Muuanna lauantai-iltana, lopulla vuotta 1834, olimme kokoontuneet
pieneen salonkiin, joka oli Grisierin miekkailuhuoneen vieressä.
Harjoitusmiekka kädessä ja sikaari suussa me kuuntelimme opettajamme
syvämietteisiä neuvoja, joita silloin tällöin keskeyttivät jotkut
aineeseen soveltuvat kaskut, kun ovi avautui ja Alfred de Nerval astui
sisään.
Ne, jotka ovat lukeneet kertomuksen Sveitsin-matkastani, muistavat
kenties tämän nuoren miehen; hän saattoi erästä salaperäistä ja
hunnutettua naista, jonka ensi kerran näin Fruelenin luona, kun
yhdessä Francescon kanssa kiiruhdin ehtiäkseni veneeseen, jonka
piti viedä meidät Wilhelm Tellin kivelle. He eivät varmaankaan ole
unhottaneet, että Alfred de Nerval, jonka tässä tilaisuudessa toivoin
saavani matkatoverikseni, kaukana siitä, että olisi odottanut minua,
päinvastoin kiirehti aluksen lähtöä, ja että hän, loitotessaan rannasta
minun vielä ollessani kolmensadan askeleen päässä siitä, teki minulle
kädellään merkin, joka yht'aikaa oli hyvästijättö ja ystävyyden-ilmaisu
ja jonka ymmärsin seuraavasti: "Anteeksi, veli hyvä! Tahtoisin
mielelläni tavata sinut; mutta minä en ole yksinäni, ja..." Tähän
minä vastasin toisella viittauksella, jonka piti merkitä: "Ymmärrän
täydellisesti."
Jäin sinne ja alistuin nurkumatta tähän hänen menettelyynsä, niin
kovalta kuin se minusta näyttikin, kun en veneen ja soutajien
puutteessa voinut päästä lähtemään sieltä ennenkuin seuraavana päivänä.
Palatessani hotelliin kysyin, tunnettiinko siellä tätä naista, ja sain
vastaukseksi, että kaikki, mitä hänestä tiedettiin, oli että hän näytti
hyvin kärsivältä ja että hänen nimensä oli _Pauline_.
Olin tykkänään unohtanut tämän kohtauksen, kun eräällä matkallani
Pfeffersin kuumille lähteille kohtasin pitkässä maanalaisessa
käytävässä Alfred de Nervalin kävelemässä rinnatusten saman naisen
kanssa, jonka ennen olin nähnyt Fruelenin luona ja joka siellä oli
edellämainitulla tavalla osoittanut toivovansa pysyä tuntemattomana.
Tälläkin kertaa hän näytti haluavan samalla tavoin jäädä oudoksi; sillä
hänen ensimäinen liikkeensä ilmaisi, että hänen teki mieli kääntyä.
Pahaksi onneksi ei voinut poiketa oikealle eikä vasemmalle siltä
tieltä, jota me kuljimme; se oli polku, tehty kahdesta liukkaasta ja
kosteasta lankusta, jotka sensijaan että olisivat johtaneet suoraan
yli kuilun, missä Tamina kohisten vyöryi yli mustan marmori-uomansa,
oli asetettu pitkin luolan yhtä seinämää, lähes neljänkymmenen jalan
korkeuteen virran ylitse, kallioon tuettujen pylväiden varaan. Ystäväni
salaperäinen seuralainen, joka näki paon olevan mahdottoman, laski
harson kasvoilleen ja jatkoi kulkuaan minua kohti.
Olen maininnut sen ihmeellisen vaikutuksen, jonka teki minuun tämän
naisen näkeminen, kun hän valkoisena ja ilmavana, aaveen kaltaisena
käveli jyrkänteen reunaa näyttämättä välittävän siitä sen enempää
kuin jos olisi jo kuulunut toiseen maailmaan. Hänen lähestyessään
puristauduin kiinni vuoren seinämään viedäkseni tilaa niin vähän
kuin mahdollista. Alfred tahtoi antaa hänen mennä yksin, mutta hän
kieltäytyi päästämästä irti hänen käsivarttaan, niin että me kaikki
kolme olimme silmänräpäyksen ajan korkeintaan kyynärän levyisellä
porraspuulla; mutta se silmänräpäys oli pikainen kuin salama. Tämä
ihmeellinen nainen kumartui äkkijyrkänteen ylitse kuin keijukainen,
joka taivuttautuu virran uomaan päin ja antaa vyöharsonsa liehua
kuohuissa, ja pääsi ohitseni kuin ihmeen kautta, ei kuitenkaan niin
nopeasti, etten olisi ehtinyt nähdä hänen kasvojaan, jotka olivat
kauniit ja levolliset, vaikkakin kalpeat ja sairauden riuduttamat.
Silloin tuntui minusta siltä kuin en nyt olisi nähnyt ensi kertaa
näitä kasvoja; sielussani heräsi epäselvä muisto toisesta ajasta,
muisto salongeista, tanssiaisista ja juhlista. Minusta näytti siltä
kuin olisin nähnyt tämän nyt niin surullisen ja riutuneen naisen ennen
iloisena, punastuvana ja kukkasin seppelöitynä hajuvesien tuoksussa ja
soiton pyörteissä leijuvan kaihomielisen valssin tai helskyvän iloisen
polkan tahdissa. Mutta missä? Sitä en tiennyt. Milloin? Sitä minun oli
mahdoton sanoa; se oli ilmestys, unelma, kaukainen kaiku muistoissani,
siinä ei ollut mitään varmaa eikä todellista, ja se pakeni minua niin
kuin olisin koettanut tarttua kiinni kangastukseen.
Palatessani sieltä päätin, että minun on nähtävä hänet vielä
kerran, vaikkapa minun tähän päämäärään päästäkseni täytyisi rikkoa
hienotunteisuuden vaatimuksia vastaan. Mutta kun tulin takaisin, olivat
sekä Alfred että hän jo ehtineet poistua Pfeffersistä, vaikka olin
ollut poissa enintään vain puoli tuntia.
Kaksi kuukautta oli kulunut tästä toisesta kohtauksesta. Olin
Bavenossa, joka on lähellä Lago Maggioren rantaa. Oli kaunis syysilta;
aurinko oli laskeutunut alppien taakse, ja hämärä verhosi jo itäisen
taivaan, jolle alkoi sinne tänne ilmestyä tähtiä. Huoneeni ikkuna oli
kukkasten peittämää pengermää kohti. Astuin alas ja olin keskellä
ruusupensas-, myrtti- ja oranssimetsää. En voinutkaan kestää kiusausta,
vaan taitoin muutamia tuoksuvia oksia ja menin nojautumaan punaisesta
graniitista tehtyä aitaa vasten, jota eroitti järvestä vain Genevestä
Milanoon johtava maantie.
Olin tuskin ehtinyt perille, kun kuu nousi Seston taholta ja sen hohde
alkoi hiipiä pitkin näköpiiriä rajoittavien vuorten kylkiä ja yli
veden, joka uinui jalkojeni ääressä tasaisena ja loistavana, tavattoman
suuren kuvastimen kaltaisena. Kaikki oli hiljaista; ei äännähdystäkään
kuulunut, ei maasta, ei järveltä eikä taivaalta, ja yö alkoi kulkunsa
valtavan juhlallisessa ja surumielisessä hiljaisuudessa. Rauhaa
häiritsi kuitenkin pian vaunujen kolina; ne tulivat Domo d’Ossolasta ja
lähestyivät nopeasti. Tien taipeessa näkyivät postivaunut, joita veti
kaksi nelistävää hevosta ravintolaa kohti. Noin kahdensadan askeleen
päässä minusta läimäytti ajaja lujasti ruoskallaan, ilmoittaakseen
odottavalle virkaveljelleen tulonsa. Pian sen jälkeen natisikin suuri
ravintolan portti saranoillaan, ja toinen valjakko tuli sieltä esiin.
Samassa vaunut pysähtyivät sen pengermän alle, jonka reuna-aitaa vasten
nojauduin.
Yö oli, kuten olen sanonut, niin puhdas, niin läpinäkyvä ja tuoksujen
täyttämä, että matkustajat olivat, voidaksensa nauttia ilman vienoja
höyryjä, laskeneet alas vaunujen kuomun. Heitä oli kaksi, nuori mies ja
nuori nainen. Nainen, joka oli kiedottu suureen liinaan tai vaippaan,
istui pää taaksepäin nojautuneena, nuoren miehen käsivarsi ympärillään.
Tällöin tuli siihen ajaja kynttilä kädessä sytyttämään vaunujen
lyhtyjä; valonsäde sattui matkustavaisten kasvoihin, ja minä tunsin
Alfred de Nervalin ja Paulinen.
Aina nuo kaksi. Näytti siltä kuin olisi voima, jolla oli määrätympi
tarkoitusperä kuin sattumalla, johtanut meidät kohtaamaan toisemme.
Aina tuo nainen, mutta nyt niin muuttuneena siihenkin verrattuna,
millainen hän oli Pfeffersissä, niin kalpeana, niin kuolevana, että
hän oli vain pelkkä varjo. Ja kuitenkin herättivät hänen kuihtuneet
piirteensä yhä vielä sielussani sen epäselvän naiskuvan, joka uinui
muistojeni kätköissä ja joka aina, kun nämä nopeasti haihtuvat näyt
tulivat eteeni, nousi pinnalle ja leijui aatosteni yllä kuten Ossianin
unikuvat usvapilvien yläpuolella.
Olin vähällä puhutella Alfredia, mutta muistin, kuinka hartaasti
hänen seuralaisensa halusi pysyä huomaamattomana. Ja kuitenkin veti
minua hänen puoleensa niin syvä säälintunne, etten voinut vastustaa
toivomustani antaa hänen ainakin jollakin tavoin tietää edes jonkun
rukoilevan, ettei hänen sammuva henkensä, joka oli kohoamaisillaan
ylös maan pinnalta, ennen aikojaan jättäisi ihastuttavaa ruumista,
jossa se asui. Otin käyntikortin taskustani ja kirjoitin lyijykynällä
sen toiselle puolen: "Suojelkoon Jumala matkustavaisia, lohduttakoon
huolissaan olevia ja lääkitköön kärsiviä!" Pistin kortin poimimaani
kukkavihkoon, jonka pudotin vaunuihin. Samassa ne lähtivät liikkeelle,
mutta siksi hitaasti, että ehdin nähdä Alfredin kurottautuvan ulos
ajoneuvoista ja vievän käyntikorttiani valon lähelle. Senjälkeen hän
kääntyi minuun päin, viittasi kädellään, ja vaunut katosivat tien
mutkan taakse.
Majatalon ihastuttava paikka, se kun oli alppien ja niiden juurelta
alkavan tasangon välillä, levollinen ja samalla vilkas näytelmä, jonka
tarjosi Lago Maggiore kolmine saarineen — yksi niistä on puutarha,
toinen kylä ja kolmas palatsi —, vuoria peittävä talven ensimäinen lumi
ja Välimereltä tuleva syksyn viimeinen lämpö, kaikki tämä pidätti minua
kahdeksan päivää Bavenossa; senjälkeen matkustin Aronaan ja Aronasta
Sesto Calendeen.
Siellä minua odotti viimeinen muisto Paulinesta; siellä oli sammunut
tähti, jonka olin nähnyt taivaalla väikkyvän; siellä oli jalka, joka
niin kerkeänä astui kuilun reunamaa, kompastunut hautaa kohden; ja
riutunut nuoruus, kuihtunut kauneus, särkynyt sydän, kaikki oli pantu
kiven, haudan verhon alle, eikä tämä verho, ollen yhtä salaperäisesti
kiedottu hänen tomunsa ympärille kuin harso aikoinaan hänen kasvojensa
peitteeksi, antanut maailman uteliaisuudelle muuta tietoa kuin
ristimänimen _Pauline_.
Kävin tällä haudalla, joka, päinvastoin kuin italialaiset haudat, jotka
ovat kirkoissa, oli ihastuttavassa puutarhassa, järveä kohti viettävän
metsäisen kummun jyrkänteellä. Oli ilta; kivi alkoi käydä valkeaksi
kuun säteistä. Istuuduin sen lähelle ja koetin muistiani teroittaen
koota yhteen kaikki ne hajanaiset ja epäselvät muistot, jotka minulla
oli tästä nuoresta naisesta; mutta tälläkin kertaa kapinoi muistini.
En voinut saada kokoon muuta kuin muodottomia utukuvia, en mitään
määrätynmuotoista olentoa, ja minä luovuin toivosta tunkeutua tämän
arvoituksen perille, kunnes jälleen tapaisin Alfred de Nervalin.
On helppo nyt käsittää, kuinka monta uutta miellettä hänen
äkkiarvaamaton esiintymisensä hetkellä, jolloin kaikkein vähimmin
häntä ajattelin, herättäisi yht'aikaa järjessäni, sydämessäni ja
mielikuvituksessani. Yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä näin uudestaan:
veneen, joka lähti järven yli, jättäen minut rannalle; maanalaisen
sillan, joka muistutti käytävää kuoleman syvyyksiin ja jota pitkin
kulkijat olivat varjojen kaltaisia; Bavenon pienen majatalon, jonka
ohitse kuolemanvaunut vierivät, ja vihdoin tuon valkeaksi käyvän
kiven, jossa ei oksien lävitse hiipivän kuunvalon loisteessa näe muuta
kuin tämän niin nuorena ja varmaan kovin onnettomana kuolleen naisen
etunimen.
Niinpä kiiruhdinkin Alfredia vastaan aivan kuten ihminen, joka on
kauvan ollut suljettuna pimeään vankilaan, syöksyy avatusta ovesta
sisälle tunkeutuvaa päivänvaloa kohden. Hän hymyili surumielisesti ja
ojensi minulle kätensä merkiksi siitä, että hän ymmärsi minut; ja nyt
minä vuorostani tein väistyvän liikkeen ja tavallaan vetäydyin pois,
jotta Alfred, joka oli viisitoista vuotta ollut ystäväni, ei pitäisi
tavallisena uteliaisuutena sitä tunnetta, joka oli saattanut minut
astumaan hänen luokseen.
Hän lähestyi meitä. Hän oli Grisierin parhaita oppilaita, eikä hän
kuitenkaan ollut lähes kolmeen vuoteen näyttäytynyt miekkailusalissa.
Viime kerralla, kun hän oli siellä, hänellä oli kaksintaistelu
seuraavana päivänä, ja ollen vielä epätietoinen siitä, mitä asetta
siinä käytettäisiin, hän joka tapauksessa tuli harjoittelemaan mestarin
kanssa. Sen jälkeen Grisier ei ollut nähnyt häntä, oli vain huhuna
kuullut hänen lähteneen Ranskasta ja oleskelevan Lontoossa.
Grisier, joka on yhtä arka oppilaittensa kuin omasta kunniastaan, oli
tuskin vaihtanut tavalliset kohteliaisuudet hänen kanssaan, ennenkuin
jo pisti harjoittelumiekan hänen käteensä ja valitsi joukostamme
vastustajan, joka oli yhtä voimakas kuin hän itse. Se oli, niin
muistelen, sama Labattut-raukka, joka matkusti Italiaan ja jota Pisassa
odotti yksinäinen ja tuntematon hauta.
Kolmannella hyökkäyksellä kävi Labattutin harjoitusmiekka hänen
vastustajansa kilpilevyyn ja hypähti pari tuumaa pallon yläpuolelle
sekä meni edelleen suoraan hankkiluksen lävitse ja repi rikki
paidanhihan, joka värittyi punaiseksi verestä. Labattut heitti heti
pois miekkansa, luullen, kuten mekin, että Alfred oli vaikeasti
haavoittunut.
Kaikeksi onneksi se oli vain naarmu; mutta kun Alfred kääri ylös
paidanhihansa, paljasti hän toisen arven, joka oli aiheutunut paljon
pahemmasta haavasta. Pistoolinluoti oli mennyt suoraan olkapään lävitse.
"Mitä", lausui Grisier hämmästyneenä, "minä en tiennyt, että teillä oli
tämä haava!"
Grisier tunsi meidät kaikki niinkuin imettäjä tuntee lapsensa.
Yhdelläkään hänen oppilaistaan ei ollut ruumiissaan ainoatakaan
naarmua, jonka päivämäärä ja syy ei ollut hänen tiedossaan. Hän voisi
kirjoittaa rakkausseikkailukertomuksia, sangen huvittavia ja aivanpa
häväistysjuttujen tapaisia, jos häntä huvittaisi tehdä kirja kaikista
niistä miekanpistoista, joiden syyt hän tuntee; mutta siitä tulisi
liian paljon melua ja siten liian paljon vahinkoa hänen laitokselleen;
ehkä hän määrää sen julkaistavaksi kuolemansa jälkeen.
"Minähän sain sen seuraavana päivänä senjälkeen, kun olin viimeksi
miekkaillut teidän kanssanne", vastasi Alfred, "ja minä matkustin
Englantiin samana päivänä kuin sain sen".
"Olinhan kieltänyt teitä taistelemasta pistooleilla. Yleinen sääntö:
miekka on aatelismiehen ja urhoollisen ase; miekka on kallisarvoisin
muisto, jota historia säilyttää isänmaallensa loistoa tuottaneista
suurista miehistä. Sanotaanhan: Kaarle Suuren miekka, Bayardin miekka,
Napoleonin miekka; mutta kuka on koskaan puhunut heidän pistooleistaan?
Pistooli on maantierosvon ase; pistoolia rintaa vastaan ojentamalla
pakotetaan kirjoittamaan nimiä vääriin vekseleihin; pistooli kädessä
pysähdytetään vaunut metsätiellä; pistoolilla lopettaa vararikkoinen
päivänsä. Pistooli!... Hyi!... Miekka sitävastoin! Se on miehen
seuralainen, hänen uskottunsa, hänen ystävänsä; se vartioi hänen
kunniaansa tai kostaa sen."
"No niin", vastasi Alfred hymyillen, "mutta kuinka te, jolla on
sellaiset periaatteet, saatoitte kaksi vuotta sitten taistella
pistooleilla?"
"Minun laitani on aivan toisin. Minun täytyy taistella millä aseella
vaaditaan. Minä olen miekkailunopettaja; ja sitäpaitsi on tapauksia,
jolloin ei voi hylätä esitettyjä ehtoja."
"Minulle sattui juuri yksi sellainen tapaus, hyvä herra Grisier; ja te
näette, ettei minun käynyt huonosti siinä leikissä."
"Niin, mutta saittehan luodin olkapäähänne."
"Olipa se sentään paljoa parempi kuin saada luoti sydämeensä."
"Ja saako tietää tämän kaksintaistelun syyn?"
"Anteeksi, herra Grisier; mutta koko tämä juttu on vielä salaisuus.
Myöhemmin kyllä kerron sen teille."
"Pauline?" kuiskasin minä.
"Niin", vastasi hän.
"Ja onko varmaa, että saamme sen tietää?" sanoi Grisier.
"Aivan varmaa", lausui Alfred, "ja todistuksena siitä on se, että
Alexandra syö tänään illallista luonani ja että silloin kerron sen
hänelle, niin että te saatte jonakin kauniina päivänä, kun ei ole
mitään estettä sen julkaisemiselle, lukea sen jostakin kirjasta (jonka
nimi on _Contes bleus_ tai _Contes bruns_). Kärsivällisyyttä siis
siihen saakka."
Grisierin oli tyytyminen siihen, ja Alfred vei minut lupauksensa mukaan
kotiinsa ja kertoi minulle tarinan _Paulinesta_.
Nyt on poissa ainoa este, joka ehkäisi sen julkaisemista. Paulinen äiti
on kuollut, ja hänen mukanaan on sammunut maailmasta sen nuoren tytön
nimi, jonka elämäntapaukset näyttävät olevan lainatut aivan eri ajoilta
ja eri oloista kuin missä nyt elämme.