(Poromäki ja Skål kuorsaavat).
ADELAIDE (kävelee ja istahtaa sohvalle). Tulkaa tänne hiukan, herra
Kannel, minulla olisi teille jotain erityistä sanottavaa.
KANNEL. Jos se on salaisuus, niin... (Osoittaa alkooviin).
ADELAIDE. Ei se tee mitään. Hän ei kuule. Istukaa tähän minun
viereeni, aivan kodikkaasti, kas noin, ja rohkeasti. (Siirtyy
lähemmäksi).
KANNEL (siirtyen pois). Mitä teillä on minulle sanottavaa, neiti Stör?
ADELAIDE (keikaillen ja siirtyen lähemmäksi). Te olette ollut niin
alakuloinen näinä viime aikoina.
KANNEL. No tokko niinkään sentään. Ja eihän sitä aina jaksa olla
hyvällä tuulella.
ADELAIDE. Teitä vaivaa alakuloisuus.
KANNEL. Ketä se ei toisinaan vaivaisi.
ADELAIDE (siirtyen lähemmäksi). Niin mutta teitä vaivaa jokin ajatus,
jonkinmoinen tyytymättömyys, jonkinmoinen, semmoinen jokin...
(Lähenee).
KANNEL (siirtyy ihmeissään poispäin).
ADELAIDE. Niin niin, minä tarkoitan jonkinmoinen niin sanoakseni
onnen puuttuvaisuus.
KANNEL. Onnen puuttuvaisuus?!
ADELAIDE. Niin juuri, onnen puuttuvaisuus. Ah, älkää kieltäkö.
Ettehän!
KANNEL. En millään muotoa?
ADELAIDE. Te tahdotte saavuttaa onnen, ah, te halaisitte onnea, mutta
te ette rohkene ojentaa kättänne. (Lähenee, Kannel pakenee). Te
pakenette.
KANNEL (siirtyen sohvalta tuolille). Niinhän minä teen, mutta tuota...
ADELAIDE. Ah, te ette ymmärrä. Ja kuitenkin te ymmärrätte. (Poromäki
ilmestyy ja katselee ihmeissään). Te tiedätte että onni on teidän
läheisyydessänne, mutta te ette uskalla sitä omistaa, (Skål ilmestyy)
te pelkäätte, että se suuttuisi. (Lähenee). Älkää peljätkö, onni ei
suutu.
KANNEL. Ei suutu?
ADELAIDE. Ah, ei, ei.
KANNEL (ei tiedä mitä ajatella).
ADELAIDE. Se on lähellä, ah, hyvin lähellä.
KANNEL. En minä ainakaan näe...