Siitäkö soimaa viisaat, ettei polvesta polveen,
Taattojen kylvöjä tee lapset ja kyntöjä käy?
Ruissadon runsaan jälkeen Suomen ei kansallispelto
Antanut ainian vain pelkkiä ruissatoja.
Ruismaa entinen kasvaa kauroja, ohria, vehnää,
Paksuja palkoja luo, juurikkaitakin tuo.
Nousipa myös ahon rinnasta kukkien kultainen tarha,
Unhotu nousemast' ei ryyti ei pippurikaan.
Näitä ei nää kuka silkkaan tottunut on rahariistaan:
Puupinot nähdä hän voi, miestä ja metsiä ei.
Turhako lie, kun on pelloksi pengottu karkea kaski,
Kun jakoviljelys jo nuorison johdossa käy? --
Tään saman pellon puolesta vanhaso, nuoriso yhtyy
Vartiovuorelle maan parhainta punnitsemaan.
Nyt kuka toistansa toimii, soimaa toista ja solvaa,
Hänpä ei kauaksi nää, jalvoissa nuokkuu pää.
Ei näe suurta hän työtä, jok' yhteispontta nyt vaatii,
Vaatii silmiä päin kauaksi katselemaan.
Yhtenä miehenä, vartijat, tornimme huipulle nouskaa
Kansamme nähkää sielt', ihmiskuntakin myös!