PYHÄKÖN PUHDISTUS. 2300 päivää. -- Dan. 8: 10--26.
Todellinen pyhäkkö. -- Saastuttaminen. -- Alus tai perustus. -- Kuinka
se "muserrettiin". -- Todistuksia roomalaiskatoolisista teoksista. --
Puhdistus ei tule olemaan täydellinen ennenkuin 2300 vuotta näyn
jälkeen. -- Kuinka ja mistä se alkoi, ja milloin se on määrätty
täyttymään. -- "Kultaiset astiat", totuudet täytyy asettaa paikoilleen.
Edellisessä luvussa olemme nähneet, että röyhkeä, omituinen "pieni
sarvi" Dan. 7: 8, 11, 20--26 on sama kuin "synnin ihminen" 2 Tess. 2: 3
ja Herramme Matt. 24: 15 ennustama "hävityksen kauhistus"; ja myöskin,
että samaa paavillista valtaa tarkotetaan Dan. 8: 9, 10, 23--25. Olemme
tutkineet riittävästi nykyiseen tarkotukseemme ja rajotettuun tilaamme
nähden, sen syntyä, sen luonnetta, sen hävittämisvallan kukistamista ja
sen lopullista hävittämistä, joka vielä kuuluu tulevaisuuteen.
Nyt tahdomme tarkastaa toista ennustusta, joka selvästi osottaa sitä
erityistä väärää oppia eli peruseksytystä, joka johti tämän
järjestyksen täydelliseen hylkäämiseen Herramme puolelta ja teki sen
hänen silmissään hävityksen _kauhistukseksi_. Se ennustus, joka nyt
tulee tarkastettavaksi, osottaa edelleen ajan, jolloin totinen
seurakunta, vihkiytynyt luokka -- pyhät -- tulevat puhdistettaviksi
paavikunnan alkuunpanemista ilkeistä saastutuksista.
Edellisen luvun osottaessa meille odotuksen päiviä ja pyhän tai
pyhäkköluokan puhdistamista, osottaa tämä ennustus vuosiluvun, jolloin
pyhien uskovaisten valiojoukko tulisi kokonaan vapautumaan
paavillisista saastaisuuksista, eksytyksistä, y.m., ja ajan, jolloin
ryöstetyt "kultaiset astiat" tahi kallisarvoiset totuudet tulisivat
annettaviksi takaisin tälle pyhälle tai pyhäkköluokalle.
Seuraavassa esitämme Dan. 8: 10--26: "Ja se suureni aina taivaan
sotajoukkoon asti [saaden vallan koko seurakunnan yli], ja heitti osan
siitä joukosta ja taivaan tähdistä maahan ja tallasi ne. Ja se kasvoi
suureksi sotajoukon päämieheen asti. [Se omisti itselleen kunniaa ja
arvoa, ja sovitti itseensä ennustuksia ja arvonimiä, jotka kuuluvat
Kristukselle Jeesukselle, todelliselle Päämiehelle, eli Ruhtinaalle eli
seurakunnan Päälle.] Ja se otti häneltä [Kristukselta] pois
_jokapäiväisen uhrin_, ja _hänen pyhyytensä paikka_ heitettiin pois. Ja
jokapäiväisen uhrin ohella annetaan sotajoukko alttiiksi rikoksen
tähden (ruots. k.). Ja se sarvi heittää totuuden maahan, ja toimittaa
ja menestyy."
"Ja minä kuulin yhden pyhän puhuvan, ja se pyhä sanoi sille puhuvalle:
'kuinka kauaksi käy näky jokapäiväisestä uhrista ja hävityksestä, että
pyhäkkö ja sotajoukko annetaan tallattavaksi?' Ja hän sanoi minulle:
'kahdeksi tuhanneksi ja kolmeksi sadaksi illaksi ja aamuksi [päiväksi];
sitten pyhäkkö jälleen puhdistetaan'" (engl. k.).
"Ja tapahtui, kun minä, Daniel, näin sen näyn ja pyysin sitä
ymmärtääkseni; niin katso, edessäni seisoi miehen muotoinen. Ja minä
kuulin ihmisen äänen Ulain (virran) keskellä, ja se huusi ja sanoi:
'Gabriel, selitä tälle se näky!' Ja hän tuli aivan liki minua; ja hänen
tullessansa peljästyin minä ja lankesin kasvoilleni. Ja hän sanoi
minulle: 'tarkkaa ihmisen poika! sillä näky koskee lopun aikaa!' Ja kun
hän puhutteli minua, vaivuin minä kasvoilleni maahan; mutta hän rupesi
minuun ja asetti minut seisomaan. Ja hän sanoi: 'katso, minä ilmotan
sinulle, mikä on tapahtuva vihan lopulla; sillä se koskee lopun aikaa!'
"Se kaksisarvinen oinas, jonka näet, on Median ja Persian kuninkaat. Ja
se karvainen kauris on Kreikan kuningas; ja se suuri sarvi, joka oli
sen silmäin välissä, se on ensimäinen kuningas. Ja että se särkyi ja
neljä nousi sen sijaan (merkitsee): neljä valtakuntaa on nouseva
kansasta, mutta ei niin voimallista kuin hän. Ja heidän valtakuntansa
lopulla, kun pahantekijät täyttävät määränsä [vertaa 1 Moos. 15: 16],
nousee rohkea ja juonikas kuningas [paavikunta]. Ja hän on voimallinen,
vaan ei omasta voimastansa. [Paavikunta vahvisti itseänsä käyttämällä
eurooppalaisten eri valtakuntien voimaa.] Ja ihmeellisesti hän
hävittää ja menestyy ja toimittaa; ja hän hävittää [tai viettelee
uskottomuuteen] voimalliset ja pyhäin kansan [pyhät]. Ja kavaluutensa
kautta menestyy hänen petoksensa; ja hän paisuu sydämessänsä, ja
äkkiarvaamatta hän monta hävittää; ja hän nousee [Antikristuksena]
ruhtinasten ruhtinasta vastaan; mutta ilman kädettä hän muserretaan. Ja
näky illasta ja aamusta [että niitä olisi 2,300 puhdistamiseen], josta
puhuttiin, on tosi; mutta sinä salaa tämä näky, sillä se koskee
kaukaisia päiviä!"
Emme aijo yksityiskohtaisesti selittää oinasta, kaurista, sarvia, y.m.,
joita mainitaan näissä ja edellisissä värssyissä, sillä uskomme, että
se on jo tehty selväksi. Me olemme jo nähneet, että Roomaa, jota
käsitellään erityisenä petona, omine sarvineen 7 luvussa, ja kuvan
säärinä ja jalkoina 2 luvussa, tässä (8 luvussa) käsitellään
kreikkalaisen "kauriin" toisena sarvena, joka, tultuansa suureksi
etelään ja itään päin, maallisena eli keisarillisena Roomana, oli
muutoksen alainen, jolloin siitä tuli paavillinen Kooma, josta se
kasvoi "suureksi sotajoukon päämieheen asti"; s.o. siitä tuli
kirkollinen voima tai valta sotajoukkojen eli kansan yli. Ja samaa
menettelytapaa, käsitellä Rooman valtakuntaa haarana eli kasvaimena
kreikkalaisen valtakunnan osista, seurataan 11:kin luvussa
historiallisessa ennustuksessa. Jokapäiväisen uhrin, joka tässä
mainitaan, otaksutaan yleisesti tarkottavan juutalaisten jokapäiväistä
eli alituista polttouhria Jerusalemissa. Ja tämän jokapäiväisen uhrin
poistaminen on, niinkuin jo aikaisemmin on kerrottu, luettu Antiokus
Epifanuksen syyksi. Ennustus sivuuttaa kumminkin esikuvauksellisen
temppelin tai Pyhäkön ja esikuvalliset polttouhrit ja tarkottaa
vastakuvallista Pyhäkköä eli Jumalan temppeliä, kristillistä
seurakuntaa (2 Kor. 6: 16) ja vastakuvallista polttouhria, Kristuksen
ansiokasta uhria, joka on tehty kerta kaikkien edestä ijankaikkisiksi
ajoiksi -- ollen siis alituinen, aina vaikuttava uhri koko maailman
syntien edestä.
Paavikunta ei todellisuudessa poistanut tai kumonnut Kristuksen
alituista uhria, mutta tämä järjestelmä syrjäytti sen esittämänsä
väärän opin kautta, mikä vähitellen, mutta lopulta kumminkin
täydellisesti, syrjäytti Kristuksen _alituisen_ ja aina vaikuttavan
uhrin. Tämä väärä oppi on tunnettu nimellä Messu eli Messu-uhri.
Protestantit käsittävät ylipäänsä vallan väärin tämän niin kutsutun
sakramentin. He otaksuvat sen ainoastaan eräänlaiseksi Herran
ehtoollisen viettämis_muodoksi_, jonka roomalaiskatoliset ovat
omaksuneet. Toiset käsittävät sen jonkillaiseksi erityiseksi
rukoukseksi. Mutta nämä otaksumiset ovat kokonaan väärät.
Roomalaiskatolinen oppi Messusta on seuraava: Kristuksen kuolema, niin
he väittävät, poisti aadamilaisen eli alkuperäisen synnin, mutta sitä
ei saata sovittaa päivittäisiin erehdyksiimme, heikkouksiimme,
synteihimme ja laiminlyömisiimme; se ei ole _alituinen uhri_, ainainen
ansio kaikkien syntiemme edestä, ainaisesti riittävä ja vaikuttava,
vaatteen tavalla peittävä jokaisen syntisen ja jokaisen synnin, niin
että katuvainen saattaa palata yhteyteen Jumalan kanssa. Sellaisia
syntiä varten asetettiin Messu-uhri; paavilaiset pitävät sitä Golgatan
uhrin kehityksenä. Joka kerta kun Messu kannetaan esille uhrina,
uhrataan, väittävät he, Kristus _uudelleen_ erityisten henkilöiden ja
syntien edestä, joihin messua toimittava pappi sisimmässänsä sen
sovittaa.
Sen Kristuksen, joka siten on uhrattava uudelleen, "luo" virkaatekevä
pappi ensin vehnäleivästä ja viinistä. Ne ovat aivan tavallista leipää
ja viiniä, kunnes ne pannaan alttarille, jolloin määrätyt asetussanat,
niin väitetään, muuttavat leivän ja viinin Kristuksen _todelliseksi_
lihaksi ja vereksi. Nyt ne eivät enää ole leipää ja viiniä,
vaikka ne edelleen näyttävät samoilta. Tätä muutosta kutsutaan
_transsubstantiationiksi_ -- aineen muutokseksi. Nuo viisi latinalaista
taikasanaa, jotka, niinkuin väitetään, aikaansaavat muutoksen leivässä
ja viinissä _todelliseksi_ lihaksi ja vereksi, ovat: "Hoc est autem
corpus meum." [Suomeksi: Tämä on minun ruumiini. S. h.] Väitetään kenen
papin tahansa voivan tällä tavalla luoda _uudestaan_ Kristus lihassa,
uhrattavaksi _uudelleen_. Ja kun Kristus siten on tullut luoduksi,
soitetaan kelloa, ja pappi ja kansa laskeutuvat polvilleen palvomaan ja
rukoilemaan leipää ja viiniä, jota he nyt pitävät itse Kristuksena. Kun
tämä on tehty, murretaan leipä (Kristuksen todellinen liha, joka, kuten
sanotaan, on aistimilta peitossa). Kristus teurastetaan eli _uhrataan_
siten _uudelleen_ ja uudelleen lukemattomia kertoja erityisten syntein
edestä, joita tällä keinoin koetetaan pyyhkiä pois.
Pannakseen käytäntöön tämän mahdottoman opin, ja koettaakseen saada sen
johdonmukaiseksi, ovat roomalaiskatoliset kirkolliskokoukset antaneet
ulos lukuisia ja pitkiä päätöksiä ja selityksiä ja viisaat (?)
jumaluusoppineet ovat kirjoittaneet tuhansia kirjoja. Näissä opetetaan,
että jos pisara "verta" (viiniä) läikkyy yli, on se tarkasti
säilytettävä ja poltettava ja tuhka on haudattava pyhään maahan; ja
samoin on leivänkin (Kristuksen ruumiin) laita; ei murunenkaan siitä
saa mennä hukkaan. Pidetään tarkkaa huolta, ettei kärpänenkään saa
tulla "vereen" (viiniin), ja ettei rotta tahi koira saa murustakaan
murretusta "lihasta" (leivästä). Ja T:ri Dens, heidän johtavia
teoloogejaan, huomauttaa selittäen, että "rotta tai koira, joka syö
sakramenttiaineista, ei syö niitä sakramentteina; kumminkin
todistetaan, ettei _Kristuksen ruumis sellaisessa tapauksessa lakkaa
olemasta_ aineissa." [Dens, Tract de Euchar., N:o 20, siv. 314]
Roomalais-katolinen (amerikkalainen) katkismus esittää tämän opin
seuraavasti: --
'_Kysymys_. Mikä on pyhä eukaristi (ehtoollinen)?
_Vastaus_. Se on sakramentti, joka sisältää Jeesuksen Kristuksen
RUUMIIN JA VEREN, SIELUN ja JUMALUUDEN, leivän ja viinin muodossa ja
niiden _näköisinä_.
K. Eikö se ole leipää ja viiniä, jota ensin asetetaan alttarille messun
viettämistä varten?
V. Kyllä, se on aina leipää ja viiniä, siksi kunnes pappi lausuu
asettamissanat messun aikana.
K. Mitä tapahtuu näiden sanojen vaikutuksesta?
V. Leipä muuttuu Jeesuksen Kristuksen RUUMIIKSI, ja viini hänen
VEREKSEEN.
K. Kuinka tätä muutosta nimitetään?
V. Sitä nimitetään transsubstantiationiksi, mikä merkitsee, toisen
_aineen_ muuttumisesta toiseksi.
K. Mikä Messu on?
V. Messu on uuden lain lakkaamaton ["päivittäinen" eli "alituinen"]
uhri, jossa Herramme Kristus _uhrautuu_ papin kautta verettömällä
tavalla, leivän ja viinin muodossa taivaalliselle Isällensä _niinkuin_
hän kerran uhrautui ristillä verisellä tavalla.
K. Mikä on erotus messun uhrin ja ristin uhrin välillä?
V. Messun uhri on oleellisesti sama [samanlainen] kuin ristinkin uhri,
ainoa erotus on uhraamisen _tavassa_.
K. Mitä vaikutuksia messulla on lepytys [täydentämis]-uhrina?
V. Sen kautta saamme Jumalan laupeudesta, ensiksi, armoa sydämen
murtumiseen ja katumusta syntein anteeksi saamiseen; toiseksi
anteeksiannon ajallisista rangaistuksista, joita synneistämme olemme
ansainneet.
K. Keihin sovitetaan messun hedelmät [edut]?
V. Yleiset hedelmät sovitetaan koko kirkkoon, sekä eläviin että
kuolleisiin; _erityiset_ hedelmät sovitetaan, ensiksi, pääasiallisesti
pappiin, joka pitää messun, senjälkeen niihin, joiden puolesta hän
uhraa; ja, kolmanneksi, niihin, jotka hartaudella ovat olleet mukana
[s.o. niihin, jotka ovat kuunnelleet messua kirkonkävijöinä].'
Sama lähde sanoo: "Uhraaja on _pappi_; maallinen aine, joka uhrataan,
kutsutaan _uhriksi_; paikkaa, missä uhrataan, sanotaan _alttariksi_.
Nämä neljä -- _pappi, uhri, alttari_ ja _uhraaminen_ -- ovat
erottamattomia; kukin näistä kaipaa toistaan."
Selittäen kirkonmenoja, sanoo se jälleen papista: "Sen jälkeen lausuu
hän salaperäiset asettamissanat, rukoilee polvistuen, ja nostaa pyhän
ruumiin ja pyhän veren päänsä yli. Kelloa soitettaessa rukoilee kansa
polvillansa, lyö rintoihinsa merkiksi syntiensä katumisesta. Pappi
rukoilee Jumalaa _armollisesti_ OTTAMAAN VASTAAN UHKIN."
Me päätämme tämän aineen todistelun seuraavalla lyhyellä otteella
Tridentin kokouksen kanoneista (kirkkosäännöistä) [Consil Trid. Sess.
22 De Sacrificio Missoe]:
Kanoni 3. "Jos joku sanoo, että messu on ainoastaan ylistys ja
kiitosjumalanpalvelus tahi ainoastaan muiston viettäminen ristillä
tapahtuneesta uhrista, eikä [_itsessään_] lunastusuhri [s.o. uhri, joka
itse aikaansaa _täydennyksen_ syntein edestä]; tahi että se hyödyttää
ainoastaan sitä, joka ottaa sen vastaan, ja ettei sitä saa _uhrata_
elävien ja kuolleitten, syntien, rangaistusten ja muitten
välttämättömien asiain edestä täydennyksenä, hän [joka kieltää tämän
_uhrin_ voiman] olkoon kirottu."
Siten näemme selvästi, että paavikunta on pannut väärän tai petollisen
uhrin tuon ainoan, ijankaikkisen, täydellisen, kerta kaikkiaan annetun
Golgatan uhrin sijaan, jota ei koskaan uudisteta. Tällä tavoin otti
paavikunta pois Kristuksen työn ansion, minkä mukaan se, oikeutta
myöten, on katsottava alituiseksi uhriksi, panemalla sijaan omien
pappiensa tekemän petoksen. On turhaa tässä mennä yksityiskohtiin
mikäli ne koskevat syytä, miksi paavikunta kieltää ja syrjäyttää
totisen Ainaisen Uhrin ja panee "kauhistuksen", Messun, sen sijalle;
sillä useimmat lukijoistamme tietävät, että tämä oppi, minkä mukaan
pappi Messussa tekee syntien edestä uhrin, jota ilman ei niitä pyyhitä
pois, eikä voida välttää niiden rankaisemista, on pohjana roomalaisen
kirkon monille keksinnöille kiristääkseen rahaa kansalta
tuhlaavaisuuteensa ja ylellisyyteensä. "Rippi", "anne" ja kaikki
erilaiset luulotellut edut, suosion osotukset, oikeudet ja vapaudet,
olkootpa sitten elävien tai kuolleitten edestä, kaikki perustuvat
tuohon rienaavaan oppiin Messusta, joka on luopumuksen perusoppi. Sen
vallan ja voiman nojalla, jonka Messu-uhri antaa _papeille_, kansa
juuri hyväksyy heidän muutkin rienaavat väitteensä, joiden mukaan
heillä muka on, ja he harjottavat erilaisia etuoikeuksia, jotka
kuuluvat ainoastaan Kristukselle.
Todistukseksi tämän opin luonteen pohjaperustuksesta huomattakoon, että
vaikka uskonpuhdistus Saksassa ja Sveitsissä alkoi taistelun anteita
vastaan, kysymys kumminkin pian alkoi koskea _transsubstantiationia_ --
Messu-uhria. Uskonpuhdistuksen kulmakivi oli, että Kristus yksin,
Golgatalla tapahtuneen uhrinsa tähden, aikaansai syntien anteeksi
antamisen, eikä sitä niin ollen saatu anteitten, ripin ja messujen
kautta. Sanalla sanoen, Messua koskeva kysymys oli melkein kaikkien
Rooman vainojen perustuksena. Piispa Tilotson huomauttaa: Tämä
[transsubstantiationi -- Messu] on roomalaisessa kirkossa ollut suurena
_polttavana_ pääkappaleena; ja niin mahdoton ja järjetön kuin se onkin,
on sen kieltämisen vuoksi tapettu useampia kristityitä kuin kentiesi
heidän uskontonsa kaikkien muitten pääkappalten kieltämisen vuoksi
yhteensä.
Luonnollisesti väittävät katolilaiset, että Kristus ja apostolit
asettivat messun; mutta aikaisintaan sen mukaan kuin me olemme olleet
tilaisuudessa huomaamaan, mainittiin siitä kirkolliskokouksessa
Konstantinopolissa, vuonna 381 j.K. Kumminkaan ei vuosilukua tämän
saastaisen eksytyksen alkamiselle ole erityisesti kosketeltu
ennustuksessa, paitsi että paavikunta tämän peruseksytyksen johdosta
tuli "hävityksen kauhistukseksi", ennenkuin se sellaisena "asetettiin"
valtaan, joka, niinkuin olemme nähneet, tapahtui 539 j.K.
Ennustus selittää: "Otti häneltä [Kristukselta] pois jokapäiväisen
uhrin", ja lisää sen jälkeen: "ja hänen pyhyytensä _paikka_ heitettiin
pois." Se paikka tai _perustotuus_, jolle oikealla tavalla vihkiytynyt
luokka tai pyhäkkö-luokka on rakennettu, on, että Herramme Jeesus, oman
uhrinsa kautta, on lunastanut kaikki, ja tulee täydellisesti
pelastamaan kaikki ne jotka hänen kauttaan tulevat Jumalan luokse,
ilman toista välittäjää, ilman pappia, piispaa, paavia tai muuta uhria;
sillä mikä muu uhri tahansa, on Jumalan silmissä kauhistus, koska
Kristuksen suuri lunastus-uhri sen kautta pidetään riittämättömänä. --
Hebr. 1: 25; 10: 14.
Oppi lunastuksesta on Pyhäkön eli pyhän temppelin -- vihkiytyneen
seurakunnan perustus. Ja kun tämä "jokapäiväinen" uhri syrjäytettiin,
lakkautettiin eli kukistettiin Messun kautta, silloin seurasi se paha,
mitä profetta oli ennustanut. Sotajoukko (nimikristityt) jätettiin
eksytykselle, he kun olivat alttiit sen väärälle järjestelmälle, joka
korotti itsensä (päänsä, paavin, henkilössä) sotajoukon ruhtinaaksi eli
hallitsijaksi. "Ja se heittää _totuuden_ maahan" ja samalla osan siitä
joukosta ja taivaan tähdistä, eli opettajista, jotka pitivät kiinni
totuudesta eivätkä tahtoneet yhtyä sen kanssa rikkomuksen tiellä. Ja,
niinkuin edellisessä luvussa olemme nähneet, oli sillä ihmeellinen
menestys toimissaan.
Kun kerran kristillisen uskon pääperustus siten syrjäytettiin, onko
sitten ihmettä, että suuri luopumus meni sellaisiin pahuuden
syvyyksiin, kuin se meni? Toinen eksytys johti toiseen, kunnes
totuudesta ja jumalisuudesta oli jälellä ainoastaan ulkonainen muoto;
ja hävittävä kauhistus istuutui Jumalan temppeliin, saastuttaen sekä
Pyhäkön että sotajoukon, ja kohotti päänsä Kristuksen käskynhaltijaksi
eli sijaiseksi.
Keskellä näitä hävityksen kauhistuksen menestymisen näkyjä kuulee
Daniel pyhimysten, pyhien, kysyvän: "Kuinka kauaksi käy näky
jokapäiväisestä uhrista ja hävityksestä, että pyhäkkö ja sotajoukko
annetaan tallattavaksi?" Siitä asti kuin kauhistus asetettiin, on ollut
pyhimyksiä, jotka huomasivat sen luonteen ja sen saastutukset joko
selvemmin tai hämärämmin, ja sellaiset ovat innokkaasti etsineet valoa
ja huutaneet Herran puoleen: Oi Herra, kuinka kauan tallataan totuus
lokaan, ja eksytysten, rienaamisten ja kauhistusten sallitaan menestyä?
-- Kuinka kauan saa Antikristus, "juopuneena pyhimyksien ja Jeesuksen
todistajain verestä", ja erinomaisesta menestyksestänsä, jatkaa
kansojen juovuttamista ja pettämistä? (Ilm. 17: 2, 6; 14: 8; 18: 3.) Ja
edeltäpäin nähden heidän, ja Danielin ja meidän kysymyksemme, antoi
Jumala vastauksen uudelleen lähettiläänsä kautta. Ja vaikkei sanamuotoa
saatettukaan ymmärtää ennen lopun aikaa, antoi kumminkin ajan
määrääminen eli rajottaminen sekä toisille että Danielille sen
vakuutuksen, että Jumalalla on asema täydellisesti käsissään, niin
ettei mitään saata tapahtua, jota hän ei voi ja tahdo johtaa aikanaan
parhain päin. Tämä vastaus ei ilmaise puhdistustyön alkamista, vaan
ajan, jolloin se pääasiallisesti olisi päättynyt. Se kuuluu
seuraavasti. --
"Kahdeksi tuhanneksi ja kolmeksi sadaksi illaksi
ja aamuksi; sitten pyhäkkö pannaan jälleen
oikeaan tilaansa."
Tätä ajanmääräystä tutkiessa pistää heti tutkijan silmiin, ettei tässä
voida tarkottaa kirjaimellisia päiviä; sillä kaksi tuhatta kolmesataa
kirjaimellista päivää olisi vähemmän kuin seitsemän vuotta, ja
kumminkin ulottuu ennustus silminnähtävästi koko tuon pitkän ajanjakson
yli, jona pyhäkkö saastutettiin ja totuus tallattiin maahan. Taasenkin
huomaamme, että on ennustettu, että nämä 2300 päivää tulevat päättymään
jossain kohdassa sitä aikaa, jota nimitetään "lopun ajaksi"; sillä
Gabriel sanoi: "Tarkkaa, ihmisen poika! sillä näky koskee lopun aikaa",
ja jälleen: "Katso, minä ilmoitan sinulle, mikä on tapahtuva vihan
lopulla; sillä se koskee lopun aikaa".
Selityksessään toistaa Gabriel koko näyn ja selittää osittain eri
vertauskuvat, jonka jälkeen hän lopettaa vakuuttaen, että 2300 päivää
on koko ajan oikea määrä.
Daniel, joka erityisesti ajatteli Israelia ja Jumalan isille antamien
lupausten täyttymistä, käsitti, että kaikki kuulemansa ei saattanut
tapahtua 2300 kirjaimellisessa päivässä, etenkin kun Gabriel sanoi
hänelle: "Mutta sinä, salaa näky, sillä se koskee _kaukaisia_ päiviä".
Ja vaikkei hän tiennyt, kuinka pitkä kukin vertauskuvallinen päivä
tulisi olemaan, tuli hänen sydämensä sairaaksi ajatellessaan kaikkea
sitä pahaa, joka tulisi kohtaamaan Jumalan kansaa -- vaikkei hän
nähnytkään tämän nimen siirtymistä lihalliselta Israelilta
hengelliselle Israelille. Me luemme: "Mutta minä, Daniel, raukesin ja
sairastin päiväkausia"; ja "olin hämmästynyt siitä näystä, eikä kukaan
sitä ymmärtänyt." Ja onni oli Danielille ja kaikille Jumalan lapsille
siitä ajasta alkain lopun aikaan asti, ettei tämän näyn kauheaa
merkitystä paavillisesta vallasta ja vainosta ja pyhien kärsimyksistä
selvemmin ilmoitettu edeltäkäsin. Meidän laupias taivaallinen Isämme,
vaikka onkin halukas koettelemaan kansaansa murheen ja koettelemuksen
pätsissä, valmistaakseen kansan tuohon ylenpalttiseen ihanuuden
voimaan, joka on luvattu, toimii meihin nähden seuraavassa lauseessa
lausutun periaatteen mukaan: "Riittää kullekin päivälle oma vaivansa."
Daniel, jonka mieltä kiinnitti enemmän Israelin tulevaisuus kuin
persialainen "oinas" tai kreikkalainen "kauris", tiesi Jeremian
ennustuksesta, että seitsenkymmenvuotinen vankeus Babelissa oli
rangaistus Israelin synneistä ja niinmuodoin päätti hän näyn johdosta,
että vastaisuudessa tulee vainoja (korotuksen ja ihanuuden sijasta,
jota hän oli odottanut) ja että se ennusti Israelin synneistä ja
Jumalan vihasta; sentähden rukoili hän anteeksi Israelin syntejä ja
isille annettujen lupausten täyttymistä. Tästä kerrotaan muutamin
sanoin Dan. 9: 2--19. Daniel ei nähnyt jumalallisen suunnitelman
laajakantoisuutta, niinkuin me nyt näemme sen; mutta siitä huolimatta
olivat hänen vakavuutensa ja uskonsa lupauksiin mieluisat Jumalalle,
joka sentähden ilmaisi hänelle enemmänkin tätä näkyä koskevia asioita
-- antaen hänelle lisäyksen eli tiedon asiain kehittymisestä niissä
kohdissa, jotka erityisesti koskivat lihallista Israelia. Daniel luuli,
että Israelin maan seitsenkymmenvuotista autiona-olemisen aikaa,
kansan ollessa Baabelissa, pidennettäisiin, eli jatkettaisiin monella,
(2300) päivällä. Jumalaa oikaisee tämän erehdyksen lähettämällä
Gabrielin ilmaisemaan hänelle, että vankeus tulisi päättymään kun
seitsemänkymmentä vuotta tulisi täyteen; ja että Jerusalemin kaupunki
ja temppeli rakennettaisiin uudelleen, vaikka rauhattomana aikana,
j.n.e.
Danielin rukoillessa tämän näyn johdosta, mikäli se koski noita 2300
päivää, joiden hän, käsittäen väärin, luuli merkitsevän Baabelin
70-vuotisen vankeuden pidentämistä, lähetettiin Gabriel _selittämään
juuri tätä väärin käsitettyä näkyä_ (Dan. 9: 21--27): "Ja hän neuvoi
minua ja puhutteli minua ja sanoi: 'Daniel, nyt olen minä lähtenyt
neuvomaan sinua ymmärrykseen. Sinun anomustesi alussa läksi
[lisä-selitys Jumalan suunnitelmasta, joka nyt ilmotetaan] ja minä
olen tullut sitä ilmottamaan; sillä sinä olet otollinen. Siis käsitä
[entisen lisäksi] sana ja ymmärrä näky [mikäli se koskee 2300 päivää].
-- Seitsemänkymmentä viikkoa [70 X 7 = 490 päivää] on määrätty [tai
erotettu, vahvistettu tai päätetty kansallesi [Israelille] ja pyhälle
kaupungillesi [Jerusalemille]", j.n.e. [Katso tätä ennustusta koskevaa
tutkimusta II osa, luku 3.]
Tässä erityisesti huomattava kohta on, että kyseessä olevat 490 päivää
ovat osa noista 2,300 päivästä -- määrätty osa, joka erityisesti
kiinnitti Danielin mieltä ja joka oli vastaus hänen rukoukselleen
mikäli se koski Israelin ennalleenasettamista Babelin vankeudesta
(Katso 9: 12, 16 ja 18 värssyjä.) Koska nämä seitsemänkymmentä viikkoa,
tai 490 päivää, olivat 2300 päivästä edellinen osa, ei niiden
täyttyminen ole ainoastaan omiaan näyttääkseen meille milloin nuo kaksi
tuhatta kolmesataa vuotta alkoivat vaan myöskin minkälainen aika (ajan
mitta) (kirjaimellinen tai vertauskuvallinen) tässä ilmotettiin. (Katso
1 Piet. 1: 11.) Vieläpä ne osottavat enemmänkin kuin tämän: ennustuksen
"seitsemänkymmenen viikon" täyttyminen tulisi _vahvistamaan_ Danielin
oikeaksi profetaksi ja hänen ennustuksensa oikeiksi; ja erityisesti
tulisi "näky" 2300 päivästä täten _vahvistetuksi_. Ja siten
ennustettiin, että nuo seitsemän viikkoa tulisivat muitten muassa
"_vahvistamaan_ näyn ja ennustuksen" (ruots. k.).
Kun meistä siis tuntuu, että vertauskuvalliset seitsemänkymmentä
viikkoa, eli 490 päivää, jotka ovat täyttyneet yhtä monena vuotena,
ovat edellinen osa 2300 päivästä ja Jumalan vahvistus tai hyväksyminen
koko näylle, alamme laskea, nähdäksemme milloin koko ajanmääräys tulee
täyttymään. Jos me 2300 vähennämme 490, jotka täyttyivät ensimäisessä
tulemisessa, jää 1810. Näiden 1810 vuoden (profetallisen,
esikuvauksellisen päivän) täytyy siis olla se ajan pituus, joka on
kulunut seitsemänkymmenen viikon lopusta siihen aikaan asti, jolloin
Pyhäkköluokka tulee olemaan puhdistettu paavikunnan erilaisista
saastutuksista -- hävityksen kauhistuksista, jotka niin monta
vuosisataa ovat saastuttaneet Jumalan temppeliä.
Messiaksen kuolema tapahtui, niinkuin on osotettu, keväällä vuonna 33
j.K. [katso toinen osa, luku 3] ja tämä oli seitsemänkymmenen viikon
viimeisen viikon keskellä, mitkä viikot siis loppuivat puoli viikkoa
eli kolme ja puoli vuotta myöhemmin -- syksyllä vuonna 36 j.K. 1810
vuotta siis, syksystä vuonna 36 j.K., nimittäin syksy vuonna 1846,
osottavat näyssä mainittujen 2300 päivän lopun ja vuosiluvun, jolloin
Pyhäkkö tulisi puhdistettavaksi.
Koska tämä ennustus on täyttynyt, on meidän tässä kuten muissakin
tapauksissa, joissa ennustukset ovat täyttyneet, odotettava historian
lehdillä löytävämme selvästi esitettyjä tosiseikkoja, jotka
todistavat sen täyttymisen; sillä vaikka usein sattuu etteivät
historiankirjottajat usko Raamattuun, eikä Raamatun Jumalaan, on Jumala
kumminkin heidän tietämättään johtanut heidän työnsä niin, että milloin
vaan joku ennustus on täyttynyt, ovat siihen kuuluvat tosiseikat
tarkasti otetut historiaan, ja aina hyvistä ja luotettavista lähteistä.
Ja niin on tässäkin tapauksessa ollut pyhäkön puhdistamiseen nähden. Me
huomaamme kaikkien uudempien historiankirjottajain todistuksista,
että heidän kaikkien nimittämänsä suuri uskonpuhdistus alkoi
kuudennellatoista vuosisadalla, poikkeuksena ovat roomalaiskatoliset
kirjailijat, jotka nimittävät sitä suureksi kapinaksi. Ja tätä
uskonpuhdistusta saattaa pitää Pyhäkön puhdistamisen alkuna.
Muistakaamme, että Pyhäkkö saastutettiin ottamalla käytäntöön eri
eksytyksiä niitä vastaavine pahoine suuntineen, ja että näiden
eksytysten huippukohta saavutettiin Messun asettamisella, ja että tämän
harhaopin vanavedessä seurasi _sotajoukon_ (nimikirkon joukkojen) syvin
alennustila, mikä saavutti huippunsa julkeassa "anne"-kaupassa, joka
juuri melkoisessa määrin vaikutti uskonpuhdistusliikkeen syntyyn.
Vaikka _Pyhäkkö-luokkakin_ jossain määrin oli saastutettu, s.o.
johdettu tähän eksytykseen, avasivat kauheat seuraukset kumminkin
heidän silmänsä. Ja yhtäpitävästi tämän kanssa huomaamme suuren
uskonpuhdistuksen perussäveleenä olleen: Vanhurskauttaminen uskon
kautta Kristuksen "_alituiseen uhriin_", joka ei tarvitse uudistamista
-- vastakohtana sille anteeksiannolle, mikä luultiin saatavan
katumusharjotuksien ja messujen kautta Antikristuksen saastutettujen
alttarien luona.
Uskonpuhdistus alkoi oikeasta kohdasta: perustuksesta --
vanhurskauttamisesta (puhdistuksesta) _uskon kautta "ainaisesti
kestävään"_ uhriin. Huomaa kumminkin, ennustus ei virka mitään
_sotajoukon_ puhdistamisesta tällä kertaa, vaan ainoastaan
_Pyhäkköluokan_ puhdistamisesta. Eikä sotajoukkoa puhdistettukaan. He
pysyivät yhä edelleen eksytyksessä kiinni ja ovat siinä vielä tänäkin
päivänä; mutta vihkiytynyt luokka, Pyhäkkö, jätti eksytyksen ja
kärsivät totuuden tähden, monet heistä kuolemaan asti. Mutta tämä oli
ainoastaan puhdistustyön alku; sillä tämä luokka, joka nyt oli
herännyt, huomasi pian, että saastuttavat eksytykset olivat monistuneet
paavikunnan vaikuttaessa ja menestyessä. Luther, uskonpuhdistuksen
johtava henki, ei pysähtynyt yhteen eksytykseen, vaan ryhtyi hyljäämään
monia muita samanlaisia, ja naulasi Wittenbergin kirkonovelle, lokakuun
31 p. 1517, yhdeksänkymmentäviisi väitöslauselmaa, joissa kaikissa
vastustettiin paavin oppeja. Kahdeskymmenesseitsemäs väitös kielsi
ihmisessä itsessään asuvan kuolemattomuuden. Paavi Leo X leimasi nämä
lauselmat kerettiläisiksi, jonka jälkeen Luther vastauksessaan (vuonna
1520) koristelemattomin sanoin moitti transsubstantiationia, ihmisen
kuolemattomuutta, ja sitä että paavi, oman väitöksensä mukaan, on
"maailman keisari, taivaan kuningas ja Jumala maan päällä", ja nimitti
niitä "_eriskummallisiksi mielipiteiksi, joita on roomalaisessa
sääntötunkiossa_."
Mutta oi! "puhdistus"-työ, joka niin kauniisti ja rohkealla tavalla
alkoi, oli liian syvällistä tullakseen kansantajuiseksi, ja Lutherin ja
hänen apulaistensa ystävät ja ihailijat pääsivät jossain määrin
voitolle, vallatessansa heidät _viisaudella_, toimeliaisuudella,
"liehakoimisella" ja lupaamalla menestymistä, jos he suuntaisivat
kulkunsa sen viisauden käskyn mukaan, joka on tästä maailmasta. (Katso
Dan. 11: 34, 35.) Useat saksalaiset ruhtinaat alkoivat innokkaasti
ihailla uhkarohkeita uskonpuhdistajia, joilla oli sekä ymmärrystä
että rohkeutta käydä käsiksi siihen järjestelmään, jonka edessä
kuninkaat satoja vuosia olivat vavisseet. Nämä ruhtinaat tukivat
uskonpuhdistajia, joiden mielestä tuki oli aivan välttämätön liikkeen
edistymiselle. Ja vastapalvelukseksi antamastaan avusta tunnustivat
uskonpuhdistajat heidän kuninkaalliset oikeutensa (?).
On myöskin muistettava, ettei reformi- eli uudistus-liike ollut
kapinoimista ainoastaan uskonnollista hirmuvaltaa vastaan, vaan yhtä
hyvin valtiollistakin hirmuvaltaa vastaan. Ja molemmat uudistaja-ryhmät
joutuivat enemmän tai vähemmän myötätuntoiseen yhteistyöhön toistensa
kanssa. Tästä reformikaudesta sanoo professori Fischer [Fischerin
Universal History, siv. 402--412.]:
Sveitsistä: -- "Zwinglin ponnistuksiin kirkollisten uudistusten alalla
oli sekaantunut isänmaanrakkauden harrastusta Sveitsin siveellisen ja
valtiollisen uudistumisen hyväksi."
Johannes Calvinin ajasta ja Génèven hallituksesta: --
"Yhteiskunnallista vallankumousta seurasi kirkollinen vallankumous.
Protestantismi laillistutettiin vuonna 1535. Calvinista tuli kaupungin
todellinen lainsäätäjä. Se oli kirkollinen valtio."
Skandinaviasta: -- "Skandinavian maissa perustettiin yksinvalta
reformationin avulla."
Tanskasta: -- "Uusi [protestanttinen] oppi oli tullut maahan ja voitti
alaa. Aateli, joka himoitsi [roomalais-katolisen] kirkon omaisuutta,
omisti sen."
Ruotsista: -- "Tapahtui suuri valtiollinen vallankumous, joka käsitti
uskonnollisenkin vallankumouksen."
Saksasta: -- "Protestanttisia ruhtinaita vastaan kohdistetut uhkaukset
aiheuttivat _Schmalkaldin liiton_ perustamisen, heidän keskinäiseksi
puollustuksekseen. Toimenpiteet luterilaisten tukahduttamiseksi
huomattiin mahdottomiksi toteuttaa. Augsburgin valtiopäivillä vuonna
1555 tehtiin _uskonrauha_: Jokainen ruhtinas saisi valita katolisen
uskonnon ja Augsburgin tunnustuksen [uskonpuhdistajana tunnustuskirjan]
välillä; ja ruhtinaitten uskonto tulisi olemaan sen maan uskontona,
jota hän hallitsi, toisin sanoen: jokainen hallitus valitsisi uskonopin
alamaisillensa."
Todella, ajan valtiolliset olosuhteet ja se seikka, että
uskonpuhdistuksen johtajat heräsivät näkemään ainoastaan muutamia
paavikunnan siveellisistä ja muutamia harvoja sen opin eksytyksistä,
antaa pikemmin syytä ihmettelyyn, että sittenkin niin nopein askelin
edistyttiin hyvään päin, kuin tuomitsemaan heitä siitä, etteivät
tehneet puhdistusta perinpohjaisemmin. Mutta kun protestanttiset kirkot
yhdistyivät valtioon, pysähtyi edistyminen ja uudistuminen. Laadittiin
uskontunnustuksia, jotka olivat melkein yhtä taipumattomia ja
vihollismielisiä tiedon lisääntymiselle kuin Roomankin käskyt; ja
vaikkakin ne olivat likempänä totuutta kuin Rooman käskyt -- olivat ne
sittenkin vaan pakkositeitä, vaikka vähän väljempiä.
Se oli siis samanlainen yhdistyminen kirkon ja valtion välillä, joka
ennenkin oli vaikuttanut vahingollisesti totuuteen paavikunnassa, ansa,
jonka kautta vastustaja esti ja ehkäisi "Pyhäkön puhdistamisen", joka
oli alkanut niin jalosti. Reformationi ja puhdistaminen lakkasi vähäksi
aikaa, ja sen sijaan, että olisivat jatkaneet puhdistamista,
alkoivatkin uskonpuhdistajat ajatella järjestäytymistä, ja alkoivat
uudelleen paikkailla ja kiillotella useita paavikunnan vanhoja
opinkappaleita, joita aluksi olivat niin äänekkäästi tuominneet. Siten
houkutteli Saatana uskonpuhdistajat juuri samanlaiseen "haureuteen"
(kirkon ja valtion yhtymiseen), josta he olivat langettaneet
hylkäämistuomionsa mikäli se koski roomalaista kirkkoa. Ja siten
kuolinhaava, jonka paavikunta oli saanut, parantui vähäksi aikaa. --
Ilm. 13: 3.
Mutta puhdistuksen, joka alkoi siten ja sitten keskeytettiin, täytyi
alkaa uudelleen ja mennä eteenpäin; sillä 2300 vuoden kuluttua täytyy
Pyhäkön olla puhdistettu. Ja niin on käynytkin. Palaaminen Raamattuun
uskon ainoana perustuksena, jonka kautta uskonpuhdistus oli alotettu,
istutti syvälle siemeniä, jotka siitä alkain aika ajottain ovat
nousseet esille aikaansaaden jonkun uudistuksen, huolimatta siitä että
uskonpuhdistajat piakkoin koettivat estää uskonpuhdistuksen levenemistä
yli sen määrän minkä he itse olivat sille panneet, laatimalla uskolle
tunnustuksia ja suojelusmuureja, joiden yli, Raamatun opista
huolimatta, ei kukaan saanut mennä saamatta "kerettiläisen"
herjausnimeä.
Jos me silmäilemme seurakunnan kulkua Lutherin ajoilta meidän
aikoihimme, saatamme nähdä, että uudistaminen tai puhdistaminen on
edistynyt askel askeleelta; ja kumminkin näemme samat merkit joka
askeleella; sillä jokainen uusi uskonpuhdistajaryhmä on, niin pian kuin
on suorittanut pienen osansa puhdistamistyössä, pysähtynyt ja yhtynyt
edellisten kanssa vastustamaan kaikkea enempää uudistamis- tai
puhdistamistyötä.
Niinpä on Englannin kirkko, joka hylkäsi muutamia roomalaisen kirkon
karkeimmista opeista ja tavoista, väittänyt, ja väittää vieläkin
olevansa ainoa oikea kirkko ja että sen piispoilla on apostoleilta
peritty oikeus ja niinmuodoin korkein hallitusvalta Jumalan
perintö-osan yli. Tämä Rooman "tytär" otti vastaan, kun hän jätti
"äitinsä", Englannin tarjooman käsivarren, ja teki valtakunnan
hallitsijan tämän kirkon pääksi. Kumminkin oli tämä, samoinkuin
luterilainenkin tytär, uudistus, vieläpä oikeaan _suuntaan_ -- vaikka
se vaan oli _osittainen_ puhdistus. Calvin, Knox ja muut huomasivat,
että Jumalan ominaisuus ennakolta nähdä tulevia tapahtumia suureksi
osaksi oli häipynyt näkyvistä paavillisen roskan alle; ja he hylkäsivät
tämän käsityksen, joka oli tehnyt Jumalan suunnitelmien menestymisen
kokonaan riippuvaksi erehtyväisten ihmisten ponnistuksista, jonka
vuoksi he opeillansa opettivatkin, ettei seurakunta ollut riippuvainen
valtion käsivarresta hankkiakseen menestystä lihallisilla aseilla. Nämä
miehet suorittivat suuren ja arvokkaan tehtävän, joka sitten on
kantanut hyviä hedelmiä enemmän kuin monet näyttävät huomaavankaan.
Siitä huolimatta, toisten saastuttavien eksytysten sokaisemina, joita
eivät edes eksytyksiksi tunteneetkaan, johtuivat he puolustamaan
harha-oppia, jonka mukaan kaikki, paitsi ne, jotka olivat valitut
taivaalliseen tilaan, olivat kadotetut ja määrätyt ijankaikkiseen
vaivaan. Pian nämä opit saivat määrätyn muodon ja nimitettiin niitä
presbyterianismin nimellä; ja sen jälkeen kun tämän opin kannattajat
alussa toivat esille muuttumattomuuden jumalallisissa päätöksissä,
eivät he ole tehneet juuri mitään uudistuksen tai puhdistamisen
edistämiseksi. Ja lahkosisariensa lailla, on presbyterianismi tehnyt
paljon tukahduttaakseen ja estääkseen puhdistustyötä.
Wesleyn veljekset ja heidän työtoverinsa, joita painosti heidän
ajallaan vallitseva kylmyys ja muodollisuus, koettivat jossain määrin
vapautua juuri tuosta kylmästä muodollisuudesta, joka on luonnollinen
seuraus kirkon yhdistymisestä valtioon, ja koettivat osottaa yksilön
pyhityksen tarpeellisuutta yksilön uskon kautta Kristukseen ja yhteyttä
hänen kanssaan -- opettaen, ettei ole kristinuskoa olla syntynyt niin
kutsutussa kristityssä maassa, ja syntymästään asti olla laskettu
sellaisen valtiokirkko-yhteiskunnan jäseneksi. Tämä oli paikallaan näin
pitkälle, ja välttämätön osa "puhdistus"-työstä; mutta sensijaan, että
olisi kulkenut eteenpäin täydellisyyttä kohti varhaisen seurakunnan
yksinkertaisuuteen, tuli Wesleykin pian siihen johtopäätökseen, että
puhdistus- ja uudistustyö jo oli täytetty ja ryhtyi toisten kanssa
_järjestämään_ metodismia ja siten aitaamaan sitä metodismin
tunnustuksilla, muodoilla ja säännöillä jotta edistyminen ja puhdistus
tehokkaalla tavalla tuli estetyksi. Unitarismi ja universalismi ollen
samoin eksytyksen vastaisia ilmauksia, ovat myöskin koettaneet poistaa
saastuttavia eksytyksiä; ja ovat he menestyneet suhteellisesti kenties
yhtä paljon tai yhtä vähän kuin toisetkin.
Ne, joita sanotaan baptisteiksi, edustavat toisenlaista pyhäkön
puhdistamista, he kun hylkäävät kasteesen nähden paavikunnan alkaman
eksytyksen tässä kysymyksessä. He eivät tunnusta että uskomattoman
pienen lapsen vedellä valeleminen olisi uskovaisen kaste taikka että
valeleminen edes millään tavalla esikuvaisi Kristuksen oppia.
Kumminkaan, paitsi oikean _ulkonaisen muodon_ tai esikuvan opettamista,
eivät baptistit sanottavasti ole edistyneet, vaan huomataan heidät nyt
usein toisten kanssa vastustavan ja estävän kaikkea enempää
puhdistamista.
Myöhempi uudistusliike, on tunnettu "Kristityn seurakunnan" tai
"Opetuslasten" "the Disciples" nimellä. Tämän lahkon perusti
Aleksander Campbell v. 1827. Uudistukset, joita he järjestäytyessään
erityisesti tavottelivat, olivat: apostolinen yksinkertaisuus
seurakuntahallinnossa; Raamattu yksin uskontunnustukseksi; kaikkien
Kristuksen jäsenten yhdenvertaisuus Hänen allansa, joka on pää, ja
niinmuodoin kaikkein kirkollisten arvonimien, kuten pastori, teologian
tohtori, j.n.e. poistaminen katolisina ja sotivina Kristuksen ja oikean
kristillisyyden henkeä vastaan, joka sanoo: "Te olette kaikki veljeksiä
ja yksi on teidän Johtajanne, Kristus". Kaikki, mikä tähän tarkotukseen
ja puhdistamiseen kuului oli hyvää ja on kantanut hedelmää muutamien
mielissä ja on tuonut vapautta kaikkiin uskonkuntiin. Mutta tämäkin
uskonkunta on toisten lailla lakannut jatkamasta uudistusta, ja sen
uudistus-henki on jo kuollut; sillä vaikka se väittää Raamatun olevan
sen ainoana uskontunnustuksena, on se pysähtynyt raiteelle ja pyörii
nyt ympäri paikallaan edistymättä vähääkään totuudessa. Vaikka se
väittääkin olevansa vapaa inhimillisten perimätietojen uskonopeista ja
kahleista, ei se kumminkaan käytä tätä vapautta ja on senvuoksi sidottu
hengessä, ja seuraus on ettei se kasva armossa ja tiedossa. Vaikkei
mikään kirjotettu uskontunnustus sitonut sitä, tapahtui kumminkin, että
se jäi liikkumattomaksi ja nukkuvaksi Pyhäkön puhdistamisen suhteen,
sen johdosta, että piti arvossa ihmisten perimätietoja ja kunniaa sekä
siitä syystä että oli itseensä tyytyväinen, ja on nyt taantumaisillaan
entisestäkin asemastaan.
Vaikka olemmekin maininneet ainoastaan muutamia uskonpuhdistajia ja
muutamia uskonpuhdistusliikkeitä, ei suinkaan pidä luulla, että
ylönkatsomme tai hyljimme toisia. Kaukana siitä; puhdistus on ollut
yleinen ja kaikilla oikeilla, totisilla kristityillä on ollut osansa
_puhdistamisessa_. Vaikeus on siinä että ainoastaan muutamat harvat
saattavat nähdä löytyvien eksytysten paljouden ja siitä seuraavan
välttämättömyyden jatkaa puhdistamistyötä, syystä että ovat entisen
kasvatuksensa kautta ennakkoluulojen vallassa ja eksytysten äänekkäiden
ja kerskaavien väitteiden pelästyttämiä. Ja suuri vastustajamme,
Saatana, ei ole vitkastellut käyttäessään näitä asianhaaroja edukseen,
niillä sitoakseen pyhiä ja estääkseen puhdistustyötä.
Toinen puhdistus-liike, ja muutamissa suhteissa perinpohjaisin
kaikista, alkoi pian viimeksimainitun jälkeen, niinkuin edellisessä
luvussa lyhykäisesti on kosketeltu. Baptistiseurakunnan jäsen herra
William Miller Massachusettsista, jota käytettiin aseena
toimeenpanemaan tätä uudistusta, käänsi seurakunnan huomion siihen,
että Raamattu ilmaisee jotakin Jumalan suunnitelman sekä ajasta että
järjestyksestä. Hän näki profettain merkitsemiä aikakausia, joita
seurasi lupaus, että todella viisaat ymmärtäisivät näitä aikanaan, ja
hän koetti olla yksi mainitusta luokasta. Hän tutki ja löysi koko
joukon mieltäkiinnittäviä asioita, jotka aikoja sitte olivat häipyneet
Rooman perimätietojen alle, muun muassa senkin että Herramme toinen
tuleminen olisi Jumalan siunauksen, _elämän_, antamista varten
uskovaisille, niinkuin ensimäinen tuleminen oli maailman lunastamista
varten; sanalla sanoen, että lunastaminen ja ennalleenasettaminen
olivat eri osia samasta pelastussuunnitelmasta.
Saatuansa silmänsä auki näkemään niin hyviä uutisia, ei rehellinen,
vakava sydän saata olla julistamatta niitä, eikä hänkään vaiennut.
Tämän totuuden paljastaminen johti muutamien eksytysten hylkäämiseen,
ja niinmuodoin suoritti hän puhdistamistyön kaikissa, jotka tulivat
hänen vaikutuksensa alaisiksi. Esimerkiksi, koska Herramme toinen
tuleminen on valtakunnan "pystyttämistä" ja seurakunnan korottamista
varten, niin on selvää, että maallisten valtakuntain kanssa
yhdistettyjen seurakuntain (jotka kaikki sanovat olevansa Jumalan
valtakuntia ja sanovat sentähden olevansa valtuutettuja hallitsemaan
maailmaa) väitteiden täytyy olla ainoastaan tyhjiä arveluja. Sillä jos
Kristuksen valtakunta ei ole vielä "pystytetty", täytyy nykyään
"pystytettyjen" valtakuntien olla "tämän maailman ruhtinaan,
(Saatanan), pystyttämiä", ja täytyy niiden suureksi osaksi työskennellä
hänen edukseen, kuinka tietämättömiä niiden hallitsijat siitä sitte
lienevätkään.
Toinen eksytys, jonka poistamiseen Herra Millerin saarna _johti_, oli
ihmisen luonnollinen kuolemattomuus. Kauvan oli ollut vallalla käsitys
että ihminen olemukseltaan on kuolematon olento, että kun hän kerran on
luotu ei hän koskaan saata kuolla, ja että kuolema on ainoastaan
petollinen harhaluulo; että ihminen ainoastaan näyttää kuolevan, mutta
ei sitä todellisuudessa tee, vaan vaihtaa ainoastaan muotoa ja ottaa
uuden askeleen "kehityksessä". Herra Miller uskoi niinkuin muutkin
tässä asiassa; kumminkin hän kiinnitti huomionsa juuri näihin
totuuksiin, erityisesti oppeihin Herran tulemisesta ja kuolleiden
_ylösnousemisesta_, joka ensiksi jyrkästi paljasti tämän turmiollisen
eksytyksen -- joka kieltää ylösnousemisen opettamalla, ettei kuolemaa
ole, ja että Herran toinen tuleminen ja kuolleiden ylösnouseminen
niinmuodoin eivät ole tarpeellisia. Mutta tämän aineen arvostelevan
tutkimuksen jätämme tämän teoksen johonkin seuraavaan osaan, jossa
tullaan osottamaan, että kuolemattomuus ja ijankaikkinen elämä ovat
suosionosotuksia, jotka voidaan saavuttaa ainoastaan Kristuksen kautta,
ja joita ei ole luvattu eikä annettu jumalattomille. Perustuen
käsitykseen ihmisen kuolemattomuudesta ja siitä käsityksestä
kehittyneenä on roomalainen oppi kiirastulesta kotoisin ja samoin vielä
kauheampi protestanttinen oppi _ijankaikkisesta_ kurjuudesta
loppumattoman tuskan paikassa; sillä he tuumivat: jos ihmisen _täytyy_
elää ainaisesti (ja _jos_ hän on _kuolematon_, ei edes Jumalakaan saata
tehdä häntä tyhjäksi), täytyy hänen elää loppumattomassa autuudessa tai
loppumattomassa kurjuudessa. Ja koska hän, niin he sanovat, kuolemassa
lähetetään loppumattomaan tilaansa, täytyy silloin äärettömän suurelle
enemmistölle alkaa ijankaikkinen vaiva, koska he nykyisenä lyhyenä
aikana joko eivät ole saaneet tietoa oikeasta tiestä, tai tämän tiedon
saatuansa, perittyjen heikkouksien, y.m. johdosta, olivat
kykenemättömiä asettamaan elämänsä sen mukaisesti.
Tätä monen tuhoavan eksytyksen suurta _juurta_, alettiin nyhtää
ylös ja heittää pois saarnaamalla Kristuksen toista tulemista ja
ylösnousemista, joiden ajan selitettiin tulleen. Oli älykkäitä ja
ajattelevia ihmisiä, jotka alkoivat ihmetellä, miksi Jeesuksen piti
herättää kuolleet, jos ne kerran olivat joko taivaassa tai helvetissä
ja jos heidän kohtalonsa jo kerran oli määrätty. Lisäksi alkoivat he
ihmetellä, miksi kuolleita kutsutaan kuolleiksi, jos he todellisuudessa
elävätkin. Lisäksi he ihmettelivät, miksi eivät Herramme ja apostolit
sanoneet mitään siitä, että kuolleet vielä ovat eläviä, vaan
päinvastoin osottivat ylösnousemiseen ainoana toivona, vieläpä
selittäen, että jollei ylösnousemusta ole, ovat kaikki _kadotetut_
(1 Kor. 15: 13--18). Silloin alettiin ymmärtää Herran sanoja, jotka
lupasivat ylösnousemisen kaikille, "jotka ovat haudoissansa"; ja
vähitellen alettiin huomata, etteivät kuolleet olekaan eläviä, vaan
että kuolema on elämän vastakohta. Ja ne, jotka etsivät, huomasivat,
että Raamattu onkin täydellisessä sopusoinnussa itsensä kanssa tämän
asian suhteen, mutta suorassa ristiriidassa aikamme tavallisiin
perimätietoihin, jotka ovat kotoisin paavikunnasta.
Senjälkeen kun eksytyksen juuri siten oli otettu pois, alkoivat eri
oksat pian kuivua; ja pian nähtiin, että sensijaan, että jumalattomien
rangaistus olisi loppumaton elämä (kurjuudessa), Raamatun esitys
Jumalan suunnitelmasta onkin päinvastainen; -- loppumaton elämä on
vanhurskauden palkinto; ja kuolema, elämästä erottaminen, on
tahallisten syntisten rangaistus.
Lisäksi tultiin näkemään mitä tarkotettiin sillä kuoleman kirouksella,
joka tuli koko suvun yli Aadamin tottelemattomuuden kautta -- että koko
suku oli tuomittu häviöön. Silloin alkoi myöskin huntu kohottautua ja
näytti se Lunastajamme kuoleman tarkotuksen ja arvon osottamalla sen
olleen vastaavan hinnan sukua kohdanneesta rangaistuksesta, jotta se
voisi nousta ylös ja tulla ennalleenasetetuksi elämään kaikkine
oikeuksineen. Oi! silloin alettiin ymmärtää ja panna arvoa
_lunastukselle_, kun nähtiin että häntä, joka ei synnistä mitään
tiennyt, kohdeltiin kirottuna; että hän, kun hänet alttiisti asetettiin
meidän sijallemme, tuli "kiroukseksi meidän tähtemme", kohdeltiin
meidän tähtemme syntisenä ja _kuoli_, vanhurskas vääräin puolesta.
Siten tuli suuri järjestelmä ja saastuttavien eksytysten verkko, joka
alkoi jokapäiväisen uhrin poisottamisella, lopultakin poistetuksi; ja
kun Pyhäkkö sitten oli tullut vapautetuksi tai puhdistetuksi siitä
nähtiin Jeesuksen "_jokapäiväinen_ (alati kestävä) _uhri_" uudistetussa
tuoreudessa, ihanuudessa ja voimassa.
Kun sanomme, että Pyhäkkö puhdistettiin tästä saastutuksesta, on meidän
muistettava, että Raamatussa usein osa seurakunnasta vastaa koko
seurakuntaa. Ainoastaan pieni luku, muutamat harvat, olivat tulleet
vapahdetuiksi saastuttavasta eksytyksestä; ja näitä harvoja on Jumala
päivittäin lisännyt sellaisilla, jotka kokonaan ovat hänen johtonsa
alla ja hänen opetettaviaan.
Laskiessaan mitä tulisi tapahtumaan, ei herra Miller likimainkaan
osunut oikeaan -- hän nim. luuli että Pyhäkön puhdistaminen tarkotti
maan puhdistamista pahasta kirjaimellisen tulen kautta, jossa maa
tulisi poltettavaksi poroksi. Pettymys, joka seurasi, kun hänen
ennustelemisensa eivät toteutuneet, oli kova koettelemus niille, jotka
hänen johdollansa olivat oppineet odottamaan Herraa taivaasta ja
rukouksen: "Tulkoon valtakuntasi" täyttymistä. Mutta vaikka heidän
toiveensa pettyivätkin yljän viipymisen vuoksi, tulivat he kumminkin
suuresti siunatuiksi. Kokemukset, joita he Raamattua tutkiessaan olivat
saaneet, olivat suuri-arvoisia, ja olivat ne opettaneet heitä
asettamaan Jumalan sanan ihmisten perimätietojen yläpuolelle. He olivat
melkoisessa määrässä vapautuneet ihmispelosta, ihmisten kunniasta ja
arvonannosta kaikissa uskonkunnissa, joista he olivat vapautuneet,
sillä heidät oli erotettu tottelevaisuuden perustuksella
vakaumuksellensa mikäli se koski Herran tulemista. Rehellisyys
vakaumustaan kohtaan tuottaa aina jonkinlaista siunausta: me kohtaamme
Herran tiellä, kuten Paavali, kun hän oli matkalla Damaskoon.
Niinmuodoin huomaamme, näiden joukossa olleen muutamia, joilla oli
kehittyneempi kanta puhdistus- tai uudistustyössä kuin useilla heidän
edeltäjillään. Siten oli, vuonna 1846, jolloin nuo 2300 päivää
loppuivat, niinkuin yllä on osotettu, pieni vapaa joukko kristityitä,
joka ei ainoastaan ollut yhtä mieltä "Opetuslasten" (the "Disciples")
kanssa siinä että seurakuntaa oli hallittava yksinkertaisesti, että
kaikki uskontunnustukset oli hylättävä paitsi Raamattua, että kaikki
arvonimet oli poistettava opettajain keskuudessa, vaan joka myöskin oli
yhtä mieltä baptistien kanssa kasteen ulkonaisesta muodosta ja Lutherin
kanssa siitä, että paavillinen järjestelmä on Synnin ihminen ja
luopunut seurakunta porttojen ja kauhistuksien äiti. Nämä, pysyen
kaukana jokaisesta sovittelusta tai yhteydestä maailman kanssa,
opettivat elävää jumalanpelkoa, yksinkertaista luottamusta
kaikkivaltiaaseen Jumalaan ja uskoa hänen muuttumattomaan päätökseensä;
ja samalla kun he tunnustivat Kristuksen kaikkein Herraksi ja nyttemmin
osalliseksi jumalallisesta luonnosta, kykenivät he vastustamaan
järjetöntä ja raamatunvastaista oppia kolmiyhteydestä, jonka mukaan
Jehova on oma poikansa ja Herra Jeesus oma isänsä; ja he oppivat
näkemään että ijankaikkinen elämä ja kuolemattomuus ovat Jumalan
lahjoja ainoastaan Kristuksen kautta ylösnousemuksessa.
[Ainoa näennäinen tuki Raamatussa jumalalliselle kolmeyhteys-opille oli
vanhassa käännöksessä osa 1 Joh. 5: 7, joka on vieras lisäys ja jonka
kaikki oppineet nykyään siksi tunnustavat. Siten se on jätetty pois
uudesta suomalaisesta raamatunkäännöksestä. Tätä asiaa käsitellään
lähemmin "Raamatuntutkistelujen" V:ssä osassa. Valmistunee ehkä v:n
1912 lopussa tai 1913 alussa suomeksi.]
Ja ikäänkuin Jumala olisi tahtonut järjestää niin, että senjälkeen aina
tulisi olemaan luokka, joka edustaisi hänen puhdistettua Pyhäkköänsä,
luokka, joka pysyisi erillään eri lahkoista, sai juuri vuosi 1846 olla
todistajana protestanttisten lahkojen järjestymisestä yhdeksi ainoaksi
suureksi järjestelmäksi, jota nimitettiin _Evankeliseksi Allianssiksi_.
Tämä järjestelmä lausui, muistaen uusia (puhdistetun Pyhäkön)
mielipiteitä, selvin sanoin uskonsa ihmisen kuolemattomuuteen, ja pani
tämän opin tunnustuksensa yhdeksänneksi pykäläksi. Sillä tavoin se
erotti, ja on siitä asti pitänyt erillään, järjestelmästään, joukon
Jumalan lapsia -- Herran puhdistetun Pyhäkön -- totuuden Pyhäkön. Ja
tämä puhdistettu Pyhäkköluokka on lisääntynyt siitä asti toisilla
nöyrillä ja uskollisilla Jumalan lapsilla, samalla kuin siitä
on erotettu sellaisia, jotka ovat kadottaneet nöyryyden ja
totuudenrakkauden hengen. Aseman säilyttäminen puhdistettuna Pyhäkkönä
järjestettyä suurilukuista vastustusta vastaan on vaikea rohkeuden ja
uskon koetus, jonka ainoastaan _muutamat harvat_ näyttävät voivan
kestää; enemmistö seuraa edeltäjiensä jälkiä pyrkien olemaan
kunnioitettuja maailman silmissä. Kun heidän lukunsa lisääntyi ja he
koettivat päästä vähemmällä pilkalla, järjestivät muutamat heistä
järjestelmän, laativat uskontunnustuksen ja omistivat lahkolaisuuden
nimen, kutsuen itseään Adventisteiksi. Ja koska he vähitellen alkoivat
uskoa, ettei ollut enempää oppimista kuin se minkä olivat oppineet,
eivät he sen jälkeen ollenkaan ole edistyneet; ja toisten kanssa, jotka
ovat laiminlyöneet vaeltamisen sitä polkua pitkin, joka loistaa yhä
selvemmin kirkkaaseen päivään asti, ovat monet heistä langenneet
mielettömiin eksytyksiin.
Mutta vaikka monet niistä, jotka alussa edustivat puhdistettua
Pyhäkköä, siten tulivat pyydystetyiksi orjuuden ikeeseen, ovat ne,
jotka ovat pysyneet vapaina ja ahkeroineet oppia tuntemaan Herraa,
edelleen edustaneet hänen puhdistettua Pyhäkköänsä, ja hän on sitten
hyväksynyt heidät ja suuresti siunannut heitä johtonsa kautta.
Jos roskat ja saastuttavat kauhistukset olivat kokonaan poistetut
vuonna 1846, on sitä seuraava aika oleva jälelle jääneen järjestämistä
varten ja Jumalan ihanan suunnitelman paljastamista ja selvittämistä
varten -- joiden totuuksien tulee täyttää ne paikat, jotka ovat jääneet
tyhjiksi poiskarsittujen eksytysten kautta.
Totuuden avaamisen ja sen ihanuuden tutkimisen ja arvostelemisen aika
on nyt tullut ja sitä tehdään parhaillaan. Me kiitämme Jumalaa siitä
etuoikeudesta, että saamme toisten kanssa olla mukana tässä siunatussa
työssä, viemässä kultaisia astioita (kallisarvoisia totuuksia) takasin
Herran huoneeseen (vertauskuvallisen) suuren Babylonin vankeudesta.
(Esra 1: 7--11; 5: 14; 6: 5) ja panna ne jälleen paikalleen Pyhäkköön.
Ja tässä jalossa työssä ollen lähetämme veljelliset tervehdykset
kaikille työtovereille ja Voidellun Ruumiin jäsenille. Autuaat ne
palvelijat, jotka Herra _tultuansa_ löytää antamassa ruokaa aikanaan
huonekunnalle.