"LOPUN AIKA", ELI "HÄNEN VALMISTUKSENSA PÄIVÄ".
Danielin XI luku.
Lopun aika. -- Sen alku, vuonna 1799 j.K. -- Sen loppu 1914 j.K. --
Mitä on valmistettava, ja mikä on tarkotus. -- Maailman historiaa
seurattu ennustuksen mukaisesti sen etevimpiin hallitsijoihin nähden.
-- Vuodesta 405 e.K. tähän valmistuspäivään asti. -- Lopun ajan alku
määrätyllä tavalla ilmaistu, kumminkin ilman nimiä ja vuosilukua.
"Lopun aika" sadan viidentoista (115) vuoden ajanjakso, vuodesta 1799
vuoteen 1914 j.K., on selvästi ilmaistu Raamatussa. "Hänen
valmistuksensa päivä" on toinen nimi, joka annetaan tälle ajanjaksolle,
koska sinä aikana yleinen tiedon lisäys johtaa löytöihin ja
keksintöihin, j.n.e., tasottaen tietä tulevan Tuhatvuotiskauden
suosiolle valmistamalla koneellisia apuneuvoja, jotka tulevat
säästämään työtä ja ylipäänsä tuottamaan maailmalle aikaa ja
mukavuuksia, jotka Kristuksen oikeudenmukaisen hallituksen aikana
tulevat siunaukseksi kaikille ja ovat avullisina täyttämään maata
tiedolla Herrasta. Ja toisessakin tarkotuksessa se on valmistuksen
päivä tahi aikakausi; sillä joukkojen keskuudessa lisääntyvän tiedon
kautta, tämän antaessa kaikille hitusen vapauden ja ylellisyyden makua
ennenkuin Kristuksen valtakunta pystytetään järjestämään maailmaa
oikealla tavalla, tulevat nämä siunaukset vähitellen olemaan
nostovipuina luokkavallalle ja johtamaan joukot kapinaan ja kukistamaan
yhtiörenkaat j.n.e., joiden kanssa maan kaikki nykyiset valtakunnat,
porvarilliset ja kirkolliset, tulevat kaatumaan. Ja siten on nykyinen
aika (sellaisen kukistumisen kautta) valmistuksen päivä Jumalan
valtakunnan maailman vallalle, jota niin kauan on rukoiltu.
Neljääkymmentä viimeistä vuotta lopun ajasta kutsutaan "lopuksi" tahi
"elonkorjuu-ajaksi", niinkuin luemme: "ELONAIKA _on_ maailman LOPPU"
(Matt. 13: 39). Tulemme kohta kiinnittämään lukijan erikoisen huomion
tämän ajanjakson ja sen tapahtumain ennustettuun yleiseen luonteeseen,
mutta elonkorjuun erityiset piirteet tulemme sen sijaan säästämään
myöhempään lukuun.
Vaikka tiedonanto, joka osottaa meille tämän ajanjakson vuosimäärän,
annetaan meille Danielin ennustuksessa, tiedämme, ettei hän itse
ymmärtänyt mitään siitä, niinkuin hän sanoi: "Minä tosin kuulin tämän,
vaan en minä ymmärtänyt" (Dan. 12: 8). Vastaukseksi innokkaiden
kysymystensä johdosta sai hän tietää, että sanat ovat suljetut ja
sinetillä lukitut lopun aikaan _asti_. Siitä seuraa siis, ettei kukaan
saattanut ymmärtää ennustusta ennen vuotta 1799; ja ennenkuin jätämme
aineen, tulemme näyttämään, että ennustus ilmottaa, ettei saatettu
_alkaakaan_ ymmärtämään sitä ennen vuotta 1829 tahi paljastaa sitä
selväksi ennen vuotta 1875.
Danielin ennustuksen yhdestoista luku on omistettu niille merkillisille
tapahtumille, jotka johtavat tähän ajanjaksoon, lopun aikaan,
kahdennentoista luvun johtaessa siitä eteenpäin loppuun tahi
elonaikaan. Ennustusten tutkijat huomannevat sen omituisen tavan, jolla
vuosiluku lopun ajan alkamiselle ilmaistaan -- erinomainen tapa, jonka
kautta vuosiluku täsmälleen määrätään, mutta samalla myöskin salataan
siihen määrättyyn aikaan asti, jolloin tulisi aika sen ymmärtämiselle.
Ja sitten kun tämä ajankohta on omituisella tavalla ilmaistu
yhdennessätoista luvussa mainitsematta nimeä tai vuosilukua, antaa
kahdestoista luku meille kolme ajanjaksoa, 1260, 1290, ja 1335
profetallista päivää, jotka todistavat ja vahvistavat mitä
yhdennessätoista luvussa on opetettu, nimittäin, että lopun ajan alku
oli vuonna 1799.
Ja vaikka yhdestoista luku koskettaa muutamia silmiinpistävimpiä
luonteita ja tapahtumia maailmanhistoriassa, niinkuin tulemme
osottamaan, on niiden todistus kumminkin vielä suljettu hyvin monelle
ennustusten tutkijalle sen kautta, että ennustuksen _pääkohta_, josta
paljon riippuu, on näennäisesti toteutunut. Tällä tavoin peittää eli
sulkea ennustus, kunnes määrätty aika sen ilmottamiselle on tullut, ei
ole tavatonta. Ja niin varmoja ovat muutamat ennustusten
tutkijat olleet siitä, että tämä pääkohta jo on toteutunut, että
englantilaisessa tavallisessa Raamatun käännöksessä eräs reunamuistutus
kuuluu: "Toteutunut 168:sta 171:teen e.K." Tämä paikka (Dan. 11: 31)
kuuluu: "Ja hänen lähettämänsä sotajoukot nousevat ja saastuttavat
pyhäkön ja linnoituksen ja poistavat jokapäiväisen [sananmukaisesti --
_alituisen_] uhrin ja asettavat hävityksen kauhistuksen [eli hävittävän
kauhistuksen]."
Väitetään, että Antiokus Epifanes, eräs syyrialainen kuningas täytti
tämän ennustuksen silloin, kun hän väkivallalla tunkeutui Jerusalemiin,
lakkautti uhraamisen Jumalalle temppelissä ja asetti temppeliin Jupiter
Olympoksen kuvan.
Tämä ennustuksen näennäinen täyttyminen on kylliksi tyydyttämään
tavallista tutkijaa, hän kun tyytyy uskomaan, mitä hänelle sanotaan; ja
sen kautta hänessä häviää innostus ennustukseen, joka muka on täyttynyt
kaukaisessa muinaisuudessa, eikä niin ollen herätä hänessä erityistä
mielenkiintoa. Mutta se joka tutkii huolellisesti, saattaa huomata,
että ennustettiin (14 värssy), että ne, jotka harjottivat väkivaltaa
Danielin kansaa vastaan, tosin _koettaisivat täyttää_ näkyä (tahi
toteuttaisivatkin sen näennäisesti), mutta kumminkin epäonnistuivat; ja
edelleen, että "lopun aika" oli määrätty aika (värs. 35), ja että
täyttä ja oikeaa tulkitsemista _ei_ voitu saada _sitä ennen_.
Niinmuodoin eivät sellaiset voi saada oikeita tulkitsemisia
menneisyydestä. Eikä huolellinen tutkija myöskään saata jättää huomioon
ottamatta sitä seikkaa, että Herramme kiinnitti huomion juuri tähän
ennustukseen kaksi sataa vuotta sen väitetyn täyttymisen jälkeen, ja
käski meidän odottaa sen täyttymistä _tulevaisuudessa_, sanoen: "Kun
siis näette [tulevaisuudessa] hävityksen kauhistuksen seisovan pyhässä
paikassa". (Matt. 24: 3, 15). Vieläpä Herramme lisäsi siihen
huomautuksenkin, että olisimme varuillamme, ja ettemme erehtyisi
todellisen kauhistuksen suhteen, sanoen: "Joka tämän lukee, se
tarkatkoon".
Me toivomme, että ne todistukset, joita on esitetty edellisessä osassa,
ovat selvittäneet sen tosiasian, että suuri paavilaisjärjestelmä on
hävityksen kauhistus, joka vuosisatojen kuluessa on ryöstänyt sekä
maailmaa että seurakuntaa Kristuksen valtakunnan nimessä. Se on
todellakin kauvan "seisonut pyhässä paikassa" -- Jumalan temppelissä,
kristillisessä seurakunnassa. Jumalalle olkoon kiitos armostansa, että
saamme nähdä sen kauhistuttavat luonteenominaisuudet yhä selvemmin,
voidaksemme paeta kaikkia sen eksytyksiä. Jumalalle olkoon kiitos, että
sen päivät ovat luetut, ja että puhdistettu pyhäkkö (Dan. 8: 14) pian
tulee korotettavaksi ja täytettäväksi Jumalan kirkkaudella.
Tämän johdannon jälkeen siirrymme tutkimaan Danielin yhdettätoista
lukua järjestyksessä.
Toinen värssy alkaa meedialais-persialaisesta valtakunnasta, jonka
neljäs ja viimeinen kuningas oli Darius III, Kodomanus.
Mahtava kuningas kolmannessa värssyssä on Kreikan Aleksanteri Suuri.
Häntä koskeva kappale Villardin maailmanhistoriasta luettanee
mielenkiinnolla. Hän sanoo: --
"Tultuansa Judeaan, lähetti Aleksanteri Suuri käskyn Jerusalemiin,
jotta hänen sotajoukkonsa sieltä varustettaisiin elintarpeilla ja
sotilailla. Jaddus, silloinen ylimäinen pappi vastasi, että hän oli
vannonut uskollisuutta Persian kuninkaalle eikä saattanut hyljätä häntä
hänen eläissään. Niin pian kuin Tyyron piiritys oli päättynyt, marssi
Aleksanteri Jerusalemiin kostaakseen tuon kiellon. Saatuansa tiedon
hänen aikeistaan ja ollen aivan kykenemätön ryhtymään taisteluun hänen
kanssaan, huusi ylimäinen pappi taivaan puoleen saadakseen suojelusta.
Yöllinen näky opetti hänelle mitä hänen oli tehtävä ja sentähden avasi
hän kaupungin portit ja sirotteli tien kukkasilla. Pukeuduttuaan
leeviläisen papiston loistavaan virkapukuun meni hän ja hänen kanssaan
kaikki papit, valkoisiin puettuina, voittajaa vastaan. Kun Aleksanteri
tapasi hänet, kumartui hän ja rukoili. Hänen hämmästyneen ystävänsä
kysyttyä miksi hän, jota toiset rukoilivat, rukoili ylimmäistä pappia,
vastasi hän: 'En minä rukoile häntä, vaan sitä Jumalaa, jonka palvelija
hän on. Minä tiesin heti kun näin hänen pukunsa, että hän oli juuri
sama, jonka näin näyssä Makedoniassa silloin, kun ajattelin Persian
vallottamista, ja hän vakuutti minulle silloin, että hänen Jumalansa
kävisi minun edelläni ja antaisi minulle menestystä!' Aleksanteri
syleili sitten pappeja kulkiessaan heidän keskellänsä: ja tuli sillä
tavoin Jerusalemiin, jossa hän mitä juhlallisimmalla tavalla uhrasi
temppelissä. _Ylimmäinen pappi osotti hänelle sen jälkeen Danielin
ennustuksen ja selitti sen merkitsevän että hän oli kukistava Persian
valtakunnan_."
Vaikka Aleksanteri voitti maailman tuona lyhyenä 13 vuoden aikana, ei
valtakunta hänen kuoltuansa kokonaisena siirtynyt hänen perheelleen,
vaan hänen neljä sotapäällikköänsä jakoivat sen keskenään ja se hajosi
ylipäänsä pirstaleiksi kuten neljännessä värssyssä ilmoitetaan.
Huomaa tässä tämän ennustuksen yhtäpitäväisyys sen ennustuksen kanssa,
joka on Dan. 8: 3--9 ja 20--25. Tässä osotetaan, että eräästä
Aleksanterin valtakunnan osasta (vertaa värssyjä 8, 9 ja 21)
muodostuisi "pieni sarvi" eli valta, joka tulisi ylenmäärin suureksi.
Tämä tarkottaa ilmeisesti Roomaa, joka kohosi vaikuttavaan asemaan
Kreikan raunioille. Oltuansa mitätön ala-valtio, jonka lähettiläät
kiirehtivät tunnustamaan Kreikan yliherruuden, halukkaina tulemaan
_valtakunnan osaksi_ Aleksanteri Suuren jalkojen juurella, nousi Rooma
vähitellen yliherruuteen.
Se kertomus, joka muutamilla sanoilla mainitaan Dan. 8: 9, 10,
kerrotaan laveammin luvussa 11: 5--19. Tässä seikkaperäisessä
selostuksessa mainitaan _Egypti etelän kuninkaaksi_; kun sensijaan
_kreikkalaisia_, ja sittemmin heidän seuraajiaan vallassa,
_roomalaisia_, eli uutta sarvea, joka sai alkunsa Kreikasta, kutsutaan
_pohjan kuninkaaksi_. Jumalan kansan -- Danielin kansan -- historia,
jonka lopulliseen siunaamiseen Daniel luotti, Jumalan antaman lupauksen
mukaisesti on kudottu näiden kansain historiaan, yhteenliittyen väliin
toiseen, väliin toiseen niistä. On pitkäveteistä ja tarpeetonta seurata
tätä historiaa sen monissa yksityiskohdissa tarkastamalla Aleksanterin
sotapäällikköjen riitoja ja heidän seuraajiansa, kunnes tulemme 17:teen
värssyyn, joka tarkottaa Kleopatraa, Egyptin kuningatarta. Ja koska
kaikki ovat samaa mieltä tähän asti, niin ei ole tarpeellista mennä
kauemmas menneisyyteen.
Värssystä 18:n alkaen luvun loppuun asti jatkavat ne, jotka väittävät,
että 31 värssy tarkottaa Antiokus Epifanesta, ennustuksen
sovelluttamista pieniin riitaisuuksiin ja kahakoihin Seleukon,
Filopaterin, Antiokus Epifanen ja Ptolemeus Filometorin välillä, kuten
juutalaisetkin nähtävästi olivat tottuneet sitä sovittamaan. Jatkamalla
tätä tulkitsemista 12:teen lukuun asti, on selvää, että juutalaisilla
olisi ollut vahvat syyt odottaa piakkoin pelastusta Messiaksen kautta;
ja siten luemmekin, että Herramme syntymisen aikana "kaikki odottivat"
häntä ja hänen kauttaan vapautusta roomalaisten ikeestä. Mutta 18:sta
värssystä alkain erottaudumme me, jotka näemme todellisen
"kauhistuksen", heistä käsittäen, että ennustus ainoastaan koskettelee
huomattavia henkilöitä aina paavikuntaan asti, ja kosketeltuaan ja
todennettuaan tämän, jatkaa yhä edelleen seuraten sitä sen
vainoomisvallan loppuun asti, ilmaisten tämän vuosiluvun
seikkaperäisellä selostuksella eräästä maailmanhistorian
merkillisimmästä henkilöstä -- Napoleon Bonapartesta.
Mutta kysyttänee: Mistä johtuu se, että on tehty muutos edellisten
värssyjen kertomistavasta, ja siirrytty koskettelemaan ainoastaan
historian huomattavimpia piirteitä? Me vastaamme Jumalan
menettelytapaan kuuluneen m.m. täten sinetillä lukita ja sulkea
ennustus. Toiselta puolen oli kaikki niin järjestetty ennustuksessa,
ettei Israel loukkaantuisi siihen ensimäisessä tulemisessa. Jos
kahdenkymmenen vuosisadan pieniä tapahtumia ja yksityisseikkoja olisi
kerrottu niin laajasti kuin tämän luvun 3--17 värssyissä oleva ennustus
on kerrottu, olisi se käynyt pitkäveteiseksi, väsyttäväksi ja
mahdottomaksi ymmärtää; ja se olisi antanut juutalaisille ja
ensimäiselle kristitylle seurakunnalle jonkunlaisen käsityksen siitä
ajanpituudesta, mikä tulisi kulumaan, ennenkuin Jumalan valtakunta
tulisi; mutta se ei ollut Jumalan tarkotus.
Kun me siis menemme eteenpäin, tarkottavat meidän mielestämme värssyt
17--19 niitä aikoja ja tapauksia, joissa Markus Antonius ja Kleopatra
esiintyvät, jolloin Antonius kukistui ja Egypti ("etelän kuningas")
liitettiin Rooman valtakuntaan. 20:nnen värssyn sovitamme Augustus
Caesariin, joka oli tunnettu siitä, että hän kantoi järjestelmällisesti
veroja kaikilta veronalaisilta kansoilta, ja että hänen veronkantonsa
Judeassa ja koko silloisessa sivistyneessä maailmassa mainitaan
yhteydessä Herramme syntymisen kanssa. (Luuk. 2: 1.) Ilmoitus: "Keisari
Augustus antoi käskyn, että koko maailma oli verolle pantava" vastaa
tarkkaan kertomusta: "Ja hänen sijaansa nousee yksi, joka antaa
_ahdistaman_ [veronkantajan engl. k.] käydä valtakunnan _kaunistuksen_
[ihanuuden engl. k.] kautta." Tämä, kertomuksen viimeinenkin osa sopii
täydellisesti, sillä Augustus Caesarin hallituskausi on historiassa
tunnettu suuren roomalaisvallan _ihanimpana_ aikana, ja kutsutaan sitä
"Rooman kultaiseksi ajaksi."
Eräs toinen 20:nnen värssyn käännös kuuluu: "Hänen sijaansa on nouseva
yksi, joka antaa veronkantajan _käydä valtakunnan ihanan maan läpi_".
Tämä näyttänee erityisesti tarkottavan Palestiinaa, ja sopii se siinä
tapauksessa täydellisesti yhteen Luukkaan selostuksen kanssa. Mutta
molemmatkin sovitukset ovat oikeat: silloin oli roomalaisen vallan
ihana aika ja sen veronkantajat lähetettiin kulkemaan Palestiinan maan
-- valtakunnan ihanan maan läpi. Huomattakoon sitäpaitsi, että Augustus
Caesar oli ensimäinen hallitsija maailmassa, joka sääsi
_järjestelmällisen_ veronkannon.
Luemme edelleen tästä etevästä hallitsijasta: "Muutamissa päivissä hän
särjetään, ei kuitenkaan vihan eikä sodan kautta". Augustus Caesarista
on mainittu, että hän kuoli rauhallisen kuoleman, kun sen sijaan hänen
edeltäjänsä ja hänen seitsemän seuraajaansa keisarinvallassa saivat
väkivaltaisen lopun. Hän kuoli muutama vuosi senjälkeen kun oli
saavuttanut valtansa huipun ja antanut "veronkantajan matkustaa
valtakunnan ihanan maan läpi."
21:nen värssy kuvaa sopivalla tavalla Tiberius Caesaria, Augustuksen
seuraajaa: "Hänen sijaansa nousee kelvoton, eikä sille valtakunnan
_kunniaa_ anneta; vaan hän tulee keskellä rauhaa ja anastaa valtakunnan
liehakoitsemisella". Huomatkaamme tässä kuinka historiallinen kertomus
Tiberiuksesta sopii yhteen yllämainitun ennustuksen kanssa.
White sanoo:
"Tiberius oli viidenkymmenenkuuden vuoden vanha noustessaan
valtaistuimelle; tällöin _väitti_ hän olevansa mitä _haluttomin_
huolehtimaan valtaa seuraavista tehtävistä... Kun kaikki esteet nyt
olivat poistetut, antoi hirmuvaltias vapaan vallan julmille ja
aistillisille intohimoilleen."
Villard sanoo:
"Alussa teeskenteli hän ja näytti hallitsevan kohtuudella; mutta
naamari putosi pian... Senaatti, jolle hän siirsi kansan kaikki
oikeudet oli arvossa alentunut, ja hyväksyi niinollen liehakoimalla
hänen toimenpiteensä, ja uhrasi suitsutusta alituisen imartelun
muodossa miehelle, joka täytti heidän katunsa verellä. Juuri tämän,
_mitä alimmas langenneen_ ihmisen hallitessa, ristiinnaulittiin meidän
Herramme Jeesus Kristus Judeassa."
Nämä kuvat sopivat tarkasti yhteen ennustuksen kanssa ja ne vahvistaa
sitäpaitsi vielä seuraava -- 22 värssy. "Tulvan [virran] voimalla
tulvailevat he [kaikki vastustajat] pois hänen edestänsä ja särjetään,
vieläpä _Liitonkin Ruhtinas_". Tämä viimeinen määritelmä näyttää
eittämättömästi tarkottavan Herraamme Jeesusta, jonka ylempänä olleen
historiankirjoittajan huomautuksen mukaan, Tiberiuksen hallituksen
aikana ristiinnaulitsi hänen edustajansa, Judean roomalainen
käskynhaltija, Pilatus, ja roomalaiset sotamiehet.
"Ja siitä asti kun hän teki liiton hänen kanssansa, [Senaatti tunnusti
hänet keisariksi] harjottaa hän petosta ja menee ylös ja voimistuu
vähällä väellä. [Tiberius perusti _pretoriaanein kaartin_, jossa aluksi
oli ainoastaan 10,000 miestä, mutta sittemmin puolta enemmän. Tämä
pieni miesmäärä ollen keisarin henkivartiostona oleskeli aina Roomassa
ja oli hänen valvontansa alaisena. Tämän avulla piti hän kansan ja
Senaatin pelossa, poisti kansanvaalit, kansankokoukset j.n.e.] Keskellä
rauhaa tulee hän maakunnan lihavimpiin paikkoihin ja tekee, mitä ei
hänen isänsä eikä hänen isäinsä isät tehneet: ryöstöä ja saalista ja
rikkautta hän heille jakelee, ja linnoja vastaan hän juoniansa aikoo,
mutta ainoasti ajaksi." -- Värssyt 23, 24.
Sekä Augustuksen että hänen seuraajainsa valtiollinen tarkotus oli
mieluummin rauhallisella tavalla säilyttää valta niissä alusmaissa,
jotka aikasemmin olivat voitetut, kuin valloituksien kautta yhä lisätä
niitä; ja päästäksensä tarkotuksensa perille menettelivät he siten,
että jakoivat saaliin asettamalla paikallisia käskynhaltijoita, joilla
oli arvo ja valta ja joiden virassaan pysyminen tehtiin riippuvaksi
järjestyksen pidosta heille määrätyissä maakunnissa, uskollisuudesta
Caesareja kohtaan sekä täsmällisestä veronkannosta. He eivät
menetelleet enää kuten alussa, jolloin ryöstivät ja rosvosivat maailmaa
saadakseen viedä saaliin voitonmerkkinä Roomaan. Tämän valtiotaidon ja
"_tulevaisuutta tarkottavien suunnitelmiensa_" kautta hallitsi Rooma
nyt täydellisemmin ja vaikutusvaltaisemmin maailmaa kuin silloin, kun
sen sotajoukot samoilivat sinne ja tänne.
On muistettava, että vaikka ennustus on mennyt seikkaperäisyyksiin
kertomuksessaan ja Augustukseen ja Tiberiukseen nähden melkeinpä
henkilökohtaisunksiin, on tämä ainoastaan ollut keino erästä tarkotusta
varten. Sen tarkotuksena on ilmaista aika maailman-vallan muuttamiselle
Kreikasta Roomaan, Aleksanteri Suuren neljältä sotapäälliköltä, jotka
edustavat hänen valtakuntansa neljää osaa (Dan. 8: 8 mainitut
kreikkalaisen "kauriin" "neljä sarvea"), roomalaiselle vallalle, joka
sinä aikana ja sitä ennen oli osa Kreikasta. Nämä neljä sotapäällikköä,
jotka seurasivat Aleksanteri Suurta, ovat esitetyt yhtä selvästi
historiassa kuin ennustuksessakin. [Jakaminen näiden neljän kesken
mainitaan selvästi Dan. 8: 8 ja 11: 4, 5.] Historiankirjottaja
[Villard's Universal History, siv. 100] sanoo: --
[_Kreikan_] "valtakunta jaettiin nyt neljään osaan, ja yksi osa
annettiin kullekin niistä sotapäälliköistä, jotka muodostivat liiton.
Ptolemeus otti kuninkaanvallan _Egyptissä_, Seleukus _Syriassa_ sekä
_Ylä-Aasiassa_, Lysimakus _Trakiassa_ sekä _Vähässä Aasiassa_
Taurukseen asti, ja Kassander otti osakseen _Makedonian_."
Tässä palottelussa tuli Italia kuulumaan Kassanderille, jonka osa oli
pohjoisin, ja jota sentähden kutsutaan "pohjan kuninkaaksi", Egypti
taas oli eteläinen osa eli siis "etelän kuningas". Vähitellen sai
Rooman vaikutus ylivallan, ja pala palalta joutui se alue, joka
alkujaan kuului Seleukokselle, Lysimakukselle ja Kassanderille Rooman
valtaan, joka kuului pohjoiseen osaan, ja niinollen jäi ainoastaan
Egypti, eteläinen osa, jälelle. Tämä etelän kuningas, Egypti, tuli,
kuten edellä on kerrottu, pohjoisen osan vallan alle Kleopatran,
Antonius ja Augustus Caesarin aikana, osaksi Kleopatran isän
testamentin nojalla, jonka kautta hän, kun hänen lapsensa vielä olivat
nuoria hänen kuollessaan, jätti valtakunnan Rooman senaatin
suojelukseen, ja osaksi Markus Antoniuksen tappion kautta. Jonkun aikaa
olikin "etelän kuningas", Egypti, tosiaankin yhtä mahtava kuin "pohjan
kuningas" Rooma. Historiankirjottajat kertovat meille sen olleen "sen
ajan _suurimman_ kauppakansan"; että sillä oli "33,000 kaupunkia" ja
että sen vuotuiset tulot "nousivat noin 14,800 hopeatalenttiin", noin $
20,000,000 (yli 100,000,000 Smk.).
Käsittäen ennustuksen sisällyksen ja tarkotuksen, emme saa odottaa
henkilökohtaisia, yksityisseikkoihin meneviä selostuksia näiden
valtakuntain ruhtinaista, vaan "pohjan kuninkaalla" ymmärrämme
Roomalaisen valtakunnan edustajaa, ja "etelän kuninkaalla" Egyptin
valtakunnan edustajaa. Tämän selityksen jälkeen menemme eteenpäin
ennustuksen tutkimisessa.
Värssy 25: "Ja hän [Rooma] yllyttää voimansa ja sydämmensä etelän
kuningasta [Egyptiä] vastaan suurilla sotajoukoilla. Ja etelän kuningas
lähtee sotaan suurella ja aivan väkevällä sotajoukolla; mutta hän ei
kestä, sillä he neuvottelevat [petollisia] juonia häntä vastaan."
Vuodesta 30 e.K. jolloin Augustus Caesar teki Egyptin roomalaiseksi
maakunnaksi, ei mitään vihamielisyyttä vallinnut näiden kahden maan
välillä, kunnes kuningatar Zenobia, eräs Kleopatran jälkeläisistä, noin
269 j.K. vaati Egyptiä hallittavakseen ja hallitsikin sitä jonkun
aikaa. Hänen hallituskautensa oli kumminkin lyhyt. Rooman keisari,
Aurelianus, voitti hänet v. 372 j.K. Historiankirjottaja sanoo:
"Syyria, Egypti ja Vähä-Aasia tunnustivat Palmyran kuningattaren,
Zenobian hallitsijakseen. Mutta hänen täytyi taistella keisarikunnan
ylivoimaisia joukkoja ja aikakauden etevintä ja taitavinta
sotapäällikköä vastaan." Kumminkin kirjottaa Aurelianus hänestä: "Rooman
kansa puhuu ylenkatseella sodasta, jota minä käyn naista vastaan. He
eivät tunne Zenobian luonnetta eikä mainetta. On aivan mahdotonta
kuvailla hänen sotaisia varustuksiansa ja hänen hurjaa rohkeuttansa."
Firmus, Zenobian liittolainen Egyptissä, voitettiin ja tapettiin pian,
ja Aurelianus palasi Roomaan suuresti kunnioitettuna, suuret aarteet
mukanaan, niinkuin 28 värssyssä kuvataan -- "Ja hän palajaa omalle
maallensa suurella tavaralla, ja hänen sydämensä on pyhää liittoa
vastaan; ja jotakin [erikoista] hän toimittaa ja palajaa maallensa."
Todistukseksi siitä, minkälaisia rikkauksia hän oli kerännyt,
huomattakoon seuraava ote, minkä Gibbon kertoo, Aurelianuksen
voittokulusta pitkin Rooman katuja. Hän sanoo: --
"Aasian aarteet, voitettujen kansojen aseet ja sotamerkit sekä
syrialaisen kuningattaren mainio pöytäkalusto ja vaatevarasto olivat
asetetut tarkkaan järjestykseen tai pikemmin sanoen taiteelliseen
epäjärjestykseen... Zenobian ihana vartalo oli kahlehdittu kultaisilla
kahleilla; orja kannatti kultaketjua, joka oli kääritty hänen kaulaansa
hänen melkein vaipuessaan jalokivien sietämättömän painon alla. Hän
käveli jalkaisin niiden vaunujen edellä, joissa hän oli toivonut kerran
saavansa ajaa voittajana Roomaan."
Mitä profetan tiedonantoon tulee, että palatessaan hänen sydämensä
tulisi olemaan pyhää liittoa [kristinuskoa] vastaan, sanoo Mosheim: --
"Vaikkakin Aurelianus oli ylenmäärin epäjumalisuuteen menevä, ja vaikka
hänellä oli suuri vastenmielisyys kristittyjä kohtaan, ei hän
kumminkaan ryhtynyt minkäänlaisiin vastustaviin toimenpiteisiin neljän
vuoden aikana. Mutta hallituksensa viidentenä vuonna, lieneekö se
sitten johtunut hänen omasta tai toisten taikauskosta, alkoi hän tehdä
valmistuksia vainotaksensa heitä; ja niin julma ja petomainen oli hänen
luonteensa, ja siihen määrin oli hän pappien ja jumalien ihailijoiden
vaikutuksen alaisena, että, jos hän olisi saanut elää, olisi hänen
vainonsa tullut kaikkia edellisiä vainoja kauheammaksi. Mutta ennenkuin
hänen uudet käskykirjeensä olivat ehtineet kaikkiin maakuntiin, kuoli
hän salamurhaajan käden kautta; ja sentähden ainoastaan harvat
kristityt saivat kärsiä hurskautensa tähden hänen aikanaan." [History af
Christianity, II osa, 101 siv.]
Tämä vainoamishalu kristinuskoa vastaan esiintyi _senjälkeen kun hän
palasi_ valloitusmatkaltansa, kuten ennustuksessa ilmotetaan.
Aurelianus oli auringon palvelija, ja hän piti voittoansa Zenobiasta
auringon antamana; ja heti taistelun jälkeen meni hän auringolle
pyhitettyyn suuremmoiseen temppeliin, kantamaan kiitostansa suosiosta.
Kun kristityt eivät pitäneet aurinkoa palvelemisen arvoisena ja
kieltäytyivät ottamasta osaa tähän auringonpalvelukseen, otaksutaan
tuon epäämisen olleen syynä hänen äkkiarvaamattomaan ja väkivaltaiseen
vastustukseensa.
Värssy 26: "Ja ne jotka syövät hänen herkkujansa, ne häntä hävittävät,
ja hänen sotajoukkonsa hajoo, ja monta kaatuu surmattuna."
Aurelianuksen omat sotapäälliköt salamurhasivat hänet. Menestys seurasi
hänen sotajoukkoansa, vaikka monet siinä kaatuivat.
27 värssy ei tarkota Roomaa eikä Egyptiä, vaan kahta kuningasta tahi
valtaa roomalaisessa valtakunnassa -- keisarivaltaa, joka vähitellen
hävisi kokonaan, ja pappisvaltaa, joka vähitellen kohosi eloon ja
kunnianhimoon. Molemmat koettivat käyttää toisiaan omiin itsekkäisiin
tarkotuksiinsa, koettaen samalla kieltää sellaisten tarkotusten
olemassa olon. Värssy kuuluu: "Ja kumpaisenkin kuninkaan sydän on
pahuuteen päin, ja yhdessä pöydässä he valhetta puhuvat; mutta ei se
menesty (silloin), _sillä_ vielä on loppu _määräaikaan määrätty_." Eli,
lausuaksemme ajatuksen selvemmin, Jumala oli määrännyt 1260 vuotta
paavikunnan vainoamisajan pituudeksi, sentähden ei keisarivallan ja
pappisvallan yhdistyksellä eli liitolla _saattanut olla menestystä_
silloin, sillä jos nuo 1260 vuotta olisi laskettu siitä ajasta, olisi
"lopun aika" tullut liian aikaisin, sentähden oli välttämätöntä, että
se (liitonteko) siirrettiin tuonnemmaksi, ja että se sai vasta
vähitellen kehittyä keisarivallan rappeutumisen kautta Italiassa.
Kirkkohistorian lehdillä näemme kristittyjen piispojen juonet _vallan_
voittamiseksi Rooman valtakunnassa; ja ilmeisesti harkitsivat Rooman
keisarit paljon, eikö sentään olisi heille edullista hyväksyä tuo uusi
uskonto. Näyttää siltä, että Konstantin ainoastaan toteutti,
kypsyneempänä aikana sen, mitä toiset enemmän tai vähemmän olivat
ajatelleet. Mutta kansan mielialan tähden tuli Konstantinkin estetyksi
heti, ja niin pian kuin oli toivottu, aikaansaamasta kirkon ja valtion
voimien yhdistymisen.
Meistä värssyt 29 ja 30 näyttävät olevan sulkujen välinen lause, joka
on pistetty siihen peittämään tarkotusta joksikuksi ajaksi,
keskeyttämällä kertomuksen järjestyksen, ja uskomme sen tarkottavan
erästä, siihen aikaan nähden, kaukana tulevaisuudessa olevaa
yhteentörmäystä Rooman ja Egyptin valtojen edustajain välillä. Mitään
muuta yhteentörmäystä kun tämä ainoa, ei tulisi olemaan näiden välillä,
ja se tulisi tapahtumaan _juuri_ tuona "määrä-aikana" -- lopun aikana,
1799. Tästä syystä jätämmekin näiden värssyjen tutkimisen siksi kunnes
tulemme tarkastamaan tätä viimeistä taistelua heidän välillään,
niinkuin siitä yksityiskohtaisesti kerrotaan 40--45 värssyissä.
31 värssy liittyy 27 värssyn ajatukseen, ja tarkottaa se meidän
mielestämme sitä Rooman valtakunnan kahdesta vallasta, jolla oli
suurempi menestys -- paavikuntaa. Kun ennustus siten on seurannut
historiassa esiintyviä eteviä, yksityisiä hallitsijoita Aurelianukseen
asti ja on tutustuttanut meidät noiden kahden toisiansa vastaan
vihollismielisen -- maallisen ja kirkollisen -- hallitusvallan kanssa,
jotka pian sen jälkeen nousivat, osottaa se senjälkeen paavikunnan
mahtavammuuden ja sen luonteen ja toiminnan Jumalan totuuteen ja
seurakuntaan nähden -- ja esitetään se tässä yhtenä ainoana kuninkaana
tai valtana, huomioonottamatta sen monia paavien tai päiden vaihdoksia.
Me tiedämme, että taistelussa maallisien ja uskonnollisten hallitsijain
välillä paavikunta suoriutui voittajana; ja ennustus kuuluu:
"Sotajoukot nousevat -- [tai 'vahvoja nousee hänestä' -- Youngin engl.
k.] ja saastuttavat (voiman) pyhäkön ja linnoituksen ja _poistavat
jokapäiväisen uhrin ja _asettavat_ hävityksen kauhistuksen_."
Meidän käsityksemme tästä asiasta on, että vaikkakaan ei seurakunta
eikä maallinen valta onnistuneet nielemään toinen toistaan, niinkuin jo
yhteen aikaan näytti, niin nousi kumminkin "voimakkaita", jotka
saastuttivat sekä maallisen hallituksen että totisen uskonnonkin
perusopit. "Voiman pyhäkköä" maallisen hallituksen rauhoitettua
aluetta, jonka Jumala määrätyksi ajaksi oli jättänyt pakanoille, tämän
maailman valtakunnille, koettivat kukistaa ne seurakunnan jäsenet,
jotka himosivat hallitusta nykyaikana ja jotka kaikin tavoin koettivat
anastaa maallista valtaa edistääkseen kukin _omia_ kirkollisia
suunnitelmiaan; ja Jumalan pyhäkkö (hänen pyhä asuntonsa -- seurakunta)
häväistiin ja halvennettiin näiden "voimallisten" innokkaitten
ponnistusten kautta voittaakseen vallan maallisten hallitusmiesten
keskuudessa ja saadakseen suuremman jäsenmäärän ja vaikutusvallan
kansan keskuudessa. Tämä oli paavikunnan alkuperäinen oras, nim.
työskentelyssä kohottautua valtaan papillisena valtakuntana.
Emme saata ihmetellä, että nämä itsepäiset "voimakkaat", jotka eivät
välittäneet Jumalan suunnitelmasta, joka määrää, että meidän nykyajassa
on oltava alamaisia "niille esivalloille, jotka ovat" (jotka Jumala on
määrännyt nyt koetellakseen ja valmistaakseen meitä, korottaakseen
meidät vastaisuudessa valtaan, kirkkauteen ja maailman hallitukseen),
ja, jotka olivat päättäneet, jos mahdollista, hallita ennen Jumalan
aikaa, olivat siihen määrin ristiriidassa Jumalan suunnitelman kanssa,
että he kadottivat totuuden syvimmän olemuksen ja ytimen säilyttäen
ainoastaan muodon, ulkonaisen kuoren. Suuri ratkaiseva askel luopumusta
kohden oli "jokapäiväisen uhrin poistaminen". Tämän, joka sisälsi opin
transsubtantiationista (leivän ja viinin muuttuminen todelliseksi
lihaksi ja vereksi pappien sitä siunatessa) ja messu-uhrista, ja joka
osotti roomalaisten opinkappaleitten syvimmän alennustilan, mainitsemme
ainoastaan tässä ja jätämme sen täydellisemmän tarkastamisen toisen
ennustuksen yhteyteen myöhemmässä luvussa. Tämän turmiollisen ja
rienaavan eksytyksen alkamisesta asti kutsuu Jumala paavillista
järjestelmää kauhistukseksi; ja sen jälestäpäin seuraavaa
valtaan korottamista nimitetään tässä "hävityksen kauhistuksen
_asettamiseksi_". Kuinka hyvin paavikunta on ansainnut tämän
nimityksen, ja kuinka tuhoava sen onnettomuutta tuottava vaikutusvalta
on ollut, sen täydellisesti todistaa "pimeiden aikojen", keskiajan
historia, josta olemme antaneet muutamia vilahduksia edellisessä
osassa.
Värssy 32: "Ja hän turmelee liiton rikkojat liukkailla sanoilla" (engl.
k.). Ne, jotka seurakunnassa eivät eläneet Herran kanssa tehdyn
liittonsa mukaisesti, lankesivat helposti imartelun, kunniapaikkojen,
arvonimien y.m. saaliiksi, joita heille tarjosi paavillinen
pappisvalta, sitte kun sillä alkoi olla vaikutusvaltaa. Mutta vaikka
monet taipuivatkin eksytyksiin, eivät kaikki sitä kumminkaan tehneet;
sillä me luemme: "Mutta se kansa, joka tuntee Jumalan, pysyy vahvana ja
toimittaa sen; ja ymmärtäväiset kansassa neuvovat monta." Tällä tavoin
osotetaan, että seurakunta on jaettu kahteen selvään luokkaan; joita
Dan. 8: 11--14 erotetaan nimillä _pyhäkkö_ ja _sotajoukko_; toinen
luokka, jonka maailma saattoi imartelevan kunnian kautta uskottomaksi,
rikkoi liittonsa Jumalan kanssa, toisen luokan todellisuudessa
vahvistuessa vainojen kautta, joihin he joutuivat uskollisuutensa
tähden Jumalaa kohtaan. Viimeksi mainitussa luokassa oli sellaisia,
jotka käsittivät aseman ja opettivat uskollisille, Raamatussa
kirjotetun, että Antikristus, eli Synnin ihminen, kehittyisi suuresta
luopumuksesta seurakunnassa.
Enemmistö ja valta olivat niiden käsissä, jotka olivat luopuneet
liitosta, ja jotka yhdistyivät valtion kanssa; mutta niitä harvoja,
jotka olivat uskollisia, vainottiin -- ajettiin takaa, vangittiin,
asetettiin piinapenkkiin, kidutettiin ja tapettiin sadoilla
mieltäjärkyttävillä tavoilla; niinkuin historian lehdet selvästi
todistavat, ja kuten tässä profetan kautta ennustetaan, joka sanoi:
"mutta he kaatuvat miekkaan ja tuleen, vankeuteen ja ryöstöön kauan
aikaa", -- tässä keskeytetään yhteys toisen sulkulauseen kautta, johon
kuuluu 34 ja osa 35:ttä värssyä -- 'lopun ajaksi'; "sillä vielä se
viipyy [tulevaisuudessa] _määrättyyn_ aikaan asti." Kuinka kauan tämä
vainon aika kestäisi, ei mainita tässä, mutta sensijaan sanotaan, että
se kestäisi lopun aikaan asti, niinkuin oli määrätty. Toisista
raamatunpaikoista huomaamme, että tämä ajanjakso oli 1260 vuotta, ja
päättyi se v. 1799 j.K., aikana, jonka Daniel, Ilmestyskirjan
kirjottaja ja historiakin erityisesti huomauttanut.
Värssyt 34, 35: "Mutta kaatuessansa saavat he vähän apua." Vainoojan
(paavikunnan) vallan täysi ajanjakso, 1260 vuotta, ei tulisi päättymään
ennenkuin 1799; mutta ennen sen loppua salli Jumala pienen avun
uskonpuhdistusliikkeen kautta, joka, vaikkakin alussa pikemmin enensi
vainoa, jälkeenpäin soi hiukan lohdutusta ja suojaa niille, jotka
kaatuivat uskollisuutensa tähden Jumalan sanalle. Uskonpuhdistus esti
totuuden täydellisen hävittämisen maailmasta. Mutta oi, pienen avun
kanssa tulivat "liehakoitsijat" jälleen. Niin pian kuin vainot alkoivat
vähetä, tarttui vastustaja samoihin keinoihin, joilla sen oli
onnistunut johtaa seurakuntaa uskottomuuteen ja alennukseen,
voittaakseen uskonpuhdistusliikkeetkin. Kuninkaat ja ruhtinaat alkoivat
antaa kunniapaikkoja protestanteille ja liittyivät protestantismiin; ja
tämä johti vakaviin, huonoihin seurauksiin ja liitosta poikkeamisiin,
kuten luemme: "Ja useat liittyivät heihin liehakoitsemalla. Ja
ymmärtäväisiä [johtajia, uskonpuhdistajia, opettajia, jotka olivat
kyenneet opettamaan monta paavikunnan eksytyksistä] kaatuu; että he
[harvat uskolliset] koeteltaisiin ja puhdistettaisiin ja puhtaiksi
tulisivat."
Kun seuraamme ennustusta edelleen, huomaamme, että samoin kuin
edelliset värssyt selvästi kuvasivat johtavia luonteita, jotka
erikoisella tavalla olivat yhteydessä vallan siirtymisen kanssa ensin
Kreikkaan ja sen jälkeen Roomaan, ja sitten vähitellen petollisella,
salaisella tavalla paavikuntaan sellaisena valtana, joka kehittyi
maallisesta Roomasta, niin on myöskin, sen (ennustuksen) tultua tuohon
erittäin tärkeään paikkaan, jossa ilmaistaan, missä paavikunta sortui,
sanottu, mitä hyvällä syyllä voi odottaakin, että Napoleon, tuo
johtava luonne, jonka nimi niin likeisesti yhtyy tähän muutokseen,
ilmaistaisiin; eikä suinkaan kuvaamalla hänen persoonallista
ulkonäköään, vaan hänen omituiset luonteenominaisuutensa, kuten tehtiin
silloinkin kun oli kysymys Augustus ja Tiberius Caesareista. Sellaisen
kuvauksen tapaammekin, ja Napoleon Bonaparten elämänjuoksu vastaa
täydellisesti tätä kuvausta. Värssyt 31--35 kuvaavat paavikuntaa, sen
eksytyksiä ja kauhistuksia, uskonpuhdistusta ja sen "vähää apua" sekä
sen osittaista epäonnistumista liehakoimisen tähden; ja nämä värssyt
vievät meidät "lopun aikaan", ja näyttävät meille, että pienestä avusta
huolimatta, joka suotiin, muutamia tulisi _kaatumaan_ vainon kautta,
joka kestää "lopun aikaan" _asti_. Ja niin kävikin kaikissa maissa,
jotka olivat paavikunnan alaisia -- Espanjassa, Ranskassa, j.n.e.
vainot jatkuivat tuon kauhean inkvisitionijärjestelmän kautta, kunnes
Napoleon kukisti sen perinpohjin.
[On aivan paikallaan sanoa paavillisen _vallan_ hävinneen viime
vuosisadan alussa; sillä Ranskan vallankumouksen jälkeen oli Rooman
valta hallitsijain ja valtakuntien yli (ja vieläpä omankin alueensa yli
Italiassa) ainoastaan _nimellinen_ eikä todellinen. On myös
muistettava, että siihenasti oli Ranska kaikista kansoista ollut
uskollisin ja alamaisin paavin vallalle. Juuri sen kuninkaat,
ruhtinaat, aatelisto ja kansa olivat halukkaasti totelleet paavin
käskyjä -- järjestäneet ristiretkiä, lähteneet sotaan, j.n.e. paavin
käskystä, ja jotka olivat niin hartaita, etteivät sallineet
protestantin asua maa-alueellansa Pärttylin yön verilöylyn jälkeen.
Sentähden ei mikään kansa olisi saattanut antaa paavikunnalle
kuolettavampaa, tuhoavampaa iskua kuin ranskalaiset.]
Lähinnä seuraa sitte ne värssyt, jotka kuvaavat Napoleonia, sitä
asetta, jota kaitselmus käytti murtaakseen paavikunnan vallan ja
alkaakseen sen ahdistamisen, mikä tulee myöhemmin päättymään
paavikunnan täydelliseen häviöön; kuten on kirjoitettu: "Jonka Herra on
_hävittävä läsnäolonsa loiston kautta_." -- 2 Tess. 2: 8, engl. k.
Napoleon Bonaparten, jota jo aikalaisensa kutsuivat "kohtalon
mieheksi", julkinen elämän rata kuvataan niin selvästi profetallisessa
esityksessä, että "määräajan" vuosiluku sen kautta eittämättömästi
vahvistetaan. Tämä menettelytapa vuosilukujen määräämiseksi on täysin
tarkka. Ja jos näytämme, että ne tapaukset, jotka tässä ennustuksessa
mainitaan, ovat yhtäpitävät Napoleonin historiassa kerrotun elämän uran
kanssa, saatamme määrätä vuosiluvun yhtä varmasti, kuin saattaisimme
määrätä Augustus tai Tiberius Caesarin tai Kleopatran hallituksen
alkuvuoden -- jotka henkilöt kuvataan värssyissä 17, 20 ja 21.
Napoleonin elämän ura, katsottuna ennustuksen valossa, osotti vuoden
1799 paavin vallan 1260 vuotiskauden viimeiseksi vuodeksi ja sen
ajanjakson aluksi, jota sanotaan "lopun ajaksi". Profetallinen kuvaus
kuuluu seuraavasti: Värssy 36: "Ja kuningas tekee, mitä hän tahtoo, ja
korottaa ja ylentää itsensä joka Jumalan ylitse, ja jumalten jumalaa
vastaan puhuu hän kauheita; ja hän menestyy, siksi kun viha täytetään,
sillä mikä päätetty on, se tapahtuu." Napoleon ei ollut kuningas, mutta
kuningas-sanaa käytetään yleisessä merkityksessä osottamaan voimallista
hallitsijaa. Hän teki kentiesi enemmän _mitä tahtoi_ kuin kukaan
ihminen koskaan on tehnyt; hän oli tunnettu tahdonvoimastaan ja
päättäväisyydestään, joilla hän voitti melkeinpä voittamattomia
vaikeuksia. Saadaksemme oikean käsityksen ylläolevasta värssystä, tulee
muistaa, että sana _jumala_ merkitsee _mahtavaa henkilöä_; ja että sitä
usein käytetään Raamatussa kun puhutaan kuninkaista ja hallitsijoista,
kuten tässä värssyssä: "jumalten _jumala_". [Katso Raamatun
tutkisteluja II osa, siv. 320 ja 322.] Sana jumalten tarkoittaa tässä
hallitsijoita, kuninkaita ja ruhtinaita, ja lauseparsi jumalten
_jumala_, tai hallitsijain hallitsija, tarkottaa paavia. Useimmat ovat
tunnustaneet löytyvän korkeamman uskonnollisen olennon, mutta Napoleon
ei tunnustanut ketään. Hänellä oli oma tahtonsa ja oma suunnitelmansa,
ja se oli hänen oma korottamisensa kaikkein hallitsijain yli. "Jumalten
jumalaakin" [s.o. hallitsijain hallitsijaa -- paavia] vastaan puhui hän
merkillistä kieltä; hän vaati häneltä tottelevaisuutta palvelijanaan
tavalla, joka tärisytti maailman taikauskoisuutta sinä aikana samoin
kuin paavillisen pappisvallan arvokkaisuuttakin. Ja niinkuin tässä
selitettiin, oli hänellä menestystä siksi, kunnes hän oli täyttänyt
tehtävänsä ruoskia paavikuntaa ja murtaa vaikutusvalta, joka sillä oli
kansojen yli. Tämän todistaa historia [Campaigns of Napoleon, siv. 89,
95, 96.]: -- "Maallisten ruhtinaitten, jotka olivat tehneet liiton
ranskalaisten kanssa, rehellisesti pysyen liitossa ja maksaessa sovitut
verot, loukkasi itsevaltias paavi mitä epäviisaimmalla tavalla tehtyjä
sopimuksia. Pappien ympäröimänä, jotka olivat hänen ainoat
neuvonantajansa, ryhtyi paavi entisiin keinoihin, viekkauteen ja
hurskaisiin petoksiin; ja suuria ponnistuksia tehtiin kansan
yllyttämiseksi ranskalaisia vastaan... Papit luulottelivat taivaan
puuttuneen asioihin, ja varmuudella väitettiin tapahtuneen kaikellaisia
ihmeitä, jotka muka todistivat pyhän katolisen kirkon uskon paavin
erehtymättömyyteen, ja taivaan epäsuosion ranskalaisia kohtaan heidän
käytöksensä johdosta. Kun Bonaparte huomasi, että Rooman hovin hulluus
oli niin suuri, että kaikki hänen rauhanponnistuksensa olisivat
tuloksettomat, ryhtyi hän heti toimenpiteisiin saattaakseen 'Hänen
Pyhyytensä' järkiinsä."
"Hän antoi käskyn kenraali Viktorille hyökätä paavin alueille. Hän
hajotti paavin sotajoukon kuin akanat tuuleen, ja levitti yleistä
kauhua kirkkovaltioissa... Kun 'Hänen Pyhyytensä' huomasi, ettei Pyhä
Pietari auttanutkaan häntä tässä ahdingossa... lähetti hän
valtuutettuja Bonaparten luokse anomaan rauhaa. Rauha saatiin, mutta
kyllin nöyryyttävillä ehdoilla: paitsi sitä, että paavin oli
noudatettava aikaisemmin tehtyä, väliaikaista liittoa, jonka hän oli
rikkonut, oli hänen luovutettava osa alueestansa ja maksettava noin
kolmeenkymmeneen miljoonaan ranskalaiseen livreen nouseva summa [yli
30,000,000 Smk] sovitukseksi viimeksi tehdyn liittosopimuksen
rikkomisesta."
Tämä kaikki teki ensimäisen verotuksen kanssa yhteensä yli
viisikymmentä miljoonaa Smk, mikä paavin oli maksettava Ranskalle
kullassa ja hopeassa; sitä paitsi oli hänen annettava muita
arvoesineitä -- veistokuvia, maalauksia, y.m. Roomalaiskatolinen
kirjailija kertoo "näiden ehtojen täyttämisen saattaneen paavin
perikadon partaalle." Tämä sopimus päätettiin 19 p. helmikuuta 1797.
Luulisi, että tuollainen summittainen ja menestyksellinen paavinvallan
kukistaminen olisi riittävä todistaakseen maailmalle, että sen väittämä
jumalallinen oikeus hallita kuninkaita y.m. oli ainoastaan anastettu;
mutta jos ei niin ollut, nähtiin se ainakin seuraavana vuonna, jolloin
ranskalainen kenraali Berthier marssi Roomaan ja perusti tasavallan, 15
p. helmikuuta 1798, ja viisi päivää sen jälkeen vei hän paavin vankina
Ranskaan, jossa hän kuoli seuraavana vuonna. Siitä ajasta asti
nykyaikaan on paavin valta maan kuninkaiden yli ollut ainoastaan varjo
entisestään. Senjälkeen se tuskin on maininnutkaan väittämäänsä
oikeutta asettaa kuninkaita virkaan ja panna heitä pois viralta.
Vieläpä se paavi, joka nousi paavin istuimelle vuonna 1800 Pius VII
nimellä, "lähetti kiertokirjeen, jossa hän selittää evankeliumien opin
säätävän, että _kaikkien_ tulee totella olevia hallituksia", mikä
luonnollisesti koski häntä itseäänkin.
Värssy 37: "Ja hän ei välitä isäinsä jumalista (hallitsijoista,
paaveista) [engl. k. jumalasta (paavikunnasta)], eikä huoli vaimojen
rakkaudesta, eikä yhdestäkään jumalasta (hallitsijasta), sillä kaiken
ylitse hän korottaa itsensä."
Ei siinä kyllin, ettei Napoleon kunnioittanut isäinsä
jumalaa, paavikuntaa, vaan ei hän sen enemmin suosinut mitään
protestanttistakaan lahkoa, jotka tässä mainitaan vaimoina. [Niinkuin
ainoaa totista seurakuntaa esikuvauksellisesti nimitetään Kristuksen
morsiameksi, ja niinkuin Rooman seurakuntaa, joka on luvattomassa
yhteydessä maallisen vallan kanssa, nimitetään pedoksi, samoin
nimitetään erilaiset protestanttiset lahkot "vaimoiksi".] Sanalla
sanoen, ei mikään muu, kuin hänen oma henkilökohtainen kunnianhimonsa
määrännyt hänen käytöstänsä.
Värssy 38: "Mutta linnojen [sotavallan] jumalaa hän paikallansa
kunnioittaa; sitä jumalaa, jota ei hänen isänsä tunteneet, on hän
kunnioittava kullalla ja hopealla, kalleilla kivillä ja kalleuksilla."
Toiset suuret sotilaat kunnioittivat jollain tavalla jonkinlaista
yliluonnollista voimaa saavutetuista voitoista. Aleksanteri Suuri kävi
pakanallisissa temppeleissä viettäen sillä tavalla voittojaan; samoin
tekivät Caesaritkin; ja viime aikoina, paavikunnan aikana, oli tapana,
että molemmat riitapuolueet sodassa kääntyivät Jumalan, pyhimyksien,
pyhän neitseen, ja paavien puoleen anoakseen siunauksia ja voittoja,
ainakin uskotellen, että he ottivat vastaan voiton lahjana Jumalalta.
Mutta Napoleon ei tehnyt mitään sellaista; hän piti menestymistään
omana ja oman neronsa ansiona. Hän luotti sotajoukkoihinsa, pannen
luottamuksensa rohkeisiin miehiin, nopeisiin sotaliikkeisiin ja
taitaviin kenraaleihin; ja näiden puoleen hän kääntyi pyynnöllään.
Hänen valansa muoto "Vanhimpain neuvoskunnalle" Ranskassa, ottaessaan
vastaan ranskalaisten sotajoukkojen päällikkyyden palattuaan Egyptistä,
osottaa, että hän luotti itseensä ja sotajoukkoihinsa. Hän ei vannonut
Jumalan tai Raamatun tai paavin tai Ranskan kautta, vaan sanoi: "Minä
vannon! Minä vannon _omassa nimessäni_ ja urhoollisten toverieni
nimessä!" Kun hän palveli omaa kunnianhimoaan, väitti hän palvelevansa
kansaa; ja Rooman ja toisten hänen ryöstämiensä kaupunkien ja maiden
aarteet annettiin Ranskan kansalle, josta hän itse ja hänen
sotamiehensä olivat osa.
Värssy 39: "Ja niin on hän tekevä vahvoille linnoille muukalaisen
(uuden) jumalan avulla; joka häntä kunnioittaa, sille hän suuren
kunnian antaa ja panee hänet monien hallitsijaksi ja jakaa hänelle
maata palkaksi."
Napoleon antoi ystävillensä ja luotettaville sotapäälliköillensä
virkapaikkoja kaikkien Europan valloitettujen kansojen keskuudessa.
Nämä virat olivat hänen _lahjojansa_; kumminkin oli niiden omistamisen
ehtona uskollisuus häntä kohtaan. Ne annettiin "ilmaiseksi", mutta ne
olivat kumminkin samalla myös hintana heidän tottelevaisuudestaan häntä
kohtaan. -- Historia [Villard's Universal History, siv. 452] sanoo
tästä:
"Napoleonin kunnianhimoiset ajatukset tulivat yhä ilmeisimmiksi.
Hollannista oli edellisenä vuonna muodostettu kuningaskunta, jonka
kuninkaaksi tehtiin hänen veljensä, Louis Bonaparte. Neapeli annettiin
nyt Josef Bonapartelle, vanhemmalle veljelle, joka nimitettiin myöskin
molempain Sisiliain kuninkaaksi. Useita maakuntia tehtiin
herttuakunniksi tai valtakunnan läänityksiksi ja annettiin niitä
keisarin sukulaisille ja suosikeille. Hänen sisarestaan, Paulinasta,
tehtiin Guastellan ruhtinatar, hänen langostansa, Murasta, Berg'in ja
Kleven suuriherttua; kun taas hänen puolisonsa Josefinan poika
edellisestä avioliitosta, Eugene Beauharnais lähetettiin
varakuninkaaksi Italiaan. Neljätoista maakuntaa etelä- ja
länsi-Saksassa muodostettiin Reinin-liitoksi. Nämä maakunnat erotettiin
saksalaisesta valtioruumiista ja he tunnustivat Napoleonin
päämiehekseen, protektorin arvonimellä... Sveitsi alistettiin myös
Ranskan vallan alle Napoleonin selittäessä olevansa sen 'mediatori'."
Napoleonin politiikka johti hänet perustamaan kaikellaisia
kunnia-tähdistöjä upseerien ja sotilasten keskuudessa, kuten esim.
"kunnia-legionan tähdistö", "rautakruunun-tähdistö", j.n.e., j.n.e.
Kun ennustus siis näin on laskenut perustuksen tämän luonteen
(Napoleonin), tuntomerkkien määräämiselle, hänen, jonka teot määräävät
"lopun ajan" alun, jatkuu ennustus edelleen ja näyttää mikä _erityinen
tapaus_ sinä aikana on käsitettävä varmasti määrääväksi _täsmällisen
vuosiluvun_ "lopun ajan" alkamiselle. Tämä tapaus näyttää olevan
Napoleonin hyökkäys Egyptiin, mikä kesti lähes vuoden ja viisi
kuukautta. Hän lähti tuolle matkalle toukokuussa 1798 ja nousi
palatessaan maalle Ranskassa 9 p. lokakuuta 1799. Tästä sotaretkestä
kerrotaan kuvaavasti muutamin sanoin värssyissä 40--44.
Värssy 40: "Ja [määrätyllä] lopun ajalla on etelän [Egyptin] kuningas
taisteleva hänen kanssaan, ja pohjan kuningas [Englanti] hyökkää hänen
päällensä vaunuilla ja ratsasmiehillä [Egyptin mamelukit] ja _monella
laivalla_ [Englannin varustuksiin kuului amiraali Nelsonin johtama
laivasto]. Ja hän (Napoleon) tulee maakuntiin ja hävittää ja kulkee
läpi [voittoisasti]" (engl. k.).
Historia ilmottaa meille, että Egyptiläinen sotajoukko Murad Beyn
johtamana erittäin ankaran taistelun jälkeen voitettiin; ranskalaisten
menestys levitti kauhua kauas Aasiaan ja Afrikaan; ja ympärillä olevat
heimot antautuivat voittajalle... Mutta lähellä oli, ettei onni
valmistanut hänelle kauheaa taka-iskua. Englantilainen amiraali Nelson,
joka kauan oli vaaninut ranskalaista laivastoa, mihin kuului
kolmetoista linjalaivaa (sotalaivaa) paitsi frekatteja, tapasi
laivaston Abukir-lahdessa ja hyökkäsi sen kimppuun illalla elokuun 1
päivänä 1798 sellaisella voimalla ja reippaudella ["tuulispään tavoin"
(engl. k.)], jommoista ei vielä koskaan ole osotettu meritaistelussa.
Värssyt 41--43: "Ja hän tulee ihanaan maahan [Palestiinaan], ja moni
kaatuu, mutta nämä pelastuvat hänen kädestänsä: Edom ja Moab ja Ammonin
lasten etevimmät. [Napoleon pysytteli rannikolla eikä mennyt maihin,
vaan meni näiden maiden ohi.] Ja hän ojentaa kätensä maakuntiin, eikä
Egyptin maakaan ole pelastuva. Ja hän anastaa aarteet, kullan ja hopean
ja kaikki Egyptin kalleudet; ja libyalaiset ja etiopialaiset ovat hänen
seurassansa."
Värssyt 44--45: "Ja hän panee komean majansa [komeat telttansa] merten
välille ihanan pyhän vuoren eteen." Tämä ilmotus saattaa tarkottaa
toista kahdesta vuoresta -- Taborin tai Siinain vuori -- joita
kumpaakin saattaa sanoa ihanaksi ja pyhäksi. Taborin vuorelle, ihana ja
pyhä paikka, jolla Herramme kirkastettiin, ja jota Pietari kutsui
"pyhäksi vuoreksi", pystytettiin Napoleonin teltat, ja siellä
taisteltiin eräs hänen tärkeimmistä taisteluistaan. Siinain vuorella,
pyhällä ja ihanalla paikalla, jolla lakiliitto Jumalan ja Israelin
välillä vahvistettiin, kävi Napoleon ja hänen "tieteellinen joukkonsa"
ja hänen henkikaartinsa.
"Mutta sanomat idästä ja pohjasta pelottavat häntä, ja hän lähtee
suuressa kiukussa monta [kansaa] hävittämään ja kadottamaan. Ja hän
tulee loppuunsa, eikä hänellä ole yhtään auttajaa."
Napoleonin ollessa Egyptissä, saapui hänelle tieto uudesta liitosta
Ranskaa vastaan, ja hän lähti heti matkalle Ranskaan. Tämän johdosta
sanoo historia [Villard's Universal, History siv; 446.]: "Europasta
saapuneet tiedot saivat hänet nyt jättämään Egyptin; hän jätti
sotajoukkonsa Kleberin johtoon ja palasi salaisesti ja kiireellä
Ranskaan... Onnessa oli tapahtunut käänne Ranskan asioihin nähden, oli
muodostettu Ranskaa vastaan toinen koalitioni (liitto), johon kuuluivat
Englanti, Venäjä, Neapeli, Turkin Portti ja Itävalta." Vertaa näitä
historian sanoja ennustukseen: "Mutta sanomat _idästä_ ja _pohjosesta_
pelottavat häntä, ja hän lähtee suuressa kiukussa monta [kansaa]
hävittämään ja kadottamaan." Napoleonin kiukku ja hänen aikomuksensa
tehdä kaikki Europan kansakunnat olemattomiksi, ovat liiankin hyvin
tunnettuja asioita, jotta niitä tässä tarvitsisi toistaa. Melkeinpä hän
onnistuikin kunnianhimoisissa suunnitelmissaan; kumminkin kuoli tämä
aikansa merkillisin mies, kuten ennustuksessa sanottiin, muutaman
vuoden kuluttua maanpaossa kaikkien hylkäämänä. Niinkuin 40:nes värssy
selittää, että tämä hyökkäys Egyptiin tulisi tapahtumaan "lopun aikana"
tai (kuten Douay-käännös sanoo) "ennen määrättynä aikana", niin
selittävät myöskin värssyt 29 ja 30, jotka tarkottivat samaa tapausta
ja jotka aikaisemmin huomattiin välilauseeksi. Muistettanee, että
olemme huomanneet värssyjen 25--28 tarkottaneen aikasempaa hyökkäystä
Egyptiin; ja värssyissä 29 ja 30 viitataan, että seuraava suuri
hyökkäys on oleva "_määrätyllä ajalla_", s.o. lopun aikana, niinkuin
40--45 värssyissä kuvataan.
"Määrätyllä ajalla menee hän taas etelään, mutta ei käy niin kuin
edellisessä tai jälkimäisessä maahan hyökkäämisessä kävi" (engl. k.).
Napoleonin hyökkäyksellä Egyptiin ei ollut samat seuraukset kuin sillä,
joka tehtiin Kleopatran päivinä tai hänen jälkeläisensä, kuningatar
Zenobian päivinä. Vaikka Napoleonilla olikin menestystä sotapäällikkönä
Egyptissä, ei hän voittanut sellaisia voittoja kuin hänen edeltäjänsä
voittivat; syy tähän kerrotaan seuraavassa värssyssä: "_Sillä_ Kittimin
[Douayn mukaan roomalaisten] laivoja tulee häntä vastaan. Englannin
laivasto hätyytti häntä ja esti hänen vallotustaan. Koska Englanti
samoinkuin Ranskakin, olivat olleet osia vanhasta Rooman valtakunnasta,
ja koska Ranska oli sodassa tämän valtakunnan toisien osien kanssa ja
koetti vallottaa niitä, näemme olevan oikeuden mukaista, että näitä
laivoja kutsutaan roomalaisiksi. Ja hän [Napoleon] peljästyy ja
palajaa ja kiukustuu _pyhää liittoa vastaan_; ja toimii (ruots. k.
onnistuu)."
Palaamisensa jälkeen Egyptistä jätti Napoleon entisen väkivaltaisen
vastustus-politiikkansa paavikuntaa vastaan ja allekirjoitti
_konkordaatin_ eli sopimuksen paavin kanssa, jonka kautta
roomalais-katolinen uskonto jälleen otettiin käytäntöön Ranskassa. Tämä
oli totuuden _vastainen_ teko; mutta hän näytti huomanneen, että hän
tämän politiikan kautta parhaiten voisi onnistua kukistamaan tasavallan
ja asettamaan itsensä valtaan keisarina. Ja hän "toimi" [onnistui].
Mutta tätä politiikkaa ei kestänyt kauan sen jälkeen, kun hän kerran
oli saavuttanut keisarillisen vallan; hän alkoi pian taas työskennellä
sitä järjestelmää vastaan, jota nimitetään "Synnin ihmiseksi", kuten
profetta kuvaa seuraavin sanoin: "Ja hän [Napoleon] palajaa [muuttaa
mieltään] ja suostuu niihin, jotka hylkäävät pyhän liiton"; s.o. hän
alkoi tehdä ja panna toimeen suunnitelmia Rooman luopunutta kirkkoa
vastaan. Tässä hän onnistui myöskin.
Tällä tavoin seuraa Danielin yhdestoista luku selvästi maailman
historiaa esittämällä etevimpiä henkilöitä aina Persian valtakunnasta
paavikunnan kukistumiseen asti. Vaikka se käsittää tuon pitkän
kahdentuhannen neljänsadan vuoden ajanjakson, täyttää se kumminkin
tarkotuksensa osottamalla selvästi juuri sen vuoden, jolloin lopun
aika alkoi -- 1799. Tämä vuosi oli paavikunnan sortovallan 1260
vuoden loppuraja, ja silloin alkoi Lopun aika. Ei tule jättää
huomioonottamatta, että tämä myöskin oli viimeinen vuosi paavikunnan
tuhatvuotiskaudesta eli tuhatvuotisesta hallituksesta, mikä alkoi,
kuten edellisessä osassa on näytetty, vuonna 800. Mutta 1799 oli
ainoastaan sen ajanjakson alku, joka on tunnettu "lopun ajan" nimellä,
jonka aikana jokainen jälkikin tästä järjestelmästä on häviävä.
Huomaa, kuinka 34 ja 35 värssyjen muutamilla sanoilla kuvataan
uskonpuhdistuksen taantuminen ja syy siihen. Rakkaus maailmaan sekä
vallan, vaikutuksen ja mukavuuden halu olivat ansoja, jotka ensin
viettelivät seurakuntaa ja synnyttivät paavikunnan; ja samat halut ja
pyrkimykset keskeyttivät uskonpuhdistuksenkin. Luther tovereineen
tuomitsi alussa rohkeasti, toisten paavillisten eksytysten mukaan
myöskin kirkon ja valtion yhteyden; mutta kun, muutamien vuosien uljaan
puolustuksen jälkeen ankaraa vastustusta vastaan, uskonpuhdistus alkoi
saada hiukan vaikutusvaltaa kannattajiensa luvun perustuksella ja kun
kuninkaat ja ruhtinaat alkoivat mielistellä uskonpuhdistajia, ja tiet
kunnallisiin ja valtiollisiin ylennyksiin avautuivat heille, hävisi
heidän näkyvistänsä valtion ja kirkon yhtymisestä johtuva paha, jonka
he aikaisemmin näkivät paavikirkossa, ja jota vastaan he olivat
taistelleet. Reformeeratut seurakunnat Saksassa, Sveitsissä j.n.e.
astuivat aivan Rooman jäljissä ja olivat valmiit yhtymään ja suosimaan
mitä valtiollista puoluetta tai ketä ruhtinasta tai hallitusta tahansa,
joka oli halukas tuntemaan ja tunnustamaan heidät. Sillä tavalla
kaatuivat muutamat ymmärtäväisistä ja oltuaan uskonpuhdistuksen
johtajia, tuli heistä nyt johtajia kiusaukseen. Siten tuli
uskonpuhdistusliike, jolla oli hyvä alku, melkoisessa määrin
ehkäistyksi.
Mutta tämä kaikki ei saattanut tehdä tyhjäksi Jumalan suunnitelmaa.
Hänen viisautensa johti kaikki parhain päin. Se sai olla samoin kuin
paavilainenkin eksytys oli ollut, vieläkin koettelemassa totisia pyhiä,
tutkistelemassa, olivatko nämä todellisuudessa ihmisten tai Jumalan
seuraajia. Se on palvellut tätä tarkotusta koko matkan siitä ajasta
tähän asti -- "koetellakseen heitä, puhdistaakseen ja tehdäkseen heidät
valkeiksi."
Jos olemme oikeassa, asettaissamme lopun ajan v. 1799, voimme odottaa,
että eksytykseen lankeaminen, mikäli se koskee kirkon ja valtion
yhtymistä, melkoisemmassa määrässä alkaisi lakata, vaikka saattanee
mennä vuosikausia täydelliseen ennalleenasettamiseen tästä perkeleen
ansasta. Katsoen taaksepäin, huomaamme, että tosiseikat ovat
täydellisessä sopusoinnussa tämän kanssa. Tästä vuosiluvusta alkaen on
tapahtunut eroamisia valtion ja kirkkojen välillä, mutta uusia
yhtymisiä ei ole tapahtunut. Itse asiassa osottaa tämä vuosiluku uutta
uskonpuhdistusta kestävämmällä perustuksella. Paavikunnan vaikutusvalta
Euroopan valtioissa oli ennen ollut niin suuri, että kansa pelkäsi sen
kirouksia kuin hävittävää ruttoa, ja sen siunauksia haluttiin
kansallisen menestymisen hyväksi. Kun protestantit erosivat
paavikunnasta, olivat he maailman silmissä ainoastaan vähän turmeltunut
paavikunnan sijainen, ja heidän suosiotaan, neuvojaan tahi
vahvistustaan etsittiin usein aivan samanlaisella tavalla. Mutta kun
Napoleon ei välittänyt paavikunnan siunauksista enemmän kuin sen
kirouksistakaan ja hänellä kumminkin oli ihmeteltävä menestys, heikonsi
se melkoisessa määrässä ei ainoastaan paavillista vaikutusvaltaa
maallisiin hallituksiin nähden, vaan heikonsi se myöskin erilaisten
protestanttisten järjestelmien vaikutusvaltaa yhteiskunnallisissa ja
valtiollisissa asioissa, vaikutusvaltaa, joka oli suuresti vahvistunut
kahden ja puolen vuosisadan aikana.
Uudella reformationilla, joka alkoi Napoleonin päivinä, oli yhtä
syvälle käypä vaikutus kuin Lutherin ja hänen virkaveljiensä
aikaansaamalla reformationilla, vaikkei se ollutkaan mikään
uskonnollinen liike, tai millään tavalla hengellisen harrastuksen
elähyttämä; eivätkä toimivat henkilöt olleet tietoisia siitä, että he
toimittivat tehtävää, joka oli viitotettu heille ennustuksessa
vuosisatoja aikaisemmin. Napoleon ja hänen apulaisensa olivat
jumalattomia miehiä, oman kunnianhalunsa elähyttäminä; mutta Jumala
johti, heidän tietämättään, heidän kulkunsa, ja antoi heidän
työskennellä hänen suunnitelmiensa hyväksi, minkä he tekivätkin. Jos se
reformationi, jonka Jumala aikaisemmin oli pannut liikkeelle
seurakunnassa itsessään, olisi jatkunut, jos uskonpuhdistajat ja heidän
jälkeläisensä olisivat olleet uskollisia totuudelle, olisivat kenties
hänen suuret suunnitelmansa tulleet suoritetuiksi heidän kauttaan,
hänen kunnioitettuina aseinaan. Mutta kun he eivät voineet kestää
maailman mairitteluja, näytti Jumala, että hänellä oli toisia tapoja ja
keinoja toimeenpannakseen päätöksensä.
Napoleonin työ, yhdessä Ranskan vallankumouksen kanssa, mursi
uskonnollisen taikauskon lumouksen, lannisti itsensä korottaneiden
hengellisten herrain ylpeyden, herätti maailman suurempaan
tietoisuuteen ihmisten voimista ja oikeuksista, mursi paavinvallan,
jolle uskonnollinen reformatiooni oli antanut kuolemaniskun, jonka
kumminkin sen myöhempi kulku sittemmin paransi. Ilm. 13: 3. Se
ajanjakso, joka päättyy vuonna 1799, ja joka osotettiin Napoleonin
sotaretken kautta Egyptiin, vahvisti ja määräsi paavillisen vallanrajan
kansain yli. Silloin päättyi määrätty aika (vallan 1260 vuotta) jonka
jälkeen tätä valtaa vastaan alkoi ennustettu tuomio, jonka lopultakin
tuli "lopettaa ja peräti hävittää se." Dan. 7: 26.
Tämä vuosiluku osottaa myöskin selvästi alun ajatusvapauden ja
henkilökohtaisten oikeuksien ja etujen huomaamisen ajanjaksolle, ja on
se jo tehnyt itsensä huomatuksi nopean edistymisensä kautta sen työn
täydellistä toimittamista varten, joka edeltäpäin on määrätty tätä
lopun aikaa varten. Valaistukseksi yksi ainoa esimerkki, nim. eri
raamattuseurojen synty ja toiminta -- "turmiota tuottavat
Raamattuseurat", kuten Rooma niitä nimittää, vaikk'ei se saatakaan
niitä nyt enää estää. Ja pyhä kirja, jonka se kerran kahlehti, piti
kuolleiden kielien avulla kätkössä ja kielsi lumotut alamaisensa
lukemasta, on nyt levinnyt miljoonittain jokaisen kansan keskuuteen ja
jokaisella kielellä. Englannin ja ulkomaan Raamattuseura perustettiin
vuonna 1803, New-Yorkin Raamattuseura vuonna 1804; Berlinin ja Preussin
Raamattuseura 1805; Filadelfian Raamattuseura vuonna 1808 ja Amerikan
Raamattuseura vuonna 1817. Sen työn laajakantoisuus, minkä nämä seurat
ovat tehneet vuosisadan kuluessa, on ihmeteltävä. Raamatuita painetaan
vuosittain miljoonittain ja myydään halpoihin hintoihin, sekä
lahjotetaan tuhansittain köyhille. On vaikeaa laskea tämän työn
laajalle ulottuvaa vaikutusta. Vaikkakin epäilemättä paljon menee
hukkaan, on tuloksena ylipäänsä valtiollisen ja kirkollisen orjuuden ja
taikauskon kahleiden murtaminen. Raamatun äänetön opetus --- että
paavien, pappien ja maallikkojen, samoin kuin kuninkaitten,
sotapäällikköjen ja kerjäläisten on kaikkien tehtävä tili samalle
Herralle -- on parhain keino yhteiskunnan tasottamiselle ja
tasa-arvoisuudelle.
Vaikka uskonnollinen reformationiliike kaikkialla Euroopassa ankarasti
tärisytti paavikunnan vaikutusta, olivat reformeeratut kirkot kumminkin
niin uskollisesti matkineet sen politiikkaa valtioviisauteen ja
valtiotaitoon nähden, sen yhtymistä maallisiin valtakuntiin, ja sen
vaatimusta pitää kansaa papillisen hallituksen alaisena (nim. että
"papisto" muodostaa erityisen, Jumalan määräämän hallitusvallan
maailmassa), että tämän reformatioonin vaikutus melkoisessa määrässä
tuli miedonnetuksi ja että kansa ja siviilivirkamiehet suurimmaksi
osaksi jäivät yhä edelleen taikauskoiseen pelkoon ja alamaisuuteen
kaiken kirkollisen hallituksen suhteen. Uskonpuhdistus jätti eri
lahkoihin paljon sitä taikauskoista ja epäterveellistä kunnioitusta,
joka ennen oli kohdistunut yksin paavikuntaan. Mutta se valtiollinen
reformi [uudistus], jonka yhdeksästoista vuosisata näki, ja joka on
erityisesti vuodelta 1799, "lopun aika", on, vaikkakin aivan erilainen
kuin entinen, sittenkin _reformatiooni_. Amerikkalaisten siirtomaiden
riippumattomuusselitys, -- menestyksellisen tasavallan onnellinen
pystyttäminen, kansallinen hallitus kansan hyväksi, ilman kuninkaiden
tai pappien sekaantumista -- oli asettanut uuden opetuksen heräävän
kansan silmäin eteen, joka oli uinaillut monet vuosisadat
tietämättömänä Jumalan lahjottamista oikeuksista, ajatellen, että
Jumala oli määrännyt kirkon korkeimmaksi hallitusvallaksi maan päällä,
ja että he olivat pakotetut tottelemaan niitä kuninkaita ja keisareita
jotka kirkko oli vahvistanut välittämättä siitä kuinka epäoikeutettuja
heidän vaatimuksensa sitte olivatkaan, sentähden että kirkko oli
selittänyt heidät _Jumalan määräämiksi_ kirkon kautta.
Pitkällisen sorron alaiselle ja pappien hallitsemalle kansalle tuli
Ameriikka ihmettelyn lähteeksi. Se oli todellakin "maailmaa valaiseva
vapaus". Lopulta, pappisvallan, kuninkaallisen tuhlaavaisuuden, y.m.
sortamana minkä lisäksi tuli katovuosi toisensa jälkeen, köyhdyttäen ja
vieden sen melkein nälänhätään, nousi Ranskan kansa epätoivossa ja pani
toimeen mitä kauhistuttavimman vallankumouksen, jota kesti neljätoista
vuotta, 1789--1804.
Niin kauheita kuin sen laittomuuden ja väkivallan näytelmät olivatkin,
olivat ne ainoastaan oikeuden mukainen hedelmä, luonnollinen
vastavaikutus kauvan sorrettuna olleen kansan heräämisestä näkemään
häpeänsä ja alennuksensa. Täten saivat porvari- ja uskonnolliset mahdit
niittää myrskyn siitä, että Jumalan ja totuuden _nimessä_ olivat,
korottaakseen itseään, sokeuttaneet ja sitoneet ihmisiä, joiden
puolesta Kristus on kuollut.
Luonnollisesti tulisi tällainen vastavaikutus tällaisista syistä
johtamaan uskottomuuteen. Ranskan valtasi äkkiä kokonaan uskottomuus
Voltairen ja hänen kaltaistensa vaikutuksesta. Heidän kirjansa tulvivat
yli koko maan, syytäen ylenkatsetta ja ivaa uskontoa vastaan, tahi
oikeammin sanoen Rooman luopunutta kirkkoa kohtaan, joka oli ainoa
kristillisyys, minkä Ranskan kansa tunsi. He osottivat sen
vilpillisyydet, sen mahdottomuudet, sen ulkokultaisuudet, sen
epäsiveellisyyden, sen julmuudet ja kaiken sen pahuuden, kunnes Ranskan
kansa alkoi yhtä palavalla innolla hävittää katolilaisuutta ja kaikkea
uskontoa kuin se ennen oli kannattanut sitä. Ja surkuteltava, lumottu
Ranska, joka tuhannen vuoden aikana oli kokonaan ollut paavikunnan
vaikutuksen alaisena, huusi, ajatellen todellisen Kristuksen, eikä
Antikristuksen olleen sen halpamaisena herrana. Voltairen sanoilla:
"Alas tuo katala." Ja sen ponnistukset inhottavan Antikristuksen
kukistamiseksi johtivat ranskalaisen vallankumouksen kaikkiin kauhuihin
-- ihmeellinen esimerkki kostavasta oikeudesta, kun sitä katsotaan
vertaamalla julmia verilöylyjä Pärttylinyönä ja toisissa
tilaisuuksissa, joita paavikunta oli pannut toimeen ja joista se oli
riemuinnut. Uskottomuuden elähdyttämä Ranska nousi äkkiä koko
voimassaan, hävitti Bastiljin, julisti selityksensä ihmisen
oikeuksista, mestasi kuninkaan ja kuningattaren, sekä julisti
sodan kaikkia kuninkaita vastaan ja myötätuntoansa kaikkia
vallankumouksellisia kohtaan kaikkialla. Maailman hallitsijat
pelkäsivät nyt henkeään pidätellen että vallankumoustartunta
mahdollisesti saattaisi puhjeta heidänkin alamaistensa keskuudessa, ja,
peläten koko maailmaa koskevaa anarkiaa tekivät he keskenään liiton
suojaksi alamaisiaan vastaan, jotka todella tuskin olivat
hillittävissä. Ranskalaiset luopuivat kristinuskosta, ja peräyttivät
valtiolle kaikki roomalaiskatolisen kirkon äärettömän suuret omaisuudet
ja tulot ja samoin kuninkaan ja aatelisten tilat. Veri vuosi jälleen
Pariisin kaduilla, mutta nyt vuosi pappien ja aatelisten ja heidän
kannattajainsa veri protestanttien veren sijasta. Mestattujen luku
lasketaan 1,022,000. Nämä tapettiin sadoilla tilaisuutta varten
keksityillä tavoilla. Pappeja takaa ajettaessa ja teurastettaessa
pilkattiin heitä muistuttamalla paavilaisten samanlaisesta käytöksestä
protestantteja kohtaan ja heidän omasta opistaan -- "tarkotus pyhittää
keinot". Vallankumoukselliset vakuuttivat aijotun _tarkotuksen_ olevan
inhimillisen vapauden sekä valtiollisen että uskonnollisen; ja että
niiden kuolema, jotka vastustivat tätä, oli tarpeellinen ainoana
varmana keinona.
Sellaisenaan oli Ranskan vallankumous hyvin paha, ja aiheutti
miljoonille ihmisille paljon hätää: mutta samalla kertaa autti se,
kuten monet muut tapaukset, osittaiseen korjaantumiseen suurista
epäkohdista; ja kuten monen muun asian, käänsi Jumala tämänkin hyväksi,
tiedon lisäämiseksi ja hänen suunnitelmiensa edistämiseksi, kuten
ennustuksessa huomautetaan. Me liitämme tähän huomautuksen, että
Ranskan vallankumous osotetaan erityisellä tavalla Ilmestyskirjassa,
mikä osottaa selvästi, että tämä hirmuvalta esikuvasi sitä lopullista
hätää mikä kohtaa kaikkia "kristikansoja". Se laittomuuden ja
uskottomuuden ruttotartunta, joka levisi Ranskasta ympäri koko maailman
eli ja kasvoi vääristä, raamatunvastaisista "kristikunnan" opeista
ja tavoista eikä tätä edustanut ainoastaan paavikunta, vaan
puhdasoppisuuskin yleensä. Nimikristillisyys ei ole parantanut tätä
tautia ja on kykenemätön torjumaan sen seuraavaakaan purkausta, joka,
kuten Raamattu ennustaa tulee olemaan suurin hätä, mikä maan päällä
koskaan on ollut.
Ranskalaisten vapaa-ajattelijain vaikutus levisi ympäri Eurooppaa
Napoleonin sotajoukkojen kautta, ja heikonsi suuresti sekä kuninkaiden,
että pappien vaikutusvaltaa. Mutta se kovakourainen kohtelu, jota
paavikunta sai kokea Napoleonilta, joka esiintyi uskottoman Ranskan
päänä ja edustajana, täydensi työn ja autti enemmän kuin mikään muu
katkomaan niitä taikauskoisen kunnioituksen kahleita, joilla
"pappisluokka" oli pitänyt "yleistä kansaa" alamaisuudessa. Mutta kun
pelkäämätön Napoleon ei ainoastaan uhmaillut Pius VI kirkonkirouksia
(pannajulistuksia), vaan määräsi hänelle sakkoja hänen rikkomuksistaan
hänen (Napoleonin) määräyksiä vastaan ja pakotti hänet loppujen lopuksi
luovuttamaan takaisin Ranskalle paavilliset alueet, jotka Kaarlo Suuri
tuhatta vuotta aikaisemmin oli lahjottanut (Napoleon väitti olevansa
Kaarlo Suuren seuraaja), avasi tämä kansan sekä Euroopan hallitsijain
silmät näkemään vilpillisyyden paavikunnan vaatimuksessa saada hallita.
Suuri muutos yleisessä mielipiteessä sinä aikana paavilliseen valtaan
nähden, nähdään siinä, että Napoleon, kun hän otti nimekseen ja antoi
julistaa itsensä Rooman keisariksi Kaarlo Suuren seuraajana [suurilla
eurooppalaisilla sodillaan koetti Napoleon ainoastaan jälleen yhdistää
roomalaisen valtakunnan samanlaiseksi kuin se oli Kaarle Suuren
aikoina], ei mennyt Roomaan antaakseen paavin kruunata itseään, kuten
Kaarlo Suuri ja monet muut olivat tehneet, vaan käski paavin tulla
Ranskaan olemaan läsnä hänen kruunauksessaan. Eikä edes silloinkaan tuo
voitollinen ruhtinas, joka enemmän kuin kerran oli ryöstänyt,
köyhdyttänyt ja nöyryyttänyt paavikuntaa, suostunut paavin
kruunattavaksi ja siten ottamaan vastaan keisarin arvoa tunnustamalla
minkäänlaista paavillista valtaa, vaan antoi paavin (Pius VII)
ainoastaan olla läsnä antamassa vahvistuksensa ja tunnustuksensa
toimitukselle, ja siunaamassa kruunun, jonka Napoleon otti alttarilta
ja pani itse päähänsä. Historiankirjottaja sanoo: "Hän asetti sen
jälkeen otsakoristeen keisarinnansa päähän, ikäänkuin näyttääkseen,
että _hänen valtansa_ oli hänen omien tekojensa lapsi" -- tulos hänen
omista menestyksistään siviili- ja sotilasalalla. Eikä paavia tämän
jälkeen koskaan ole pyydettykään antamaan kellenkään Rooman valtakunnan
kruunua. Muudan roomalaiskatolinen kirjailija [Chair of. St. Peter,
siv. 433] sanoo tästä kruunauksesta:
"Tehden eritavalla kuin Kaarlo Suuri ja toiset hallitsijat, jotka
olivat saapuneet Roomaan sellaisissa tilaisuuksissa, _vaati_ hän
(Napoleon) _julkeudessaan_, että pyhä isä tulisi Pariisiin kruunaamaan
hänet. Paavi tunsi _ääretöntä vastahakoisuutta_ poiketa siten vanhasta
tavasta. Niin, pitipä hän sitä _korkean virkansa halventamisena_."
Mitä tulee niihin nöyryytyksiin, joita Napoleon kokosi paavikunnalle,
sanoo historia [Campaigns of Napoleon, siv. 89, 90]:
"Tehtiin [23 p. kesäk. 1796] paavin [Pius VI] kanssa aselepo, jonka
ehdot olivat kylliksi nöyryyttävät kirkon päälle, joka kerran oli
Euroopan mahtavin yksinvaltias. -- Paavi, joka kerran polki kuninkaat
jalkoihinsa, asetti virkaan ja pani pois viralta yksinvaltiaita,
hallitsi valtioita ja valtakuntia, ja pystytti, ikäänkuin olisi
Kaikkivaltiaan suuri ylimäinen pappi ja sijainen maan päällä,
hallituksen, ollen muka korkein herra ja hallitsi siten toisia
yksinvaltiaita, oli pakotettu juomaan pohjasakkaa myöten nöyryytyksen
maljan. Jos juoma olikin katkera, oli se kumminkin ainoastaan
samanlainen kuin se, jota hänen edeltäjänsä niin runsain määrin olivat
lahjottaneet muille. Hän pakotettiin avaamaan satamansa ranskalaisille
laivoille ja sulkemaan ne kaikkien muiden kansakuntien lipuilta, jotka
olivat sodassa Ranskan tasavallan kanssa; hänen tuli antaa Ranskan
sotajoukon edelleenkin omistaa Bolognan ja Ferraran lahjoitusmaat, ja
luopua Anconan linnoituksesta sekä antaa ranskalaisille 100 maalausta,
veistokuvia, vaaseja eli kuvapatsaita, joita Pariisista Roomaan
lähetetyt lähettiläät valitsisivat; niinikään oli annettava 500 (vanhaa
ja arvokasta) käsikirjotusta, valittavaksi samalla tavalla; ja
sovittaakseen kaiken oli hänen pyhyytensä maksettava tasavallalle
21,000,000 ranskalaista livreä [noin 21,000,000 Smk.], mistä
määrästä suurimman osan tulisi olla helkkyvää rahaa tai kulta- ja
hopea-tankoja."
Siinä tapauksessa, ettei näitä sakkoja maksettu täsmällisesti lisättiin
rahasakot 50,000,000 livreen [noin 50,000,000 Smk.] ja eräät paavin
alueet oli luovutettava Ranskalle; ja lopulta paavi vietiin vankina
Ranskaan, missä hän kuoli.
Pius VII:nneltäkin, joka oli jälleen asetettu paavinarvoon ja joka
vuonna 1804 _oli läsnä_ Napoleonin kruunauksessa, riistettiin sittemmin
Napoleonin käskykirjeen kautta (1808--1809) joka maallisen vallan
hitunenkin, ja Rooman kuvapatsaat ja taideteokset otettiin Ranskan
suojelukseen. Napoleonin käyttämä kieli kuului: "se maa-alueiden
lahjotus, jonka suuri edeltäjämme Kaarle Suuri teki pyhälle
istuimelle... Urbino, Ancona, Macerata, yhdistetään ainaiseksi Italian
valtakuntaan."
Tämän käskyn merkityksen lausuu eräs roomalaiskatolilainen kirjailija
seuraavalla tavalla [Chair of. St. Peter, siv. 439, 440]:
"Tähän lisättiin, että paavin tuli edelleenkin olla Rooman piispana ja
toimittaa hengelliset tehtävänsä niinkuin hänen edeltäjänsä olivat
tehneet aikaisempina aikoina Kaarle Suuren hallitukseen asti.
Seuraavana vuonna, rohkaistuneena aseittensa menestyksestä, päätti
keisari, että paavilta oli riistettävä hänen tätä nykyä ainoastaan
nimellinen yksinvaltansa -- maallisen vallan varjokin, joka hänellä
vielä oli jälellä _pääkaupungissaan_ ja lähinnä olevissa maakunnissa.
[Nämä oli paavikunta omistanut vuosikausia ennen Kaarlo Suuren lahjaa
-- vuodesta 539 j.K.]. Hän antoi siis uuden käskykirjeen Itävallan
Caesarin linnasta, että nim. Rooma olisi keisarillinen vapaakaupunki;
että neuvoskunta, jonka keisari silloin nimitti, tulisi johtamaan sen
kunnallista hallitusta; että sen kuvapatsaat ja taideaarteet
otettaisiin Ranskan suojelukseen, ja että, koska paavi oli lakannut
hallitsemasta, hänen pyhyydellensä määrättäisiin palkka."
Tämän jälkeen julisti Pius VII Napoleonin pannaan, minkä johdosta
hän vietiin vankina Ranskaan, jossa lopulta allekirjoitti
kirkkosuostumuksen Fontainebleaussa, päivätty 25 p. tammikuuta 1813,
minkä kautta jätti Napoleonille vallan nimittää piispoja ja
arkkipiispoja ja kumosi itse asiassa omankin valtansa saada panna
vastalause sellaisia nimityksiä vastaan. Siten hän oikeastaan antoi
Napoleonille paavin valtuudet, mitä Napoleon juuri kauvan oli
halunnutkin.
Roomalais-katolilaisetkin ovat panneet merkille niiden tapahtumain
tärkeyden, jolla 19:s vuosisata alkoi. He eivät ainoastaan myönnä
niitä vahinkoja ja solvauksia, joita ovat kärsineet, kuten ylempänä on
mainittu, vaan he väittävät vielä, että paavikunnan tuhatvuotishallitus
(ne tuhatta vuotta, jotka olivat kuluneet siitä ajasta kuin Kaarlo
suuri lahjoitti edellä mainitut valtiot paavikunnalle -- v. 800 j.K.)
päättyi silloin, kun Napoleon otti pois nämä lahjamaat; mistä ajasta
alkain sen valta ei ole ollut muuta kuin varjo. Paavikunta väittää
Kristuksen valtakuntana muka täyttäneensä ennustetun kansain
hallitsemisen, mistä mainitaan Ilm. 20: 1--4 ja että nykyinen vaikea
ajanjakso heidän järjestelmälleen, on se "vähä aika", jolloin Saatana
on irti laskettu, mistä mainitaan 7:ssä ja 9:ssä värssyssä. Ainoastaan
ne, jotka paavikunnassa näkevät Saatanan mukailun totisesta
Kristuksesta ja jotka ovat saaneet silmänsä auki näkemään oikean
seurakunnan ja oikean hallituksen, saattavat täydelleen käsittää, mitä
tämä on.
Olemme luullaksemme jo esittäneet tarpeeksi saadaksemme lukijan
vakuutetuksi, että Ranskan vallankumous ja Napoleonin hallituskausi
muodostavat paljon merkitsevän ajanjakson paavikunnan historiassa;
ja sitä paavin vaikutusvaltaa, joka silloin murtui, ei ole
milloinkaan saatu takaisin. Vaikkakin joskus muutamia suosion etuja
sallittiin, olivat ne lyhytaikaisia, ja niitä seurasi uudistetut
kunnianloukkaukset, kunnes v. 1870 paavien koko maallinen valta jälleen
lakkasi, eikä se, kuten luulemme, enää milloinkaan tule virkoamaan. On
muistettava myös, että juuri Napoleonin sotilaat mursivat auki
inkvisitioni-vankilat ja tekivät lopun julkisista rääkkäyksistä ja
mestauksista uskonnollisen vakaumuksen tähden.
Pappisvallan ja taikauskon osittainen murtuminen on, samalla kuin siitä
on seurannut julkisempi uskottomuus ja taikauskoisen ihmiskunnioituksen
hälveneminen, johtanut Jumalan vihkiytynyttä kansaa järjellisempään
ajattelemiseen -- heitä, joista monet ennen tuskin uskalsivat ajatella
tai tutkia Raamattua omin päin. Siten, edistämällä Raamatun lukemista,
oli tämä vallankumous suotuisa totuuden ja oikean kristillisyyden
kehittymiselle. Se vei todellakin sitä hyvää työtä eteenpäin, joka oli
_alotettu_ uskonpuhdistuksessa Lutherin aikana, mutta joka keskeytyi
joukkojen tietämättömyyden ja orjamaisuuden tähden, sekä "pappiskunnan"
vallan-, arvon-, mahtavuuden- ja mukavuuden-rakkauden tähden. Olemme
siten osottaneet, että vuonna 1799 alkoi ajanjakso, jota nimitetään
"lopun ajaksi", että tämän ajan kuluessa paavikunta tulee
hävitettäväksi pala palalta; ja että Napoleon otti pois ei ainoastaan
Kaarlo Suuren lahjoittamat maat (tuhatta vuotta sen jälkeen kuin ne
olivat annetut), vaan otti myös sittemmin pois paavikunnan maallisen
tuomio-oikeuden Rooman kaupungissa, mikä oli _nimellisesti_ tunnustettu
vuodesta 553 j.K. Justinianuksen julistaman käskykirjeen kautta, mutta
todellisuudessa jo itägoottilaisen monarkian kukistamisesta asti,
vuonna 539 j.K. -- täsmälleen 1260 vuotta ennen 1799. Tämä oli sen
vallan määrätty raja, joka piti kestämän ajan ja ajat ja puolen
aikaa, kuten se kerta kerran jälkeen määrätään ennustuksessa. Ja
vaikkakin paavikunta sen jälkeen jälleen on vaatinut maallista eli
siviili-valtaa, ei sillä kumminkaan tänä päivänä ole jälkeäkään
sellaisesta; se on tullut kokonaan "_hävitetyksi_". Synnin ihminen,
maallista valtaa vailla, istuu valtaistuimella ja kerskuu vielä; mutta,
maallisessa suhteessa voimattomana, on sen täydellinen hävittäminen
odotettavissa raivoavien kansanjoukkojen kautta (jotka tietämättään
ovat Jumalan aseita), niinkuin Ilmestyskirjassa selvästi osotetaan.
Tämä lopun aika eli Jehovan _valmistuksen_ päivä, joka alkoi vuonna
1799 ja päättyy vuonna 1914, tulee kumminkin, vaikkakin sen
tuntomerkkinä on suuri tiedon lisäys, joka on aivan kuulumaton
entisaikoihin nähden, päättymään suurimpaan hädän aikaan kuin maailma
koskaan on tuntenut; mutta siitä huolimatta valmistaa se ja johtaa
alkamaan kauvan luvatun ja siunatun ajan, jolloin Jumalan _tosi_
valtakunta _tosi_ Kristuksen johdolla on täydellisesti pystyttävä
hallituksen, joka laatuunsa nähden on Antikristuksen valtakunnan suora
vastakohta. Koska tämä ajanjakso valmistaa ja johtaa Valtakuntaan,
johtaa se myös suureen yhteentörmäykseen vanhan ja uuden järjestyksen
välillä, minkä kautta uusi tulee alkamaan. Ja vaikka vanhan
järjestyksen täytyy hukkua, ja uuden astua sen sijalle, tulee vaihdos
aiheuttamaan kiivasta vastarintaa niiden puolelta, joilla on etua
nykyisestä järjestyksestä. Vallankumous, maailmanlaajuinen, tulee
olemaan lopputulos, ja tulee se johtamaan vanhan järjestyksen
lopulliseen ja täydelliseen tyhjäksitekemiseen ja uuden järjestyksen
alkamiseen ja pystyttämiseen.
Kaikki löydöt, keksinnöt ja edut, jotka tekevät meidän aikamme kaikkia
muita aikoja etevämmäksi, ovat kaikki, niin monta kun niitä on,
alkeita, jotka vaikuttavat yhteisesti tänä alkavana Tuhatvuotiskauden
valmistuksen päivänä, jolloin oikea ja järjellinen parannus ja
todellinen ja nopea edistyminen joka suuntaan tulee olemaan
järjestyksenä, kaikille ja kaikkialla.
* * * * *