Sirkusnäytännön loputtua vaihtoi Asbjörn Krag muutamia sanoja konsulin
kanssa teltan ulkopuolella.
He päättivät tavata toisensa jälleen seuraavana päivänä.
Hän jätti hyvästit ystävällensä Voldillekin, vaikka he ennen olivat
päättäneet yhdessä syödä palasen hotellissa.
Kragilla oli nyt aivan liian paljon miettimistä voidakseen oikeastaan
nauttia seurueen ilosta.
Vihdoin jäi hän yksin paperosseineen ja ajatuksineen.
Ei mikään häntä häirinnyt.
Pieni kaupunki oli mennyt levolleen, kadut lepäävät tyhjänä, ja Krag
pääsi täällä kuulemasta kotiinpalaavien kahvilavieraiden huutoja ja
melua, jota ei tapahtunut Kristianiassa.
Hän istuutui ja ryhtyi ajattelemaan tilannetta.
Hän oli tullut varmaan epäluuloon, että syy Taikailveilijän ja
muusikkiprofessorin samaniltaiseen esiintymiseen tällä Fredrikshaldissa
oli aivan yksinkertaisesti konsulin van Dyck muotokuva.
Hän oli saanut erään epäluulon. Mutta siinä olikin kaikki.
Hänellä ei ollut mihinkään tosiasialliseen turvattavaa.
Hän epäili Sören palvelijan uskomatonta tyhjyyttä.
Jos Sören todellakin oli kanssarikollinen salaliitossa, näytti hän
osaansa niin viisaasti ja taitavasti kuin ammattitaitoinen näyttelijä.
Mikä se oli joka puhui Sörenin olevan juonessa molempien kujeilijoiden
kanssa.
Ennen kaikkea oli se hänen silmiinpistävä, ylellinen tyhmyytensä.
Sitäpaitsi ei hän ollut konsulin palveluksessa täyttä neljätoista
päivää.
Hän oli ottanut paikan konsulin luona paria päivää ennen kujeilijoiden
saapumista Fredrikshaldiin.
Sen lisäksi hänen esiintymisensä sirkuksessa.
Miksi oli hän karannut auttamaan Taikailveilijää.
Hän oli tuskin ehtinyt kysymään onko yleisössä ketään, joka astuisi
esille, ennenkuin hän oli heti valmiina.
Todellisen tyhmeliinin olisi pitänyt ajatella pitemmälle.
Sellainen liiallinen tyhmyri hölmö jollaisena Sören oli näyttäytynyt,
ei olisi pitänyt aivan yksinkertaisesti käsittää muuta kuin jäädä
istumaan ja tuijottamaan maneesille.
Ja kuitenkin oli hän ollut ensimäinen näyttämöllä.
Ja kuitenkin oli hän esiintynyt suurena tyhmeliininä.
Miksi?
Saattoi ajatella, jatkoi kristianialaissalapoliisi itsekseen tyhmän
Sörenin olevan juonessa Taikailveilijän kanssa, alias Burnsin, kuten
häntä toisin kutsuttiin.
Nämä molemmat olivat yhdessä musiikkerin kanssa -- vaikkei Krag voinut
ymmärtää mitä hyötyä hänestä heille olisi, tehneet salaliiton
tarkoituksella varastaa van Dyckin taulu, ja myydä se monimiljonääri
Pierpontt Morganille joka oli innokas kerääjä, eikä niin tarkka
käyttämillään keinoilla kun hän vaan saavutti tarkoituksensa. Hän oli
tälle kunnianarvoisalle seurueelle esittänyt suunnitelmansa kyllin
huomaavaisena ulkonaisiin olosuhteisiin.
Ensinnäkin oli tarpeellista keinotella eräs heistä konsulin taloon, ja
koska olivat saaneet kuulla konsulin tarvitsevan palvelijaa, oli aivan
luonnollista, että Sören, nuorin heistä, määrättiin hakemaan paikkaa.
Koska hän itse kovin hyvin tiesi, että varkaus herättäisi epäluuloja
uutta palvelijaa kohtaan, niin yht'äkkiä päätti hän leimata
esiintymisensä niin perinpohjaisella tyhmyydellä ettei kenenkään
mieleeni juolahtaisi että hänellä, tyhmyrillä, oli sormet pelissä.
Niin pilkalle meni kaikki, arveli Krag, mutta kun hän sitten johtui
kysymykseen, miksi eräs roistoista oli pukeutunut amerikalaiseksi
musiikkiprofessoriksi ja kulki ympärinsä naurettavan kummallisen
fonografin kanssa ja miksi toinen oli ryhtynyt toimimaan ilveilijänä ja
toimeenpanemaan kummallisia kujeita kaduilla, silloin pysähtyi hänen
ymmärryksensä.
Sitä hän ei ymmärtänyt.
Sitävastoin sähkösanomasta hän hyvin selviytyi.
"Viimeinen ruusu" oli vanha kulunut ja sentimentalinen musiikkikappale.
Jos tauluvarkaat ja monimiljonääri kaukana Skotlannissa olivat nyt
sopineet salakielestä, niin saattoi hän ajatella että "Viimeinen ruusu"
merkitsi yrityksen saaneen huonon lopun ja oli epäonnistunut.
"Geisha" sitävastoin oli iloinen reipas operetti.
Se saattoi merkitä heidän vehkeilyjensä onnistuneen.
Jos molempien musiikkikappaleiden nimet vaihdettaisiin niiden
oikeisiin merkityksiin saisi monimiljonäärin viimeinen sähkösanoma
merkityksensä.
-- Olivatko varkaat epäonnistuneet vai onnistuneet.
Taikka joka monimiljonäärin salakielellä kuului.
"Viimeinen ruusu" vaiko "Geisha"?
Siihen oli Burns vastannut:
Parhaat edellytykset "Geishalla".
Joka toisin sanoin voitiin kääntää näin.
"Paraat edellytykset onnellisella päättymisellä."
Tämä sähkösanoma lähetettiin siis tänään puolenpäivän tienoissa, jatkoi
Krag ajatuksiaan, ja edellytti johtopäätöksen olevan oikean, koska
saavutetut tulokset myöskin todella olivat loistavia, koska molempien
konnien oli onnistunut sahata terässinkilät, jotka olivat kiinnittäneet
taulun kehykset.
Asbjörn Krag löysi siis pieniä kohtia mistä hän voi saada menemään
kaikki yhteen.
Mutta tällä välin ammottivat taaskin suuret aukot mistä kaikki voisi
häipyä tyhjyyteen.
Mitä esimerkiksi merkitsi se, että koko kaupunkia kehotettiin
sirkuskulkueen aikana kaduilla arvailemaan Taikailveilijän piippolakin
värejä?
Sitävastoin ymmärsi hän, että Sörenin esiintyminen sirkuksessa sopi
kovin hyvin kaikkeen siihen.
Tietysti roistojen piti neuvotella keskenään. Mutta kukaan ei saanut
aavistaa ilveilijän ja konsulin palvelijan olevan juonessa keskenään.
Miten he saattaisivat tavata toisiaan kenenkään sitä huomaamatta tässä
pienessä juorupesässä.
Mikä oli luonnollisempaa kuin antaa tämän kohtauksen tapahtua yleisön
nenän edessä, ilman ettei ainoakaan elävä sielu voisi uskoa sitä muuksi
kuin tavalliseksi sirkuspilaksi.
Suosionosotushuutojen ja naururäähkäyksien takia ei kukaan voinut
kuulla mitä molemmat miehet näyttämöllä keskustelivat.
Taikailveilijän suu kävi alituisesti kuin pyörän keppi. Hän loihti
esille erillaisia kapineita palvelijan taskusta ja näiden esineiden
kera saattoi kovin hyvin olla tärkeitä tiedonantoja.
Samaten oli ilveilijän erittäin helppo pistää yksi taikka toinen tieto,
määräys eli selitys palvelijan taskuun eli suullisesti antaa hänelle
haluamiaan neuvoja.
Tässä salaperäisessä asiassa oli siis monta mahdollisuutta, monta
arvoitusta, monta käsittämättömyyttä joiden ratkaiseminen näytti
mahdottomalta.
Mutta ennenkuin Asbjörn Krag tänä yönä meni levolle, uskoi hän kuten
lopuksikin keksineensä langan, joka auttaisi häntä avaamaan koko
sotkeutuneen solmun.