VALTAKUNNAN ODOTUKSEN PÄIVÄT. Danielin XII luku.
Yhteenveto valtakunnan työstä. -- Odotusajan tunnusmerkkinä tulee
olemaan suuri tiedon lisäys ja kulkuneuvojen nopeus. -- Sir Isak
Newton'nin ennustus rautateistä. -- 1260 päivää. -- Virta lohikäärmeen
suusta. -- 1290 päivää osottavat näyn osittaisen ymmärtämisen
levenemisen. -- Pettymys, koettelemus ja seuraukset. -- 1335 päivää. --
Siunaus silloin uskollisille "odottajille". -- Herran viittaus
odotuksen päiviin vertauksessa kymmenestä neitseestä.
Kun "lopun aika" on tullut osotetuksi yhdennessätoista luvussa, osottaa
kahdestoista luku valtakuntaa ja puhuu odotuksesta, j.n.e., joka kävisi
pystyttämisen edellä, "lipun aikana". Kolme ensimäistä värssyä lausuvat
muutamin sanoin Jumalan suunnitelman suuremmoisen lopputuloksen.
"Siihen aikaan nousee Mikael, se suuri ruhtinas, joka seisoo sinun
kansasi lasten puolesta. Ja se on oleva ahdistuksen aika, jommoista ei
ole ollut siitä saakka, kun ihmiset rupesivat olemaan, aina tähän asti.
Ja sillä ajalla pelastetaan sinun kansasi, jokainen, joka löydetään
kirjaan kirjoitetuksi. Ja useat, jotka maan tomussa makaavat, heräävät,
toiset ijankaikkiseen elämään, toiset ijankaikkiseen pilkkaan ja
häpeään. [Sanat: 'toiset ijankaikkiseen pilkkaan ja häpiään' on otettu
vanhemmasta Raamatun käännöksestä. Koska ne uudemmassa on käännetty
väärin: häpeäksi ja ijankaikkiseksi vaivaksi S. h.] Ja ymmärtäväiset
loistavat niinkuin taivaan avaruuden loiste, [aurinko -- Matt. 13: 43]
ja ne, jotka monta vanhurskauteen saattavat, niinkuin tähdet
ijankaikkisesta ijankaikkiseen."
Jos katsaus maailman historian 2300 vuoden aikaan viidennessätoista
luvussa oli lyhykäisesti ja asiallisesti, mutta kumminkin selvästi
käsitelty, niin on kuvaus Messiaksen tuhatvuotisesta valtakunnasta
käsitelty kolmessa värssyssä vielä selvemmin. Ja kumminkin on siinä
kaikki mainittu. Mikael (joka merkitsee "niinkuin Jumala" eli Jumalan
edustaja) on nimi, jota tässä käytetään suuresta Lunastajastamme, joka
todellakin on suuri ruhtinas, jonka Jumala on määrännyt esiintymään ja
pelastamaan Danielin kansan, Jumalan kansan -- kaikki, jotka rakastavat
Jumalaa totuudessa ja vilpittömästi -- oikeat israeliitat. (Room. 9: 6,
25, 26; Gal. 6: 16.) Hän tulee pelastamaan heidät synnistä,
tietämättömyydestä, tuskasta ja kuolemasta sekä kaikista Saatanan
sokeain palvelijain vainoista ja ahdistuksista, jotka entisaikoina
olivat heille melkein ylivoimaisia. Kaikki, jotka ovat kirjotetut
Karitsan elämänkirjaan, tulevat ijankaikkisiksi ajoiksi pelastettaviksi
kaikista vihollisistaan; ne, jotka ovat kirjotetut arvollisina
juutalaisen ja patriarkkain aikana, niinhyvin kuin nekin, jotka ovat
kirjotetut evankelikautena, ja ne, jotka tulevat kirjotettaviksi
tuhatvuotiskautena. Vaikkakin kaikki Jumalan kansa (kaikki, jotka
saatuansa tiedon hänestä rakastavat ja tottelevat häntä) tulevat
pelastettaviksi, erottaa kumminkin selvästi ne kunnian asteet, mitkä
annetaan muutamille -- voittajille: samoin myös huomaa, että muutamat
entisajan suurista -- Aleksander, Nero, Napoleon, Rooman keisarit,
paavit, j.n.e., jotka ovat väärinkäyttäneet leiviskänsä sortaen
maailmaa samalla häikäisten sitä, tulevat näkymään oikeassa
luonteessaan ja tulevat tuhatvuotiskautena pilkan ja häpeän esineiksi.
Ei myöskään tämä pieni katsaus Kristuksen hallituksesta jätä
mainitsematta sitä suurta hädän aikaa, minkä kautta se saatetaan
voimaan -- hädän aikaa, johon ei mitään entistä vallankumousta saata
verrata -- hätää, jonka rinnalla Ranskan vallankumous tulee olemaan
pieni, hädän aikaa, jommoista ei ole ollut siitä saakka kuin ihmiset
rupesivat olemaan, eikä koskaan tule olemaan; sillä tämä suuri
Ruhtinas, Mikael, ei ainoastaan tule voittamaan koko maailmaa, vaan
hänen valtansa tulee olemaan ijankaikkinen valta. Oikeus on hänen
valtaistuimensa perustuksena, ja kun ihmiskunta kerran on saanut
maistaa hänen hallituksensa etuja, ei suuri enemmistö koskaan tule
suostumaan mihinkään muuhun hallitukseen, sillä hänen valtakuntansa
tulee olemaan "kaikkien pakanain toivo" (engl. k.). Tässä päättyy tämän
ennustuksen lanka juostuaan koko pituutensa, ja luvun jälellä olevilla
värssyillä on tarkotuksena antaa (ei Danielille ja kanssapalvelijoille
hänen ajallansa, vaan Jumalan lapsille, "lopun aikana" eläville
Danielin kanssapalvelijoille) muutamia ajanjaksoja, joita vastaavat
1260, 1290 ja 1335 esikuvallista päivää, joiden kautta me, kun aika on
tullut, tulemme vakuutetuiksi ajasta, jossa elämme, että se todella on
evankeliajan elonkorjuu eli "loppu."
Daniel, joka oli kuullut pitkän kertomuksen taisteluista tämän maailman
valtakuntien kesken ja nyt lopulta Jumalan valtakunnan voitosta
Mikaelin, suuren Ruhtinaan kautta, oli halukas tietämään _milloin_ se
tulisi pelastamaan Herran kansan. Mutta hänelle sanotaan (4:ssä
värssyssä): "Mutta sinä, Daniel, sulje nämä sanat ja lukitse sinetillä
tämä kirja lopun ajaksi; monet matkustavat (silloin) edestakaisin ja
tieto karttuu (engl. k.)."
Ei siinä kyllin, että yleinen tiedon karttuminen, jonka olemme
huomanneet, todistaa mitä Daniel XI luvussa opettaa, nim., että lopun
aika alkoi vuonna 1799, vaan ennustettu liikkuminen edes ja takaisin --
hyvin nopea matkustaminen -- todistaa sen myös. Tämä kaikki kuuluu
lopun aikaan. Ensimäinen höyrylaiva kulki vuonna 1807, ensimäinen
höyryvaunu 1831; ensimäinen sähkölennätin toimi 1844; mutta tänään
kuljettavat jättiläismäiset junat ja höyrylaivat suuria joukkoja sinne
ja tänne, "edes ja takaisin".
Sir Isak Newton, kuuluisa tähtitieteilijä kuudennellatoista
vuosisadalla, piti tätä Danielin ennustusta hyvin mieltäkiinnittävänä
ja selitti uskovansa, että kun se toteutuisi, tulisi tieto karttumaan
siinä määrin, että ihmiset mahdollisesti tulisivat matkustamaan
viidenkymmenen (engl.) peninkulman nopeudella tunnissa.
Voltaire, tunnettu ranskalainen vapaa-ajattelija, sai tietoonsa tämän
lausunnon ja huomautti pilkallisesti: --
"Katsokaahan vain nerokasta Newtonia, suurta luonnontutkijaa, joka
keksi painolain: tultuaan vanhaksi ja uudelleen lapseksi, alkoi hän
tutkia kirjaa, jota sanotaan Raamatuksi, ja, kunnioittaakseen sen
järjettömiä taruja, tahtoo hän uskotella meille, että ihmiskunnan tieto
tulee karttumaan vielä niin suuresti, että me piakkoin voimme matkustaa
viisikymmentä peninkulmaa tunnissa! Vanha narri raukka."
Molemmat nämä miehet kuolivat aikoja ennen kuin lopun aika oli tuonut
mukanaan ihmeellisen tiedon lisäyksen, joka runsaasti toteuttaa
kristillisen luonnontutkijan jumalallisen ilmestyksen perustuksella
lausutun ennustuksen.
Ei Danielille, vaan lopun aikana eläville Jumalan lapsille, oli
keskustelu y.m. aijottu, josta kerrotaan 5--7 värssyissä: "Ja minä,
Daniel, näin, ja katso, siellä seisoi kaksi muuta, yksi tällä virran
rannalla ja toinen tuolla virran rannalla. Ja hän (yksi engl. k.) sanoi
liinavaatteeseen puetulle miehelle, joka oli virran vetten yläpuolella:
'milloin näitten ihmeellisten asiain loppu tulee?' Ja minä kuulin
liinaiseen puettua miestä, joka oli virran vetten yläpuolella, ja hän
nosti oikean kätensä, ja vasemman kätensä taivaasen päin ja vannoi sen
kautta, joka ijankaikkisesti elää, että se on oleva ajan ja kaksi aikaa
ja puolen aikaa."
Danielin kysymys koski erityisesti "hävityksen kauhistusta" 11 luvun
31--33 värssyissä, jonka Daniel täydellä syyllä asetti yhteyteen sen
kauhean luonteen kanssa, jonka hän oli nähnyt entisissä näyissään,
jotka ovat kirjotetut 7: 8--11, 21, 24--26 ja 8: 10--12, 24--26.
Se aika, ajat ja puoli aikaa, eli kolme ja puoli aikaa eli vuotta
(360 x 3 1/2 = 1260 päivän esikuvallinen aika -- 1260 kirjaimellista
vuotta), joka tässä mainitaan, osotetaan toisissa paikoissa olevan
paavikunnan vallan aika. Vertaa Dan. 7: 25; 12: 7 ja Ilm. 12: 14, Ilm.
12: 6 ja 13: 5 kanssa. "Virta" jossa eli jonka aikana nämä 1260 paavin
vallan vuotta päättyivät -- niinkuin enkeli, joka seisoo virran
yläpuolella, näyttää, ilmottaessaan aikojen loppurajan -- oli
vertauskuva asiaintilasta Ranskan vallankumouksen aikana, jota jo on
kosketeltu. Tämä on sama "virta" joka mainitaan Ilm. 12: 15, 16, jossa
se esitetään täydellisemmin käärmeen eli lohikäärmeen suusta tulevana,
ja jossa sen todellinen tarkotus, Saatanan näkökannalta katsottuna,
osotetaan olevan "vaimon" (Jumalan seurakunnan) valtaaminen, kun sen
(seurakunnan) kolme ja puoli aikaa (1260 vuotta), kätkössä olemisen
aika korvessa, olivat päättymäisillänsä, ja kun se astui esille
"nojaten ystäväänsä" [hänen käsivarteensa] -- Jumalan sanaan. --
Salomon Korkea Veisu 8: 5.
Vertauksellisessa kielessä merkitsee vesi ylipäänsä _totuutta_; ja
vertauskuvassa säilyy tarkotus, vaikkakin totuuden sanotaan lähtevän
lohikäärmeen eli käärmeen suusta. Ajatus, joka tämän vertauskuvan
kautta ilmoitetaan, on se, että _totuuden_ piti virrata esille pahojen
välikappalten kautta ja pahaa tarkottaen. Ja tämän me huomaammekin:
Ranskan vallankumouksen voima oli nim. juuri siinä, että sitä
kiihottivat monet järkähtämättömät _totuudet_ mikäli ne koskivat
pappis- ja kuningasvaltaa ja kaikkien yksityisten oikeuksia ja
vapautta, "IHMISEN OIKEUDET" oli todella tämän kapinaliikkeen
tunnussana yhteiskunnallista ja kirkollista sortoa vastaan.
Inhimillisiä oikeuksia koskeva totuus huomattiin ja lausuttiin siinä,
mikä kummastuttaa meitä, kun ajattelemme silloin vallitsevaa
tietämättömyyttä, taikauskoa ja orjamaisuutta, joissa joukot kauvan
olivat olleet. Monet niistä _totuuksista_, jotka silloin "virran"
lailla vyöryivät Ranskan yli ja saivat veren siellä tulvailemaan, ovat
nyt aivan yleisesti tunnustettuja kaikkien sivistyskansojen
keskuudessa, mutta ne olivat liian voimakkaita ja liian rutosti
esitettyjä silloiseen aikaan nähden.
Todella, ennustus osottaa selvästi, ettei käärme, Saatana, tarkottanut
sitä, mitä Jumalan kaitselmuksen kautta on ollut seurauksena, vaan
tarkotti hän aivan päinvastaista. Tässä hän ampui yli maalin, niinkuin
hän on tehnyt muissakin tilaisuuksissa. Saatana ei milloinkaan lähetä
totuuden vettä siunaamaan ja virkistämään sekä vapauttamaan orjuudesta;
päinvastoin ovat hänen ahkeroimisensa kaiken aikaa tarkottaneet
ihmiskunnan sokeuttamista ja sitomista kiinteästi tietämättömyyteen ja
taikauskoon; ja tämä äkillinen veden (totuuden) tulva oli tarkotettu
vaikuttamaan oksennuslääkkeen tavoin, jotta tulisi ylenannetuksi se
_vapaudenravinto_, jota kansa jo uskonpuhdistuksen tuloksen kautta oli
saanut Raamatusta, ja jotta siten pakotettaisiin hallitusmiehet ja
opettajat vastustamaan totuutta anarkiian pelosta.
Saatanan tarkotus Ranskan vallankumouksen nostattamisella oli
rauhattomuuden herättäminen koko Europassa, erittäinkin
vaikutusvaltaisen luokan keskuudessa, joka ei suosinut vapautta; ja
valaista Ranskassa oppia siitä, että jos Rooman taikauskot
kumottaisiin, ja vapaus saavuttaisi esteettömän jalansijan, niin
silloin lakkaisi laki ja järjestys pian. Tämä oli mestarijuoni,
keksijänsä arvoinen, ja aijottu niinkuin ennustus osottaa, valtaamaan
vaimon (reformeeratun seurakunnan), ja ajamaan kaikki vanhoilliset ja
rauhanystävät -- hallitsevat ja hallitut -- takaisin yhteyteen ja
sopusointuun paavikunnan kanssa. Suunnitelman epäonnistuminen ei
riippunut alottajansa puuttuvasta kekseliäisyydestä, vaan Jumalan
kaikkivaltiaasta voimasta, jonka kautta hän antaa kaiken vaikuttaa
parhaaksi.
Tässä tapauksessa saattaa selvästi huomata Jumalan suunnitelman
"vaimon" (seurakunnan) suojelemiseksi Saatanan juonia vastaan antamalla
tarkotetun pahan vaikuttaa hyvää, jotta toteutuisi täydellisesti
ennustus, joka tehtiin seitsemäntoista sataa vuotta aikaisemmin, nim.:
"Mutta maa auttoi vaimoa: maa avasi suunsa ja särpäsi virran, jonka
lohikäärme oli purskauttanut suustaan." Niinkuin jo on selitetty,
merkitsee maa vertauskuvallisessa kielessä yhteiskuntaa -- järjestystä
rakastavia ihmisiä; ja historiallinen tosiasiahan on, että sen totuuden
virran, joka levisi Ranskan yli -- syyttäen paavikuntaa, ja sen
papistoa, yksinvaltaa ja sen loistoylimystöä suurimmalta osalta
syypääksi kansan tietämättömyyteen, köyhyyteen ja taikauskoon -- sen
nielivät eli särpivät ylipäänsä Euroopan kansat (roomalainen "maa").
Siihen määrin kävi näin, että vaikka paavikunta ja kuninkaallinen
ylimystö perin pohjin hämmästyivät, tulivat he myös perin pohjin
erotetuiksi toisistaan, paavillisen vaikutusvallan kukistumisen, sekä
Napoleonin sotajoukkojen kautta. Ja kun "kohtalon-mies" vihdoin
muserrettiin, ja Euroopan hallitsijat muodostivat niin kutsutun
"pyhän allianssin" kansan vapauksien tukahuttamiseksi ja omien
valta-istuimiensa turvaamiseksi tulevaisuudessa, oli jo liian myöhäistä
kahlehtia kansaa: sillä kun se oli juonut vesivirran, niin ei se enää
tahtonut alistua. Liian myöhäistä oli myöskin ajatella paavikunnan
uudelleen pystyttämistä, koska se oli tullut niin kauheasti
nöyryytetyksi, ja koska sen pannajulistukset vapautta ja ranskalaisia
kohtaan olivat niin kääntäneet vaikutuksensa sitä itseään kohtaan.
Niinpä _ei_ paavia _edes kutsuttu_ yhtymään "pyhään allianssiin", jonka
itseoikeutettu pää hän ennen olisi ollut. Siten tuli "vaimo" Jumalan
uudistettu [reformeerattu] ja edistyvä seurakunta autetuksi ja
suojelluksi valtaamiselta; ja vapaus ja totuus edistyivät huomattavasti
ihmisten keskuudessa; ja siitä ajasta alkaen ovat vapaudenhenki ja
Jumalan sana johtaneet yhä suurempaan valoon ja totuuteen kaikkia
niitä, jotka ovat olleet halukkaita seuraamaan sitä.
Tässä siis oli se "virta", joka osotti sekä paavinvallan lopun että
Herran "valmistuksen päivän eli lopun ajan" alkamisen. Tämän virran
päällä seisoi Herran lähettiläs profetallisessa näyssä ilmoittaakseen
ajan, aikojen ja puolen ajan lopun. Ja tämä ilmotus annettiin
vastaukseksi kysymykseen: "Milloin näitten ihmeellisten asiain loppu
tulee?" Tarkotetut "ihmeelliset asiat" eli "ihmeet" eivät olleet niitä,
jotka mainitaan 12: 1--3, jotka tarkottavat Jumalan valtakuntaa. Nämä
eivät olleet ihmeellisiä, vaan odotettuja. "Ihmeelliset asiat" olivat
väliintulevat vaikeudet, vainot ja koettelemukset Jumalan kansalle,
_erityisesti_, seurauksena tuon omituisen vallan eli "sarven",
paavikunnan, ylivallasta, josta Daniel erityisesti oli kysynyt
aikasemmin (Dan. 7: 19--22). Kysymys kuului: Kuinka kauvan on Jumala
salliva näitä ihmeellisiä totuuden vääntelemisiä, tätä hänen lastensa
ja kansojen ihmeellistä pettämistä? Vastaus, joka annetaan, mittaa
paavinvallan ja ilmottaa varmalla tavalla ajan sen päättymiselle, sekä
lisää: "ja kun pyhän kansan voiman hajottaminen (engl. k.) on [tällä
tavoin] loppunut, täytetään nämä kaikki [ihmeelliset asiat]."
5:ssä värssyssä näytetään Danielille virran kummallakin rannalla
henkilö, jotka yhdessä kysyvät, milloin nämä ihmeelliset asiat
päättyisivät. Tämä näyttää merkitsevän, että senkin jälestä, kun
paavinvalta oli päättynyt, tulisivat ihmiset olemaan epätietoisia
siitä, oliko sen valta vainota ja musertaa päättynyt tahi ei. Eikä
ihme, kun muistamme, että tämä "sarvi" senkin jälkeen kun sen valta on
murrettu, "sen _hallitus_ on otettu pois", ja silloinkin kun se oli
häviämäisillään niin äskettäin kuin vuonna 1870, lausui suuria sanoja
erehtymättömyydestänsä. Daniel, joka edustaa pyhiä, sanoo (Dan. 7: 11):
"Minä katselin silloin [sen jälkeen kun sen valta oli hävinnyt, ja se
oli tullut kykenemättömäksi tuhoamaan kauvemmin totuutta, pyhän kansan
voimaa] niiden suurten sanain äänen _tähden_, jotka se sarvi puhui,
minä katselin, [se ei saanut valtaa pyhän kansan ja totuuden yli, vaan
oli niillä toinen vaikutus] siksi kun peto tapettiin ja sen ruumis
hävitettiin ja heitettiin palavaan tuleen" -- yleiseen anarkiaan. Tällä
tavalla osotetaan vanhan Rooman valtakunnan jälellä olevien hallitusten
hävitys, minkä aiheuttaa paavikunnan yhä jatkuva röyhkeiden sanain
kautta eksyttävä vaikutus senkin jälkeen kun sen valta on hävinnyt.
Koska ei ainoastaan paavikunnan vallan aikojen loppu ole täten selvästi
vahvistettu tapahtuvaksi Ranskan vallankumouksen aikana, vaan myöskin
tapahtumain kautta 11:nnessä luvussa 40--44 värss., jotka ilmaisevat
itse vuodenkin 1799, saatamme helposti laskea taaksepäin 1260 vuotta
nähdäksemme, alkoiko paavinvalta silloin. Jos me huomaamme niin olleen,
on meillä niin selvä ja luja todistus kuin usko saattaa vaatia.
Todistelkaamme nyt siis:
Laskemalla taaksepäin 1260 vuotta vuodesta 1799, tulemme vuoteen 539
j.K., jolloin näytämme paavikunnan alkaneen. Mutta paavijärjestelmä on
ollut sellainen sekotus valtiotaidosta ja pappistaidosta ja sillä oli
niin pieni ja asteettain tapahtuva alku samoin kuin asteettain
tapahtuva loppukin, että monet erilaiset ajatukset sen alkamisesta ja
loppumisesta ovat sekä järjellisiä että mahdollisia, kunnes saamme
Jumalan määrätyn vuosiluvun sen nousemiselle ja lankeemiselle ja näemme
kuinka perin oikeat ne ovat. Paavikunta vaati ylivaltaa kirkollisissa
ja valtiollisissa asioissa ja sekaantui politiikkaan, ennenkuin
vastustajat tunnustivat sen; samoin kuin se on koettanut harjottaa
yhteiskunnallista valtaa ja selittänyt päänsä olevan erehtymättömän sen
jälkeen kun ennustus osottaa sen vallan murtuneen ja sen hävittämisen
alkaneen. Mutta Italian kansa Romagnan maakunnassa ei ole tunnustanut
paavikuntaa sen jälkeen kun Ranskan vallankumous mursi tietämättömyyden
ja taikauskoisen kunnioituksen lumouksen. Vaikka paavi ajottain,
vallankumouksien väliaikoina, on istunut nimellisenä hallitsijana
paavivaltioissa, on se vain ollut vieraana anastajana, Itävallan ja
Ranskan edustajana, joiden sotajoukot vuorotellen ovat suojelleet häntä
hänen harjottaessaan virkatointansa. Nyt, kun tiedämme, että tuo 1260
vuoden jakso alkoi vuonna 539, saatamme huomata sen, mitä ennen emme
olisi voineet nähdä. Paavilaiset itse ovat hyvin taipuvaisia laskemaan
valtansa alkamisen joko siitä kun Konstantin kääntyi ja Rooman
valtakunta omisti nimellisesti kristillisyyden vuonna 328, taikka siitä
kun Kaarle Suuri lahjotti paavivaltiot kirkolle vuonna 800. Se
asianhaara on kumminkin varma, että Konstantin ei millään tavalla
tunnustanut yhteiskunnallista valtaa seurakunnalle kuuluvana oikeutena
tai omaisuutena; päinvastoin, vaikka hän suosi kristinuskoa, niin teki
pikemmin seurakunta keisarin ainakin _päänsä_ vertaiseksi niin, että
keisari kutsui kokoon kirkolliskokouksia ja sekautui kirkollisiin
asioihin, vaikkei seurakunnan sallittu sekaantua yhteiskunnallisiin
asioihin. Vuosiluku 539 j.K., jonka profetallinen 1260 vuoden mittapuu
ilmaisee, on melkein puolivälissä kirkon ja valtion yhtymistä, joka
tapahtui vuonna 328, ja Kaarle Suuren kirkolle antamaa täyttä ja
täydellistä tunnustusta sen olemisesta kaiken hallituksen päänä --
yhteiskunnallisen ja kirkollisen hallituksen harjottajana -- vuonna
800 j.K.
Konstantinin ajoista alkain oli Rooman piispoilla ollut erittäin
huomattava asema maailman edessä, eikä kestänyt kauan ennenkuin he
alkoivat vaatia valtaa kaikkien muiden yli -- kirkossa niinkuin
maailmassakin -- vaatien että joku _yksityinen_ henkilö
tunnustettaisiin valtiaaksi eli seurakunnan pääksi, ja että Rooman
piispa olisi tämä yksi. He sanoivat sekä Pietarin että Paavalin asuneen
Roomassa, ja Rooman tulleen siten ikäänkuin määrätyksi apostolisen
hallituksen paikaksi, kuten myöskin, että kaupunki jo itsessäänkin, kun
se kauvan oli ollut caesarien ja yhteiskunnallisen hallituksen istuin,
oli kansan käsityksen mukaan hallituspaikka.
Näitä ylivallan vaatimuksia ei kumminkaan niinkään helposti otettu
kuuleviin korviin. Kilpailun henki alkoi nostaa päätänsä, ja toiset
piispat toisissa suurissa kaupungeissa alkoivat myöskin vaatia
ylivaltaa, mikä milläkin perustuksella. Vasta vuonna 533 Justinianus I
tunnusti Rooman piispan arvokkaammuuden. Tämä tapahtui yhteydessä
innokkaan uskonnollisen keskustelun kanssa, jossa keisari puolusti
Rooman piispaa tunnustaen Neitsyt Maarian palvomisen arvoiseksi, ja
taisteli eutykianien ja nestorianien kanssa Herramme Jeesuksen
luonteiden eroavaisuuksista ja sekotuksista. Keisari pelkäsi, että tämä
erimielisyys saattaisi hajottaa kirkon ja siten valtakunnankin, mitkä
hän kumminkin tahtoi kaikin mokomin liittää lujemmin yhteen; sillä jo
silloin, niin aikaiseen, olivat nimiseurakunta ja valtio yhtä --
"kristikunta". Ja kun hän halusi korkeampaa oikeutta riitojen
ratkaisijaksi ja määrääjäksi kansalle, mitä sen tulisi uskoa, mitä ei,
ja kun hän huomasi Rooman piispan jo olevan kuuluisimman niistä, jotka
vaativat pääpiispan (paavin eli päällysmiehen) virkaa, sekä myöskin
"oikeaoppisimman", joka lähinnä eri kysymyksissä oli samaa mieltä
keisarin omien mielipiteitten kanssa, niin ei Justinianus ainoastaan
kirjallisissa kynäelmissä tuominnut eutykianien ja nestorianien oppeja,
vaan puhutteli Rooman piispaa kaikkien pyhien seurakuntien ja kaikkien
Jumalan pyhien pappien _päänä_, jonka kautta hän tunnusti hänet ja
halusi auttaa häntä kerettiläisten masentamisessa ja kirkon yhteyden
lujittamisessa.
Tämän käskykirjeen yhteydessä puhutteli keisari paavi Johannesta,
Rooman patriarkkaa, tällä tavoin:
["Victor Justinanus, pius, felix, inclytus, triumphator, semper
Augustus, Joanni sanctissimo Archiepiscopo almae Urbis Romae et
Patriarchae. -- Reddentes honorem apostolicae sedi, et vestrae
sanctitati (quod semper nobis in voto et fuit et est), et ut decet
patrem honorantes vestram beatitudinem, omnia quae ad ecclesiarum
statum pertinent festinavimus ad notitiam deferre vestrae sanctitatis;
quoniam semper nobis fuit magnum studium, unitatem vestrae apostolicae
sedis, et statum sanctarum Dei ecclesiarum custodire, qui hactenus
obtinet, et in commote permanet, nulla intercedente contrarietate.
Ideoque omnes sacerdotes universi Orientalis tractus et subjicere et
unire sedi vestrae sanctitatis properavimus, in praesenti ergo quae
commota sunt (quamvis manifesta et indubitata sint et secundum
apostolicae vestrae sedis doctrinam ab omnibus semper sacerdotibus
firme custodita et predicata) neccessarium duximus, ut ad notitiam
vestrae sanctitatis perveniant. Nec enim patimur quicquam, quod ad
ecclesiarum statum pertinet, quamvis manifestum et indubitatum sit,
quod movetur ut non etiam vestrae innotescat sancritati quae caput est
omnium sanctarum ecclesiarum. Per omnia enim (ut dictum est) properamus
honorem et auctoritatem crescere vestrae sedis."]
"Voitollinen Justinianus, hurskas, onnellinen, kuuluisa, riemuitseva,
alituisesti korotettu, Johannekselle, kaikkein pyhimmälle
arkkipiispalle ja kukoistavan Rooman kaupungin patriarkalle. --
Esiintuoden apostoliselle istuimelle ja Teidän Pyhyydellenne (niinkuin
halumme aina on ollut ja on) tulevan kunnian ja Teidän Autuudellenne,
niinkuin isälle kuuluu, olemme kiiruhtaneet tuomaan Teidän Pyhyytenne
tietoon kaiken sen, mikä koskee seurakuntien tilaa, koska hartain
toivomme aina on ollut valvoa Teidän apostolisen istuimenne yhteyttä ja
Jumalan pyhien seurakuntien tilaa, joka tähän asti on säilynyt ja
järkähtämättä jatkuu ilman väliin tulevaa vastoinkäymistä. Ja niin
ollen olemmekin kiirehtineet asettamaan johtonne alaisiksi ja
yhdistämään Teidän Pyhyytenne istuimeen koko Itämaan kaikki papit.
Nykyhetkellä siis pidämme tarpeellisena tuoda Teidän Pyhyytenne tietoon
ne kohdat, jotka ovat tulleet erimielisyyden esineiksi, kuinka selvät
ja epäilemättömät ne ovatkaan ja kuinka kovasti kaikki papit ovatkaan
niitä aina valvoneet ja saarnanneet Teidän apostolisen istuimenne opin
mukaan. Sillä emme voi sallia minkään kysymyksen, joka koskee
seurakuntain tilaa, kuinka selvä ja eittämätön se sitte lieneekään,
jäädä tulematta Teidän pyhyytenne, kaikkien pyhien seurakuntien pään
tietoon. Sillä kaikissa kohdissa riennämme (niinkuin jo on mainittu)
kartuttamaan Teidän istuimenne kunniaa ja valtaa."
Kirje koskettelee senjälkeen eräitä kerettiläisiksi leimattuja
mielipiteitä, jotka aiheuttivat erimielisyyden, ja ilmaisee keisarin
uskon olleen yhtäpitävän Rooman seurakunnan uskon kanssa. Se päättyy
seuraavasti:
["Suscipimus autem sancta quatuor concilia: id est, trecentorum decem
et octo sanctorum patrum qui in Nicaena urbe congregati sunt: et centum
quinquaginta sanctorum patrum qui in hac regia urbe convenerunt: et
sanctorum patrum qui in Epheso primo congregati sunt: et sanctorum
patrum qui in Chalcedone convenerunt: sicut vestra apostolica sedis
docet atque praedicat. Omnes ergo sacerdotes seguentes doctrinam
apostolicae sedes vestrae ita credunt et praedicant."
"Unde properavimus hoc ad notitiam deferre vestrae sanctiatis per
Hypatium et Demetrium, beatissimos episcopos, ut nec vestram
sanctitatem lateat quae et a quibusdam paucis monachis male et
Judaicesecundum Nestorii perfidiam denegata sunt. Petimus ergo vestrum
paternum affectum; ut vestris ad nos destinatis literis, et ad
sanctissimum episcopum hujus almae urbis, et patriarcham vestram
(quoniam et ipse per eosdem scripsit ad vestram sanctitatem, festinans
in omnibus sedem sequi apostolicam beatitudinis vestrae), manifestum
nobis faciatis, quod omnes qui praedicta recte confitentur, suscipit
vestra sanctitas, et eorum qui Judaice aussi sin rectam denegare fidem,
condemnar perfidiam. Pius enim ita circa vos omnium amor, et vestrae
sedis crescet auctoritas; et quae ad vos est unitas sanctarum
ecclesiarum inturbata servabitur, quando per vos didicerint omnes
beatissimi episcopi eorum quae ad vos relata sunt sinceram vestrae
sanctitatis doctrinam. Petimus autem vestram beatitudinem orare pro
nobis, et Dei nobis adquirere provindentiam."]
"Me tunnustamme neljä pyhää kirkolliskokousta (päteviksi): sen, johon
kokoontui 318 pyhää isää Nicaen kaupungissa [Nicaen kirkolliskokous];
ja sitte sen, johon kokoontui sata neljäkymmentä pyhää isää tässä
kuninkaallisessa kaupungissa [Konstantinopolin kirkolliskokous]; ja
sitte sen, johon pyhät isät kokoontuivat Efesossa ensikerran [Efeson
kirkolliskokous] ja vielä sen johon pyhät isät kokoontuivat
Kalcedon'issa [Kalcedon'in kirkolliskokous]; niinkuin Teidän
apostolinen istuimenne juuri opettaa ja saarnaa. Kaikki papit siis,
jotka seuraavat Teidän apostolisen istuimenne oppia, uskovat,
tunnustavat ja saarnaavat sillä lailla. Sentähden olemme rientäneet
saattamaan tämän Teidän pyhyytenne tietoon kaikkein autuaimpain
piispain Hypatiaksen ja Demetriuksen kautta, jottei Teidän
Pyhyydeltänne olisi salassa, mitä oppeja muutamat harvat munkit ovat
väärin juutalaisen tavan mukaan kieltäneet nojaten Nestorin
vilpillisiin oppeihin. Me käännymme siis Teidän isällisen
armahtavaisuutenne nuoleen [pyynnöllä], että Te meille ja tämän
suloisen kaupungin kaikkein pyhimmille piispoille, ja patriarkalle,
Teidän veljellenne [koska hän itsekin on kirjottanut Teidän
Pyhyydellenne samojen henkilöiden kautta, kiireimmiten tahtovansa
kaikissa seurata Teidän pyhyytenne apostolista istuinta], osotetulla
kirjeellä tekisitte tiettäväksi, että Teidän Pyhyytenne ottaa vastaan
kaikki, jotka oikein tunnustavat mitä on säädetty, ja tuomitsee niiden
uskottomuuden, jotka juutalaisten tavoin ovat uskaltaneet kieltää
oikean uskon. Sillä siten on kaikkien rakkaus Teihin ja Teidän
istuimenne valtaan kasvava, ja pyhien seurakuntien yhteys Teidän
kanssanne häiritsemättä säilyvä, kun kaikki ylen autuaat piispat Teidän
kauttanne saavat oppia tuntemaan Teidän istuimenne oikean opin mikäli
se koskee niitä kohtia, joita Teille on tässä esitetty. Ja me pyydämme,
että Teidän Autuutenne rukoilisi meidän puolestamme ja rukoilisi meille
Jumalan suojelusta."
Paavi Johannes vastasi yllämainittuun 24 p. maaliskuuta 534:
[Me esitämme seuraavaa hänen vastauksestaan:
"Gloriosissimo et elementissimo filio Justiano Augusto, Johannes
Episcopus Urbis Romae."
"Inter claras sapientiae ac mansuetudinis vestrae laudes,
Christianissime principum, puriore luce tamquam aliquod sydus irradiat,
quod amore fidei, quod charitatis studio edocti ecclesiasticeis
disiplinis, Romanae sedis reverentiam conservatis et ei cuncta
subjicitis, et ad ejus deducitis unitatem, ad cujus auctorem, hoc est
apostolorum primum, Domino loquente praeceptum est, _Pasce oves meas_:
Quam esse omnium vere ecclesiarum caput, et patrum regulae et principum
statuta declarant, et pietatis vestrae reverendissimi testantur
affatus. Proinde serenenitatis vestrae apices, per Hypatium atque
Demetrium, sanctissimos viros, fratres et coepiscopos meos, reverentia
consueta suscepimus: quorum etiam relatione comperimus, quod fidelibus
populis proposuistis edictum amore fidei pro submovenda haereticorum
intentione, secundum apostolicum doctrinam, fratrum et coepiscoporum
nostrorum interveniente consensu. Quod, quia apostolicae doctrinae
convenit, nostra auctoritate confirmamus."]
Samassa tilaisuudessa kirjotti keisari Konstantinopolin patriarkalle.
Tämän kirjeen ensimäinen pykälä kuuluu seuraavasti:
[Epifanio sanctissimo et beatissimo Archiepiscopo Regiae hujus Urbis et
Oecumenioo Patriarchaae.
"Cognoscere volentes tuam sanctitatem ea omnia quae ad ecclesiasticum
spectant statum: necessarium duximus, hisce ad eam uti divinis
compendiis, ac per ea manifesta eidem facere, quae jam moveri coepta
sunt, quamquam et illa candem cognoscere sumus persuasi. Cum itaque
comperissemus quosdam alienos a sancta, catholica, et apostolica
ecclesia, imperiorum Nestorii et Eutychetis sequutos deceptionem,
divinum antehac promulgavimus edictum (quod et tua novit sanctitas) per
quod haereticorum furores reprehendimus, ita ut nullo quovis omnino
modo immutverimus, immutemus aut praetergressi simus cum, qvi nunc
usque, coadjuvante Deo, servatus est, ecclesiasticum statum
(quemadmodum et tua novit sanctitas) sed in omnibus servato statu
unitatis sanctissimarum ecclesiarum cum ipso S.S. Papa veteris Romae,
ad quem similia hisce perscripsimus. Nec enim patimur ut quiquam eorum,
quae ad ecclesiasticum spectant statum, non etiam ac ejusdem referatur
beatudinem: quum ea sit caput omnium sanctissimorum Dei sacerdotum; vel
eo maxime quod, quoties in eis locis haeretici pullularunt et sententia
et recto judicio illius venerabilis sedis coerciti sunt."]
"Epifaneelle, tämän pääkaupungin kaikkein pyhimmälle ja
autuaallisimmalle arkkipiispalle ja ekumeniselle patriarkalle: -- Koska
me haluamme että Teidän Pyhyytenne tulee olla selvillä kaikesta siitä,
mikä koskee kirkollista tilaa, olemme huomanneet tarpeelliseksi laatia
hengelliset oppiyhdistelmät, ja niiden kautta antaa ilmotuksia
liikkeistä, joita on aljettu harrastaa, vaikka olemmekin vakuutetut
siitä, että Teidän Pyhyytenne jo tuntee tämän asian. Ja koska olemme
huomanneet, että eräät henkilöt, jotka ovat vieraita pyhälle,
katoliselle ja apostoliselle seurakunnalle, ovat seuranneet
jumalattoman Nestorin ja Eutykeksen kerettiläisyyttä, olemme tätä ennen
julaisseet hengellisen käskykirjeen (jonka Teidän Pyhyytennekin
tietää), jossa olemme moittineet kerettiläisten hullutuksia. Emme ole
ollenkaan millään tavalla muuttuneet, emme liioin tule muuttumaan,
emmekä ole rikkoneet seurakuntain asemaa, joka vielä tähän asti Jumalan
avulla on säilynyt (niinkuin Teidän Pyhyytennekin tietää); vaan
kaikissa asioissa on _kaikkein pyhimpäin seurakuntain yhteys_ ja VANHAN
ROOMAN KORKEA PYHYYS, PAAVI, jolle olemme lähettäneet samanlaisen
kirjelmän, varjeltuneet. Sillä emme salli, että mitään siitä, joka
tarkottaa kirkon tilaa jätetään esittämättä myöskin HÄNEN
AUTUUDELLENSA, _koska hän on kaikkien Jumalan kaikkein pyhimpäin
seurakuntain pää_; etenkin siitä syystä että usein paikkakunnilla,
joissa kerettiläisiä on esiintynyt, ne ovat tulleet hävitetyiksi
[sananmukaisesti poiskarsituiksi kuin vesat puusta] tämän
kunnianarvoisan istuimen viisauden ja oikean tuomion kautta."
Kirjeet, joista tässä olemme julaisseet ylläolevat otteet, löytyvät
täydellisessä kunnossa, samoin kuin Justinianuksen käskykirjekin,
jonka ohimennen mainitsemme, Volume of the Civil Law'issa
(Siviililakikirjassa). -- Codicis lib. I tit. 1.
[Ote tästä käskykirjeestä kuuluu seuraavasti:
"Imp. Justinian. A. Constantinopolitis.
"Cum Salvatorem et Dominum omnium Jesum Christum verum Deum nostrum
colamus per omnia, studemus etiam (quatenus datum est humanae menti
assequi) imitari ejus condescensionem seu demissionem. Etenim cum
quosdam invereniamus morbo atque insania detentos impiorum Nestorii et
Eutychetis, Dei et sanctae catholicae et apostolicae ecclesiae hostium,
nempe qui detectrabant sanctam gloriosam semper virginem Mariam
Theotocon sive Dei param appellare proprie et secundum veritatem: illos
festinavimus quae sit recta Christianorum fides edocere. Nam hi
incurabiles cum sint, selantes errorem suum passim circumeunt (sicut
didicimus) et simpliciorum animos exturbant et scandalizant, ea
astruentes, quae sunt sanctae catholicae ecclesiae contrana.
Necessarium igitur esse putavimus, tam haereticorum vaniloquia et
mendacia dissipare, quam omnibus insinuare, quomodo aut sentiat sancta
Dei et catholica et apostolica ecclesia, aut praedicent sanctissimi
ejus sacerdotes; quos et nos sequuti, manifesta contituimus ea quae
fidei nostrae sunt: non quidem inn vantes fidem (quod absit) sed
coarguantes eorum insanium qui eadem cum impiis haereticis sentiunt.
Quod quidem et nos in nostri imperii primordiis pridem satagentes
cunctis fecimus manifestum."]
Tämän, paavikunnan vaatimuksen ensimäisen tunnustuksen, julistivat
sitten Fokus ja seuraavat keisairit yhä selvemmin ja selvemmin sanoin.
Mutta senkin jälkeen kun paavi oli tunnustettu hallitsijaksi,
papilliseksi keisariksi, ei siitä silloin ollut mitään erityistä etua
paavikunnalle, paitsi tyhjä nimi; sillä Justinianus pääkaupunkeineen
oli kaukana Roomasta, Konstantinopolissa. Rooma, ja Italia ylipäänsä,
olivat toisen valtakunnan -- itägoottilaisen -- vallan alaisina, jotka
eivät tunnustaneet Rooman piispaa korkeimmaksi ylimäiseksi papiksi;
sillä he olivat pääasiallisesti uskoltaan areiolaisia. Paavikunta tuli
sentähden keisarin tunnustuksen kautta korotetuksi ja edistetyksi
ainoastaan nimellisesti, kunnes Itägoottien valtakunta kukistui,
jolloin sen korotus oli todellinen. Ja aivan kuin edeltäkäsin tehdystä
sopimuksesta lähetti keisari heti (vuonna 534 j.K.) Belisariuksen
sotajoukkoineen Italiaan, ja kuusi vuotta senjälkeen kun keisari
tunnusti paavin, oli itägoottilaisten valta kukistettu, ja heidän
kuninkaansa Vitiges ja heidän sotajoukkonsa paras osa laskettu muiden
voitonmerkkien kanssa Justinianuksen jalkain juureen. Tämä tapahtui
vuonna 539, mikä sentähden on aika, josta meidän on laskettava
"hävityksen kauhistus _pystytetyksi_". Siinä oli paavikunnan pieni
alku. Siinä alkoi Danielin ennustuksessa (Dan. 7: 8, 11, 20--22, 25)
mainittu omituinen "sarvi" kohottautua roomalaisesta pedosta. Se oli
alkanut muodostautua tai juurtua kaksi vuosisataa aikaisemmin, ja kaksi
vuosisataa sen vähäpätöisestä esiintymisestä oli se "muodoltansa
vertaisiaan suurempi" -- suurempi kuin toiset sarvet, hallitukset ja
vallat vanhan valtakunnan alueella -- ja sen silmät, ja sen suu, joka
puhui suuria röyhkeitä sanoja, alkoi kehittyä; ja se kohottautui
toisten sarvien yli väittäen itsellään olevan jumalallisen oikeuden
siihen.
Profetta oli sanonut että kolme sarvea tulisi revittäväksi pois tahi
hävitettäväksi, jotta tulisi tilaa eli valmistuisi tie tälle
omituiselle vallalle eli "sarvelle". Niin näemme olevankin; Konstantin
rakensi Konstantinopolin ja muutti pääkaupunkinsa sinne; tämä, vaikka
olikin suotuisa paavikunnan kehittymiselle caesarien istuimelle, oli
epäsuotuisaa valtakunnalle; ja pian huomattiin sopivaksi jakaa
valtakunta, ja Italia oli senjälkeen tunnettu läntisen valtakunnan
nimellä, jonka istuin tai pääkaupunki oli Ravenna. Tämä oli yksi
"sarvista"; sen kukistivat vuonna 476 j.K. herulit, toinen "sarvi",
joka pystytti valtansa sen raunioille. Sitä seurasi itägoottien
kuningaskunta, kolmas "sarvi", joka kukisti herulit ja asetti itsensä
Italian hallitsijaksi, vuonna 489 j.K. Ja niinkuin juuri olemme
nähneet, tunnusti Justinianus juuri tämän "sarven" (kolmannen, jonka
tuli valmistaa tilaa paavilliselle sarvelle) paavillisen ylivallan; ja
hänen käskystänsä ja hänen sotapäällikkönsä ja hänen sotajoukkonsa
kautta revittiin se (kolmas sarvi) pois. Ja niinkuin olemme nähneet,
oli sen poisrepiminen tarpeellinen paavikunnan edistymiseksi vallassa
omituisena sekotuksena valtiollisesta ja uskonnollisesta vallasta --
tuo omituinen "sarvi", erilainen kuin toverinsa. Niin, näyttääpä
todennäköiseltä, että paavikunta salaisesti suosi kunkin näiden
"sarvien" tai valtojen kukistumista siinä toivossa, että tie tällä
tavalla avautuisi sen omalle korottamiselle, aivan niinkuin lopulta
kävikin.
Itägoottien valtakunnan kukistumisen jälkeen tunnustettiin Itä-Rooman
keisari joksikin aikaa Italian hallitsijaksi eksarkien edustamana;
mutta koska näillä oli pääkaupunkinsa Ravennassa eikä Roomassa, ja
koska he olivat tulleet tunnustaneeksi paavikunnan sillä tavalla kuin
yllä on osotettu, seuraa siitä, että vuodesta 539 j.K. paavikunta oli
tunnustettu korkeimmaksi vallaksi Rooman kaupungissa; ja että se siitä
ajasta, (jolloin se "pystytettiin") alkoi kasvaa ja paisua "_sarvena_"
eli _valtana_ muitten "sarvien" eli valtojen joukossa, jotka edustivat
Rooman yhdistettyä valtaa. Se seikka, että Italiassa, ja erityisesti
Roomassa tänä aikana oli hyvin rauhatonta, kun se oli altis pohjoisesta
päin anastajien ryöstöille, ja sitäpaitse pakotettu maksamaan melkoisia
veroja sille herralle, joka kulloinkin oli lähinnä, vaikutti, että
valtiollinen uskollisuus keisarin valtaa kohtaan Konstantinopolissa
rikkoutui; joten kirkolliset hallitusmiehet, jotka aina olivat kansan
luona ja puhuivat heidän kieltään ja jakoivat heidän kanssaan voitot ja
tappiot, vaikeudetta hyväksyttiin Rooman kaupungin ja sen ympäristön
neuvonantajiksi, suojelijoiksi ja hallitusmiehiksi.
Epäilemättä oli Justinianuksen tarkotuksena, tunnustaessaan Rooman
piispan ylivallan vaatimus toisten yli, osaksi myöskin voittaa hänen
myötävaikutuksensa siinä sodassa, jonka hän oli aikeessa alkaa
itägoottilaisia vastaan voittaakseen takaisin Italian, joka oli osa
Itä-Rooman valtakunnasta; sillä paavin ja kirkon vaikutus oli jo
silloinkin melkoisen suuri ja kun sai sen puolelleen, oli voitto
puoleksi varma jo alunpitäen.
Vaikka goottilaiset tekivätkin kapinan keisarikuntaa vastaan ja
ryöstivät Rooman kaupungin, eivät he kumminkaan pystyttäneet valtaansa
uudelleen, ja Rooman ainoana hallituksena oli kirkko. Ja vaikka
longobardien kuningaskunta pian esiintyi näyttämöllä ja pystytti
valtansa suurimmassa osassa Italiaa, kukistaen Itä-Rooman valtakunnan
vallan, jonka Justinianus oli pystyttänyt ja jättänyt eksarkien käsiin,
huomattakoon kumminkin tarkasti, että longobardit tunnustivat
paavikunnan vallan Roomassa. Vasta tämän valtakunnan loppuaikoina,
kahdeksannella vuosisadalla, tehtiin muutamia vakavia hyökkäyksiä
paavin hallitusta vastaan; ja kertomus siitä on vaan omiaan
vahvistamaan sen tosiasian että paavit, kukin järjestään olivat Rooman
todelliset hallitsijat, luulotellut "caesarien seuraajat" --
"hengelliset caesarit" -- vaikka he käyttivät hyväkseen
Konstantinopolin hallituksen _suojelusta_ niin kauvan kuin heillä oli
etua siitä. Kun longobardit lopultakin aikoivat ottaa haltuunsa Rooman,
kääntyi paavi Ranskan kuninkaan puoleen pyytäen häntä suojelemaan
kirkkoa (paavikuntaa) ja auttamaan sitä säilyttämään itselleen n.k.
Pyhän Pietarin perinnön, jota se kauvan häiritsemättä oli hallinnut, ja
jonka Konstantinin väitettiin lahjottaneen kirkolle. [Sen, että nämä
vaatimukset olivat perää vailla, ja perustuivat väärennyksiin --
"väärennettyihin käskykirjeisiin" -- myöntävät nykyään kernaasti jo
roomalaiskatolilaisetkin. Konstantin ei tehnyt mitään sellaista
lahjotusta; paavikunta kasvoi voimaansa ja valtaansa Roomassa, niinkuin
yllä olemme kertoneet.]
Ranskalaiset kuninkaat Pipin ja Kaarle Suuri veivät kumpikin vuorostaan
sotajoukkonsa paavikunnan vallan suojaksi ja kukistivat longobardit.
Juuri jälkimäinen näistä lahjoitti vuonna 800 j.K. paavikunnalle
nimenomaan useita valtioita -- jotka sittemmin ovat tunnetut
"paavivaltioitten" nimellä, ja jotka jo on mainittu -- sekä Rooman
kaupungin esikaupunkeineen, jonka paavikunta itse asiassa oli omistanut
jo vuodesta 539 j.K. Siis ei longobardien kuningaskunta tai "sarvi"
estänyt tai täyttänyt paavikunnan sarven tilaa, niinkuin muutamat ovat
otaksuneet, vaikkakin se joskus ahdisti sitä. Tästä longobardien
hyökkäyksestä Roomaa vastaan sanoo Gibbon:
"Muistamista ansaitsevan esimerkin katuvaisuudesta ja hurskaudesta
osotti Lutiprand, longobardien kuningas. Aseissa vatikanin portilla,
kuunteli voittaja Gregorius I ääntä, veti sotajoukkonsa takasin, luopui
vailotuksestaan, kävi kunnioittavasti Pyhän Pietarin kirkossa ja laski,
toimitettuansa hartautensa, miekkansa, tikarinsa, haarniskansa,
viittansa, hopearistinsä ja kultakruununsa uhriksi apostolin haudalle".
Mutta "hänen seuraajansa, Aistulf, selitti olevansa yhtä paljon
keisarin kuin paavinkin vihollinen;... Roomaa vaadittiin tunnustamaan
voittava longobardi lailliseksi hallitsijakseen... Roomalaiset empivät;
he rukoilivat; he valittivat; ja uhkaavat barbaarit saatiin hillityksi
aseilla ja neuvotteluilla, _kunnes paavit_ olivat hankkineet itselleen
ystäväksi liittolaisen ja kostajan tuolla puolen alppien."
Paavi (Tapani III) kävi Ranskassa ja onnistui saamaan tarvittavan avun,
ja palasi, sanoo Gibbon, voittajana ranskalaisen sotajoukon etunenässä,
jota kuningas (Pipin) henkilökohtaisesti johti. Longobardit saivat
heikon vastustuksen jälkeen häpeällisen rauhan ja vannoivat
luovuttavansa takasin Rooman kirkon omaisuuden ja pitävänsä arvossa sen
pyhyyttä.
Esimerkkinä paavien asettamista vaatimuksista ja siitä vallasta jonka
kautta he pyrkivät hallitsemaan ja millä tavoin he sitä harjottivat,
esitämme jälleen Gibbonin mukaan Tapani III kirjeen, tällä kertaa
Ranskan kuninkaalle. Longobardit olivat jälleen hyökänneet Roomaan,
kohta sen jälkeen kuin ranskalainen armeija oli vetäytynyt takasin, ja
paavi halusi uudelleen apua. Hän kirjotti apostoli Pietarin nimessä,
sanoen: --
"Apostoli vakuuttaa ottolapsillensa, Ranskan kuninkaalle, papistolle ja
ylimyksille, että hän, vaikka onkin kuollut lihassa, vielä on elävänä
hengessä; että he nyt kuulevat ja heidän _on toteltava_ Rooman kirkon
perustajan ja suojelus vartijan ääntä; että pyhä neitsyt, enkelit,
pyhimykset, martyyrit ja koko taivaan sotajoukko yksimielisesti
vaativat noudattamaan hänen pyyntöänsä ja _velvottavatkin_ siihen; että
rikkaus, voitto ja paratiisi tulee olemaan heidän hurskaan
esiintymisensä palkintona ja että _ijankaikkinen kadotus_ tulee olemaan
rangaistuksena heidän laiminlyönnistään, jos he sallivat että hänen
hautansa, hänen temppelinsä ja hänen kansansa joutuvat kavalien
longobardien käsiin." Ja Gibbon lisää: "Pipinin toinen sotaretki ei
ollut vähemmän nopea ja onnellinen kuin ensimäinenkään: Pyhä Pietari
oli tyydytetty; Rooma uudestaan pelastettu."
Koska tämä paavikunnan _hallituksen_ alku on ollut hämärä ja koska
kumminkin on tärkeää nähdä se selvästi, on meistä näyttänyt,
tarpeelliselta esittää asia huolellisesti, niinkuin ylempänä on
tehtykin. Ja päättäessämme todistelun siitä, että vuosi 539 j.K. oli
ennustuksessa osotettu vuosiluku, esitämme seuraavassa vahvistukseksi
todistuksia roomalaiskatolisista kirjotuksista: --
"Länsi-Rooman valtakunnan häviön jälkeen tuli paavien valtiollinen
vaikutus Italiassa vielä tärkeämmäksi, syystä että paavien oli otettava
suojeluksensa alaiseksi tuo onneton maa, mutta erityisesti Rooma ja sen
ympäristöt, jotka niin usein vaihtoivat isäntiä ja alituisesti saivat
kärsiä törkeiden ja raakojen voittajien hyökkäyksistä. Pyhän Pietarin
jälkeläisten toimeliaasti harrastaessa Italian asukasten parasta,
laiminlöivät Itä-Rooman keisarit heidät tykkänään, vaikka _vaativatkin_
yhä edelleen maata hallittavakseen. Senkään jälkeen kun Justinianus I
oli vallottanut takasin osan Italiaa [539 j.K.] ja muuttanut sen
kreikkalaiseksi maakunnaksi, ei asukasten tila parantunut; sillä
bysanttilaiset keisarit eivät tainneet muuta kuin veroilla uuvuttaa
alamaisiaan Ravennan eksarkaatissa, voimatta kumminkaan millään tavalla
antaa sille tarpeellista suojaa."
"Näiden asianhaarain vallitessa tapahtui niin, että he... keisarit...
kadottivat kaiken _todellisen vallan_ ja olivat ainoastaan _nimeksi_
hallituksen herroja kun paavit sen sijaan, hetken vaatimuksen
pakottamina _tulivat varsinaisesti omistaneeksi tämän ylivallan
roomalaisella alueella_... _Tämä_ itsestään kehittynyt ylevien
ponnistusten tulos tunnustettiin seuraavina aikoina _laillisesti
saavutetuksi_ [sen tekivät Pipin ja Kaarle Suuri]... Pipin _antoi_
vallotetun alueen, kuten senaikuiset kirjailijat lausuvat siitä,
takaisin apostoliselle istuimelle. Tämän Pipinin lahjotuksen tahi
_takaisin annon_ vahvisti ja laajensi hänen poikansa Kaarle Suuri, joka
vuonna 774 hävitti longobardien vallan Italiassa. _Tällä oikeutetulla
tavalla_ tuli _paavien maallinen valta ja ylivalta_ Jumalan
kaitselmuksen kautta _vähitellen_ vahvistetuksi."
Yllämainitut otteet ovat teol. toht. H. Brucck'in "The History of the
Oatholic Churchista" (katolisen kirkon historiasta) I osa, siv. 250,
251. Koska tämä on katolilaisten kesken tunnustettu mallikelpoiseksi
teokseksi, jota käytetään heidän oppilaitoksissaan ja seminaareissaan
ja on paavin esipappien hyväksymä, on sen todistus arvokas mikäli se
koskee paavikunnan maallisen vallan _asteettaista_ kohoamista, ja
_aikaa_, jolloin olosuhteet olivat suotuisat sen alkamiselle. Tämä
todistaa itägoottilaisen valtakunnan kukistumisen vuonna 539 j.K.
olleen, niinkuin profetallinen määrä (1260 vuotta) selvästi ilmaisee,
tuon täsmällisen ajan, jolloin hävityksen ja Jumalan silmissä
kauhistuksen järjestelmä _asetettiin_.
Tämän käsityksen kanssa yhtäpitävästi ja koettaen selvästi todistaa
paavin vallan alkaneen _ennen_ Kaarle Suuren aikaa, sanoo toinen
katolilainen teos, _The Chair of St. Peter_ (Pyhän Pietarin Istuin)
luvussa "maallisen vallan kasvaminen" (siv. 173) -- "Roomaa hallitsi
ainoastaan nimellisesti keisarin asettama patrici, mutta
_todellisuudessa_, asianhaarojen pakosta, tulivat paavit kaupungin
ylimmiksi herroiksi." Tämän vallan ja hallituksen todistukseksi
esittää kirjailija historiallisia todistuksia paavien vallasta ja
nimihallitsijain voimattomuudesta. Hän viittaa paavi Gregorius Suureen
(590 j.K.) -- ainoastaan viisikymmentä vuotta senjälkeen kun paavikunta
pystytettiin -- _esimerkkinä siitä vallasta_, joka paaveilla jo
_silloin_ oli, sanoen: --
"Me tapaamme hänet lähettämässä Leontiuksen maaherraksi Etruriaan,
velvottaen asukkaita tottelemaan häntä, aivan kuin he tottelisivat
häntä itseään. Jälleen nimittää hän Konstantinin tärkeään Neapelin
maaherran virkaan. Senjälkeen kirjottaa hän piispoille kunkin heidän
kaupunkinsa _puollustuksesta_ ja muonituksesta; lähettää _määräyksiä,
sotilaskäskynhaltijoille_... Sanalla sanoen, hän on Italian _todellinen
hallitsija_ ja suojelija; hän on siis täysin oikeassa sanoessaan: Minun
paimenpaikkani täyttäjä on alituisesti kiinni ulkonaisissa huolissa
niin, että usein on epävarmaa hoitaako hän paimenen tai maallisen
ruhtinaan toimia."
Näin suuri oli maallisen vallan kasvaminen lyhyen viidenkymmenen vuoden
aikana laskien sen vähäpätöisestä alkamisesta vuonna 539 j.K. Sentähden
saatamme olla vakuutetut siitä, että paavin vallan 1260 vuotta tahi
kolme ja puoli aikaa ovat hyvin ja päivän selvästi huomautetut alku ja
loppukohtiinsa nähden.
Daniel, joka oli saanut kuulla rajan, mikä oli asetettu kauhistuksen
vallalle seurakunnan hävittämiseksi ja totuuden, Herran kansan vallan
musertamiseksi, näki, ettei tämän seurauksena vielä tulisi olemaan
Mikaelin (Kristuksen) valtakunta ja pyhien korottaminen valtaan, vaan
että se ainoastaan vapauttaisi heidät sortajistaan. Tämä ei siis ollut
vielä se ymmärrys, mitä hän halusi: "Minä kuulin, mutta en (vielä)
ymmärtänyt, vaan sanoin: Minun Herrani, mikä on [tämän jälkeen]
viimeinen loppu?" Ja hän sanoi: "Mene Daniel [ei sinulla ole hyötyä sen
ymmärtämisestä], sillä ne sanat ovat suljetut ja sinetillä lukitut
lopun ajaksi." "Ja siitä ajasta, kun jokapäiväinen uhri poistetaan ja
hävityksen kauhistus _asetetaan_ [539 j.K.], on tuhat kaksisataa ja
yhdeksänkymmentä päivää [vuotta]." "[Silloin] monta puhdistetaan
[erotetaan], kirkastetaan ja koetellaan ja jumalattomat tekevät
jumalattomuutta, eikä yksikään jumalaton ymmärrä, mutta taitavat
ymmärtävät [silloin]." Autuas se, joka odottaa ja saavuttaa tuhat ja
kolmesataa ja viisi neljättä [1335] päivää. Mutta sinä, mene [menojasi]
siksi kun loppu tulee; ja sinä olet lepäävä ja sitte nouseva sinun
osaasi [palkintoosi] päiväin lopulla.
Huolellinen tutkija huomannee, että näillä 1290 ja 1335 profetallisella
päivällä, kirjaimellisella vuodella, on sama lähtökohta kuin
paavikunnan hävittämisvallan 1260 vuodella, nim. aika jolloin
hävityksen kauhistus "_asetettiin_" -- 539 j.K. Missä hyvänsä mainitaan
kaksi eriaikoina tapahtuvaa seikkaa, kuten tässä -- jokapäiväisen uhrin
(tai oikeimmin _ainaisen_ uhrin) poistaminen ja kauhistuksen
pystyttäminen -- on laskeminen aina alettava siitä ajasta, jolloin
_molemmat_ todella tapahtuivat. Seuraavassa luvussa tulemme osottamaan,
että ainaisen uhrin poistaminen tapahtui muutamia vuosia ennen
kauhistuksen asettamista v. 539 ja oli se juuri se arkea seikka jonka
perusteella paavikuntaa nimitettiin "kauhistukseksi". Sentähden on
laskettava, ja laskemmekin kauhistuksen asettamisen jälkimäisestä
näistä kahdesta tapauksesta.
Ja huomaa edelleen että molemmat nämä mitat annetaan vastaukseksi
Danielin kysymykseen mitä Jumalan pyhille tulisi tapahtumaan sen
jälkeen kun heidän valtansa [totuus] oli tullut vapautetuksi
paavillisesta vääristelemisestä (vuoden 1799 jälkeen), ja ennen
Messiaksen -- Mikaelin -- valtakunnan asettamista. Vastaus sisältää
pääasiassa sen, ettei Danielin tarvinnut toivoa ymmärtävänsä enempää,
mutta että _kolmenkymmenen vuoden_ kuluttua lopun ajan alkamisesta
(1260 + 30 = 1290) tulisi alkamaan erottamis-, perkaamis- ja
puhdistustyö pyhän kansan keskuudessa, jonka ohessa tämän koetellun,
puhdistetun, erotetun luokan viisaat tulisivat ymmärtämään ennustuksen;
kumminkin tulisi tieto annettavaksi sellaisella tavalla, etteivät
jumalattomat ja puhdistamattomat tulisi ottamaan vastaan tai uskomaan
sitä. Vastaus osotti edelleen, ettei näyn _oikea ymmärtäminen_
lähimainkaan tulisi olemaan täydellinen tai kokonainen; se tulisi
päinvastoin olemaan puutteellinen muutamiin tärkeimpiin kohtiin nähden
vielä 45 vuotta senjälkeen (1290 + 45 = 1335), tahi 75 vuotta lopun
ajan alkamisesta 1799 (1260 + 75 = 1335). Tämän näkee selvästi
hebrealaisesta tekstistä, joka esittää asian niinkuin tiedustelijat,
jotka jo olivat nähneet jotakin ja odottavat kärsivällisesti, äkkiä (kun
"1335 päivää" olivat kuluneet) saisivat täyden, selvän käsityksen,
selvemmän kuin koskaan olivat odottaneetkaan saavansa -- "Mikä autuus
sillä onkaan (engl. k.)!"
Jos lasketaan vuodesta 539 j.K., päättyivät 1290 1290 esikuvauksellista
päivää 1829 ja 1335 päivää loppupuolella 1874. Arvostelkoon lukija
kuinka tarkasti nämä vuosiluvut määräävät näylle ja kaikille lopun ajan
yhteydessä oleville ennustuksille sekä ikäänkuin tulen kautta
tapahtuvalle erottamiselle, puhdistamiselle ja jalostamiselle ajan,
jolloin ne voidaan ymmärtää, jotta Jumalan lapset tulisivat
lapsenkaltaiseen, nöyrään, luottavaiseen sielun- ja sydämen tilaan,
joka on välttämätöntä, jotta he olisivat valmiit ottamaan vastaan ja
panemaan arvoa Jumalan työlle, Jumalan tavalle ja ajalle.
Muudan hengellinen liike kohosi korkeimmilleen 1844. Sen etevimmät
johtajat olivat silloin ja sen jälkeen yleisesti tunnetut
"Adventistien" ja "Milleriläisten" nimellä; koska he odottivat, että
Herran toinen tuleminen, tahi adventti tapahtuisi sinä aikana ja koska
eräs herra William Miller oli liikkeen johtaja ja sen ensimäinen
alkuunpanija. Liike, joka alkoi noin 1829, oli ennen 1844 (jolloin he
odottivat Herran palaamista) vetänyt puoleensa kristittyjen huomion
kaikista luokista, erityisesti itäisissä ja keskivaltioissa, joissa
siitä syntyi melua. Melkein samaan aikaan oli professori Bengel,
Tybingenissä, Saksassa, alkanut kiinnittää huomion ennustuksiin
ja Messiaksen tulevaan valtakuntaan, samalla kuin kuuluisa
lähetyssaarnaaja Wolff teki samoin Aasiassa. Liikkeen keskipisteenä oli
kumminkin Amerikka, jossa yhteiskunnalliset, poliitilliset ja
uskonnolliset edellytykset enemmän kuin missään muualla ovat suosineet
itsenäistä Raamatun tutkistelua samoin kuin muitakin asioita, aivan
kuten liike ensimäisessä tulemisessa oli rajotettu Judeaan, vaikkakin
kaikki hurskaat israelilaiset, kaikkialla, enemmän tai vähemmän saivat
kuulla siitä. -- Apt. 2: 5.
Kaikki tietävät jotakin veli Millerin myttyynmenneistä odotuksista.
Herra ei tullut vuonna 1844, ja maailmaa ei poltettu tulella, niinkuin
hän oli odottanut ja opettanut muitakin odottamaan; ja tämä oli suuri
pettymys tälle "pyhälle kansalle", joka sellaisella luottamuksella oli
odottanut, että Kristus ("Mikael") silloin esiintyisi ja kohottaisi
heidät yhdessä kanssaan voimaan ja kirkkauteen. Mutta pettymyksestä
huolimatta oli liikkeellä se vaikutus, jota sillä oli tarkotettu --
herättää innostusta Herran tulemiseen nähden, ja saada asia huonoon
huutoon turhaan menneiden odotusten johdosta. Me sanomme tarkotettu
vaikutus, koska Herra epäilemättä johti sen niin. Se ei ainoastaan
suorittanut työtä, joka vastasi ensimäistä adventtiliikettä Herramme
syntyessä, kun tietäjät Itämailta tulivat ja "kansa oli odotteessa"
(Matt. 2: 1, 2; Luuk. 3: 15), vaan se vastasi tätä myöskin aikaan
nähden, sillä tämä tapahtui juuri kolmekymmentä vuotta ennen Herramme
voitelemista kolmenkymmenen vuoden vanhana, kun hän alkoi toimintansa
Messiaksena. "Milleriläinen liike", niinkuin sitä halventaen kutsutaan,
toi myöskin mukanaan henkilökohtaista siunausta "pyhälle kansalle",
joka otti osaa siihen. Se johti huolelliseen Raamatun tutkisteluun ja
Jumalan sanan luottamiseen mieluummin kuin ihmisten perimätietoihin; ja
se lämmitti, ravitsi ja yhdisti Jumalan lasten sydämiä lahkolaisuudesta
vapaaseen yhteyteen; sillä harrastajia oli kaikista uskonkunnista,
vaikkakin etupäässä baptisteista. Vasta senjälkeen kun tämä liike oli
päättynyt, ovat _muutamat_ näistä järjestyneet ja yhtyneet uusiksi
lahkoiksi ja siten sokeutuneet muutamille siunauksille, joiden aika nyt
on tullut tässä "elonkorjuussa".
Samalla kuin me, niinkuin lukija lienee huomannut, eroamme herra
Milleristä hänen tulkitsemisiinsa ja johtopäätöksiinsä nähden melkein
joka kohdassa -- senkautta että näemme sekä tarkotuksen, tavan että
ajan vallan erilaisessa valossa -- on tämä liike mielestämme kumminkin
ollut Jumalan järjestyksen mukainen, ja on se suorittanut hyvin tärkeän
tehtävän erottamalla, perkaamalla, puhdistamalla ja siten valmistamalla
odottavan, Herralle valmistetun kansan. Eikä siinä kyllä, että se
suoritti puhdistus- ja koetustyön omalla ajallansa, vaan saattamalla
huonoon huutoon ennustusten tutkimisen ja Herran toisen tulemisen, on
se ollut omiaan koettelemaan vihkiytyneitä siitä alkain, riippumatta
minkäänlaisesta yhteydestä Herra Millerin mielipiteitten ja odotuksien
kanssa. Asian pelkkä mainitseminen, ennustukset ja Herran tuleminen ja
tuhatvuotisvaltakunta, herättävät nyt maailman viisaiden ylenkatseen,
etenkin nimikristillisissä seurakunnissa. Tämä oli epäilemättä Herran
kaitselmuksesta ja tarkotuksessa, joka hyvin muistuttaa sitä, kun lapsi
Jeesus vähäksi aikaa lähetettiin Nasaretiin, "että häntä nimitettäisiin
nasaretilaiseksi", vaikka hän todellisuudessa olikin syntynyt
kunnianarvoisessa Betlehem'in kaupungissa. Tämä oli nähtävästi
paikallaan, jotta totuus vähitellen erottaisi "oikeat israelilaiset"
akanoista Jumalan valitun kansan keskuudessa. Akanat ajettiin pois sen
tiedon kautta, että Herramme oli nasaretilainen; sillä he tuumivat:
"Saattaako Nasaretista tulla mitään hyvää?" Samalla tavalla kysyvät
nytkin muutamat ylenkatseellisesti: "Saattaako adventismista tulla
mitään hyvää?" ja jättävät huomioonottamatta Herran apostolien ja
profettain todistukset. Mutta Jumalan silmissä nöyrät, pyhät, viisaat,
vaikka maailman mielestä hullut, eivät asetu sellaiselle kannalle.
Mutta "Milleriläinen liike" oli vieläkin enemmän: Danielin näkyjen
oikea ymmärtäminen sai alkunsa siitä, ja oikealla ajalla, joka oli
yhtäpitävä ennustuksen kanssa. Herra Millerin sovitus näistä kolmesta
ja puolesta ajasta (1260 vuodesta) oli pohjaltaan sama kuin se, jonka
juuri esitimme, mutta hän erehtyi siinä, ettei laskenut 1290 ja 1335
jaksoja samasta kohdasta. Jos hän olisi tehnyt niin, olisi hänellä
ollut oikein. Sitä vastoin asetti hän lähtökohdan kolmekymmentä vuotta
aikaisemmin -- noin 509, 539 sijaan, jonka vuoksi 1335 päivää tulivat
päättymään 1844, 1874 sijaan. [Emme mitenkään ole voineet saada herra
Millerin teoksia, jotta olisimme voineet verrata hänen tutkimuksiansa.
Olemme ainoastaan saaneet tietää vuosiluvut, joihin hän sovitti
profetallisen ajan.] Siitä huolimatta oli tämä alku ennustuksen
oikealle ymmärtämiselle, sillä lopultakin oli 1260 vuoden jakso, jonka
hän näki oikealla tavalla avain; ja tämän totuuden saarnaaminen
(vaikkakin sen yhteydessä oli eksytyksiä, vääriä sovituksia ja
johtopäätöksiä) vaikutti erottavasti ja puhdisti "monta", ja juuri sinä
aikana kuin Herra oli ennakolta sanonut.
Koska hän ei ymmärtänyt Herran tulemisen tapaa eikä tarkotusta, vaan
odotteli äkillistä ilmestymistä ja kaiken loppua yhtenä päivänä, niin
otaksui hän, että kaikkien aika-ennustusten täytyi päättyä siinä; ja
hänen tarkotuksensa ja ponnistuksensa olivat pakottamalla pakottaa
kaikki ajanmääräykset tähän yhteiseen loppukohtaan; siitä johtui hänen
epäonnistumisensa -- ja sen enemmän ei Jumala valaissut ketään silloin,
koska aika enemmälle valolle ei silloin vielä ollut tullut.
Herra Miller oli vakava ja kunnioitettu baptistikirkon jäsen; ja, kun
hän oli huolellinen Raamatun tutkija, alkoivat ennustukset avautua
hänelle. Kun hän itse oli tullut täysin vakuutetuksi sovituksiensa
oikeudesta, alkoi hän levittää mielipiteitään seurakunnanopettajain
keskuudessa, pääasiallisesti alkaen baptisteista; mutta sittemmin
kaikkien luokkien ja kaikkien uskonkuntien keskuudessa. Kun liike
kasvoi, saarnasi hän ja matkusti yhdessä monen apulaisen kanssa
laajalti. Hänen toimintansa alku baptistisaarnaajain keskuudessa oli,
mikäli hänen muistiinpanoistaan on voitu saada selville, vuonna 1829,
ja pastori Fuller, baptistiseurakunnassa Poultneyssä Vermontissa, oli
ensimäinen kääntynyt, joka saarnasi hänen mielipiteitään julkisesti.
Kirjeessä, joka oli kirjotettu kolme vuotta myöhemmin, sanoo herra
Miller: --
"Herra sirottelee siemenen. Nyt saatan, paitsi itseäni, laskea
kahdeksan saarnaajaa, jotka saarnaavat tätä oppia enemmän tai vähemmän.
Tunnen enemmän kuin sata yksityistä veljeä, jotka sanovat omistaneensa
minun mielipiteeni. Olkoon tämän kanssa kuinka tahansa, Totuus on
voimallinen ja on voittava."
Siten näkee, että "Milleriläisen liikkeen" erottamistyö alkoi ennakolta
määrättynä aikana -- 1290 päivän loppuessa, vuonna 1829.
Mutta kuinka kävi tuon vakavan odottamisen 1335 päivän saavutettua
rajansa? Kutka ovat niin odottaneet?
Muutamat Jumalan lapsista, "pyhä kansa", tekijä muiden muassa, vaikkei
olekaan missään yhteydessä "Milleriläisen liikkeen" tai sittemmin
muodostuneiden uskonkuntien kanssa, jotka nimittävät itseään "toiseksi
adventtikirkoksi", ("the Second Advent Church"), ovat odottaneet ja
"_vakavasti varronneet_" Mikaelin valtakuntaa; ja me todistamme ilolla
siitä autuudesta, joka oli Isämme suunnitelman ihmeellisen kirkkaan
paljastumisen yhteydessä syksyllä 1874 ja sen jälkeen -- 1335 päivän
loputtua.
Meiltä puuttuu sanoja tämän autuuden lausumiseksi! Ainoastaan ne, joita
tämän valtakunnan uuden viinin henki on virkistänyt, saattaisivat
käsittää sen, jos me voisimme kertoa siitä. Se on sentähden jotakin,
jota saattaa tuntea pikemmin kuin sitä saattaa kertoa. Juuri näiden
1335 profetallisen, vertauskuvallisen päivän päättyessä saatiin
selville tuo Herran kallisarvoinen _läsnäolo_ ja nähtiin sekin asia,
että me nyt elämme tämän evankelikauden elonkorjuussa ja Mikaelin
(Kristuksen) valtakunnan pystyttämisen ajassa.
Oi, tämän siunatun ajan autuutta! Oi mikä sopusointu, mikä ihanuus,
mikä suuruus jumalallisessa suunnitelmassa, kun se alkoi paljastua
noiden 1335 päivän saavutettua rajansa. Osottaaksemme, niin paljon kuin
suinkin voimme, tätä autuutta ja jumalallisen suunnitelman
kokonaisempaa paljastamista, jonka ymmärtämisen _aika nyt on tullut_
nykyään elävälle "pyhälle kansalle", julkaisemme tämän _Raamatun
tutkistelujen_ sarjan. Ainoastaan "pyhä kansa" tulee ymmärtämään sen!
Se on annettu suosiona. "Eikä yksikään jumalaton ymmärrä"; eikä nekään
"pyhästä kansasta", joilla on yhteyttä maailmallisten kanssa, jotka
_tyhmästi_ yhtyvät jumalattomien kokouksiin, ja istuvat pilkkaajain
istuimilla, saata ymmärtää, eivätkä saa kokea tätä autuutta, joka nyt
annetaan ainoastaan "pyhille" todellisesti "viisaille", jotka
rakastavat Herran lakia ja tutkistelevat hänen lakiansa päivät ja yöt.
-- Ps. 1: 1, 2.
Tämä Mikaelin valtakuntaa koskeva sanoma, joka vähitellen on avautunut
aina 1829 alkain, esitetään vertauskuvallisesti Ilmestyskirjassa (10:
2, 8--10) "pienenä kirjana", joka "pyhän kansan" "viisaiden", joita
Johannes edustaa, käskettiin syödä. Ja Johanneksen kokemus, sellaisena
kuin se lausutaan 10:ssä värssyssä on kaikkien niidenkin kokemus, jotka
ottavat vastaan nämä totuudet. Ne tuovat muassaan ihmeellistä suloutta:
oi, mikä autuus! Mutta seuraukset ovat aina enemmän tai vähemmän
vainon, katkeruuden ja totuuden suloisuuden sekotusta. Ja vaikutus
niihin, jotka uskollisesti kestävät loppuun asti on perkaava,
puhdistava ja jalostava; ja siten valmistetaan Kristuksen morsian
häitään ja korotustaan varten, mitkä ovat määrätyt tapahtumaan
Valmistus-päivän lopulla.
Mitä tulee laskuvirheeseen, joka, niinkuin olemme osottaneet, siitä
huolimatta oli siunaus ja alku näyn oikealle tulkitsemiselle, saa
profetta Habakkuk kirjottaa kehotuksen sanan, sanoessaan (2: 2):
"Kirjota näkysi ja piirrä se tauluihin [karttoihin], että helposti sitä
lukea voi... Jos se viipyy, niin _odota sitä_ ['Autuas se, joka odottaa
ja saavuttaa 1335 päivää']; sillä se tulee totisesti, eikä viivyttele."
Sen näennäinen viipyminen tahi lykkäys ei ollutkaan todellista, vaan
oli se osaksi Herra Millerin puolelta erehdys, jonka Herra edeltäkäsin
tiesi, ja jonka hän salli "pyhän kansansa" koettelemiseksi.
Todistukseksi vihkiytymisestä, Raamatuntutkistelemisesta ja uskosta,
joka syntyi tämän liikkeen johdosta, esitämme eräästä Herra Millerin
pettymyksensä jälkeen 1844 kirjoittamasta kirjeestä niille, jotka
olivat olleet osallisina hänen kanssaan tässä, seuraavaa: --
"Me kiitämme aina Jumalaa teidän puolestanne, saatuamme kuulla, että
teidän ja meidän äskettäin tapahtunut pettymyksemme on herättänyt
teissä, ja toivomme mukaan myöskin meissä, syvän nöyryytyksen ja
sydämiemme huolellisen tutkimuksen. Ja vaikka olemmekin nöyryytetyt ja
meihin on jossain määrin kipeästi koskenut pahan ja nurjamielisen
sukukunnan pilkkaamiset, emme kumminkaan ole peloissamme tahi alla
päin. Te saatatte kaikki, kun teiltä kysytään uskonne perustusta, avata
Raamattunne ja sävyisyydellä ja pelvolla osottaa kysyjälle minkä vuoksi
te toivotte suuren Jumalan meidän vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen
ilmestymistä. Teidän ei ainoassakaan tapauksessa tarvitse kehottaa
kysyjää kääntymään seurakunnan opettajan puoleen, kun on kysymys teidän
uskonne perustuksesta. Teidän uskontunnustuksenne on Raamattu;...
teidän viisaustieteenne on se viisaus, joka tulee Jumalasta; teidän
yhdyssiteenne on pyhien rakkaus ja yhteys; teidän opettajanne on pyhä
henki; ja teidän neuvonantajanne on Herra Jeesus Kristus... Me
kehotamme teitä kaikkien pyhien rakkauden ja yhteyden nimessä pysymään
tässä toivossa. Se on turvattu jokaisen Jumalan sanan lupauksen kautta.
Se on vakuutettu teille näiden kahden muuttumattoman asian kautta --
Jumalan päätöksen ja valan kautta, jossa hänen on mahdoton valehdella.
Se on vakuutettu ja vahvistettu Jeesuksen Kristuksen kuoleman, veren,
ylösnousemisen ja elämän kautta... Älkää koskaan peljätkö, veljet;
Jumala on antanut teidän tietää, mitä teidän on sanottava. Tehkää
niinkuin hän on käskenyt teitä tekemään ja hän on pitävä huolta
seurauksista. Jumala sanoo: 'Sentähden sano heille, _ne päivät
lähestyvät, ja kaikki, mitä ennustus sanoo_'. [Katso Hes. 12: 22,
23.]... Se on minulle melkein todistuksena, että Jumalan käsi on mukana
tässä asiassa. Ajan saarnaamisen kautta ovat monet tuhannet johdetut
tutkimaan Raamattua... Jumalan viisaus on runsain määrin viittonut
tiemme, jonka hän on suunnitellut aikaansaadakseen hyvän, minkä hän
tulee suorittamaan omalla ajallaan ja omalla tavallaan."
Eräs Herramme vertauksista annettiin erittäin valaisemaan tätä
odotuksen aikaa, erehdyksestä 1844 "1335 päivän" toteutumisen loppuun.
Me tarkotamme: --
VERTAUSTA KYMMENESTÄ NEITSEESTÄ.
-- Matt. 25: 1--12. --
Tämä vertaus alkaa sanalla "silloin", siten ilmaisten, ettei sitä
saatettu sovelluttaa kohta, Herran ajalla, vaan joskus vastaisuudessa.
"_Silloin_ on taivaanvaltakunta [kehittymättömässä (embryo) tilassaan
-- jota muutamat tai koko pyhä kansa, jotka ovat koetuksessa
valtakunnan jäsenyyttä varten, edustavat] kymmenen neitsyen kaltainen,
jotka ottivat lamppunsa ja lähtivät ulos ylkää vastaan. Mutta viisi
heistä oli tyhmää, ja viisi älykästä."
Luvut eivät ole tärkeät, eikä niiden välinen suhdekaan. Vertaus
opettaa, että tulee olemaan liike valtakunnan perillisten keskuudessa
Yljän vastaanottamista odottaessa, -- liike, jossa tulee esiintymään
kaksi luokkaa, joita tässä nimitetään "älykkäiksi" ja "tyhmiksi". Sana
"neitsyt" merkitsee puhdasta; nämä, jotka esiintyvät vertauksessa sekä
älykkäät että tyhmät, esittävät siis "pyhää kansaa". Itse asiassa,
eivät ketkään, jotka rakastavat Ylkää, ja haluavat mennä häntä vastaan,
saata rakastaa syntiä, vaikkakin monet heistä ovat "tyhmiä".
Liike, jota Herramme tarkottaa tässä vertauksessa, vastaa täydellisesti
sitä, joka alkoi "Milleriläisen liikkeen", ja joka yhä vieläkin jatkuu.
Tämä, vaikka olikin baptistin alkama, oli lahkolaisuudesta vapaa liike,
johon hurskaammat ja uskollisimmat kaikista uskonkunnista ottivat osaa.
Kertomus näistä ajoista, heidän palavasta innostaan, j.n.e., täyttää
sydämemme ihailulla niitä miehiä ja naisia kohtaan, jotka olivat kyllin
rehellisiä toimimaan vakaumuksensa mukaisesti, vaikkemme voikaan
vakaumukseen nähden olla yhtä mieltä heidän kanssaan. Rahaa
ammennettiin kuin vettä traktaattien ja sanomalehtien painattamiseksi
eri kielille ja sanoman lähettämiseksi ympäri maailmaa. Kerrotaan
herätyksen hengen levinneen kaikkien uskonkuntien kirkoissa, ja että
muutamissa seurakunnissa, joissa kaikki olivat tämän opin vaikutuksen
alaisina, ne, joilla oli rahaa liikenemään, kasasivat ne pöydälle
saarnatuolin eteen, jossa ne olivat vapaasti kaikkien tarvitsevien
käytettävinä; ja uskovaisten rehellisyys ja harrastus oli sellainen
sinä aikana, että kerrotaan, ettei rahoja, joita sillä tavoin oli
pyhitetty Herralle, tarvinnut vartioida, kosk'eivät muut koskeneet
niihin, kuin tarvitsevat.
Vertauksessa kerrotaan kaikilla neitseillä olleen puhdistetut lamput,
jotka antoivat heille valoa. Nämä lamput esittivät Raamattua ("sinun
sanasi on minun jalkaini lamppu") engl. k.; ja sellaista lamppujen
puhdistusta -- Raamatun tutkimista -- kaikkien kristittyjen luokkien
keskuudessa, ei luultavasti koskaan ennen ole tapahtunut. Öljy kuvaa
totuuden henkeä. Se oli kyllä ilmeinen lampuissa, joita kaikilla oli;
mutta kaikilla ei ollut totuuden henkeä itsessään -- "astioissa".
Pettymystä 1844 ilmaistaan lyhyesti vertauksessa kertomalla että "Ylkä
viipyi" -- s.o. odottavista näyttää siltä kuin hän viipyisi.
Hämmennystä ja pimeyttä, jota kaikki saivat tuntea, ja monia vääriä ja
ilmasta temmattuja mielipiteitä, joihin muutamat niistä, joita pettymys
kohtasi, uskoivat, osotetaan vertauksessa sanoilla: "Yljän viipyessä
tuli heille kaikille uni, ja he nukkuivat." Niin, ja pimeydessänsä ja
nukahtaessansa näkivät useat heistä unta kummallisista ja järjettömistä
asioista.
Mutta vertaus esittää toistakin, samankaltaista liikettä, mutta
kumminkin erilaista, samojen neitseitten keskuudessa. Ylipäänsä
tarkotetaan samaa luokkaa, mutta ei välttämättömästi samoja henkilöitä.
Samoinkuin ensimäinen liike oli seurauksena valosta ennustuksiin,
Messiaksen toisen tulemisen aikaan nähden seurakunnan Ylkänä, samoin
oli toisenkin liikkeen laita. Mutta niissä on useita erilaisuuksia.
Ensimäisessä liikkeessä paloivat kaikkien neitseitten lamput samalla
tavalla, ja joukko, joka odotti Ylkää, oli sekalainen; jota vastoin
toisessa liikkeessä, vaikkakin kaikki tulevat herätettäväksi, johdetaan
ulos ainoastaan ne, joilla on totuuden henki sydämissään, ja jotka
myöskin tuntevat Raamatun -- puhdistetun lampun. Ensimäiselle
liikkeelle oli ennustettu (varma) pettyminen; oli välttämätöntä odottaa
noiden 1335 päivän loppuun; mutta toinen liike ei ollutkaan pettymys ja
odottaminen ei senjälkeen enää ollut tarpeellinen; sillä täyttyminen
tuli juuri 1335 profetallisen päivän lopulla -- lokakuussa 1874. Herran
läsnäolo, sellaisena kuin yllä käsitellyt ennustukset siitä opettavat,
alkoi juuri tulla tunnetuksi 1335 vuoden, "odotuksen" ajanjakson,
loputtua. Oli hyvin varhain uuden ajan aamuna, mutta oli samalla
"keskiyön hetki" mikäli se koski neitseitten raskasta unta, kun kuului
huuto (joka vieläkin kaikuu): "Katso Ylkä"! -- ei, Katso Ylkä _tulee_
[vanhimmissa kreikkalaisissa siinain ja vatikanin käsikirjoituksissa ei
ole sana _tulee_, vaan luetaan niissä: "Katso Ylkä!"], vaan: Katso.,
hän _on tullut_, ja me elämme nyt "Ihmisen Pojan [_parousiassa_]
läsnäolossa." Tämän nykyisen liikkeen tunnusmerkkinä on siitä vuodesta
alkain ollut: Herran _läsnäolon_ ja nyt tapahtuvan valtakunta-työn
julistaminen. Tekijä, ja apulaiset, julistivat Herran läsnäoloa
todistaen sen ennustuksista sekä kartoilla että tauluilla, sellaisilla
kuin tässä kirjassa käytetään, syksyyn 1878 asti, jolloin ryhdyttiin
toimenpiteisiin nykyisen aikakausikirjamme, "_Zions Watch Tower_ and
_Herald of Christs Presence" (Sionin Vartiotornin ja Kristuksen
läsnäolon sanansaattajan)_ julkaisemiseksi. Herran siunauksesta ovat
miljoonat kappaleet tätä aikakauskirjaa kantaneet ulos maailmaan
sanomaa, että aika on täytetty ja että Kristuksen valtakuntaa nyt jo
_pystytetään_, ihmisten valtakuntain ja järjestelmäin hajaantuessa
täydellistä häviötään kohti.
Vertaus sanoo meille, ikäänkuin varotuksena edeltäkäsin, että vaikkakin
kaikki, jotka kuuluvat neitsytluokkaan, puhdistavat lamppunsa, niin
eivät kaikki silti voi _nähdä_. Ainoastaan ne, joilla on öljyä
astioissaan (itsessään -- täysin vihkiytyneet) voivat saada valoa
lampuistaan ja käsittää asianhaarat. Kaikki muut (kaikki puhtaat
neitseet) tulevat joskus saamaan öljyn ja valon, ja sen kautta tulevat
he suuresti siunatuiksi; mutta ainoastaan ne, jotka ovat öljyllä,
totuuden hengellä, täytetyt, tulevat saamaan valon aikanaan samoin kuin
tuon suuren siunauksenkin. Ainoastaan nämä menevät Yljän kanssa häihin.
Öljyä, tai vihkiytymisen henkeä, ja sitä seuraavaa valoa, ei toinen
neitsyt voi antaa toiselle. Jokaisen, itsekohtaisesti on oltava hengen
täyttämä; kunkin on hankittava oma varastonsa tätä öljyä (totuuden ja
sen vihkiytymisen ja pyhyyden henkeä); ja sen hinta on melkoinen, se
kun sisältää itsensäkieltämisen ja joutumisen väärään valoon ja
helteisiin koetuksiin. Markkinat, joilta tyhmät neitsyeet tulevat
ostamaan öljynsä, on kokemus suuren hädän aikana. Mutta silloin tulee
olemaan liian myöhäistä mennä häihin Morsiamen, Karitsan vaimon
jäseninä. Raamattu osottaa kumminkin, etteivät nämä astiat "vähempään
kunniaan" tule hävitettäviksi kun he katuvat tyhmyyttään; vaan, siten
tehtyinä sopiviksi Mestarille, saavat _palvella_ häntä hänen
temppelissään.
Palataksemme enkelin sanoihin Danielille -- kuuluu 13 värssy: "Mutta
sinä, mene siksi kun loppu tulee; ja sinä olet lepäävä ja sitte nouseva
sinun osaasi [palkintoosi] päiväin lopulla" [1335 päivän kuluttua] --
silloin alkavassa elonkorjuussa.
Lauseessa: "Mene siksi kun loppu tulee", pitää huomata että _loppu_
merkitsee kokonaan toista kuin "lopun aika". _Elonaika_ on maailman
_loppu_; ja elonaika on, niinkuin jo on osotettu, se 40 vuoden
ajanjakso, joka ulottuu syksystä vuonna 1874 j.K., 1335 päivän lopusta,
syksyyn 1914 j.K. Ja Daniel tulee saamaan osansa, palkintonsa Mikaelin
(Kristuksen) valtakunnassa, kaikkein pyhäin profettain sekä
evankelikauden pyhäin kanssa, tässä _lopussa_ tai elonajassa -- jolloin
pyhät ovat ensimäiset järjestyksessä sekä kunniassa siinä
valtakunnassa. (Hebr. 11: 40.) Katso _Raamatun tutkisteluja_ I osa,
siv. 348.