Chil sääksi tuo nyt yön, min luo
Mang yökkö irralleen --
pois karjan vie jo kylätie:
me käymme liikkeeseen.
On hetki yön, ja uljaan työn
saa kynsi, hammas ain'.
Nyt saaliin, hoi, se saada voi,
ken pitää Viidan Lain!
_Yölaulu Viidakossa_.
Eräänä hyvin lämpimänä iltana heräsi Seeoneen ylämaassa isä Jolkka
kello seitsemän seuduissa päivälevoltaan, raappi itseään, haukotteli
ja yksitellen oikoili raajojansa, häätääkseen käpälistä unisen tunnun.
Emo Jolkka lojui iso harmaa kuono valahtaneena neljän huppelehtivan,
vinkuvan penikkansa poikitse, ja kuu paistoi sisälle luolaan, missä
he kaikki asustivat. "Augrh!" urahti isä Jolkka, "on aika käydä
taas metsälle"; ja hän oli aikeissa hypätä alas mäen kuvetta, kun
pieni tuuheahäntäinen varjo lyyhähti kynnyksen yli ja inui: "Onnea
matkalle, oi hukkain päämies; ja menestystä ja lujia valkeita hampaita
jalosukuisille lapsillenne, jotteivät konsanaan unhota nälkäisiä tässä
maailmassa."
Tunkeutuja oli shakaali -- Tabaqui, tähteenlipoja --, ja Intian sudet
halveksivat Tabaquita syystä että tämä juoksentelee koiruuksissa,
juoruilee ja järsii riepuja ja nahankappaleita kylän rikkaläjiltä.
Mutta pelkäävätkin ne häntä, sillä Tabaqui on enemmän kuin kukaan
muu viidakossa herkkä menettämään järkensä, ja silloin se unohtaa
milloinkaan pelänneensä ketään, juoksennellen metsässä ristiin rastiin
puremassa kaikkea tiellensä sattuvaa. Tiikerikin pinttää piiloon
pikku Tabaquin hulluna kiertäessä, sillä hulluus on villin eläimen
häpeällisin onnettomuus. Me nimitämme tautia vesikauhuksi, mutta he
ovat sen nimeksi antaneet dewanee'n -- hulluuden -- ja pakenevat.
"Astu siis sisälle ja katso", vastasi isä Jolkka jäykästi; "mutta
täällä ei ole ruokaa".
"Sudelle ei", intti Tabaqui; "mutta näin halvalle olennolle
riittää kuiva luu juhla-ateriaksi. Onko meistä, gidurlog'ista
[shakaalikansasta], valitsijoiksi ja nirsoilijoiksi?"
Hän tepasteli luolan taustalle ja löydettyään kauriin luun, mihin oli
vielä jäänyt hiukan lihaa, istuutui vireästi rouhimaan sen päätä.
"Kiitos ja kunnia tästä hyvästä ateriasta", hän kehui huuliansa
nuoleskellen. "Ovatpa jalosukuiset lapsenne kauniita! Noin suuret
silmät! Ja noin nuoria vielä! Niinpä niin, olisihan minun pitänyt
muistaakin, että kuningasten lapset ovat miehiä alun pitäin."
Nähkääs, Tabaqui tiesi yhtä hyvin kuin kuka tahansa, ettei ole mitään
niin pahaenteistä kuin lasten kiitteleminen niiden kuullen; ja häntä
huvitti nähdä emo ja isä Jolkan kiusaantunut katsanto.
Tabaqui istui hiljaa, ilkikuristansa nauttien, ja virkahti sitten
pahansuovasti:
"Shere Khan, Iso Itse, on muuttanut metsästysaluettansa. Hän aikoo
nousevana kuukautena käydä riistansa tästä ylämaasta, niin kertoi hän
minulle."
Shere Khan oli Waingunga-joen partailla kahdenkymmenen mailin päässä
oleksiva tiikeri.
"Hänellä ei ole mitään oikeutta", -- aloitti isä Jolkka vihaisesti
--', "Viidakon Lain kautta hänellä ei ole mitään oikeutta vaihtaa
olosijojaan ilman asianmukaista varoitusta. Pelottaa mokoma jok'ainoan
otuksen kymmenen mailin alalta, ja minun -- minun täytyy näinä päivinä
hankkia saalista kahden edestä."
"Hänen äitinsä ei häntä suotta nimittänyt Lungriksi [Nilkuksi]",
puuttui rauhallisesti puheeseen emo Jolkka. "Häneltä on syntymästään
saakka yksi jalka ollut rampa. Senpä vuoksi hän on pyytänyt pelkkää
karjaa. Waingungan kyläläiset ovat häneen vihastuneet, ja hän on
tullut tänne vihastuttamaan meidän kyläläisiämme. Ne sitten penkomaan
häntä kauttaaltaan viidakosta hänen ollessaan tipo tiessään, ja meidän
on lapsinemme lähdettävä pakosalle, kun ruoho sytytetään palamaan.
Olemmepa totisesti kovin kiitollisia Shere Khanille!"
"Kerronko hänelle teidän kiitollisuudestanne?" kysyi Tabaqui.
"Ulos!" ärähti isä Jolkka. "Ulos pyyntiin herrasi matkassa. Olet jo
tehnyt kylliksi kiusaa yhden yön osalle."
"Minä menen", taipui Tabaqui tyynesti. "Voitte kuulla Shere Khanin
alhaalta tiheiköstä. Olisin voinut säästää itseltäni viestin vaivan."
Isä Jolkka kuunteli, ja pikku joelle viettävän laakson pohjukasta
nousi kuivaa, vihaista, marmattavaa vinkunan tuherrusta, jota pistelee
tiikeri silloin kun ei ole saanut siepatuksi mitään eikä piittaa vaikka
koko viidakko saa tämän tietoonsa.
"Hölmö!" tuhahti isä Jolkka. "Aloittaakin yön urakan
moisellac menoamisella! Luuleeko hän meidän kauriitamme lihavien
Waingunga-mulliensa laisiksi?"
"Hst. Ei se tän'iltana pyydä mullia eikä kaurista", arveli emo Jolkka.
"Ihmistä se." Vinkuna oli vaihtunut pörräävän kehräämisen tapaiseksi ja
tuntui tulevan joka ilmansuunnalta. Se ääni se hämmennyttää ulkosalla
nukkuvia puunhakkaajia ja mustalaisia, toisinaan juoksuttaen heidät
suoraa päätä tiikerin syliin.
"Ihmistä!" kertasi isä Jolkka kokonaan paljastaen valkeat
hammasrivinsä. "Huh! Eikö riitä vesikuopissa kovakuoriaisia ja
sammakoita, hänen tarvitsemattansa syödä ihmistä ja vielä meidän
maallamme!"
Viidakon Laki, joka ei koskaan syyttä säädä mitään, kieltää kaikki
pedot syömästä ihmistä muulloin kuin tappamisen tapahtuessa lasten
opastamiseksi tappamisen taidossa, ja silloinkin on pyytäminen
toimitettava oman lauman tai heimon metsästysalueen ulkopuolella.
Todellisena syynä tähän on se, että ihmispyynti ennemmin tai myöhemmin
saattaa paikalle norsujen selässä ratsastavia valkeita miehiä
pyssyineen sekä satoja ruskeita miehiä, joilla on matkassa gongeja
[rumpuja], raketteja ja soihtuja. Silloin kärsii jokainen viidakon
asukas. Pedot itse mainitsevat keskenänsä syyksi sen, että ihminen on
kaikista elollisista heikoin ja suojattomin, joten on urheilun kannalta
sopimatonta koskea häneen. Sanovat myös -- ja totta se onkin -- että
ihmisensyöjät käyvät kapisiksi ja menettävät hampaansa.
Kehrääminen paisui äänekkäämmäksi ja päättyi tiikerin hyökkäyksen
täysikurkkuiseen "aaarh!"-karjaukseen.
Sitten pääsi Shere Khanilta ulvahdus -- epätiikerillinen ulvahdus. "Hän
on iskenyt harhaan", huomautti emo Jolkka. "Mikä siellä onkaan hätänä?"
Isä Jolkka juoksi muutamia askelia ulos ja kuuli Shere Khanin
ryteikössä piehtaroiden ähisevän ja morajavan vimmastuneesti.
"Sillä hölmöllä ei ole ollut sen enempää älyä kuin syöksähtää
puunhakkaajain leirituleen ja polttaa jalkansa", murahti isä Jolkka.
"Tabaqui on hänen matkassaan."
"Jokin tulee ylös mäkeä", virkkoi äiti Jolkka kipristäen toista
korvaansa. "Käypä valmiiksi."
Pensaat kahahtelivat hiukan tiheikössä, ja isä Jolkka painalsi lanteet
alleen, valmiina hyppäykseen. Sitten, jos olisitte ollut katselemassa,
olisitte nähnyt mitä ihmeellisimmän ilmiön -- suden ehkäistynä keskellä
hyppäystänsä. Hän ponnahti ilmaan ennen kuin huomasi minkä kimppuun
oli hyökkäämässä, ja yritti sitten pysähdyttää vauhtiansa. Tuloksena
oli neljän tai viiden jalan korkuinen kohtisuora hyppy ja putoaminen
melkein paikalleen takaisin.
"Ihminen!" hän ärähti. "Ihmisen pentu. Katso!"
Ihan hänen edessään, pidellen matalasta oksasta, seisoi alaston
ruskea lapsonen, joka hädin kykeni kävelemään -- niin pehmoinen pikku
palleroisen pahainen kuin on konsanaan yön selkään suden luolalle
sattunut. Hän kohotti katseensa isä Jolkan kasvoihin ja nauroi.
"Onko se ihmisen pentu?" ihmetteli äiti Jolkka. "En ole sellaista
koskaan nähnyt. Tuo se tänne."
Omia penikoitaan siirtelemään tottunut susi pystyy tarpeen tullen
kantamaan munankin särkymättömänä suussaan, ja vaikka isä Jolkan leuat
likistivät lapsen selän väliinsä, niin ei ainoakaan hammas ollut edes
naarmua raapaissut, hänen laskiessansa pienokaisen alas penikkain
joukkoon.
"Onpa se pieni! Ja niin alaston, ja -- niin rohkea!" puheli emo
Jolkka leppeästi. Lapsukainen tungeksi penikkain lomitse päästäkseen
lämpöiseen turkkiin turvautumaan. "Ahei! Hän ottaa ateriansa toisten
keralla. Ja tämä siis on ihmisen penikka. Onkopahan konsanaan ollut
sutta, joka olisi saattanut kerskua ihmisen penikan löytyvän lastensa
seassa?"
"Olen kuullut tuolloin tällöin sellaista sattuneen, mutta en koskaan
meidän laumassamme enkä minun päivinäni", vastasi isä Jolkka. "Hän on
kauttaaltaan karvaton, ja voisin hänet tappaa jalkani kosketuksella.
Mutta katsos, hän tähyilee meihin eikä ole peloissaan."
Kuutamo sulkeutui luolan suulta, sillä Shere Khanin iso nelikulmainen
pää ja hartiat työntyivät aukkoon. Tabaqui vikisi hänen takanaan:
"Herra hyvä, herra hyvä, tänne sisälle se meni!"
"Shere Khan osottaa meille suuren kunnian", lausui isä Jolkka, mutta
hänen silmänsä säihkyivät suuttumusta. "Mitä Shere Khan tarvitsee?"
"Saaliini. Ihmisen penikka tuli tätä kautta", vastasi Shere Khan. "Sen
vanhemmat ovat pötkineet karkuun. Anna se minulle."
Shere Khan oli hyökännyt puunhakkaajanuotiolle, kuten isä Jolkka oli
sanonut, ja korventuneet käpälät kirvelivät vimmaa herättäen. Mutta isä
Jolkka tiesi, että luolan suu oli liian ahdas tiikerin päästä sisälle.
Jo nytkin olivat Shere Khanin hartiat ja etukäpälät hervottomat tilan
puutteesta kuten miehen, joka yrittäisi tapella tynnyrissä.
"Sudet ovat Vapaa Kansa", väitti vastaan isä Jolkka. "He ottavat
määräyksensä lauman Päältä eivätkä miltään riimukyljeltä
karjanraastajalta. Ihmisen pentu on meidän -- tappaaksemme, jos
tahdomme."
"Teidän tahtomisenne ja tahtomatta olemisenne! Mitä sinä siinä
tahtomisistanne latelet? Kautta tappamani sonnin, pitääkö minun nuuskia
röhötellä oikeudenmukaista riistaani sinun koiranluolastasi? Minä,
Shere Khan, se puhun!"
Tiikerin karjunta täytti luolan ukkosjyrinällä. Emo Jolkka ravistihe
irti penikoista ja hypähti esiin, silmät kahtena viheriänä kuuna
pimeästä leimuten Shere Khanin säihkyviä silmiä vasten.
"Ja minä, Raksha [Demoni], se vastaan. Ihmisen pentu on minun, Lungri
-- minusta minun! Häntä ei tapetakaan. Hän saa elää juostakseen lauman
mukana ja pyytääkseen lauman mukana; ja lopulta, kuulehan, sinä pienten
alastomien pentujen ahdistaja -- sammakonsyöjä -- kalansurmaaja --
hän metsästää sinua! Nyt lähdekin, taikka tappamani sambhurin kautta
(minä en syö mitään nälänkuoliasta karjaa) sinä menet takaisin äitisi
luo, sinä viidakon korvennettu peto, nilkumpana kuin olit maailmaan
tullessasi! Pois!"
Isä Jolkka katseli kohtausta hämmästyneenä. Hän oli melkein unohtanut
ne päivät, jolloin hän rehellisessä ottelussa viideltä muulta sudelta
voitti itselleen emo Jolkan, kun tämä juoksi laumassa eikä ollut
kohteliaisuudesta Demonin nimeä saanut. Shere Khan olisi saattanut
tehdä tenän isä Jolkalle, mutta hän ei voinut ryhtyä vastustamaan emo
Jolkkaa, jolla oli paikan edut puolellaan taistellakseen kuolemaan
asti. Muristen peräytyi hän sen vuoksi luolan suulta ja huusi
ulkoilmaan päästyänsä:
"Kukin koira haukkuu omalla kartanollaan! Saadaan nähdä, mitä lauma
sanoo tästä ihmisenpentujen elättämisestä. Pentu on minun, ja minun
hampaisiini hän lopuksi joutuu, te töyhtöhännät varkaat!"
Emo Jolkka heittäysi läähättäen penikkain keskeen, ja isä Jolkka
virkkoi hänelle vakavasti:
"Shere Khan puhuu tämän verran totta. Penikka on näytettävä laumalle.
Tahdotko vielä pitää hänet, äiti?"
"Pitää hänet!" henkäisi toinen. "Hän tuli alasti, yöllä, yksinään,
kovasti nälissään; kuitenkaan hän ei pelännyt! Katso, hän on jo
työntänyt syrjään yhden minun lapsistani. Ja tuo rampa teurastaja olisi
tappanut hänet ja pötkinyt Waingungalle, kyläläisten täällä kostoksi
pöyhiessä kaikki pesämme! Pitää hänet! Pidänpä totisesti. Makaa
alallasi, pikku sammakko. Voi sinua Mowglia -- sillä Mowgli Sammakko
olkoon nimesi -- tulee aika, jolloin sinä metsästät Shere Khania
niinkuin hän on sinua metsästänyt."
"Mutta mitähän sanoo laumamme?" aprikoitsi isä Jolkka.
Viidakon Laki määrää ihan tarkalleen, että susi saa naidessaan vetäytyä
pois laumastaan; mutta niin pian kuin hänen penikkansa kykenevät
koivilleen on hänen tuotava ne laumakäräjiin, joita yleensä pidetään
kerran kuussa täyden kuun aikana, jotta toiset sudet sittemmin voivat
ne todeta. Sen tarkastuksen perästä saavat penikat vapaasti juosta
missä mielivät, ja kunnes ovat ensimmäisen kauriinsa tappaneet, ei
mikään puolustelu kelpaa, jos täysikasvuinen lauman susi surmaa jonkun
heistä. Rangaistus on kuolema, jos murhaaja löytyy; ja jos ajattelette
hetkenkään, niin teidän täytyy käsittää, ettei voi toisin olla.
Isä Jolkka odotti, kunnes hänen penikkansa pystyivät hiukan juoksemaan,
ja sitten hän laumakokouksen yönä vei heidät ja Mowglin ja emo Jolkan
Käräjäkalliolle -- kivenjärkäleiden ja paasien kattamalle mäelle, missä
sata sutta saattoi piilotella. Akela, iso harmaa Yksinäinen Susi, joka
johti koko laumaa voimalla ja viekkaudella, makasi omalla lohkarellaan
pitkin pituuttaan, ja hänen alapuolellaan istui nelisenkymmentä kaiken
kokoista ja näköistä hukkaa, aina mäyränkarvaisista veteraaneista,
jotka kykenivät yksinään käsittelemään kaurista, nuoriin mustiin
kolmivuotiaisiin saakka, jotka luulivat kykenevänsä. Yksinäinen Susi
oli nyt vuoden ajan johtanut heitä. Hän oli nuoruudessaan kahdesti
pudonnut sudenkuoppaan, ja kerran oli hänet piesty ja heitetty raatona
makaamaan; hän siis tunsi ihmisten tavat.
Kalliolla puhuttiin peräti vähän. Penikat peuhtoivat ryhmänä keskellä
kehää, jossa heidän vanhempansa istuivat, ja tuon tuostakin pistäysi
joku vanhempi susi hiljaisesti jonkun penikan luo, silmäili häntä
tarkoin ja palasi sitten äänettömin askelin paikalleen. Toisinaan
joku emo työnsi penikkansa kauas ulos kuutamoon, ollakseen varma
siitä, ettei häntä ollut jätetty huomioon ottamatta. Akela huuteli
paadeltansa: "Te tunnette Lain -- te tunnette Lain. Katsokaa tarkoin,
oi sudet!" ja hätäilevät emot kertailivat: "Katsokaa -- katsokaa
tarkoin, oi sudet!"
Viimein -- ja emo Jolkan niskaharjakset nousivat tämän hetken tullessa
-- isä Jolkka työnsi "Mowgli Sammakon", kuten häntä nimitettiin,
keskukseen. Tämä istui siinä naurellen ja kuutamossa kimaltelevilla
kivikristalleilla leikkien.
Akela ei edes kohottanut päätänsä käpäliltään, vaan pitkitti
yksitoikkoista huutoansa: "Katsokaa tarkoin!" Louhikon takaa kuului
kumajavaa karjuntaa -- Shere Khanin ääni: "Pentu on minun. Antakaa se
minulle. Mitä tekemistä Vapaalla Kansalla on ihmisenpenikan kanssa?"
Akela ei korviansakaan höristänyt, ei muuta sanonut kuin: "Katsokaa
tarkoin, oi sudet! Mitä tekemistä Vapaalla Kansalla on kenenkään muun
kuin Vapaan Kansan käskyjen kanssa? Katsokaa tarkoin!"
Kuului jyrisevää murinaa monestakin kurkusta, ja muuan nuori
neljännellä vuodellaan oleva susi sinkosi takaisin Shere Khanin
kysymyksen Akelalle: "Mitä tekemistä Vapaalla Kansalla on
ihmisenpenikan kanssa?"
Säätääpä Viidakon Laki, että jos on kiistaa penikan hyväksymisestä
laumaan, niin häntä tulee puoltaa ainakin kahden laumaan kuuluvan
paitsi hänen isoansa ja emoansa.
"Kuka puoltaa tätä penikkaa?" kysyi Akela. "Vapaassa Kansassa kuka
puoltaa?" Ei kuulunut vastausta, ja emo Jolkka valmistaikse taisteluun,
jonka tiesi viimeiseksensä, jos siitä taistelu koituisi.
Sitten ainoa muu olento joka saa ottaa osaa laumakäräjiin -- Baloo,
uninen ruskea karhu, joka opettaa sudenpenikoille Viidakon Lakia: vanha
Baloo, joka saa kuljeskella missä mieli tekee, hän kun syö ainoastaan
pähkinöitä ja juuria ja hunajaa -- nousi takajaloilleen ja mörähti.
"Ihmisenpenikka -- ihmisenpenikka?" hän sanoi. "Minä puollan
ihmisenpenikkaa. Ei ole ihmisenpenikasta haittaa. Minulla ei ole
sanojen lahjaa, mutta minä puhun totta. Juoskoon hän lauman mukana, ja
pääsköön jäseneksi kuten toisetkin. Minä itse opetan häntä."
"Me tarvitsemme vielä toisen", huomautti Akela. "Baloo on puoltanut, ja
hän on nuorten penikkaimme opettaja. Kuka muu puoltaa kuin Baloo?"
Musta varjo pudottausi kehään. Tulija oli Bagheera, Musta Pantteri,
sysimusta kauttaaltaan, paitsi että pantterijuomut kuvastuivat
eräänlaisina vivahduksina kuten kiiltosilkin kudos. Jokainen tunsi
Bagheeran, eikä kenenkään mieli tehnyt satuttautua hänen polulleen,
sillä hän oli kavala kuin Tabaqui, rohkea kuin villi puhveli ja
hurjapäinen kuin haavoittunut norsu. Mutta ääni hänellä oli leppeä kuin
metsähunajan tippuminen puusta, ja talja untuviakin pehmoisempi.
"Oi Akela ja te Vapaa Kansa", hän kehräsi, "minulla ei ole puhevaltaa
kokouksessamme; mutta Viidakon Laki sanoo, että jos on tappamisen
kiistaa uuden penikan suhteen, niin sen penikan elämä voidaan ostaa
hinnan suorittamisella. Eikä Laki sano kuka saa hinnan suorittaa ja
kuka ei. Olenko oikeassa?"
"Hyvä! Hyvä!" huudahtelivat nuoret sudet, jotka ovat aina nälissään.
"Kuulkaa Bagheeraa. Penikka voidaan lunastaa. Niin sanoo Laki."
"Tietäen ettei minulla ole oikeutta puhua täällä pyydän lupaanne."
"Puhu vain", myöntyi parikymmentä ääntä.
"Alastoman penikan tappaminen on häpeä. Sitäpaitsi hänestä voi
kasvaneena koitua teille parempi otus. Baloo on puhunut hänen
puolestaan. Minäpä Baioon sanaan lisään mullin, ja lihavan, vasta
tapetun, ei puolta mailia täältä, jos Lain mukaan hyväksytte
ihmisenpenikan. Onko se vaikeata?"
Kymmenet äänet hälisivät: "Mitä sillä on väliä? Hän kuolee
talvisateisiin. Hän nääntyy auringon helteeseen. Mitä haittaa voisi
meillä olla alastomasta sammakosta? Juoskoon lauman mukana. Missä mulli
on, Bagheera? Otettakoon hänet laumaan." Ja sitten Akelan jyhkeä haukku
huusi: "Katsokaa tarkoin -- katsokaa tarkoin, oi sudet!"
Mowgli oli yhä syvästi kiintynyt kivileluihinsa eikä ollut
millänsäkään, kun sudet yksitellen käväisivät häntä tähyämässä. Vihdoin
he kaikki läksivät alas mäkeä mullin jakoon; jäljelle jäivät vain
Akela, Bagheera, Baloo ja Mowglin omaiset. Shere Khan yhä karjahteli
yön pimennossa, julmasti kiukuissaan siitä, ettei Mowglia ollut hänelle
luovutettu.
"Niin, karju vain", ähitteli Bagheera viiksiensä pielestä; "tulee aika,
jolloin tämä alaston olento panee sinut karjumaan toisella sävelellä,
jos minä ihmistä vähänkään tunnen".
"Teko oli hyvä", arveli Akela. "Ihmiset ja heidän penikkansa ovat
sangen viisaita. Hänestä saattaa aikanaan olla apua."
"Totisesti, apua silloin kun koituu kova tarvis; sillä kukaan ei voi
toivoa iän kaiken pystyvänsä laumaa johtamaan", huomautti Bagheera.
Akela ei vastannut. Hän ajatteli hetkeä, joka on jokaisen lauman
jokaisen johtajan edessä: jolloin voimat heikkenevät heikkenemistään,
kunnes sudet hänet viimein surmaavat ja uusi johtaja tulee sijalle --
vuorostaan surman saadakseen.
"Vie hänet", hän kehoitti isä Jolkkaa, "ja harjaannuta kuten Vapaan
Kansan jäsentä tulee".
Ja sillä tavalla Mowgli otettiin Seeoneen susilaumaan mullin hinnalla
ja Baloon puoltolauseella.
Nyt teidän täytyy tyytyä hyppäämään kymmenen tai yhdentoista pitkän
vuoden yli ja ainoastaan arvailemaan, millaista ihmeellistä elämää
Mowgli susien seassa vietti. Jos se kaikki nimittäin kirjoitettaisiin
historiaksi, niin kovinpa monta kirjaa siitä kertyisi. Pienoinen kasvoi
penikkain mukana, vaikka nämä tietysti olivat täysikasvuisia susia
melkein ennen kuin toinen oli lapsikaan. Isä Jolkka opetti hänelle
elinkeinoon kuuluvat seikat ja mitä mikin viidakossa merkitsi, kunnes
jokainen ruohon kahahdus, jokainen lämpöisen yöilman henkäys, jokainen
hänen päänsä yllä liihottelevien pöllöjen äännähdys, jokainen puuhun
tuokioksi laskeutuvan yökön kynnen raapaisu ja jokaisen lammessa
hypähtävän pikku kalan jokainen pulahdus merkitsi hänelle ihan yhtä
paljon kuin toimistotyönsä merkitsee liikemiehelle. Milloin ei
opiskellut, hän istui päivänpaisteessa ja nukkui, ja söi ja nukkui
taas; ollessaan pesun tarpeessa tai kuumissaan hän ui metsälammissa;
ja hunajaa halutessaan (Baloo hänelle ilmaisi, että hunaja ja pähkinät
olivat ihan yhtä maukasta syötävää kuin raaka liha) hän kiipesi sitä
hakemaan, ja tässä oli Bagheera opastajana. Bagheeralla oli tapana
lojua oksalla ja kutsua: "Tulehan, Pikku Veikko", ja ensimmältä Mowgli
kapuili kuin laiskiainen, mutta heittelihe sittemmin oksalta oksalle
melkein yhtä rohkeasti kuin harmaa apina.
Hän otti myös osaa laumakäräjiin, ja siellä hän havaitsi, että jos
hän tiukasti tuijotti johonkuhun suteen, niin tämän oli pakko luoda
katseensa toisaanne. Niinpä hän tuijotteli heihin huvikseen. Toisin
ajoin hän poimi ystäviensä tallukoista pitkiä okaita, sillä sudet
kärsivät kovasti piikeistä ja turkkiin tarttuneista takkiaisista.
Öisin hän puikkelehti alas rinnettä viljelysmaille ja tähysteli hyvin
uteliaana mökeissä asustavia kyläläisiä, mutta hän kaihtoi ihmisiä,
sillä Bagheera osoitti hänelle viidakkoon niin ovelasti kätkettyä
nelikulmaista salaluukulla varustettua laatikkoa, että hän oli vähällä
astua siihen, ja selitti hänelle, että se oli loukku.
Enemmän kuin mikään muu miellytti häntä lähteä Bagheeran matkassa
metsän pimeään, lämpimään sydämeen, nukkuakseen koko raukaisevan päivän
ja yöllä katsellakseen, miten Bagheera suoriutui pyynnissään. Bagheera
tappoi nälissään oikealta ja vasemmalta, ja samaten Mowgli -- yhdellä
poikkeuksella. Niin pian kuin hän iältään kykeni ymmärtämään, oli
Bagheera selitellyt hänelle, ettei hän saisi konsanaan koskea karjaan,
koska hänet oli mullin hengen hinnalla lunastettu laumaan. "Kaikki
viidakko on sinun", oli Bagheera puhellut, "ja sinä saat tappaa kaikkea
mihin voimasi pätevät; mutta lunastuksenasi olleen mullin tähden et
saa kuuna päivänä tappaa tai syödä karjaa, yhtä vähän nuorta kuin
vanhaakaan. Niin sanoo Viidakon Laki." Mowgli totteli uskollisesti.
Ja hän varttui, ja vantteraksi varttuikin, kuten ainakin poika, joka ei
tiedä mitään opetuksia päähänsä ajettavan ja jolla ei ole maailmassa
mitään muuta ajateltavaa kuin syöntiseikkoja.
Emo Jolkka mainitsi hänelle parina kertana, ettei Shere Khaniin sopinut
luottaa ja että hänen täytyisi jonakuna päivänä surmata Shere Khan;
mutta vaikka nuori susi olisi tuon neuvon alati muistanut, niin Mowgli
sen unohti syystä että hän oli vain poika -- sudeksi hän sentään olisi
itseään sanonut, jos olisi osannut puhua mitään ihmiskieltä.
Shere Khan satuttautui aina hänen polulleen viidakossa, sillä sikäli
kuin Akela oli vanhennut ja raihnaantunut, oli nilkku tiikeri
tekeytynyt läheiseksi ystäväksi lauman nuoremmille susille, ja
nämä seurasivat häntä tasataksensa rippeet; tämmöistä ei Akela
ikinä olisi sallinut, jos olisi rohjennut ulottaa valtansa oikeihin
rajoihin. Shere Khan mielisteli heitä ja kummaili, miten noin reimat
nuoret pyydystäjät saattoivat tyytyä kuolevan suden ja alastoman
ihmisenpenikan johdettaviksi. "Sanotaan", härnäili Shere Khan, "että te
ette käräjillä uskalla katsoa häntä silmiin"; ja nuoret sudet murisivat
niskaharjaksiaan pörhistellen.
Bagheeralla oli silmät ja korvat kaikkialla. Hän tiesi kaikesta tästä
hiukan, ja pariin kertaan hän moniaalla sanalla muistutti Mowglille,
että Shere Khan hänet jonakuna päivänä tappaisi. Mutta Mowgli
naureskeli ja vastasi: "Minulla on lauma ja sinut; ja Baloo, niin
laiska kuin onkin, saattaisi puolestani antaa iskun tai pari. Miksi
pelkäisin?"
Eräänä hyvin helteisenä päivänä Bagheera sai uuden aistimuksen --
jostakin kuulemastansa syntyneen. Kenties Sahi Piikkisika oli hänelle
kertonut; ainakin hän virkkoi Mowglille viidakon syvimmässä kätkössä,
pojan lojuessa pää Bagheeran kauniille mustalle taljalle painuneena:
"Pikku Veikko, kuinka useasti olen sinulle sanonut, että Shere Khan on
vihollisesi?"
"Niin monta kertaa kuin tuossa palmussa on pähkinöitä", vastasi
Mowgli, joka tietysti ei osannut laskea. "Entä sitten? Minua nukuttaa,
Bagheera, ja Shere Khan on pelkkää pitkää häntää ja äänekästä puhetta
-- kuten Mor Riikinkukko."
"Mutta nytpä ei ole aika nukkua. Baloo tietää sen; minä tiedän sen;
lauma tietää sen; ja hupsut, hupsut hirvetkin sen tietävät. Tabaqui
myös on sinulle kertonut."
"Ho hoo!" ylvästeli Mowgli. "Tabaqui poikkesi pakeilleni äskettäin
morkaten minua ihmisenpenikaksi ja kehnoksi multasienten penkojaksi;
mutta minä sieppasin Tabaquita hännästä ja mojautin mokomaa kahdesti
palmunrunkoon opettaakseni parempia tapoja."
"Tyhmästi tehty; sillä vaikka Tabaqui on ilkimys, niin hän olisi
kertonut sinulle jotakin perin tärkeätä. Avaa nuo silmät, Pikku Veikko.
Shere Khan ei uskalla tappaa sinua viidakossa; mutta muista, että
Akela on elähtänyt ja pian tulee päivä, jona hän ei pysty kaatamaan
kauristansa, ja silloin hän ei enää ole johtaja. Vanhuus myös vaivaa
monia niistä susista, joiden katselmuksessa olit ensimmäistä kertaa
käräjäpaikalle joutuessasi, ja nuoret sudet uskovat Shere Khanin
opettamina, että ihmisenpenikalla ei ole sijaa laumassa. Ennen pitkää
olet mies."
"Ja miksi ei mies juoksisi veljiensä matkassa?" kysyi Mowgli. "Olen
viidakossa syntynyt. Olen noudattanut Viidakon Lakia, eikä ole sitä
meikäläistä sutta, jonka käpälistä en ole okaa nykäissyt. Tokihan he
ovat veljiäni!"
Bagheera oikaisihe täyteen mittaansa ja ummisti silmänsä puolittain.
"Pikku Veikko", hän sanoi, "tunnustelehan leukani alta".
Mowgli ojensi voimakkaan ruskean kätensä ja tapasi pienen paljaan
täplän juuri Bagheeran silkkisen posken alta, missä kiiltävä karva
kätki jättimäiset lihakset.
"Yksikään ei viidakossa tiedä, että minä, Bagheera, kannan tuota
merkkiä -- kaulahihnan jälkeä; ja kuitenkin, Pikku Veikko, olen
ihmisten keskessä syntynyt, ja ihmisten keskessä emoni kuoli --
kuninkaallisen palatsin häkeissä Oodeyporessa. Tämänpä takia minä
sinusta käräjillä hinnan maksoin ollessasi pienoinen alaston pentu.
Niin, ihmisten keskessä minäkin synnyin. En ollut viidakkoa milloinkaan
nähnyt. Minua ruokittiin rautaisesta astiasta kankien takaa, kunnes
eräänä yönä tunsin olevani Bagheera -- Pantteri -- enkä mikään ihmisen
lelu, ja minä mursin lukon pahaisen yhdellä käpäläni iskulla ja
säntäsin metsään. Ja koska olin oppinut ihmisten tavat, sukeusi minusta
viidakossa kamalampi kuin Shere Khan. Eikö totta?"
"Kyllä", myönsi Mowgli; "koko viidakko pelkää Bagheeraa -- kaikki
paitsi Mowgli".
"Oh, sinä olet ihmisen penikka", sanoi Musta Pantteri hyvin hellästi;
"ja ihan kuten minä palasin viidakkooni, samaten täytyy sinun lopulta
mennä takaisin ihmisten luo, -- niiden ihmisten, jotka ovat veljiäsi,
-- ellei sinua käräjillä surmata".
"Mutta minkätähden -- minkätähden tahtoisi kukaan surmata minua?"
tiedusti Mowgli.
"Katso minuun", oli Bagheeran vastaus; ja Mowgli tähysteli häntä
vakaasti silmiin. Iso pantteri käänsi pois päänsä puolen minuutin
kuluttua.
"Sen tähden", hän virkahti, siirtäen käpäläänsä lehtikasassa. "Minäkään
en voi katsoa sinua silmiin, ja minä olen ihmisten keskessä syntynyt ja
minä rakastan sinua, Pikku Veikko. Muut ne vihaavat sinua, kun heidän
silmänsä eivät kykene kohtaamaan katsettasi; kun olet viisas; kun olet
nykinyt okaita heidän jaloistaan -- kun olet ihminen."
"En ole näitä seikkoja tiennyt", vastasi Mowgli jurosti; ja hän rypisti
tuuheita mustia kulmakarvojaan.
"Mitä sanoo Viidakon Laki? Iske ensin ja sitten käytä kieltäsi. Jo
huolettomuudestasi he sinut ihmiseksi tietävät. Mutta ole viisas.
Sydämeni sanoo, että kun Akelalta kerran ei tappo luonnistu, -- ja joka
ajossa hänen käy tukalammaksi nitistää kauriinsa, -- niin lauma kääntyy
häntä ja sinua vastaan. Ne pitävät silloin kokouksen Käräjäkalliolla,
ja silloin -- ja silloin -- mutta nytpä tiedän!" huudahti Bagheera
jaloilleen hypähtäen. "Mene sinä pian alas laaksoon ihmisten mökeille
ja ota tänne hiukan Punakukkaa, jota siellä kasvatetaan, jotta sinulla
ratkaisevana hetkenä on voimakkaampikin ystävä kuin minä tai Baloo tai
ne lauman jäsenet, jotka sinua rakastavat. Hanki Punakukkaa."
Punakukalla Bagheera tarkoitti tulta, mikään viidakon olento kun
ei tahdo nimittää tulta oikealla nimellään. Jokainen peto tuntee
kuolettavaa pelkoa sitä kohtaan ja keksii satoja tapoja sen kuvatakseen
kautta rantain.
"Punakukkaa?" toisti Mowgli. "Sitä kasvaa hämärissä heidän mökkiensä
seinustoilla. Kyllä haen."
"Siinä puhuu ihmisenpenikka", sanoi Bagheera ylpeästi. "Muista että
sitä kasvaa pienissä ruukuissa. Hanki joutuin sellainen ruukku ja pidä
sitä hallussasi tarpeen varalle."
"Hyvä!" tuumi Mowgli. "Minä lähden. Mutta oletko varma, oi Bagheerani"
-- hän pujotti käsivartensa komeaan kaulaan ja katsoi isoihin silmiin
syvälle -- "oletko varma siitä, että tämä kaikki on Shere Khanin työtä?"
"Minut vapauttaneen murtuneen lukon kautta, varma olen, Pikku Veikko."
"Sittenpä, minut lunastaneen mullin kautta, minä maksan tästä Shere
Khanille kaiken saamani ja ehkä hiukan ylitsekin", vakuutti Mowgli; ja
hän kapaisi pois.
"Sepä ihmistä. Ihmistä kaikki", jupisi Bagheera itsekseen, laskeutuen
jälleen makuulle. "Hohoi, Shere Khan, ei ole ollut mustempaa ajoa kuin
tuo sinun sammakonajosi kymmenen vuotta takaperin!"
Mowgli oli ehtinyt taivaltaa pitkät matkat metsää, samoten kiivaasti
ja sydän kuumana. Hän saapui luolalle ilta-usvan noustessa ja henkäili
syvään, alas laaksoon tähyillessään. Penikat olivat ulkosalla,
mutta emo Jolkka, luolan taustalla, tiesi läähätyksestä, että hänen
sammakkoansa jokin vaivasi.
"Mistä pulaa, Poju?" hän kysyi.
"On jonkun yökön lavertelua Shere Khanista", huusi toinen vastaukseksi.
"Minä metsästän kynnetyillä kentillä tänä yönä"; ja hän painausi alas
pensaikkoa laakson pohjukassa polvittelevalle joelle. Siellä hän
pysähtyi, sillä hän kuuli metsästävän lauman ulvonnan, kuuli vainotun
sambhurin ammumisen ja sitten mörähdyksen, kun kauris kääntyi päin
vihollisiansa. Nyt kuului nuorten susien häijyjä, katkeria ulvahduksia:
"Akela! Akela! Näyttäköön Yksinäinen Susi voimansa. Tilaa lauman
johtajalle! Hyppää, Akela!"
Yksinäinen Susi kai hyppäsi ja iski harhaan, sillä Mowgli kuuli hänen
hampaittensa loksahduksen ja sitten vingahduksen, kun sambhur kipeällä
sorkallaan potkaisi hänet nurin.
Mowgli ei odottanut enempää, vaan juoksi edelleen, ja ulvahdukset
heikkenivät takana hänen juostessaan vainiomäille, missä kyläläiset
asuivat.
"Bagheera puhui totta", hän läähätti, lymytessään erään mökin ikkunan
ääreen kasattuun rehuläjään. "Huominen päivä on Akelalle ja minulle
yhteinen."
Sitten hän painoi kasvonsa tiukasti ikkunanruutuun ja tähysteli
liedessä palavaa tulta. Hän näki mökkiläisen vaimon yöllä nousevan
ylös syöttämään sitä mustilla kokkareilla; ja kun aamu tuli ja usvat
levisivät valkeina ja kylminä, hän näki mökkiläisen pojan ottavan
savella laastitun pajukorin, täyttävän sen punaisenhehkuvilla sysillä,
pistävän sen vaippansa alle ja lähtevän tanhualle lehmiä hoitelemaan.
"Siinäkö kaikki?" tuumi Mowgli. "Jos penikka sen osaa tehdä, niin
eipä siinä pelkäämistä"; hän siis harppoi nurkan taa poikaa vastaan,
sieppasi ruukun hänen kädestään ja hävisi sumuun, pojan jollottaessa
pelosta.
"Ne ovat hyvin minun näköisiäni", mietti Mowgli, puhallellen ruukkuun
kuten oli nähnyt vaimon tekevän. "Tämäpä kuolee, ellen sille anna
syötävää"; ja hän sirotteli punaiselle hiillokselle risuja ja kuivia
kaarnankappaleita. Puolitiessä rinnettä hänet tapasi Bagheera,
aamukasteen helmeillessä kuukristalleina hänen turkissaan.
"Akela on iskenyt harhaan", kertoi pantteri. "Ne olisivat viime yönä
hänet tappaneet, mutta ne tarvitsivat sinua myös. Ne haeskelivat sinua
ylängöltä."
"Minä olin kynnetyillä kentillä. Valmis olen. Katso!" Mowgli näytti
tuliruukkua.
"Hyvä! Kuule, minä olen nähnyt ihmisten pistävän tuohon kuivan oksan ja
tuotapikaa puhkesi sen päähän Punakukkaa. Etkö pelkää?"
"En. Miksi pelkäisin? Nyt muistan -- jos ei se ole unta -- miten minä
ennen sutena oloani makasin Punakukan vieressä ja se oli lämmin ja
suloinen."
Kaiken päivää istui Mowgli luolassa tuliruukkuansa vaalien ja
sirotellen siihen kuivia oksia nähdäkseen mitä ne vaikuttaisivat. Hän
löysi mukavan karahkan, ja kun illalla Tabaqui tuli luolalle töykeästi
ilmoittamaan, että häntä tarvittiin Käräjäkalliolla, niin hän nauroi
kunnes Tabaqui luikki tiehensä. Sitten Mowgli yhä naureskellen lähti
käräjille.
Akela, Yksinäinen Susi, makasi paatensa vieressä merkkinä siitä, että
lauman johtajan paikka oli avoinna, ja Shere Khan rippeillä ruokittuine
susisaattueineen asteli edestakaisin ilmeisesti mielissään. Bagheera
makasi ihan Mowglin takana, ja tuliruukku oli Mowglin polvien välissä.
Kaikkien ollessa läsnä alkoi Shere Khan puhua -- sitä ei hän Akelan
parhaimmillaan ollessa olisi konsanaan rohjennut.
"Hänellä ei ole oikeutta", kuiskasi Bagheera. "Sano se. Hän on koiran
poika. Hän pelästyy."
Mowgli hypähti seisaalleen. "Vapaa Kansa", hän huusi, "johtaako
laumaa Shere Khan? Mitä tekemistä tiikerillä on johtajapaikastamme
päätettäessä?"
"Siihen nähden että johtajanpaikka vielä on avoinna, ja pyydettynä
puhumaan...", aloitti Shere Khan.
"Kuka on pyytänyt?" vastasi Mowgli. "Olemmeko me kaikki shakaaleja,
tätä karjanteurastajaa hännystelläksemme? Lauman johtaminen on
yksistään lauman asia."
Kuului ärähdyksiä: "Vaiti, sinä ihmisen penikka!" "Antakaa hänen
puhua. Hän on pitänyt Lakimme"; ja vihdoin lauman vanhemmat karjuivat:
"Puhukoon Kuollut Susi." Kun lauman johtaja on tapossaan epäonnistunut,
niin häntä kutsutaan Kuolleeksi Sudeksi niin kauan kuin hän elää, eikä
se aika ole pitkä.
Akela nosti vanhaa päätänsä väsyneesti:
"Vapaa Kansa, ja te myös, Shere Khanin shakaalit, kaksitoista kautta
olen teitä johtanut tappoon ja takaisin, eikä koko sinä aikana
ainoakaan ole joutunut loukkuun eikä tärveltynyt. Nyt olen iskenyt
harhaan tapossani. Te tiedätte kuinka se juoni punottiin. Te tiedätte
toimittaneenne minut koettelemattoman kauriin eteen, tehdäksenne
heikkouteni tunnetuksi. Se oli taitava temppu. Teillä on oikeus tappaa
minut tässä Käräjäkalliolla nyt. Kysynpä siis, kuka tulee tekemään
lopun Yksinäisestä Sudesta? Sillä se on Viidakon Lain mukaan minun
oikeuteni, että te tulette yksitellen."
Syntyi pitkällinen hiljaisuus, sillä yksikään susi ei halunnut
kahdenkamppailuun elämästä ja kuolemasta Akelan kanssa. Sitten
ärjyi Shere Khan: "Pyh! mitä me tästä hampaattomasta hupakosta? Hän
on tuomittu kuolemaan! Ihmisenpenikka se liian kauan on elänyt.
Vapaa Kansa, hän on alun pitäin ollut minun otukseni. Luovuttakaa
hänet minulle. Minä olen kyllästynyt tähän ihmissusi-hulluuteen.
Hän on jo kymmenen kautta häirinnyt viidakkoa. Luovuttakaa minulle
ihmisenpenikka; muutoin metsästän täällä aina, antamatta teille luun
siruakaan. Hän on ihminen, ihmisen lapsi, ja minä vihaan häntä luitteni
ytimiä myöten!"
Enemmän kuin puolet laumaa ulvoi: "Ihminen! Ihminen! Mitä on ihmisellä
tekemistä meidän kanssamme? Menköön hän omaan paikkaansa."
"Usuttamaan kaikki kylien väki meidän kimppuumme?" menosi Shere Khan.
"Ei; luovuttakaa hänet minulle. Hän on ihminen, eikä kukaan meistä voi
katsoa häntä silmiin."
Akela nosti taas päätänsä ja virkkoi: "Hän on nauttinut meidän
ravintoamme. Hän on nukkunut parissamme. Hän on ajanut meille riistaa.
Hän ei ole rikkonut ainoatakaan sanaa Viidakon Laista."
"Ja myös: minä maksoin hänen puolestansa mullikan, silloin kun hänet
otettiin laumaan. Vähäinen on mullikan arvo, mutta Bagheeran kunnia
on jotakin, minkä puolesta hän kenties taistelee", lausui Bagheera
suopeimmalla äänellään.
"Kymmenen vuotta takaperin maksettu mullikka!" ärisi lauma. "Mitä me
kymmenen vuotta vanhoista luista piittaamme?"
"Tai sitoumuksesta?" kysyi Bagheera, valkeat hampaat huulen alta
paljastuneina. "Oikeinpa on Vapaa Kansa nimenänne!"
"Mikään ihmisen penikka ei voi juosta viidakon väen matkassa", kiljui
Shere Khan. "Antakaa pois minulle!"
"Hän on meidän veljemme kaikessa paitsi vereltään", pitkitti Akela;
"ja te tapasitte hänet täällä! Olenpa tosiaan elänyt liian kauan.
Jotkut teistä ovat karjan syöjiä, ja toisien olen kuullut Shere
Khanin opettamina käyvän pimeinä öinä sieppomassa lapsia kyläläisten
kynnykseltä. Tiedän teidät siis raukoiksi, ja raukoille nyt puhun.
On varmaa, että minun täytyy kuolla, eikä minun henkeni ole minkään
arvoinen, muutoin tarjoaisin sen ihmisenpenikasta. Mutta lauman kunnian
vuoksi -- sen pikku seikan olette unohtaneet johtajatta ollessanne --
minä lupaan, että jos annatte ihmisenpenikan lähteä omaan paikkaansa,
niin minä en paljasta ainoatakaan hammasta teitä vastaan, kun kuolemani
hetki saapuu. Minä kuolen silloin taistelutta. Se säästää laumalta
ainakin kolme henkeä. Enempää en voi tehdä; mutta jos tahdotte, niin
minä pelastan teidät häpeästä, jota tuottaa virheettömän veljen
tappaminen, -- veljen, joka on Viidakon Lain mukaan laumaan puollettu
ja lunastettu."
"Hän on ihminen -- ihminen -- ihminen!" ärisi lauma; ja useimmat sudet
alkoivat keräytyä Shere Khanin ympärille, jonka häntä alkoi heilahdella.
"Nyt on juttu sinun käsissäsi", huomautti Bagheera Mowglille. "Me emme
voi tehdä enempää kuin tapella."
Mowgli nousi suoraksi seisomaan -- hiiliruukku käsissään. Sitten hän
ojensi käsivartensa ja haukotteli käräjäkansaa vasten kuonoa; mutta
hän oli suunniltaan vimmasta ja surusta, sillä, sutten tapaan, sudet
eivät olleet hänelle milloinkaan ilmaisseet, kuinka kiihkeästi he häntä
vihasivat. "Kuulkaapas!" hän huusi. "Ei tätä koirien ulinaa tarvita.
Olette tänä iltana niin moneen kertaan vakuuttaneet minut ihmiseksi
(ja totisesti olisin ollut sutena teidän kanssanne elämäni loppuun
asti), että tunnen sananne todeksi. Niinpä en enää kutsukaan teitä
veljikseni, vaan sag'iksi (koiriksi), kuten teitä ihminen nimittäisi.
Mitä te teette ja mitä ette, se ei ole teidän sanottavissanne. Minusta
se riippuu; ja nähdäksemme asian selvemmin olen minä, ihminen, tuonut
tänne hiukkasen sitä Punakukkaa, jota te koirat pelkäätte!"
Hän heitti hiiliruukun maahan. Muutamat hehkuvat hiilet sytyttivät
kuivan sammaltukon leimahtamaan räiskyvänä lieskana, ja koko neuvosto
peräytyi hyppivien liekkien tieltä kauhuissaan.
Mowgli työnsi kuivan karahkansa tuleen kunnes oksat leimusivat ja
räiskyivät, ja pyöritteli sitä luimistelevien susien keskessä.
"Sinä olet herra", supisi Bagheera. "Pelasta Akela kuolemasta. Hän on
aina ollut ystäväsi."
Akela, yrmeä vanha susi, joka ei ollut milloinkaan elämässään anonut
armoa, loi Mowgliin surkean katseen, pojan siinä seistessä ilkosen
alastomana, pitkä musta tukka liehumassa hartiain yli karahkan
loimossa, joka sai varjot hyppimään ja vipajamaan.
"Hyvä!" virkkoi Mowgli verkalleen tuijotellen ympärilleen. "Näen
olevanne koiria. Minä lähden seurastanne oman väkeni luo -- jos ne omaa
väkeäni ovat. Viidakko on minulta suljettu, ja minun täytyy unohtaa
puheenne ja toveruutenne; mutta minä tahdon olla armeliaampi kuin te
olette. Koska olin miltei veriveljenne, niin lupaan, että ihmisenä
ihmisten parissa ollessani en kavalla teitä ihmisille, niinkuin te
olette minut kavaltaneet." Hän potkaisi tulta jalallaan ja kipinät
sinkoilivat öiseen ilmaan. "Älköön koituko sotaa kenenkään laumaan
kuuluvan ja minun välillämme. Mutta minulla on velka maksettavana
ennen lähtöäni." Hän harppasi Shere Khanin eteen, joka istui tylsästi
vilkutellen silmiänsä liekeille, ja tarttui hänen leukatöyhtöönsä.
Bagheera seurasi tapaturmien varalta. "Ylös, koira!" huusi Mowgli.
"Ylös, kun ihminen puhuu, tai pistän taljaasi tulen!"
Shere Khanin korvat olivat Iitteinä kouristuneet taaksepäin ja hän
ummisti silmänsä, sillä näre roihusi kovin likellä.
"Tämä karjantappaja vakuutti tappavansa minut käräjillä, kun ei ollut
minua penikkana ollessani tappanut. Noin ja noin me koiria pieksämme
ollessamme ihmisiä. Liikautappas partakarvaakaan, Lungri, niin sullonpa
Punakukan alas kurkkuusi!" Hän huitoi Shere Khania rangalla päähän, ja
tiikeri vinkui ja uikutti hirveän pelon vallassa.
"Pyh! Korvennettu viidakkokissa -- laputa nyt! Mutta muista, että kun
ensi kerralla saavun Käräjäkalliolle kuten miehen pitää saapua, niin se
tapahtuu Shere Khanin talja pääni päällä. Akela taas käyköön elämään
vapaasti mielensä mukaan. Te ette tapa häntä, syystä ettei se ole
minun tahtoni. En myöskään luule teidän istuvan täällä kauemmin kielet
lerpallaan kuin olisitte mitäkin hyväisiä ettekä koiria, jotka minä
häädän matkoihinsa -- noin! Menkää!" Tuli roihusi hurjasti karahkan
kärjessä ja Mowgli hosui oikeaan ja vasempaan kehässä, niin että sudet
ulvoen kaikkosivat kipinäin poltellessa niiden turkkeja. Viimein oli
jäljellä ainoastaan Akela, Bagheera ja ehkä kymmenen Mowglin puolelle
asettunutta sutta. Silloin alkoi Mowglin sisuksia niin vihavoida, ettei
hän konsanaan ollut moista poltetta tuntenut, ja hän tavotteli ilmaa ja
nyyhkytteli, kyynelten karpaloidessa hänen poskillansa.
"Mitä tämä on? Mitä tämä on?" voihki hän. "En haluaisi jättää
viidakkoa, enkä tiedä mitä tämä on. Kuolenko minä, Bagheera?"
"Et, Pikku Veikko. Nuo ovat vain kyyneleitä, jollaisia ihmiset
käyttävät", selitti Bagheera. "Nyt tiedän, että sinä olet ihminen
etkä enää ihmisen penikka. Viidakko on tosiaankin suljettu sinulta
tästälähtein. Anna niiden valua, Mowgli. Ne ovat vain kyyneleitä." Ja
Mowgli istuutui itkemään katkerasti kuin sydän pakahtumaisillaan, eikä
hän ollut eläissään ennen itkenyt.
"Nyt", hän virkahti, "minä lähden ihmisten luo. Mutta ensin täytyy
minun lausua jäähyväiset emolleni"; ja hän riensi luolaan missä tämä
isä Jolkan kanssa asui, ja itki emonsa turkkia vasten painuneena,
neljän penikan ulvoessa surkeasti.
"Ettehän unohda minua?" sanoi Mowgli.
"Emme koskaan niin kauan kuin kykenemme vainua seuraamaan", vakuuttivat
penikat. "Tule vuoren juurelle ihmisenä ollessasi, niin me pakisemme
sinulle; ja me poikkeamme öisin vainiomäille kisailemaan kanssasi."
"Tule pian!" pyyteli isä Jolkka. "Oi, viisas pikku sammakko, tule pian
käymään; sillä me olemme vanhat, emosi ja minä."
"Tule pian", pyyteli emo Jolkka, "pienoinen alaston poikani; sillä
kuulehan, ihmisen lapsi, minä olen sinua rakastanut enemmän kuin omia
pentujani konsanaan".
"Minä tulen varmasti", lupasi Mowgli; "minä tulen levittämään Shere
Khanin taljaa Käräjäkalliolle. Älkää unohtako minua! Sanokaa kaikille
viidakossa, etteivät minua unohda!"
Päivä alkoi sarastaa Mowglin yksinään lähtiessä alas ylängön rinnettä
kohtaamaan niitä salaperäisiä olentoja, joita ihmisiksi nimitetään.