Hän on kuin rauha, järjestys,
Kuin kevät-aamun henkäys.
Ja hänen pikku kammarinsa,
Sen pöytä, tuolit, kirjasto
Ja lelut -- joutilaat nyt jo --
Niin somasti ne sointuu toisihinsa,
Ett' aavistan kuin armahaksi
Hän kerran kodin kaunistaa
Ja kuinka hänen henkeänsä
Jokainen kohta heijastaa.
Kun palajaa hän koulustaan,
Niin kohta muistaa serkkujaan.
Niin itse unhottuu hän heihin
Ja tietämättä palvelee.
Mut aina sentään hallitsee:
Hyvehen valta suur' on meihin,
Kuin valo muovaa kukkasia,
Niin hänkin ympäristöään.
Ah, onnellista aikaa silloin
Kuin valaisee hän perhettään.
7/8 1888.