Bismarck lausuu: "Anna maata sen,
Jok' on levollinen, rauhainen."
Miksi sittenkin
Päivyt aamusin
Nousee taivahalle?
Miks se nostaa maan
Öisest' unestaan,
Elämää luo maailmalle?
Miksei luonnon maata suo
Rauhassa kuin nukkuu nuo
Vaipunehet kirkkonurmen alle?
Jos on valvovien huoli se,
Että nukkuvia tuudimme:
Miksi keväimet,
Nuoret, tuorehet
Tervehtivät meitä?
Miksei karhua
Talvimajassa
Lumi ainaiseksi peitä?
Eläväiset miljoonat,
Kukat, lintuin laulelmat --
Miksi, päivyt, herättelet heitä?
Tytär nukkuu päivän noustessa,
Uinuu neitsehisnä, armasna
Unta autuaan.
Miksi äiti vaan
Nyyhkii viatonta?
"Nouse, huoleton,
Veljes vesill' on,
Päivä tehtävää tuo monta!"
Miksei umpukan
Suoda uinuvan,
Neiden nähdä unta huoletonta?
Suurin, voimallisin elämä!
Mikset mertenkin suo levätä?
Miksi lähetit
Maahan sankarit,
Tapausten luojat!
Itsetuntohon
Kansa noussut on,
Hyljännyt jo unensuojat.
Tuntee onnenaan
Käyttää lahjojaan,
Itsessänsä löytää turvan tuojat.
Bismarck lausuu: "Anna maata sen,
Jok' on levollinen, rauhainen."
Maatkoon vainajat!
Unet rauhaisat!
Emme häiri heitä.
Maatkaa, väsyneet,
Paljon palvelleet,
Mekö moittisimme teitä!
Mutta, luontaiset
Voimat, tuorehet --
Ettekö jo unenhelmaa heitä!
* * *
Näen kuinka soita ja auhtoja
Ketoja muokataan.
Maan luonto nuortuen, tuoretta
Käy viljaa kasvamaan.
Ja järki kättä ja työtä käyttää
Ja koneet ihmisneroa näyttää.
Näen kuinka auringon valkeus
Työn avuks kiiruhtaa,
Ja tieto, kansojen kirkkaus,
Valloittaa maailmaa.
Mut muut' ei luonto voi rauhaa antaa
Kuin minkä toimi ja työmme kantaa.
Ja onni, minkä suo mielityö,
On maassa varminta.
Mut milloin -- harvoin se hetki lyö --
Työ löytää omansa?
Se yhtä harvinaista on varmaan
Kuin löytää oikean oman armaan.
Toki levon rauhankin löytää se,
Ken työss' on tunnokas,
Ken vieras ollut on vilpille
Ja muille armias.
Työn sota, riennotkin vaikka pauhaa,
Tää vanha keino ain' antaa rauhaa.