"Se oli vaaleaverinen nainen, jolla oli siniset silmät, valkoinen
hipiä ja kauniit ylimykselliset kädet. Hän oli nuori ja kaunis, mutta
ei kuitenkaan Pauline. Haava oli oikeassa kyljessä. Luoti oli osunut
kahden kylkiluun väliin ja lävistänyt sydämen, niin että kuolema oli
seurannut heti. Tämä oli niin eriskummainen salaisuus, että pääni alkoi
mennä pyörälle. Epäluuloillani ei ollut kiinnekohtaa. Mutta se oli
varmaa, että tämä nainen ei ollut Pauline, jonka hänen miehensä selitti
kuolleen ja jonka nimissä aiottiin haudata joku muu. En tosiaankaan
tiedä, mitä toimitin koko leikkauksen aikana, en myöskään, mitä sisälsi
se tarkastuspöytäkirjan niminen asiapaperi, jonka alle kirjoitin
nimeni. Kaikeksi onneksi otti Divesin lääkäri, joka epäilemättä
tahtoi näyttää etevämmyytensä pelkän oppilaan rinnalla sekä maaseudun
paremmuuden Pariisiin verrattuna, vaivakseen koko toimituksen ja vaati
ainoastaan nimikirjoitukseni.
"Leikkaus kesti lähes kaksi tuntia, ja senjälkeen menimme ruokasaliin,
jonne oli tuotu pöydälle virvokkeita. Sillävälin kuin toverini
vastasivat tähän kohteliaisuuteen istuutumalla pöytään, menin
nojautumaan pihalle päin olevaa ikkunaa vastaan. Olin seisonut siinä
lähes neljännestunnin, kun eräs tomun peittämä ratsastaja ajaa karautti
täyttä laukkaa pihalle, heittäytyi hevosen selästä, välittämättä siitä,
ottiko kukaan sitä vastaan, ja riensi, portaita kohti.
"Sain toisen yllätyksen toisensa jälkeen. Tämän miehen, jonka olin
vain pikimmältään nähnyt, olin sentään tuntenut, erilaisesta puvusta
huolimatta. Hän oli sama, jonka olin nähnyt tulevan raunioissa olevasta
holvista: sinipukuinen mies, jolla oli ollut kädessään lapio ja
vyöllään metsästyspuukko.
"Kutsuin palvelijan ja kysyin häneltä, kuka vastikään saapunut
ratsastaja oli.
"'Se on isäntäni', sanoi hän, 'kreivi de Beuzeval, joka palaa Caënista;
hän on ollut hankkimassa lupaa ruumiin poisviemiseen.'
"Kysyin matkustaako hän pian Pariisiin.
"Tänä iltana", vastasi hän, "sillä ruumisvaunut, joissa kreivittären
ruumis viedään, ovat odottamassa, ja hevoset on tilattu kello viideksi."
"Kun menimme ulos ruokasalista, kuulimme vasaraniskuja; puuseppä naulasi
kirstua kiinni. Kaikki tehtiin sääntöjen mukaan, mutta kuten näkyy,
kiirettä pitäen.
"Ajoin takaisin Divesiin; kello kolme olin Pont-l’Evequessa ja kello
neljä Trouvillessa.
"Olin päättänyt, mitä yöllä tekisin. Tahdoin koettaa ottaa selville
kaikki, ja jos kokeeni olisivat tuloksettomat, ilmaista asian oikean
laadun ja jättää poliisin haltuun asian lopullisen selvittelyn.
"Ensimäisenä tehtävänäni oli siis vuokrata toinen vene; mutta tällä
kertaa otin kaksi miestä sitä kuljettamaan. Sitten menin huoneeseeni
ja pistin kaksi oivallista kaksipiippuista pistoolia matkavyöhöni,
jossa myöskin oli metsästyspuukko. Panin päälleni ja napitin kiinni
päällystakki, jotta emäntäni ei näkisi näitä pelottavia varustuksia,
käskin vielä viedä venheeseen soihdun ja murtoraudan ja kuljin itse
perässä pyssy olalla, sanoen muka meneväni vesilintuja ampumaan.
"Tälläkin kerralla oli tuuli suotuisa; vähemmässä ajassa kuin kolmessa
tunnissa olimme saapuneet Divesin suulle. Sinne tultuamme käskin
merimiesteni laskea rantaan odottamaan pimeän tuloa; sitten, kun yö
jo oli saapunut, nousin maihin. Nyt annoin viimeiset toimiohjeet
miehilleni. Ne olivat sellaiset, että heidän piti odottaa minua erään
kallionkielekkeen takana, valvoa vuorotellen ja olla sitten valmiit
lähtemään saadessaan minulta pienimmänkin merkin. Jollen minä olisi
päivänkoitteessa palannut, piti heidän lähteä Trouvilleen ja jättää
pormestarille sinetöity käärö. Se sisälsi kirjallisen ja seikkaperäisen
selostuksen yrityksestäni ja sen syistä ynnä tietoja, joiden avulla
minut voitaisiin löytää kuolleena tai elävänä. Kun nämä varokeinot
olivat selvillä, heitin tuliluikun olalleni, otin mukaani murtoraudan,
soihdun ja sytytysneuvot ja koetin päästä samalle tielle, jota olin
käyttänyt ensi matkallani.
"Minun ei tarvinnut sitä kauan etsiä; kiipesin ylös vuorenrinnettä, ja
kuun ensimäiset säteet näyttivät minulle vanhat luostarinrauniot. Menin
sinne ja pian olin samassa kappelissa kuin edelliselläkin kerralla.
"Tälläkin kertaa sykki sydämeni rajusti; mutta se tapahtui, enemmän
odotuksen jännityksestä kuin pelosta. Minulla oli ollut aikaa varmistaa
päätökseni, ei sellaisella ruumiillisella kiihkolla, jollaista hurja
ja hetkellinen rohkeus herättää, vaan siveellisellä harkinnalla, joka
tekee päätöksen varovaiseksi, mutta peruuttamattomaksi.
"Tultuani sen pylvään luokse, jonka juurella olin maannut, pysähdyin
luodakseni yleissilmäyksen paikkaan.
"Kaikki oli tyyntä, ei kuulunut ääntäkään, jollei ota lukuun alituista
huminaa, joka tuntui olevan meren solisevaa hengitystä. Päätin
menetellä järjestelmällisesti ja ensin tutkia sen paikan, minne olin
nähnyt kreivi de Beuzevalin kätkevän jonkin esineen, jota en silloin
voinut eroittaa; sillä nyt olin ihan varma siitä, että se oli hän.
Senjohdosta jätin soihdun ja murtoraudan pylvään luokse ja vedin auki
pyssyn hanan ollakseni tarpeen tullen valmis puolustautumaan.
"Tulin käytävään ja kuljin pitkin tummaa kaarisarjaa. Yhtä sen tukena
olevaa pylvästä vasten oli lapio. Otin sen, ja seisottuani hetken
liikkumatta ja äänetönnä, varmistuakseni, että olin aivan yksin,
uskalsin mennä itse paikalle. Nostin pois hautakiven, samalla tavoin
kuin kreivi oli tehnyt, ja huomasin maata hiljakkoin pöyhityn. Panin
pyssyn nurmikolle, asetin lapion samaan suuntaan kuin näin sillä ennen
kaivetun, ja ensi otteella havaitsin avaimen välkkyvän mullassa.
Täytin uudelleen kuopan, panin takaisin kiven, tartuin kivääriini,
asetin lapion siihen, mistä olin sen ottanutkin, ja viivyin hetkisen
synkimmässä pimennossa, selvittääkseni ajatuksiani.
"Oli selvää, että tämä avain aukaisi oven, josta olin nähnyt kreivin
tulevan. Nyt en enää tarvinnut murtorautaa, vaan jätin sen pylvään
taakse, ja vain soihtu kädessäni lähdin kaariovea kohti. Astuin kolme
porrasta alaspäin ja pistin avaimen oveen; se sopi lukkoon, toisella
kierroksella avautui salpa ja minä menin sisälle. Aioin sulkea oven,
kun mieleeni juolahti, että jokin odottamaton tapaus saattaisi estää
minut sitä uudelleen avaimella aukaisemasta. Palasin sen vuoksi
noutamaan murtorautaa ja piilotin sen erääseen nurkkaan neljännelle
tai viidennelle portaalle. Nyt suljin oven, ja kun olin sankassa
pimeydessä, niin sytytin soihtuni, jolloin maanalainen holvi tuli
valoisaksi.
"Paikka muistutti kellariin vievää käytävää; se oli enintään viiden tai
kuuden jalan korkuinen, seinämät ja holvikatto olivat kivestä. Noin
kaksikymmen-askeleinen porras oli edessäni; sen juurella oli kaarevasti
alaspäin viettävä käytävä, joka johti yhä syvemmälle.
"Muutamien askelien päässä näin edessäni toisen oven. Menin sille
ovelle ja panin korvani tammilaudoitusta vasten kuunnellakseni, mutta
en kuullut mitään. Koetin avainta; tälläkin kertaa se avasi, ja minä
kuljin eteenpäin, mutta lukitsematta tätä ovea, ja olin nyt alhaalla
hautaholveissa, jotka olivat tarkoitetut luostarin johtajia varten;
sillä muut munkit haudattiin ennenmainittuun luostarissa olevaan
kalmistoon.
"Pysähdyin hetkiseksi. Oli selvää, että lähestyin matkani päämäärää.
Päätökseni oli niin luja, että en horjunut, mutta sinun on kuitenkin
muistettava", jatkoi Alfred, "että itse paikka ei ollut tekemättä
minuun vaikutusta. Pyyhin kädelläni hikistä otsaani ja pysähdyin
hetkeksi kootakseni ajatuksiani. Mitä minä löytäisin? Epäilemättä
jonkin hautakiven, joka oli pantu sinne kolme päivää sitten. Äkkiä
hätkähdin. Luulin kuulleeni vaikerrusta.
"Sensijaan että tämä ääni olisi vähentänyt rohkeuttani, se saattoi
minut tykkänään entiselleni. Riensin eteenpäin. Mutta mistä oli tämä
huokaus kuulunut? Tutkiessani ympäristöäni kuulin jälleen valittavan
äänen. Syöksyin eteenpäin siihen suuntaan, mistä se oli lähtenyt, ja
tarkastin jokaista hautaholvia, näkemättä muuta kuin kivet, joissa
olevat kirjoitukset osoittivat niiden suojassa lepäävien nimiä.
Vihdoin, tultuani viimeiselle ja enimmän piilossa olevalle, huomasin
ristikko-oven takana naisen, joka istui käsiään väännellen ja pureskeli
silmät kiinni hiussuortuvaansa. Hänen lähellään kivellä oli kirje,
sammutettu lamppu ja tyhjä lasi.
"Olinko tullut liian myöhään? Oliko hän kuollut? Koetin avainta, se ei
sopinut lukkoon. Mutta tästä kolinasta nainen avasi silmänsä, heitti
kouristuksentapaisin liikkein taaksepäin kasvojaan peittävät hiukset
ja nousi nopeasti ja koneellisesti kuin haamu. Kirkaisin ja lausuin
samalla kertaa nimen — Pauline!
"Silloin hän syöksyi ristikon luokse ja heittäytyi polvilleen.
"'Oi', huusi hän kauheimman kuolonkamppailun tuskissa, 'vie minut pois
täältä! En ole nähnyt mitään, en ilmaise mitään; vannon sen äitini
muiston kautta!'
"'Pauline! Pauline!' toistin minä ja tartuin hänen käsiinsä ristikon
lävitse. 'Pauline, teillä ei ole mitään pelättävää; minä tulen
auttamaan teitä, pelastamaan teidät.'
"'Oi', sanoi hän ja hypähti seisomaan, 'pelastamaan, pelastamaan
minua!... niin, pelastamaan minua! Avatkaa ovi, avatkaa se heti. Niin
kauan kuin se ei ole auki, en usko teidän sanoihinne. Taivaan nimessä,
avatkaa tämä ovi!' — Ja hän ravisti ristikkoa sellaisella voimalla,
jollaista en olisi luullut naisella olevan.
"'Tyyntykää, tyyntykää', pyysin minä, 'minulla ei ole avainta tähän
oveen, mutta minä saan sen kyllä auki. Minä menen hakemaan...'
"'Älkää jättäkö minua!' huusi Pauline ja tarttui ristikon lävitse
käsivarteeni tavattoman lujasti. 'Älkää jättäkö minua; silloin en näe
teitä enää koskaan!'
"'Pauline', sanoin minä ja siirsin soihtua lähemmäksi kasvojani, 'ettekö
tunne minua? Oi, katsokaa minua ja päättäkää, voinko minä hyljätä
teidät.'
"Pauline suuntasi suuret mustat silmänsä minuun, etsi hetken
muistoistaan ja huudahti sitten:
"'Alfred de Nerval.'
"'Oi, kiitos!' vastasin minä, 'tekään ette ole unohtanut minua. Niin,
minä se olen, ja minä olen rakastanut teitä niin suuresti ja yhä
vieläkin rakastan. Luuletteko nyt voivanne luottaa minuun?'
"Hetkellinen punastus valahti hänen kalpeille kasvoilleen, niin syvään
juurtunut on kainous naisen sydämeen. Sitten hän päästi käsivarteni.
"'Viivyttekö kauan?' kysyi hän.
"'Viisi minuuttia.'
"'Menkää sitten; mutta jättäkää minulle tämä soihtu, minä rukoilen sitä;
pimeys tappaa minut.'
"Annoin hänelle soihdun. Hän tarttui siihen, pisti käsivartensa ristikon
lävitse, painoi kasvonsa ristikkorautojen väliin voidakseen niin kauan
kuin mahdollista seurata minua katseillaan, ja minä kiiruhdin takaisin
samaa tietä kuin olin tullutkin. Ensimäisestä ovesta mennessäni minä
käännyin ja näin Paulinen samassa asennossa; hän seisoi liikkumattomana
kuin marmorikuva ja piteli soihtua.
"Parillakymmenellä askeleella pääsin toisille portaille ja löysin
murtoraudan siitä, mihin olin sen kätkenyt. Palasin heti. Pauline
seisoi yhä samassa paikassa. Minut nähdessään hän päästi ilohuudon.
"Riensin rautaristikolle. Lukko oli niin luja, että minun oli pakko
ryhtyä murtamaan saranoita. Rupesin senvuoksi särkemään muuria, ja
Pauline näytti minulle tulta. Kymmenessä minuutissa olivat toisen oven
molemmat saranat rikotut; kävin kiinni oveen, ja se myötäsi. Pauline
polvistui; vasta tällä hetkellä hän piti itseään vapaana.
"Jätin hänet hetkeksi hartauttaan harjoittamaan. Sitten menin sisälle
hautaan. Silloin hän kääntyi nopeasti, otti kiveltä avatun kirjeen ja
kätki sen poveensa. Tämä liike johdatti muistiini tyhjän lasin. Tartuin
siihen peloissani. Sen pohjalla oli puolen tuuman paksuinen kerros
vaaleahkoa ainetta.
"'Mitä tässä lasissa on ollut?' kysyin säikähtyneenä.
"'Myrkkyä!' vastasi Pauline.
"'Ja te olette juonut sen!' huudahdin.
"'Tiesinkö minä teidän tulevan?' sanoi Pauline ja nojautui ristikkoon;
sillä nyt vasta hän muisti tyhjentäneensä tämän lasin tuntia tai kahta
tuntia ennen minun tuloani.
"'Tunnetteko mitään tuskia?' kysyin.
"'En vielä', vastasi hän.
"Silloin heräsi toivo mielessäni.
"'Onko myrkky ollut kauan lasissa?'
"'Suunnilleen kaksi vuorokautta. Minä en ole voinut aivan tarkoin
arvioida ajan kulkua.'
"Katsoin uudestaan lasia; sen pohjaa peittävä jäte rauhoitti minua
jonkun verran: kahden vuorokauden kuluessa oli myrkkyaine ehtinyt
eroittautua. Pauline oli juonut vain vettä, tosin myrkytettyä, se on
totta, mutta ehkä ei niin myrkyllistä, että se tuottaisi kuoleman.
"'Emme saa panna hukkaan hetkeäkään', sanoin minä ja kiersin käsivarteni
hänen ympärilleen. 'Meidän täytyy paeta, meidän täytyy etsiä apua.'
"'Voin kyllä kävellä itse', sanoi Pauline ja irroittautui; se oli
samaa pyhää kainoutta, joka jo ennen oli levittänyt väriään hänen
kasvoillensa.
"Lähdimme heti astumaan ensimäiselle ovelle, jonka lukitsin jälkeemme.
Sitten tulimme toiselle; se avautui vaikeuksitta, ja nyt me olimme
luostarissa. Kuu paistoi keskellä kirkasta taivasta. Pauline ojensi
kätensä ylöspäin ja laskeutui toisen kerran polvilleen.
"'Kiiruhtakaa, menkäämme!' pyysin minä; 'jokainen hetki voi maksaa
elämänne.'
"'Rupean voimaan huonosti', sanoi hän ja nousi.
"Kylmä hiki kihosi otsalleni. Nostin hänet käsivarsilleni kuten lapsen,
riensin halki raunioiden pois luostarista ja juoksin vuorta alas.
Rantaan päästessäni näin jo kaukaa miesteni tekemän tulen.
"'Vesille, vesille!' huusin minä sellaisella käskevällä äänellä, joka
ilmaisee, että hetkeäkään ei ole hukattavissa.
"He kiiruhtivat veneelle ja toivat sen niin lähelle rantaa kuin
mahdollista. Kahlasin veteen polvia myöten; he ottivat Paulinen
käsivarsiltani ja laskivat hänet veneeseen. Hyppäsin laidan yli hänen
jäljestään.
"'Ovatko tuskanne lisääntyneet?'
"'Ovat', vastasi Pauline.
"Tunsin jotakin epätoivon tapaista. Ei mitään apua, ei mitään
vastamyrkkyä! Äkkiä johtui mieleeni merivesi; täytin sillä veneen
pohjalta tapaamani äyskärin ja ojensin sen Paulinelle.
"'Juokaa', sanoin hänelle.
"Hän totteli koneellisesti.
"'Mitä te teette?' huusi toinen kalastajista. 'Aiotteko saada
nais-raukan ylenantamaan?'
"Juuri sitä minä toivoin, vain se saattoi pelastaa hänet. Viiden
minuutin kuluttua hän tunsi kouristuksen tapaista tuskaa, sitäkin
tukalampaa, kun ei kolmeen päivään ollut nauttinut muuta kuin myrkkyä.
Mutta tämän kouristuksen jälkeen hän tunsi itsensä terveemmäksi.
Annoin hänelle silloin lasillisen raikasta suolatonta vettä, jonka hän
joi halukkaasti. Pian tuskat vähenivät, ja niitä seurasi mitä suurin
väsymys. Valmistimme vuoteen minun ja kalastajien takeista; Pauline
paneutui maata tottelevaisesti kuin lapsi. Melkein heti hänen silmänsä
sulkeutuivat. Kuuntelin hetkisen hänen hengitystään. Se oli nopeata,
mutta säännöllistä. Vaara oli nyt ohitse.
"'No niin', sanoin iloisena miehilleni, 'nyt Trouvilleen, ja niin
nopeasti kuin mahdollista. Viisikolmatta louisdoria, kun tulemme
perille!'
"Reippaat venemieheni, jotka eivät pitäneet purjetta riittävänä,
tarttuivat airoihin, ja vesilinnun lailla liukui vene eteenpäin pitkin
vedenkalvoa."