Adelaide, Helenius ja Therese tulevat.
THERESE. Se on sittenkin totta.
HELENIUS. Herra Kannel sanoi sen minulle aivan äskettäin.
JOSEFIINA. Siinä sen nyt kuulette. (Kuorsaukset taukoovat aina
toisinaan.)
THERESE. Te erehdytte. Te erehdytte sanon minä.
HELENIUS. Uskokaa minua, neiti Frasén niin se on.
ADELAIDE. Ah Therese, ei hän rakasta sinua!
THERESE. Eikä sinua myöskään.
JOSEFIINA. Minä olen aavistanut heidän juonensa alusta loppuun. Mutta
minä olen kostanut Iisakille että tuntuu.
HELENIUS. Ei niin kovaa. (Kuorsaukset alkavat hiutua).
JOSEFIINA. Ei hän kuule. Hän nukkuu aina kuin tukki.
HELENIUS. Se on helppo todistaa, ettei herra Kannel ole kiintynyt
teihin, neiti Frasén.
ADELAIDE. Ah, rakas Therese, hyvin helppo!
HELENIUS. Jos minä, niin kummalta kuin se kuuluukin, ehdottaisin
hänelle keinon päästä teistä, niin hän suostuisi.
THERESE. Hän ei suostui!
HELENIUS. Kyllä hän suostuu.
ADELAIDE. Ah, hän suostua niin kernaasti!
THERESE (matkien). Ah, ah, ah! (tarmokkaasti).' Hän ei suostu.
Ja minä tahdon, että te koetatte.
HELENIUS. Minä olen iloinen, voidessani paljastaa hänet. Sillä hän ei
ole teidän arvoisenne.
THERESE. Minä en enää tahdo kuulla mitään. Todistakaa, jos osaatte.
Minä olen teille kiitollinen. (Menee).