Konsuli hymyili.
-- Minä voin sen uskoa, sanoi hän, kaikesta mitä olen kuullut ja
lukenut teistä, ja uskottavasti löydätte uusia huomioita herättäviä
jälkiä tutkiessanne taloani lähemmin.
-- Ei tarvitse tutkia taloanne enempää kuin olemme jo tehneet, herra
konsuli, vastasi Asbjörn Krag.
-- Mitä --! Ettekö etsi jälkiä eli sormenpainaimia? Ettekö edes mittaa
huonettani ristin rastin ja näytä ajattelevalta?
-- En, vastasi Asbjörn Krag. Sitä en aijo todellakaan tehdä. Niin
tekevät poliisit ainoastaan huonoissa romaaneissa.
-- Saan todellakin sanoa, että se kuuluu sukkelalta. Mitä te sitten
aijotte tehdä?
-- Aijon mennä ulos kuulemaan hiukan soittoa.
-- Oh, todellako. Ja sitten?
-- Sitten aijon syödä päivällistä. Onkin jo jotenkin myöhäistä.
-- Ja sitten.
-- Sitten olen aikonut mennä sirkukseen katsomaan Taikailveilijää.
Konsuli näpsäytti sormiaan.
-- Taikailveilijää, huudahti hän. Suostutteko, että teen seuraa. Olen
kuullut paljon puhuttavan tuosta rakkarista, ja mielelläni tahtoisin
nähdä hänet lähemmältä. Hänhän on muuten ilmoittanut tuottavansa
pienelle rauhalliselle kaupungillemme suuren ja originellin yllätyksen.
Jos käsitän tilannetta oikein niin ei mikään varas tule sen revolverin
suun ohitse, eli kuinka...
-- Ei varmaankaan. Tapaamme siis sirkuksessa?
-- Kyllä, vastasi Asbjörn Krag, tapaamme Taikailveilijän luona.
Asbjörn Krag otti nyt hyvästit ja läksi suoraan Grand hotelliin.
Kuten hän oli odottanutkin oli Coloradolaisprofessori juhlasalissa
keksintönsä vieressä.
Krag tervehti häntä ystävällisesti, ja kysyi onko hän valokuvannut
mitään uutta kappaletta.
-- Ei, vastasi professori, ei vielä.
Kristianialaissalapoliisi istuutui lepotuoliin ja pyysi professorin
soittamaan "Geishan" jonka hän oli kuullut jo edelläpuolenpäivän ja
joka oli kuulunut niin muhkealta ja kauniilta.
Colorodolaismies oli heti kernas, ja pian sen jälkeen kuului, "Geishan"
vilkas iloisuus kummallisesta koneistosta.
Väkeä virtaili paikalle ja rupesi kuuntelemaan, ja ihailuhuutoja kuului
ympäriltä.
"Geishan" tauotessa, kysyi kristianialaissalapoliisi puoleksi
välinpitämättömästi levittäen sanomalehden kasvojensa eteen.
-- Voisiko saada hieman saksalaista musiikkia, herra professori.
-- Kernaasti. Mitä haluatte kuulla?
-- "Viimeistä ruusua" esimerkiksi. Asbjörn Krag antoi lehden hetkiseksi
laskea, ja hän huomasi musiikkiprofessorin rahtusen perääntyvän.
-- Sitä säveltä minulla ei ole, vastasi hän, selkä Kragin kääntyneenä.
Sitten hän tuli ynseäksi ja vastenmieliseksi, ja kieltäytyi enää
soittamasta vieraille. Hän sulki koneensa ja meni huoneeseensa.
Asbjörn Krag meni kuitenkin ruokasaliin, ja söi myöhäisen päivällisen.
Sitten joi hän salongissa kahvia, puheli vieraiden kanssa sitä ja tätä
ja tuprutteli voimakkaimpia sikaarejansa.
Vihdoin tuli aika lähteä sirkukseen.
Suuri teltta oli täpötäysi katsojia.
Asbjörn Krag tapasi ystävänsä Voldin, nyökkäsi konsulille ja istuutui
maneesin toiselle sivulle.
Sitten alkoi esitys erittäin mielenkiintoisin numeroin.
Oli hevosia ja silmänkääntäjiä ja voimistelijoita j.n.e. kaikki vanhaa
tavallista lajia -- jopa huonon puoleista, kuten useimmin tapaakin olla
kiertelevän maaseutuseurueen kanssa.
Mutta sitten tuli ohjelman viimeinen numero, illan vetonumero,
koomillinen pantomiini jota kutsuttiin "Valencian ilveilijä" seitsemän
ilveilijän esittämänä. Taikailveilijä etunenässä.
Kuusi ilveilijää olivat koristettuna tavallisella tavalla, maalatuin
sydämmin, kelloja selässä ja paloviinapulloja vatsan päällä,
tärkkipaidat housuina y.m. temppuja jotka huvittavat galleriaa.
Mutta seitsemäs ilveilijä, Taikailveilijä oli fantastisin.
Hän esitti luurankoa.
Hänen trikonsa oli aivan valkea, selkäranka ja kaikki luunikamat
maalatut päällepäin.
Oli julmaa ja omituista katsella tämän luurankomiehen tekevän
kujeitansa.
Näytelmä esitettiin niin viattomasti, niin nurinkurisesti, niin
mielipuolen koommillisesti, ettei Asbjörn Krag muistanut nähneensä
sellaista. Hän nauroi äänekkäästi useita kertoja, ja hänen täytyi
tunnustaa että joka tapauksessa Taikailveilijä oli huvittava.
Myrskyävän suosionosotusten jälkeen, joilla tervehdittiin koommillisia
näytöksiä, täytyi Taikailveilijän antaa ylimääräisen numeron.
Hän alkoi sen tavanmukaisella tavalla:
Olisiko ketään yleisön joukossa olevaa herraa, joka tahtoisi astua
esille ja avustaisi häntä?
Eräs mies kiipesi heti pitkän maneesin reunan yli ja hitain askelin
meni näyttämölle.
Hän näytti niin peräti tyhmältä ja yksinkertaiselta että yleisö puhkesi
heti nauruun.
-- Mille te nauratte? Asbjörn Krag näki nyt ihmeekseen, ettei mies
ollut kukaan muu kuin konsulin idioottinen palvelija Sören.
Kristianiaiaissalapoliisi loi silmäyksen konsuliin yli maneesin.
Mahtava mies näytti tyytymättömältä palvelijansa uhkateosta.
Sitten alkoi Taikailveilijä ylimääräisen numeronsa, jolloin hän
osoittautui olevansa etevä noitataiteilija.
Yleisön hilpeyden noustessa loihti hän kummallisimpia esineitä Sörenin
taskuista. Hän veti munia, rahoja, kirjeitä, paperikaistaleita, koreja
ja jopa kaikkein viimeiseksi suuren hanurin.
Sören oli kaikista näistä niin kummallisin kasvoin, että yleisö
väänteli itseään naurusta.
Varmaankaan ei mieliala koskaan ennen ollut niin korkealla
kiertelevässä maakuntasirkuksessa.
Vihdoin oli numero loppunut ja tyhmä Sören sai mennä takaisin
paikallensa.
Asbjörn Krag oli viimeisten minuuttien kuluessa ollut melkein totinen.
-- Etkö sinäkin pitänyt sitä huvittavana? kysyi hänen virkaveljensä,
joka vielä oli silmät kyynelissä hillittömän naurun jälkeen.
-- Kyllä, vastasi Asbjörn Krag, se oli todellakin odottamattoman
hauskaa.
-- Niin, herra jumala, ajatteles vaan kaikkia niitä esineitä, joita hän
veti muiden taskuista. Tahtoisin antaa paljon saadakseni nähdä sitä
vielä kerran.
-- Ja minä, vastasi Krag, tahtoisin antaa paljon saadakseni tietää mitä
Taikailveilijä jätti tuon tyhmän Sörenin taskuihin.