Myrsky oli tyyntynyt, ja vaikka taivas olikin vielä mustien pilvien
peittämä, kurkisti kuitenkin silloin tällöin joku kuunsäde esiin niiden
välitse. Erään tällaisen pikaisen valaistuksen aikana, jonka kohta
sammutti täydellinen pimeys, käänsin silmäni pois ovesta, jonka olin
luullut kuulleeni natisevan, tarkastaakseni hiukan ympäristöäni.
Olin, kuten luulin pimeydestä huolimatta huomanneeni, vanhan
luostarin raunioissa, ja, mikäli voi päättää vielä jäljellä olevista
merkeistä, sen kappelissa. Molemmilla puolillani oli kaksi matalien
kuperain kaarten tukemaa käytävää, joissa jotkut korkeaan ruohoon
kaatuneet rikki menneet hautapatsaat osoittivat paikkaa, missä
tämän luostarin entiset asukkaat saivat levon elettyään kiviristin
juurella, joka vieläkin oli paikallaan, mutta katkenneena ja ilman
ristiinnaulitunkuvaa.
"Sinä tiedät", jatkoi Alfred, "ja kaikki todella rohkeat myöntävät,
että ruumiin saamilla vaikutelmilla on tavattoman suuri merkitys
siihen, mitä sielussa herää. Olin vastikään pelastunut kauheasta
myrskystä; kylmän miltei jäykistämättä olin tullut näiden
tuntemattomien raunioiden keskelle; väsymys oli vaivuttanut
minut uneen, jota häiritsi tässä yksinäisyydessä odottamaton
kolina; ja vihdoin: herätessäni muistin olevani niiden murhien ja
väkivallantekojen varsinaisella näyttämöllä, jotka jo kaksi kuukautta
olivat riehuneet Normandiassa. Olin siellä yksin, aseettomana ja,
kuten olen sinulle sanonut, siinä tilassa, jolloin ruumiilliset
seikat estävät turtunutta henkeä saamasta takaisin joustavuuttaan.
Et senvuoksi voi pitää ihmeellisenä sitä, että kaikki lieden ääressä
kuulemani jutut palasivat muistiini ja että jäin liikkumattomana
seisomaan pilaria vasten, sensijaan että olisin pannut maata ja
koettanut nukkua. Olin muuten aivan varmassa uskossa, että joku
ihmisolento oli aikaansaanut minut herättäneen kolinan; tarkastaessani
pimeitä käytäviä ja hautausmaan valoisinta kohtaa katseeni senvuoksi
alati kääntyikin muurissa olevaan oveen, josta varmasti, niin uskoin,
joku oli mennyt sisään.
"Ainakin parikymmentä kertaa minun teki mieleni mennä tuolle ovelle
kuuntelemaan, kuuluisiko sieltä mitään ääntä, joka saattaisi luoda
valoa epäilyksiini; mutta sinne päästäkseen täytyi kulkea kuutamon
kirkkaasti valaiseman paikan ylitse. Muita ihmisiä saattoi kuitenkin
minun laillani olla piilossa näissä raunioissa ja pysyä minulta
näkymättöminä vain samalla tavoin kuin minä heiltä, siis olemalla
hiljaa ja liikkumatta pimeydessä.
"Neljännestunnin kuluessa oli koko tämä kolkka kuitenkin tullut
uudestaan niin hiljaiseksi ja äänettömäksi, että päätin käyttää
hyväkseni ensi tilaisuutta, jolloin pilvi varjostaisi kuun,
rientääkseni sen noin viisitoista tai kaksikymmentä askelta leveän
paikan ylitse, joka eroitti minut muurissa olevasta syvennyksestä.
Siinä aioin sitten kuunnella ovella.
"Minun ei tarvinnut kauan odottaa tätä tilaisuutta; kuu peittyi taas
pian pilven varjoon, ja tuli niin läpitunkematon pimeys, että luulin
ilman vaaraa voivani toteuttaa päätökseni. Irroittauduin senvuoksi
hiljaa pylväästä, johon tähän saakka olin ollut kiinnikasvaneena
kuin goottilainen kivikuva, ja hiivin pilarilta pilarille, henkeäni
pidättäen ja joka askeleella kuunnellen, ja pääsin käytävän
seinustalle. Seurasin sitä hetken, siihen nojaten, ja jouduin vihdoin
portaille, jotka johtivat alas holviin; astuin kolme askelta alaspäin,
ja nyt olin perillä, oven takana.
"Kymmenen minuuttia kuuntelin lakkaamatta, kuulematta mitään, ja
vähitellen alkoi varmuuteni vaihtua epäilyyn. Aloin jälleen uskoa,
että uni oli saattanut minut erehtymään ja että olin ainoa näiden
minulle suojapaikan tarjonneiden raunioiden asukas. Aioin lähteä ovelta
ja palata pylvääni luokse, kun kuu uudelleen tuli esiin pilvistä ja
valaisi paikan, jonka ylitse minun oli kuljettava päästäkseni takaisin
sinne, missä olin ollut. Olin juuri aikeissa lähteä liikkeelle
huolimatta tästä epäkohdasta, joka ei enää ollut vaarallinen, kun kivi
irtaantui holvista ja putosi. Kuulin kolinan, ja vaikka tiesinkin sen
syyn, niin vavahdin kuin varoituksen saaneena; ja sen sijaan että
olisin noudattanut ensimäistä päätöstäni, jäin vielä hetkiseksi pääni
yläpuolella olevan holvin varjoon.
"Äkkiä luulin kuulevani kaukaista ja kestävää ääntä takaani, niinkuin
ovi olisi suljettu maanalaisen käytävän pohjassa. Pian kuului etäältä
askeleita; ne lähestyivät ja tulivat ylös samoja portaita, joita myöten
olin laskeutunut kolmen askelen verran.
"Tällä hetkellä katosi kuu jälleen pilviin. Yhdellä ainoalla
hyppäyksellä heittäydyin käytävään ja takaperin kulkien, kädet
ojennettuina taaksepäin, ja tiukasti tuijottaen oviaukkoa kohti, josta
olin lähtenyt, pääsin takaisin pylvään turviin ja asetuin entiselle
paikalleni. Hetkisen päästä kuului samaa natinaa, joka oli minut
herättänyt. Ovi avattiin ja suljettiin, ja nyt näyttäytyi mies, joka,
puolittain varjosta pois siirtyneenä, pysähtyi silmänräpäykseksi
kuuntelemaan ja katselemaan ympärilleen. Kun hän näki kaiken
olevan rauhallista, astui hän käytävään ja lähti eteenpäin, mutta
päinvastaiseen suuntaan kuin missä minä olin. Hän ei ollut astunut
kymmentäkään askelta, kun kadotin hänet näkyvistäni, niin sankka oli
pimeys. Muutamien silmänräpäyksien kuluttua pilkisti kuu jälleen esiin,
ja kaukana hautauspaikan perällä näin tuon salaperäisen tuntemattoman,
lapio kädessään. Yhdellä tai kahdella lapionpistolla hän kai voi
pienen kuopan, laski siihen jonkin esineen, jota en voinut eroittaa,
ja epäilemättä kaikki jäljet peittääkseen nosti sitten hautakiven
piilopaikan päälle. Näiden varokeinojen jälkeen hän taas katsoi
ympärilleen; ja kun hän ei mitään kuullut eikä nähnyt, asetti hän
lapion muuatta luostarin pylvästä vasten ja katosi erääseen holviin.
"Tämä hetki oli ollut lyhyt, ja se, mitä nyt olen kertonut, tapahtui
jonkun matkan päässä minusta; mutta työn nopeasta suorittamisesta ja
toimivan henkilön etäisyydestä huolimatta olin saattanut päätellä,
että mies oli kahdeksankolmatta tai kolmenkymmenen vuoden ikäinen,
vaaleatukkainen ja pituudeltaan keskikokoinen. Hän oli puettu
yksinkertaisesta sinisestä pellavakankaasta tehtyyn nuttuun, sellaiseen
kuin talonpoikaisväestöllä tavallisesti on yllään sunnuntaisin; mutta
hänen kupeellaan riippui metsästyspuukko, jonka kahva ja koristeet
välkkyivät kuunvalossa ja joka ilmaisi, että hän kuului toiseen
kansanluokkaan kuin ensi silmäyksellä saattoi edellyttää. Mitä hänen
kasvoihinsa tulee, kävisi minun vaikeaksi kuvata niitä tarkoin;
mutta olin nähnyt niistä kuitenkin kyllikseni tunteakseni hänet, jos
sattumalta hänet tapaisin.
"Huomaat, että tämä ihmeellinen tapahtuma oli omansa riistämään minulta
niin hyvin kaiken toivon kuin ajatuksenkin saada nukkua enää sinä yönä.
Jäin siis seisomaan vähintäkään väsymystä tuntematta, hautoen tuhansia
ajatuksia, jotka liikkuivat sielussani, sekä varmasti päättäneenä
päästä tämän salaisuuden perille. Sillä hetkellä se kuitenkin oli
mahdotonta. Olin, kuten sanottu, aseeton, eikä minulla ollut avainta
oveen eikä myöskään tiirikkaa, jolla olisin lukon rikkonut. Sitäpaitsi
pidin parempana esittää kertomuksen asiasta tuomio-istuimelle kuin
itse antautua seikkailuun, jonka lopulla olisin helpostikin voinut
Don Quijoten lailla joutua taisteluun tuulimyllyjä vastaan. Heti
aamunkoitteessa lähdin senvuoksi ulos samaa tietä kuin olin tullutkin
ja pian olin jälleen vuoren jyrkänteellä.
"Sakea sumu peitti merta. Menin alas rantaan ja istuuduin sinne
odottamaan ilman selkeämistä. Puolen tunnin kuluttua nousi aurinko, ja
sen ensimäiset säteet puhkaisivat usvan, joka peitti eilisen myrskyn
jälkeen yhä vielä kuohuvaa ja vaahtoisaa valtamerta.
"Olin toivonut löytäväni veneeni, jonka nousuvesi kai oli heittänyt
maalle, ja todella löysinkin sen kallellaan kiviröykkiöstä. Riensin
sinne; mutta paitsi että vuoroveden laskeutuminen oli tehnyt
mahdottomaksi saada sitä vesille, oli yksi pohjalaudoista särkynyt
kallionsyrjää vasten, ja minun täytyi senvuoksi luopua ajatuksestakin
käyttää sitä matkallani kotiin Trouvilleen.
"Kaikeksi onneksi liikkui rannikolla paljon kalastajia, ja puolen tunnin
kuluessa sain erään veneen näkyviini. Pian se oli äänenkantaman päässä;
tein merkkejä ja huusin. Merkkini nähtiin ja ääneni kuultiin, ja vene
ohjasi maihin. Vein siihen maston, purjeen ja airot veneestäni, jonka
uusi nousuvesi helposti saattoi kuljettaa mukanaan. Itse rungon jätin
oman onnensa nojaan.
"Kalastajat, jotka ottivat minut vastaan kuten uuden Robinson Crusoen,
olivat kotoisin Trouvillesta. He tunsivat minut ja ilmaisivat ilonsa
sen johdosta, että tapasivat minut hengissä. He olivat nähneet minun
lähtevän edellisenä päivänä, ja kun he tiesivät, etten ollut palannut,
olivat he luulleet minun hukkuneen. Kerroin heille haaksirikkoni
ja sanoin viettäneeni yön erään kallion takana, tiedustaen heiltä
vuorostani, mikä oli niiden raunioiden nimi, jotka olivat vuoren
huipulla ja joita rannasta loitotessamme aloimme saada näkyviimme. He
vastasivat, että se oli entinen Grand-Prén luostari ja kuului kreivi
Horace de Beuzevalin omistaman Burcyn linnan puistoon.
"Tämä nimi lausuttiin minulle jo toisen kerran ja sai sydämeni lyömään
levottomasti, sillä se herätti minussa tuskallisen muiston: kreivi
Horace de Beuzeval oli naimisissa Pauline de Meulienin kanssa."
"Pauline de Meulien!" huudahdin minä keskeyttäen Alfredin kertomuksen,
"Pauline de Meulien!"... ja nyt heräsi mielessäni muisto... "Niin, niin
se on, hänetpä minä tapasinkin sinun kanssasi Sveitsissä ja Italiassa.
Olimme nähneet toisemme prinsessa B:n salongeissa, F:n herttuan ja
madame de M:n luona. Mutta en tuntenut häntä: hän oli niin kalpea ja
kuihtunut! Oi, hän oli ihastuttava nainen, lahjakas, miellyttävä,
nerokas! Komea musta tukka, ja silmät samalla kertaa lempeät ja ylpeät!
Onneton tyttö-raukka! Ah, nyt muistan hänet täydellisesti!"
"Niin", jatkoi Alfred liikutetulla, tukahtuvalla äänellä, "niin, se oli
hän. Hänkin tunsi sinut, ja siinä syy, miksi hän niin huolellisesti
vältti sinua. Hän oli hyvä, lempeä ja suloinen kuin enkeli. Sinä tiedät
sen, sillä, kuten sanoit, olimme usein nähneet hänet; mutta sitä
sinä et tiedä, että rakastin häntä silloin koko sielustani ja että
varmasti olisin koettanut saada hänet omakseni, jos niihin aikoihin
olisin ollut niin rikas kuin nyt. Mutta minä olin vaiti, sillä häneen
verrattuna minä olin köyhä. Minä ymmärsin, että jos edelleen tapaisin
häntä, saattaisi koko tuleva onneni särkyä halveksivasta katseesta tai
nöyryyttävästä kiellosta. Matkustin sen vuoksi Espanjaan ja Madridissa
oleskellessani sain kuulla, että Pauline oli mennyt naimisiin kreivi
Horace de Beuzevalin kanssa.
"Ne uudet ajatukset, jotka tämä kalastajain lausuma nimi herätti
minussa, alkoivat haihduttaa yön ihmeellisten tapahtumien vaikutuksia
mielestäni. Sen lisäksi päivä, auringonpaiste ynnä tavallisen elämämme
ja sellaisten seikkailujen välinen ilmeinen ristiriitaisuus olivat
omiaan aikaansaamaan sen, että pidin kaikkea unena. Minusta oli
hävinnyt pieninkin ajatus kertoa asia viranomaisille, ja sensijaan
minut oli vallannut yksinomainen toive saada itse omin päin siitä
selkoa. Muutoin moitin itseäni pelosta, jota hetkisen olin tuntenut, ja
tahdoin antaa siitä itselleni tyydyttävän hyvityksen.
"Saavuin Trouvilleen₍ kello yhdentoista tienoissa aamupäivällä. Kaikki
ihmiset onnittelivat minua, sillä minun luultiin joutuneen murhatuksi
tai hukkuneeksi, ja nyt oltiin iloisia, kun nähtiin, että olin päässyt
vain pienellä jäsenten jäykistymisellä. Jaksoinkin tuskin pysyä
pystyssä, niin väsynyt olin, ja sen vuoksi menin maata annettuani
käskyn, että minut on herätettävä kello viisi iltapäivällä ja että
vaunut on pidettävä valmiina viemään minut Pont-l’Evequeen, jossa aioin
viettää yön. Määräyksiä toteltiin täsmällisesti, ja kello kahdeksan
olin perillä, määrätyllä paikalla.
"Seuraavana aamuna kello kuusi otin majatalosta hevosen ja ratsastin,
opas edelläni, täyttä neliä Divesiin. Suunnitelmani oli lähteä tästä
kaupungista jalkaisin meren rantaan ja kulkea sitä pitkin, kunnes
tulisin Grand-Prén luostarin raunioille, katsellakseni pelkästään
näköalojen ihailijana päivänvalossa tätä paikkaa, jonka tahdoin
tarkasti tutkia, tunteakseni sen toiste ja palatakseni sinne yön tultua.
"Odottamaton tapaus teki tyhjäksi tämän suunnitelmani ja vei minut
päämäärääni toista tietä.
"Kun tulin Divesin postinhoitajan luokse, joka samalla kertaa oli
kaupungin pormestari, näin poliiseja hänen portillaan ja koko kaupungin
olevan liikkeellä. Uusi verityö oli entisten lisäksi tehty, mutta tällä
kertaa niin rohkea, ettei sillä ole vertaa. Kreivitär de Beuzeval,
joka muutamia päiviä sitten oli tullut Pariisista, oli murhattu
puistossa lähellä linnaa, jossa asui kreivi sekä kaksi tai kolme hänen
ystäväänsä. Ymmärrätkö? Pauline, se nainen, jota olin rakastanut,
hän, jonka muisto, kerran herätettynä, eli sydämessäni uudelleen ja
himmentymättä! Pauline murhattu... murhattu yöllä, murhattu puistossa
oman linnansa lähellä sillä aikaa kun minä olin luostarin raunioissa,
— viidensadan askeleen päässä hänestä! Sitä oli miltei mahdoton uskoa.
Mutta yöllinen näky, ovi ja tuo mies, kaikki palasi salamannopeasti
muistiini. Tahdoin puhua, tahdoin ilmaista kaikki, mutta en tiedä, mikä
aavistus minua pidätti. En tiennyt vielä mitään varmaa ja siksi päätin,
ennenkuin asiasta mitään ilmoittaisin, ulottaa tutkimukseni päämäärään
saakka.
"Poliisit, jotka oli kutsuttu paikalle kello neljä aamulla, menivät
etsimään pormestaria, rauhantuomaria ja kahta lääkäriä, jotta
tapahtumasta voitaisiin laatia kertomus laillisessa järjestyksessä.
Pormestari ja rauhan tuomari olivat saapuvilla; mutta toinen
lääkäreistä, joka oli jollakin sairaskäynnillä, ei voinut noudattaa
kutsua. Olin taideopintojeni takia lukenut hiukan anatomiaa; tarjouduin
kirurgiksi. Paremman puutteessa minut hyväksyttiin, ja me lähdimme
Burcyn linnalle. Koko toimintatapani oli vaistomaista; tahdoin nähdä
Paulinen, ennenkuin kirstunkansi naulattaisiin kiinni hänen päällensä,
tai pikemminkin minä tottelin sisäistä, selittämätöntä ääntä.
"Saavuimme linnalle. Kreivi oli samana aamuna matkustanut Caëniin
saadakseen prefektiltä luvan viedä ruumiin Pariisiin, jossa hänen
perhehautansa oli, ja matkaansa varten valinnut sen ajan, jolloin
oikeus täyttäisi kylmät, surevalle mielelle niin tuskalliset
muodollisuudet.
"Eräs hänen ystävistään vastaanotti meidät ja vei meidät kreivittären
huoneeseen. Kykenin vaivoin pysymään pystyssä, jalkani notkuivat
allani, sydämeni löi rajusti, ja minä olin yhtä kalpea kuin se uhri,
joka odotti meitä. Astuimme sisälle huoneeseen; se oli vielä täynnä
elämän tuoksua. Katsahdin kauhistuneena ympärilleni ja näin vuoteella,
jo levitettyjen käärinliinojen alla, ihmisen; silloin tunsin koko
rohkeuteni katoavan. Nojauduin oveen. Lääkäri astui vuoteen viereen
niin levollisesti ja käsittämättömän tunteettomana kuin tottumuksen
nojalla on mahdollista. Hän kohotti kuollutta ruumista peittävää
hurstia ja kasvot tulivat näkyviin; silloin luulin yhä vielä uneksivani
tai olevani jonkin pettävän sokaistumisen vallassa.
"Tämä ruumis ei ollut kreivitär de Beuzeval; murhattu nainen, jonka
kuolemaa olimme tulleet todistamaan, ei ollut Pauline."