"Sinä tiedät", sanoi Alfred, "että opiskelin maalaustaidetta, kun
kunnon setäni kuoli ja jätti sisarelleni ja minulle kummallekin 30,000
livren vuotuiset korot".
Nyökäytin päätäni, osittain ilmaistakseni, että se oli minulle tiettyä,
osittain kunnioituksesta sen miehen muistoa kohtaan, joka tästä
maailmasta erotessaan oli tehnyt niin hyvän työn.
"Senjälkeen", jatkoi kertoja, "pidin taidetta vain hauskana ajankuluna,
ja minä päätin matkustaa nähdäkseni Skotlannin, alpit ja Italian. Tein
tarpeelliset valmistelut notarini kanssa ja matkustin Havreen, aikoen
aloittaa vaellukseni Englannissa.
"Havressa minut saavutti tieto, että Dauzats ja Jadin olivat Seinen
toisella puolella, pienessä Trouville-nimisessä kylässä. En
tahtonut lähteä Ranskasta sanomatta jäähyväisiä näille kahdelle
taiteilijatoverille, vaan astuin höyryveneeseen ja olin kaksi tuntia
senjälkeen Honfleurissa sekä aikaisin seuraavana päivänä Trouvillessa;
mutta pahaksi onneksi he olivat matkustaneet edellisenä iltana.
"Sinä tunnet tuon pikku sataman, jonka asujamistona on kalastajia; se
on Normandian somimpia paikkoja. Viivyin siellä useita päiviä, jotka
käytin ympäristön katselemiseen, ja iltaisin istuin takkavalkean
ääressä kunnianarvoisan emäntäni, madame Osseraien, luona kuunnellen
kertomuksia ihmeellisistä tapahtumista, joita kolmen kuukauden kuluessa
oli tapahtunut Calvadosin, Loiretin ja la Manchen maakunnissa. Kysymys
oli rosvouksista, jotka tehtiin ihmeteltävän rohkeasti ja taitavasti:
matkustajia oli kadonnut Buissonin ja Salennellyn kylien välillä, ja
sitten oli ajaja löydetty side silmillä puuhun köytettynä, matkavaunut
maantiellä ja hevoset kaikessa rauhassa syömässä läheisellä niityllä.
Eräänä iltana, kun Caënin pää-veronkantaja toimeenpani illalliset
Horace de Beuzeval-nimiselle pariisilaiselle nuorelle miehelle
ynnä hänen kahdelle ystävälleen, jotka olivat tulleet viettämään
metsästysaikaa hänen luonaan Burcyn linnassa noin 15 lieuen päässä
Trouvillesta, oli hänen rahakirstunsa murrettu auki ja viety siitä
70,000 frangia. Vihdoin oli Pont-l’Evequen veronkantaja, joka oli
matkalla Lisieuxiin jättääkseen sinne 12,000 frangia, löydetty
murhattuna, ja hänen ruumiinsa, joka oli heitetty Touquesiin, mutta
jonka tuo pikku virta oli vyöryttänyt rannalle, oli ainoa mitä saatiin
ilmi murhasta, jonka tekijät pysyivät tuiki tuntemattomina, huolimatta
siitä, että Pariisin poliisi oli näiden väkivallantekojen johdosta
lähettänyt mainittuihin maakuntiin muutamia teräväpäisimpiä miehiään
ottamaan asiasta selvää.
"Nämä tapahtumat, joita aika-ajoin valaisivat tuntemattomien syiden
aiheuttamat ja vastustuspuolueen sanomalehtien silloin hallituksen
töiksi väittämät tulipalot, levittivät koko Normandiaan kauhua, jota
siihen saakka ei ollut tunnettu tässä rauhallisessa maassa. Omasta
puolestani myönnän, etten paljonkaan uskonut näitä juttuja; ne
tuntuivat minusta paremmin soveltuvan Sierran jylhiin rotkoihin tai
Kalabrian kolkkoihin vuoristoseutuihin kuin Falaisen hedelmällisiin
alankoihin ja Pont Audemerin viljaviin laaksoihin, jotka olivat
täynnänsä kyliä, linnoja ja maataloja. Olin aina kuvitellut
mielessäni, että rosvot asuvat keskellä synkkää metsää tai syvällä
maanalaisessa luolassa; mutta yhdessäkään noista kolmesta maakunnasta
ei ole ainoatakaan vuorenrotkoa, joka ansaitsisi luolan nimeä, eikä
ainoatakaan puistoa, jota voisi sanoa metsäksi.
"Pian minun kuitenkin täytyi uskoa nämä huhut tosiksi. Muuan rikas
englantilainen, joka tuli Havresta ja aikoi Alençoniin, pidätettiin
vaimoineen puolen peninkulman päässä Divesistä, jossa hän oli
vaihtanut hevosia. Ajaja heitettiin käsistä ja jaloista sidottuna
ja kapula suussa vaunuihin niiden paikalle, joiden kuskina hän oli
ollut, ja hevoset, jotka tunsivat tien, menivät tavallista kulkuaan
Ranvilleen ja pysähtyivät majatalon eteen sekä seisoivat siinä
sitten koko yön odottaen, että ne päästettäisiin valjaista. Aamulla
löysi muuan tallirenki, joka avasi portin, hevoset ja vaunut, mutta
vaunuissa ei ollut muuta kuin sidottu ajaja-raukka. Hänet vietiin heti
pormestarin luokse, ja hän selitti, että hänen päälleen oli maantiellä
hyökännyt neljä naamioitua miestä, jotka näyttivät kuuluvan alimpaan
yhteiskuntaluokkaan. Kun englantilainen koetti puolustautua, ammuttiin
hänet pistoolilla. Heti sen jälkeen hän oli kuullut vaikerrusta ja
huutoa, mutta ei ollut nähnyt mitään, sillä hän makasi kasvot maata
vasten. Hänet oli, muuten, oitis senjälkeen sidottu ja heitetty
vaunuihin, joissa hän sitten oli päässyt majataloon.
"Poliisit lähtivät heti osoitetulle paikalle ja löysivät todellakin
englantilaisen ruumiin eräästä ojasta; hän oli kahden tikarinpiston
lävistämä. Hänen vaimostaan ei löydetty minkäänlaisia jälkiä. Tämä
uusi tapaus sattui tuskin kymmenen tai kahdentoista lieuen päässä
Trouvillesta. Murhatun ruumis vietiin Caëniin ja minun oli siis enää
mahdoton epäillä, vaikkapa olisin ollut yhtä epäuskoinen kuin Tuomas;
sillä lyhyemmässä ajassa kuin viidessä tai kuudessa tunnissa saatoin
mennä ja hänen laillaan pistää sormeni haavaan.
"Kolme tai neljä päivää tämän tapauksen jälkeen ja lähtöpäiväkseni
määrätyn päivän aattona päätin vielä kerran mennä katsomaan rantoja,
jotka nyt jättäisin. — Käskin panna kuntoon veneen, jonka olin
vuokrannut kuukaudeksi, niinkuin Pariisissa vuokrataan vaunut, ja koska
taivas oli pilvetön ja melkein varmasti lupasi koko päiväksi kaunista
säätä, toimitin veneeseen päivälliseni ja piirustuskojeeni ja istuuduin
hoitelemaan purjeita, ollen yksin alukseni koko laivaväkenä."
"Todellakin?" keskeytin minä. "Tunnen sinun edellytyksesi merimieheksi
ja muistan sinun suorittaneen opinnäytteesi Tuileriain laiturin ja la
Concorden sillan välillä Pavillon d'Ameriquen kannella."
"Niin", jatkoi Alfred hymyillen; "mutta tällä kertaa edellytykseni
olivat milteipä saattaa minut onnettomuuteen. Aluksi meni kaikki hyvin.
Minulla oli pieni kalastajavene; siinä oli yksi ainoa purje, jota sekä
peräsintä saatoin hoidella. Tuuli puhalsi Havresta käsin ja kuljetti
minua tuskin väreilevää merenpintaa myöten todellakin ihmeteltävän
nopeasti. Kuljin tällä tavoin noin kahdeksan tai kymmenen lieuetä
kolmessa tunnissa; mutta äkkiarvaamatta tuuli tyyntyi, ja valtameri
kävi sileäksi kuin kuvastin. Olin juuri Omen suun edessä. Oikealla
minusta oli Langrunen tasanko ja Lyonin läheiset kalliot ja vasemmalla
jonkinlaisen Burcyn linnaan kuuluvan luostarin rauniot. Siinä oli
kaikki mitä oivalliseen maisemaan tarvitaan, eikä minulla ollut muuta
tehtävää kuin jäljentää saadakseni täydellisen taulun. Laskin purjeeni
ja kävin työhön käsiksi.
"Piirustin niin ahkerasti, etten voisi sanoa, kuinka kauan olin
työskennellyt, kun tunsin kasvoillani sellaisen lämpimän leyhkän, joka
ennustaa lähestyvää myrskyä. Samassa meri sai toisen muodon, sen pinta
muuttui viheriästä tuhkanharmaaksi. Katsoin taakseni aavalle merelle.
Taivaalle, joka oli mustien, tiiviiksi puristettujen pilvien peittämä,
piirsi salama välkkyvän uran, ja minä päätin siitä, ettei minulla ollut
hetkeäkään hukattavissa. Tuuli oli, kuten purjehtimaan lähtiessäni olin
toivonut, kääntynyt auringon laskiessa. Pingoitin pienen purjeeni ja
pyrin suoraan Trouvillea kohti sekä pysyttelin rannikon läheisyydessä
voidakseni vaaran sattuessa antaa veneen ajautua maihin.
"Mutta tuskin olin purjehtinut neljännespeninkulmaakaan, ennenkuin
purjeeni alkoi lepattaa. Laskin sen heti, sillä epäilin tätä näennäistä
tyyntä. Tein oikein, sillä muutamien silmänräpäyksien kuluttua
risteilivät vihurit ympärilläni, meri alkoi kohista ja ukkonen jyrähti.
Se oli varoitus, jota ei sopinut halveksia; hirmumyrsky lähestyi
nopeimman kilpajuoksijan vauhdilla. Riisuin päältäni takin, tartuin
airoihin ja aloin soutaa rantaa kohti.
"Sinne oli lähes kahden lienen matka. Kaikeksi onneksi oli nousuveden
aika, ja vaikka oli vastatuuli, tai oikeammin sanoen ei ollut
laisinkaan varsinaista tuulta, vaan ainoastaan vihureita, jotka
risteilivät kaikkiin suuntiin, kuljetti aallokko minua maihin käsin.
Minä puolestani tein oikein ihmetöitä soutaessani kaikin voimin.
Myrsky kulki kuitenkin nopeammin ja saavutti minut vihdoin. Muitten
vastoinkäymisten! lisäksi alkoi tulla yö. Toivoin sentään pääseväni
maihin ennenkuin oli pilkkosen pimeä.
"Vietin kauhean tunnin. Venheeni keinui kuin pähkinänkuori, seuraten
aaltojen kaikkia liikkeitä, nousten ja laskien niiden mukana. Minä
sousin lakkaamatta; mutta kun pian huomasin kuluttavani voimani
loppuun ja tajusin, että minun olisi pakko pelastautua uimalla, otin
airot irti hangoista, heitin ne veneen pohjalle ja riisuin päältäni,
alusvaatteita ja paitaa lukuunottamatta, kaikki, mikä saattoi estää
liikkeitäni. Kaksi tai kolme kertaa aioin heittäytyä mereen; mutta
juuri veneeni keveys pelasti minut. Se keijui kuin lastu eikä siihen
tullut pisaraakaan vettä; täytyi vain pelätä, että se millä hetkellä
tahansa kaatuisi.
"Äkkiä tunsin voimakkaan sysäyksen. Olin joutunut karille; mutta
en tiennyt, kalliolleko vai hiekkasärkälle. Hyökylaine irroitti
venheeni taas, ja muutamien minuuttien kuluessa näin jälleen olevani
menossa eteenpäin huimaa vauhtia. Vihdoin viskautui vene aaltojen
mukana sellaisella voimalla, että veden peräydyttyä huomasin kölin
kaivautuneen hiekkaan. Hetkeäkään kadottamatta otin päällystakkini ja
hyppäsin mereen, jättäen kaikki muut tavarat veneeseen. Vesi ulottui
ainoastaan polviini saakka, ja ennenkuin jäljessä tuleva vuoren
korkuinen laine saavutti minut, olin päässyt lujalle maaperälle.
"Ymmärtänet, etten nyt päästänyt aikaa hukkaan. Heitin takin
hartioilleni ja kiiruhdin ylemmäksi maihin. Pian tunsin astuvani yli
pyöreiden piikivien, jotka osoittavat vuoroveden rajoja. Jatkoin
kulkuani vielä jonkun aikaa; maa oli jälleen muuttanut luontoaan;
kuljin sellaisten korkeiden kasvien seassa, joita kasvaa lietesärkillä.
Nyt ei minulla enää ollut mitään pelättävää, vaan pysähdyin.
"Vaikka oli vasta syyskuun puoliväli, olivat yöt jo kylmät. Mietin,
mistä voisin löytää suojan sadetta vastaan, ja muistin silloin rauniot,
jotka olin nähnyt mereltä ja jotka eivät voineet olla kaukana siitä
paikasta, missä olin. Jatkoin siis nousuani jyrkkää rinnettä ylöspäin
ja huomasin pian olevani jonkinlaisella vuoritasangolla. Menin vielä
eteenpäin, sillä edessäni huomasin mustan röykkiön, jota en voinut
selvästi eroittaa, mutta joka, olkoonpa mitä tahansa, saattoi suoda
minulle suojapaikan. Vihdoin välähti salama, ja minä tunsin kappelin
raunioituneen sisäänkäytävän.
"Astuin sisään ja jouduin luostariin; etsin sieltä vähimmin vioittunutta
paikkaa ja istuuduin muutamaan nurkkaan erään pilarin taakse,
päättäen siellä odottaa päivänkoittoa; sillä kun en tuntenut seutua,
en uskaltanut lähteä tässä ilmassa ulos etsimään ihmisasuntoa.
Muutoin olin metsästysmatkoillani Vendéessä ja Alpeilla viettänyt
ainakin kaksikymmentä yötä bretagnelaisissa tai sveitsiläisissä
talonpoikaistölleissä huonommin kuin mitä nyt oli edessäni.
"Ainoa, mikä huoletti, oli hiukaiseva tunne, joka muistutti minulle,
että jälkeen kello kymmenen aamupäivällä en ollut syönyt mitään.
Mutta äkkiä muistin, että olin pyytänyt rouva Osseraieta panemaan
ruokaa päällystakkini taskuihin. Innokkaasti pistin käteni sinne, ja
kunnon emäntäni oli noudattanut kehoitustani: toisessa oli hiukan
leipää ja toisessa pullo rommia. Se oli illallinen, joka oivallisesti
soveltui olosuhteisiin. Tuskin olinkaan sen lopettanut, ennenkuin
tunsin suloisen lämpimän jälleen levittäytyvän jäseniini, jotka olivat
alkaneet kangistua; ajatukseni, jotka olivat käyneet synkiksi, kun olin
odottanut paastoyötä, vilkastuivat heti kun näläntunne oli poissa.
Tunsin unen lähestyvän, tiennäyttäjänään väsymys, ja minä kietouduin
takkiini, nojauduin pilariin ja nukuin pian rantaa vasten loiskivan
meren huminan sekä raunioihin katoavan tuulensuhinan tuutimana.
"Olin nukkunut noin kaksi tuntia, kun heräsin siihen, että saranoillaan
nariseva ovi löi muuria vastaan. Avasin silmäni selälleen, kuten
on tapana tehdä levottomasta unesta herättäessä; sitten nousin ja
piilouduin vaistomaisesti pilarin taakse. Mutta turhaan vaivasin
näköäni ja kuuloani; en nähnyt enkä kuullut niin mitään. Päätin
kuitenkin pysyä varuillani, sillä olin varma siitä, että todellakin
olin kuullut kolinaa, joka minut herätti, ja etten ollut vain nähnyt
unta."