MUSIIKKIVALOKUVAAJA.

Rautatievaunun ikkunasta häämötti metsässä ammottava aukeama, joka

merkitsee Ruotsin ja Norjan välistä rajaa. Se läheni enemmän ja enemmän

ja kohta viuhui juna sen yli. Pari minuuttia myöhemmin pysähtyi se

Kornsjöhön.

Niiden monien matkustajien joukossa, jotka astuivat siellä alas

saadakseen pienen aamiaisen norjalaisessa maassa, oli myös kuuluisa

Kristianialaissalapoliisi Asbjörn Krag. Hän oli puettuna tavalliseen

matkapukuun, päässään pieni skotlantilainen lakki.

Oli muutamia muitakin matkustajia jotka matkustivat Kristianiaan, ja

monet heistä tunsivat Asbjörn Kragin, muutamat edellisen kiireen

kohtauksen jälestä, toiset jälleen ainoastaan ulkomuodosta.

Mutta kaikki nämä kovin ihmettelivät mitä Asbjörn Kragilla nyt on ollut

tekemistä ulkomailla. Tai olisiko salapoliisi vain ottanut pienen

virkistysmatkan viimeisen jännittävän ja melkein tuloksettoman

kamppailun jälkeen maailmanseikkailija Leo Carsten'ia vastaan.

Asia oli aivan yksinkertaisesti se, että Asbjörn Krag oli ollut

Göteborgissa, missä hän kolmen päivän ja yön jännittävän työn jälkeen

oli onnistunut selvittämään erään kovin pulmallisen tehtävän. Se oli

erittäin arkaluontoinen kiristysjuttu, johon olivat sekaantuneet eräs

varieté-nainen, parooni ja nuori, kaunis paroonitar.

Asian ytimenä olivat olleet muutamat vapaaherraa erittäin huonoon

valoon saattavat kirjeet, jotka olivat hävinneet.

Koska kaupungin alueilla poliisiviranomaisilla oli silloin

ollut tärkeämpää asiaa selvitettävänä, mikä oli pakottanut

salapoliisilaitosta lähettämään melkein kaikki voimansa tuleen, oli

parooni kääntynyt Asbjörn Kragin puoleen. Sanomalehtiuutisten kautta

oli hän oppinut tuntemaan hänen toimintansa poliisimiehenä, hänen

tavattoman työintonsa ja häveliään vaiteliaisuutensa ja oli sähköttänyt

hänelle.

Krag oli heti tullut ja oli lopullakin onnistunut, kuten sanottu,

löytämään hävinneet harmiasaattavat kirjeet. Miten hän oli ne löytänyt

sieltä, kieltää meiltä vaitiololupauksemme kuuluisaan salapoliisiin

valitettavasti tässä kertomasta. Niin paljon luulemme kuitenkin olevan

luvan sanoa, että inhimilliseltä ja siveelliseltä kannalta katsoen ei

hän tehnyt mitään laittomasti myöskin jos hän löysi kirjeet

varieté-naisen naishuoneesta, kun ei ketään ollut läsnä. Hänen

keksintönsä oli teräväjärkisten ja nerokkaitten johtopäätösten

tulos ja parooni oli ihastunut, päinvastoin kuin ruotsalainen

salapoliisipäällikkö, jolla tosin ei ollut syytä suuresti olla

pahoillaan, samanaikaisesti onnellisesti ratkaistessaan omat

rikosasiansa.

Nyt oli siis kuuluisa salapoliisi matkalla kotiin Kristianiaan hyvällä

tuulella ja ruhtinaallinen kunnialahja lompakossaan. Mutta samalla oli

hän niin väsynyt ja rasittunut viime päivien työstä, että hän

matkallaan oli päättänyt ottaa vastaan pyynnön, jonka hän oli saanut

joku aika sitten eräältä Fredrikshaldissa olevalta ystävältä, joka oli

pyytänyt Kragia viettämään päivän eli kaksi tämän komeassa kodissa.

Hän tunsi nimittäin voimakasta virkistyksen tarvetta kaikkien

ponnistusten jälkeen ennenkuin hän uudestaan heittäytyisi

salapoliisiosaston hermojakuluttavaan työhön Norjan pääkaupungissa.

Junan saavuttua Fredrikshaldiin astui Asbjörn Krag sentähden alas.

Hänen matkatavaranaan oli vaan pieni käsilaukku, sillä Asbjörn Krag

kuului siihen ihmisluokkaan jotka inhoavat vetämästä paljon tavaroita

matkoillaan. Käsilaukussa oli hänellä muutamia toalettiesineitä (niiden

joukossa erilaisia sminkkilajeja), revolveri, säiliökynä, muutamia

sähkösanomalomakkeita sekä kauluksia ja kalvosimia.

Hän päätti asettua Grand hotelliin, joka on vastapäätä asemaa, koska se

oli lähinnä saatavissa.

Hän sai mainion huoneen ja peseytyi heti matkatomuista.

Hän aikoi juuri mennä soittamaan ystävällensä kun hänen korvansa äkkiä

keksivät ihmeellistä musikaalista ääntä. Se ei ollut minkään ennen

kuulemansa soittokoneen äänen tapaista. Se ei ollut pianon,

mandoliinin, viulun eikä torven. Se oli yksinkertaista, helppotajuista

säveltä kun soitettiin ja salapoliisi jäi vasten tahtoaan seisomaan ja

kuuntelemaan. Siitä oli niin kauvan sitten kun hän oli kuullut mitään

musiikkia, ja ihmeellinen soittokone puhutteli häntä.

Hän pidätti erään hotellin vahtimestarin, joka sattumalta kulki ohi ja

kysyi:

-- Sanokaa minulle kuka soittaa?

-- Valokuvaaja, vastasi vahtimestari ja tahtoi juosta eteenpäin,

jolloin Asbjörn Krag pidätti hänet iskemällä kiinni hänen takin

kaulukseensa.

-- Valokuvaaja? kysyi hän. Mikä valokuvaaja?

-- Musiikkivalokuvaaja.

-- Mitä kummia te sanotte, -- musiikkivalokuvaaja!

-- Niin, se on alhaalla juhlasalissa.

-- Miksi kutsutaan häntä musiikkivalokuvaajaksi?

-- Siksi, että hän valokuvaa musiikkia. Ettekö ole kuullut puhuttavan

suuresta, uudesta keksinnöstä Coloradossa?

Asbjörn Kragin tehtävään kuului olla selvillä kaikista

uusista keksinnöistä sekä suurista että pienistä, mutta

musiikkivalokuvauskoneesta ei hän vielä ollut kuullut puhuttavan.

-- Te tarkoitatte tietenkin tavallista puhekonetta?

Mutta silloin joutuivat vahtimestarin kasvot pilkalliseen hymyyn.

-- Äh, ei suinkaan! Puhekonehan on vanha keksintö, mutta tämä on aivan

uusi. Keksintö on siinä, että musiikkia voidaan valokuvata valon

vaikutuksen avulla.

Asbjörn Krag nauroi.

-- Tuhat tulimmaista, sanoi hän, luulenpa etten milloinkaan ennen ole

kuullut puhuttavan siitä. Uskallanko kysyä kuka keksijä on?

Vahtimestari katsoi vielä enemmän ihmeissään häneen.

-- Ettekö te tunne häntä?

-- En.

-- Sehän on kuuluisa professori Bloch Coloradosta.

-- Aha, silloin on kai keksijä itse mukana?

-- Kyllä, hän se on juuri, joka on juuri soittanut juhlasalissa. Hän on

saapunut Norjaan valokuvatakseen norjalaisia kansansäveleitä.

-- Ja senkötähden hän on asettunut Fredrikshaldiin.

-- Paras herra, hänen täytyy tietenkin valokuvata Ensimäisen brigadin

marssin. Hän on jo valokuvannut Oscar Borgin Nordpols marssin ja useita

muita marsseja.

-- Äsch, lörpötystä! sanoi salapoliisi. Ei voida valokuvata musiikkia.

Vahtimestari katsoi häneen puoliksi hämillään puoleksi hiukan

suuttuneena.

-- Silloin ette kai tunne professori Blochia, vastasi hän. Tehän voitte

kysyä häneltä itseltään juhlasalissa.

Samassa hetkessä hiljeni musiikki ja Asbjörn Krag läksi suoraan

puhelinkioskiin soittaakseen ystävällensä. Puhelinkioski oli juhlasalin

toisessa päässä. Salapoliisi huomasi muutamien vieraiden kokoontuneen

erään mustan laatikon ympärille.

Otaksuttavasti naurettavan musiikkivalokuvaajan kamera, ajatteli hän.

Eräs pitkähapsinen mies, tyypillisen professorin näköinen koetti

katkonaisella norjan-englannin kielellä selittää keksintöään

uteliaille.

Asbjörn Krag meni välinpitämättömästi ohi ja soitti.

Hän ei huolinut sulkea kioskin ovea joten kaikki ympärillä olijat

saattoivat kuulla mitä hän sanoi. Mutta koska keskustelulla ei ollut

pienintäkään merkitystä, ei ollut tarpeellista noudattaa minkäänlaista

salaisuutta.

Hän sai ystävänsä numeron ja pian sen jälkeen kuultiin rakastettava

naisen ääni puhelimessa.

-- Tämä on Asbjörn Krag, sanoi hän, tahtoisin mielelläni keskustella

tukkukauppiaan kanssa.

Nyt näkyi, että se oli ollut rouva joka oli vastannut ja että hänet

vastaanotettiin lämpimin ja sydämellisin tervetulotervehdyksin. Mutta

samalla ilmoitti rouva tukkukauppiaan valitettavasti matkustaneen pois

ja ettei hän tulisi ennenkuin seuraavana päivänä.

Ettei hän joutavasti vaivaisi rouvaa, sanoi Asbjörn Krag sen hänen

puolestaan sopivan aivan mainiosti. Siinä tapauksessa tulisi hän tämän

päivän käyttämään pikku asioiden toimittamiseen kaupungilla ja

lykkäämään käyntinsä päivän sen jälkeen.

Kun he sitten vielä olivat vaihtaneet jokapäiväisiä lauseparsia, loppui

keskustelu ja Krag pani kuulotorven pois.

Samassa hetkessä rupesi professori Bloch uudestaan valokuvaamaan

musiikkia.

Kun Asbjörn Krag kuuli lähempää, ymmärsi hän, että sen täytyi olla

parannettua laatua oleva puhekone, joka oli sen mustan laatikon

sisässä. Ääni oli kaunissointuisempi ja sulosävelisempi kuin tavallinen

kuiva ja sieluton puhekonesoitto.

Laatikko tuntui hänestä kuitenkin tavattoman suurelta. Se oli lähemmin

mahtavan maalikirstun näköinen ja oli ympärinsä vähintäin metrin mutta

sangen matala. Se oli mustalla nahalla peitetty ja taiteellisesti

koristettu hopea- ja messinkiheloilla.

Juuri nyt soitti se erästä potpouria "Geishasta." Professori itse

seisoi vieressä ja oli hän Kragin mielestä enemmän mielenkiintoisempi

kuin laatikko.

Salapoliisi arvosteli ensi silmäyksellä hänen iäkseen noin

kuusikymmentä vuotta. Hänen hiuksensa olivat teräksen harmaat ja

lankesivat suurissa, taiteellisissa vaikka epäselvissä kutreissa

olkapäiden yli.

Mutta hänen kasvonsa olivat ilmeisen nuorekkaat ja ei ollut jälkeäkään

ajan raivoavasta hampaasta, joka toisinaan tapaa piirrellä kirjaimiaan

ihmisen piirteisiin paljoa ennen vanhuutta.

Professorilla oli silmälasit ja oli puettu ei aivan moitteettomaan

kuntoon.

Hän näytti ensimältä hiljaiselta ja kiltiltä ja eikä näkynyt, jos

erotan ne pitkät hiukset, jälkeäkään hänessä humbuugia jos muuten olisi

voinut uskoa naurettavaa pötyä musiikkivalokuvaajasta ja Coloradossa

tapahtuneesta keksinnöstä.

Mutta Asbjörn Kragin seisoessa ja kuunnellessa musiikkia ja

katsellessa professoria lähemmin huomasi hänen harjaantunut ja tarkka

poliisikatseensa, että professori aivan yksinkertaisesti oli naamioitu.

Naamio oli sellaisenaan mainio, mutta ei kuitenkaan niin hyvin tehty

ettei Asbjörn Krag sitä voisi nähdä. Hän tarkasti hetkisen, mutta antoi

sitten katseen kiireesti kulkea miehestä pois hänen soittokoneeseensa.

Professori ei ollut selvästikään huomannut, että Asbjörn Krag oli

tarkastellut häntä.

-- Geisha loppui nyt, ja ympärillä olijat osottivat äänekkäästi

mieltymystään kauniista musiikista.

-- Onko se teidän oma keksintö? kysyi Asbjörn Krag.

-- Yes, sir, vastasi keksijä, minun keksintöni!

Hän nyökkäsi ylpeästi ja laski kätensä sen päälle ikäänkuin hän olisi

tahtonut alleviivata, että tämä oli hänen mestarituotteensa.

-- Miksikä kutsutte laitosta?

-- Musiikkivalokuvauskoneeksi, sir.

-- Mitä se merkitsee? Voitteko valokuvata musiikkia?

-- Yes... niin... minulle se ei ole mikään taito.

-- Hm, tietysti gramofoonilevyjen avulla.

Professori loi häneen kopean ja loukkaantuneen katseen.

-- Gramofoni on erittäin kehno keksintö, sanoi hän, kovin kehno. Minä

valokuvaan musiikkia, sir -- auringon valon avulla, itse valoaaltojen

avulla.

-- Vai niin, se oli mielenkiintoista. Mitä aijotte te nyt tehdä

Norjassa?

-- Valokuvata kauniita norjalaisia kansanlauluja. Oh, teillä ei ole

aavistustakaan siitä, sir, mitenkä hulluja Amerikassa ollaan

norjalaisista kansanlauluista. Kaikissa ohjelmissa on Griegin ja

Svendsenin nimet. Niin, ja luonnollisesti Söderman ja Gade tietysti...

-- Mutta Söderman ja Gade eivät ole norjalaisia.

-- Vai niin. Silloin ymmärrätte te ehkä paremmin musiikkia kuin minä,

joka olen musiikin professori Coloradon yliopistossa!

Vanha mies löi ylpeästi rintaansa, ja kaikki ympärillä olevat

puhkesivat nauruun.

-- No niin, huomautti Kristianialaissalapoliisi, hänkin nauraen,

silloin en kannata teitä enempää. Mutta Söderman oli kuitenkin

ruotsalainen ja Gade tanskalainen, vieläkö nyt väitätte.

Vanha professori ei vastannut tähän mitään. Oli selvää että Asbjörn

Krag oli häntä syvästi haavoittanut epäilemällä hänen musikaalisia

tietojansa ja hän alkoi hiljaa ja nyreänä askaroida laatikkonsa kera.

-- Kuinka pitkäksi aikaa jäätte tänne, kysyi Krag lopuksi.

-- Ainoastaan kolmeksi neljäksi päiväksi.

-- Tuletteko antamaan muutamia konsertteja?

-- Kyllä, mutta vain yhden.

Kristianialaissalapoliisi meni suoraan hänen luokseen, sanoen:

-- Ette saa olla loukkaantunut huomautuksistani. Konsertissa tapaamme

toisemme.

-- Tervetuloa, sanoi musiikkiprofessori.

Asbjörn Kragin tultua ylös huoneeseensa istuutui hän ja rupesi

tupruttelemaan kubalaisia savukkeitaan.

Mitä se oli jota hän pelkästä sattumasta oli tavannut.

Voiko amerikalainen professori olla vain joku huijari vai oliko siinä

kaikessa jotain?

Asbjörn Krag käsitti kovin hyvin, että sellainen päähänpisto kuin

valokuvata musiikkia valoaaltojen avulla oli sulaa, törkeää

selkkapuhetta.

Tietysti oli laatikossa puhekone. Mutta miksi oli tällä laatikolla niin

kummallinen ulkomuoto ja miksi oli musiikkiprofessori itse naamioitu.

Se näytti olevan hänelle kuitenkin kaikesta tarpeettominta.

Asbjörn Krag tuli lopuksi siihen tulokseen että teeskennellyllä

musiikerilla oli syynsä esiintyä naamiossa.

Syyt saattoivat olla yksinkertaisia ja viattomia, ehkä pelkästään

sellaisia, etteivät ne liikuttaneet ketään ulkopuolella olevaa, mutta

Asbjörn Krag päätti kuitenkin tutkia asiaa.

Sitäpaitsi saattaisi se olla hänelle ajanvietettä, pieni huvitus tässä

pienessä kaupungissa, samaan aikaan kun hän odotti ystäväänsä

tukkukauppiasta.

Kristianialaissalapoliisi otti aivan iloisesti uuden savukkeen ja

totesi samassa hetkessä jolloin hän sytytti sen että hän oli saanut

vihiä eräästä pienestä uudesta "affäristä".