Niin muinen kerran raaka rosvojoukko
Se syrjäkylän viljamaille marssi,
Se pellot polki, ryösti kuhilaat
Ja kylän kansan, itse isännät,
Nuo viljelijät, pellon perkaajat,
Tuon vapautta nauttinehen heimon
Se kytki käskettäviks orjikseen
Ja armottomast' otti heiltä maan.
Ei auttanut, vaikk' uljas kyläkunta,
Kuin sankarit, maatilkkujansa puolti,
Ja moni silloin taistellessaan sortui,
Perintömaataan hurmein kostutellen,
Kun illan rusko kultaa päivän laskun
Siin' uskossa, ett' uusi päivä koittaa,
Jok' auringon taas nostaa taivahalle,
Tuo linnut laaksoon, maille vapauden.
Ei auttanut, vaan joukko suuren suuri
Löi kylän kansan, painoi pakkotöihin
Ja herraks asettui se toisen maalle,
Kuin omin vaivoin viljellyt sen oisi
Tai omat isät panneet perustuksen.
Ei siinä kyllin, että kylän sorti:
Tuo rosvojoukko vielä julkeasti
Ja ylvästellen kertoi maailmalle,
Mink' oli suuren sankar'työn se tehnyt,
Kun suuri joukko pienen heimon voitti
Ja onnelliset onnettomiks painoi.
Mut mennyt on se rosvovallan aika,
Se aika, jolloin huokas ihmissydän,
Kun riutua sai julman voiman alla.
On kylä taaskin kahlehistaan vapaa,
Sen oma henki särki väkivallan,
Sen sankarien työt ne päivän nosti
Ja vapauden linnut kutsui laaksoon.
Mut miksi vielä meidän päivinämme
Suur' kansakunta pientä poljeksii,
Sit' ahdistellen, varsin vainoellen,
Kuin rikkonut ois pieni suurta vastaan?
Pien' edistystä rauhoin, rakkauksin
Vain etsii, noudatellen luonnettaan, --
Ei muita sortaen ja solvaellen,
Ei karsastellen suurten kunnioita --
Tuot' oikeutta itse luonto puoltaa.
Miks tallataan siis luonnon kantalait?
Mut kaikki sorto jäännöstä on noista
Ajoista julmista ja katkeroista.
Viel' luonnon oikeus ja ihmisyyden
Voi häätää vääryyden ja pimeyden.