi!" huudahdin minä. "Oi, kuinka olen onnellinen; kuinka suuren painon
olettekaan poistanut sydämeltäni!"
"En ymmärrä teitä", sanoi Pauline.
"Oi, ettekö aavista niitä epäilyksiä ja sitä pelkoa, joka on mielessäni
herännyt? Ettekö te itse halua pian saada tietää niitä yhteensattuneita
tapahtumia, jotka ovat tuoneet minut luoksenne? Kiitättekö taivasta
pelastuksestanne, tahtomatta saada minulta tietää, mitä keinoja se on
käyttänyt?"
"Olette oikeassa, veljellä ei saa olla salaisuuksia sisareltaan. Te
kerrotte minulle kaikki, enkä minä puolestani salaa teiltä mitään."
"Te ette salaa minulta mitään! Oi, vannokaa se minulle! Te annatte
minun lukea sieluanne kuin avointa kirjaa?"
"Niin! Ja te huomaatte siinä ainoastaan onnettomuutta, kieltäymyksiä ja
rukouksia. Mutta nyt ei ole siihen sovelias hetki ja sitäpaitsi olen
vielä liian lähellä näitä hirveitä tapahtumia, voidakseni niitä kertoa."
"Siis milloin haluatte. Määrätkää itse aika ja hetki; minä odotan."
Hän nousi.
"Tarvitsen lepoa", sanoi hän; "sanoittehan, että voisin nukkua tässä
teltassa?"
Vein hänet sinne ja levitin vaippani lattialle, minkä jälkeen hän
kädenviittauksella pyysi minua poistumaan. Tottelin häntä ja palasin
siihen paikkaan, josta hän oli lähtenyt. Nojasin pääni siihen kohtaan,
johon hän oli päätään nojannut, ja olin siinä, kunnes saavuimme Havreen.
Seuraavana iltana tulimme Brightoniin, ja kuusi tuntia senjälkeen
olimme Lontoossa.