Näen manteren äärenä meren,
Meren rantana mantereen;
Ilon, rauhankin ääriltä veren
On huomattu hyrskyneen,
Kuin auringon paistehen mentyä
On riehunut tuulta ja myrskyä
Ja kuolema nyrkkiä näytti.
Mut toivo taas rintoja täytti: --
Kun takana haaksirikkojen
Oli tarjona jälleen venhonen.
Ei rannatont' ole luotoa,
Ei ääretönt' elämän muotoa.
Uus aalto vain eillistä jatkaa,
Kun vaaruen vaellat matkaa.
Käy, ystävä, tyynesti venheeseen,
Siin' uskossa myrskyä silmäten,
Ett' aaltokin pyrkii tyynehen
Ja ulappa kaipaa rantaa,
Taas rantakin merta, se myrskyä,
Yö auringon silmän säihkyä --
Sun levätä tyyni vain antaa
Ja venhettä taklata, takoa,
Ett' uhmemmin myrskyssä kantaa
Se, kestäen maailman kuohuja.
Näin, voittaen taikka vaipuen,
Ole ihminen, ole ihminen!
6/11