Allegoriia.
On nainen kiehtovan kaunis,
Kuin Vuoksikin niskaltaan;
Sen pyörteeseen kuka eksyy,
On hukkuva kerrassaan.
Se kielin viekkahin kietoo,
Yhä tarjoten kultia,
Donrannan ja Krimin viinaa
Ja tähtien loistoa.
Lupaellen untuvavuoteet,
Maat, mannut ja kartanot,
Mun vapauttani väijyy
Sen naikkosen suutelot.
Hän hekkumoiksensa vaatii,
Ett' itseni unhotan,
Ett' unhotan kansani, maani
Ja kieleni kalleimman.
Hän hekkumoiksensa tahtoo
Mua hallita orjanaan,
Ett' tahrisin kansani maineen
Petosjuonehen kurjimpaan.
Mun onneani ei etsi
Se kiehtovakielinen:
Hän haalii vain himon ruokaa,
Mun toivoni tallaten.
Hän multa nauttisi tenhon
Ja mieleni saastuttais,
Niin katkeruutta, en muuta
Minä palkaksi siitä sais.
Se portto viskaisi viimein
Mun nauruksi lapsilleen:
Te suomalaisen nyt näätte,
Petetyn sekä pettäneen.
Mut tuot' ei sieluni siedä,
Ei Suomeni kunnia:
Valon puolehen kansa kääntyy,
Sielt' etsien voimia.
Ei loisto, hekkuman pyörre
Sit' eksytä aaltoineen,
Jok' aina valkeutt' etsii
Ja oikeutt' ohjakseen.
Jos unhotan sinut, Suomi,
Mun itseni parhaimman,
Suon yöksi päiväni käyvän,
Suon silmäni sammuvan.
Jos unhotan oman kansan,
Mun henkeni hettehen,
Mun hyljätköön kotiranta
Kuin särjetyn ruokosen. --
Naisnaapuri kiehtovan kaunis,
Kuin Vuoksikin niskaltaan,
Sun orjaksesi ei suostu
Mun henkeni kumminkaan.