Melkein kaksi viikkoa New Scotland Yardin ajokoirat koettivat seurata
Mori Yadan jälkiä kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa paikoissa
Lontoossa ja lähettivät kyselyltään paljon laajemmallekin. Heidän ei
onnistunut löytää häntä. Pienen johtolangan he kyllä saivat varsin
helposti. Kun etsintäkuulutukset olivat tulleet tietoon, saapui
eräs Edgeware-tien panttilainaaja ilmoittamaan poliisille, että noin
kello kahden aikoina samana iltapäivänä, jolloin Yada oli paennut
akkunasta, muuan nuori japanilainen, joka mainitsi nimekseen Motonon
ja osoitteekseen juuri vieressä olevan hotellin ja joka omasta
alotteestaan oli selittänyt olevansa tilapäisessä rahapulassa,
kunnes eräs rahalähetys saapuisi, oli lainannut häneltä viisi puntaa
kaulanauhastaan ottamaansa helmikoristeista neulaa vastaan. Hän oli
epäilemättä Yada, mutta siitä lähtien hänen jälkensä katosivat.
Mutta nälkä on taitavin salapoliisi, ja noin parin viikon kuluttua
muutamat Lontoossa olevan Japanin lähetystön virkamiehet saivat
kuunnella kummallista tarinaa. Sen esitti heille eräs pakolainen, jonka
laina oli loppunut, jolla ei ollut ketään kenen puoleen kääntyä eikä
ainoaakaan muuta ihmistä, johon voisi turvautua kuin oman kansansa
edustajat. Yada kertoi kummallisen jutun, sitäkin kummallisemman, kun
poliisiviranomaiset, jotka oli kutsuttu sitä kuuntelemaan, saattoivat
todeta, että siinä luultavasti oli jonkun verran tottakin. Sen
lopputarkoitus oli seuraava. Yada oli halukas tunnustamaan olleensa
muutamien päivien aikana hyvin menestynyt varas, mutta kielsi jyrkästi
olevansa murhaaja.
Näin hän esitti kertomuksensa. -- Marrask. 18 päivän iltana hän oli
klubissaan Pilmanseyn yläkerroksessa. Siellä hän näki Chang Lin, joka
toisten läsnäolevain kertomusten mukaan oli taas joutunut silloin
tällöin palaavan ooppiumihimonsa valtaan ja oli jo edellisestä päivästä
lähtien majaillut sisemmässä huoneessa itseään huumaten. Yada tiesi,
että Chang Lin olisi välttämättä pitänyt lähipäivinä olla saapuvilla
yliopistokolleegion sairaalassa, ja koetti herättää häntä tuosta
tilasta, mutta turhaan. Seuraavana päivänä, 19:ntenä, hän meni taas
Pilmanseylle. Chang Li oli siellä yhä samassa huumauksessaan ja sen
näköinen, että saattoi arvata hänen aikovan nauttia siitä kyllikseen.
Pariin päivään ei kukaan klubissa eikä sairaalassa ollut nähnyt Chen
Litä -- ja Chen Li oli ainoa henkilö, joka voi jotakin vaikuttaa
Chang Lin. Sen vuoksi Yada lähti myöhään sinä iltana, marraskuun 19
p:nä, Maida Valeen ottaen Chang Lin avaimet mukaansa. Hän avasi ensin
puutarhaveräjän ja sitten talon oven ja huomasi joka paikan tyhjäksi.
Mutta juuri aikoessaan mennä sisään paraatiovesta hän kuuli Chen
Lin äänen puutarhan portilla; niinikään hän saattoi eroittaa erään
englantilaisen äänen. Sitä paitsi hän sai jonkin verran selvää siitä,
mitä tuo englantilainen puhui. Hän sanoi Chen Lille, että tämän olisi
parasta päästää hänet sisäpuolelle ja sopia ehdoista hänen kanssaan --
muuten kääntyisivät asiat hyvin hullulle kannalle. Sen kuullessaan Yada
oli pujahtanut sisälle rakennukseen, sulkenut rauhallisesti ulko-oven
takanaan, mennyt ensimmäiseen huoneeseen, kätkeytynyt verhon taakse ja
jäänyt odottamaan.
Siihen samaan huoneeseen oli Chen Li pian tuonut erään miehen. Hän
oli Yadan kuvauksen mukaan alaluokan englantilainen, oli heti alkanut
uhata Chen Litä ja kertoi sitten, mitä tiesi. Hän sanoi olevansa
Praed-kadun varrelta herra Daniel Multeniuksen, Chen Lin isännän,
lähin naapuri. Hänen nimensä, jos Chen Li halusi sen tietää, oli
Parslett, hedelmä- ja vihanneskauppias, ja sen saattoi joko Chen Li
tai kuka tahansa lukea hänen myymälänsä oven yläpuolelta selvistä
kirjaimista. Hänellä oli asuntoonsa sivuovi, joka oli aivan vastapäätä
herra Multeniuksen perähuoneeseen vievää sivuovea. Edellisenä iltana
hänelle, Parslettille, oli tullut erittäin hieno sienilähetys --
harvinaista tavaraa siihen vuodenaikaan -- ja tietäen, että ukko
piti niistä kovasti välittämättä niiden kalliista hinnastakaan, hän
vei Multeniuksen puolelle vadillisen noita sieniä houkutellakseen
häntä ostamaan niitä. Hän tapasi ukon arkihuoneessa laskemassa isoa
setelinippua. Niiden täytyi Parslettin käsityksen mukaan vastata
hyvin suurta rahasummaa. Ukko käski hänen jättää sienet, sanoi heti
lähettävänsä rahat niistä ja viittasi häntä poistumaan. Parslett laski
sienivadin kädestään eräälle lipastolle ja lähti pois. Vähän myöhemmin
hän sattui seisoskelemaan ulko-ovellaan katsellen kadulle ja näki
Chen Lin avaavan Multeniuksen liikkeen oven sekä sitten poistuvan
nopeasti. Puolen, tunnin kuluttua hän oli kuullut jotakin tapahtuneen
Multeniuksen luona ja myöhemmin illalla kerrottiin ukon kimppuun
hyökätyn sellaisten asianhaarain vallitessa, että täytyi otaksua
murhan tapahtuneen ryöstämistarkoituksessa. Silloin hän, Parslett, oli
sovittanut asiat yhteen ja arvannut Chen Lin syylliseksi. Ja nyt --
kuinka paljon aikoi Chen Li maksaa hänelle vaitiolon paikaksi?
Yadan väitteen mukaan ei Chen Lilla ollut paljonkaan sanottavaa --
sen hän vain oli välttämättä tahtonut tietää kuinka paljon mies
tahtoi. Parslettilla oli se kyllä selvillä. Hän tahtoi saada tuhat
puntaa, vieläpä kullassa, ja nyt heti paikalla niin paljon siitä
kuin Chen Li vain saattoi saada irti. Hän ei tahtonut laisinkaan
uskoa, ettei Chen Lilla olisi ollut kultaa aika paljon jossakin --
hän oli Parslettin käsityksen mukaan varmasti vaihtanut jonkin noista
suurista rahoista, koska oli varastanut ne edellisenä päivänä. Chen
Li väitti vastaan ja sanoi, että hänellä oli vain viisikymmentä tai
kuusikymmentä puntaa kullassa, mutta hän lupasi hankkia seuraavaksi
illaksi loput lupaamistaan tuhannesta punnasta. Sitten hän antoi Chen
Lille viisikymmentä puntaa, sopi Parslettin kanssa siitä, että
tämä tulisi seuraavana iltana, ja tarjosi hänelle sitten juomaa.
Parslett pani rahat taskuunsa ja lupasi sitten juoda, mitä hänelle
tarjottiin. Piilopaikastaan Yada näki Chen Lin menevän sivupöydän
luokse, sekoittaen viskyä ja soodavettä sekä tiputtavan siihen muutamia
pisaroita povitaskustaan ottamastaan pikku pullosta. Parslett joi lasin
sisällyksen ja Chen Li meni häntä saattamaan portille.
Yada seurasi heitä ulko-ovelle ja katseli kapeasta raosta. Puutarhaa
valaisi selvästi juuri noussut kuu. Hän näki Chen Lin päästävän miehen
ulos. Sitten hän näki hänen kääntyvän portilla ja astelevan hitaasti
rakennukseen päin. Sen jälkeen seurasi jotakin aivan toista. Suuren
laakeripuun takaa hyppäsi äkkiä esiin lyhytvartinen, solakka mies,
joka syöksähti Chen Lin kimppuun notkeasti kuin pantteri. Hän näki
veitsen välähtävän kuunvalossa, kuuli tukahdetun huudahduksen ja
kauhistuneen voihkaisun. Sitten hän näki Chen Lin lysähtävän maahan ja
makaavan siinä ilmeisestikin kuolleena. Hän näki murhaajan kumartuvan
alas, tarttuvan uhriaan hartioista ja laahaavan hänet pensaikkoon. Sen
jälkeen murhaaja enempää viivyttelemättä kiirehti portille. Hän näytti
olevan ihan vakuutettu siitä, ettei ketään muuta ollut lähettyvillä,
avasi veräjän ja hävisi. Yada vannoi tämän todeksi kaikkein pyhimmillä
valoillaan. Eräästä toisestakin asiasta hän oli varma -- murhaaja oli
kiinalainen.
Nyt alkoi hänen oma rikollinen uransa. Juuri silloin hän oli
kovassa rahapulassa. Hän oli kuluttanut paljon enemmän kuin mihin
hänen kuukausirahansa olisivat riittäneet -- hän oli velassa sekä
asuntoonsa että muualle. Siitä hän oli vakuutettu, että jossakin
tuossa rakennuksessa olivat ne rahat, jotka Chen Li oli nähtävästikin
varastanut ukko Multeniukselta. Heti paikalla hän alkoi etsiä niitä.
Eikä siinä ollutkaan suurta vaikeutta. Pankinsetelit olivat siinä
laatikossa, josta hän oli nähnyt Chen Lin ottavan kultarahat tuolle
kiristäjälle, Parslettille. Kiireesti hän sijoitti ne omaan taskuunsa
ja lähti pois siitä ovesta, joka johti puutarhan perälle. Vasta myöhään
samana iltana päästyään rauhaan omaan asuntoonsa hän oli huomannut
omistavansa melkein kahdeksankymmentä tuhatta puntaa.
Muutamia päiviä hän oli ollut aivan neuvoton sen suhteen, miten tuota
saalista olisi ollut hoidettava. Häntä peloitti lähteä koettamaan
vaihtaa edes viidensadan punnan seteliä. Hän kyseli varovasti, kuinka
olisi meneteltävä, ja alkoi jo ajatella, että nuo suuret setelit olivat
hänelle melkein roskapaperin arvoiset. Silloin Ayscough tuli käymään
hänen luokseen, ja niin hän kuuli ensimmäisen kerran kellanpunaisesta
timantista.
Silloin hänen aivoissaan syntyi suunnitelma. Hän tunsi hyvin tarkoin
kiinalaisten tavat ja erikoisominaisuudet ja oli vakuutettu siitä, että
Chen Li oli kätkenyt timantin niskapalmikkoonsa. Sitten hän käytti
hyväkseen hallussaan olevaa salapoliisin nimikorttia päästäkseen
ruumishuoneeseen, saadakseen olla minuutin pari kahden kesken vainajan
kanssa ja voidakseen tunnustella sormillaan ruumiin päätä peittävän
silkkilakin alta. Sieltä hän löysikin timantin ja ymmärsi, että
jolleivät pankin setelit olisikaan hänelle minkään arvoiset, timantti
varmasti olisi, jos hänen vain onnistuisi livahtaa mannermaalle.
Mutta häneltä puuttui kipeästi käteistä rahaa. Silloin hänen
mielessään heräsi rohkea ajatus hankkia palkkio tiedoistaan. Hän lähti
poliisiasemalle, suunnitellen vaatimuksekseen perin vähäistä summaa
-- viidelläkymmenellä punnalla hän pääsisi Wieniin, jossa hän kyllä
saisi timantin sijoitetuksi ilman että siitä kyseltäisiin mitään. Mutta
tavatessaan saapuvilla timantin ja myöskin rahojen omistajat hän päätti
siepata suuremman palkkion. Hän saikin mitä pyysi, ja ilman tuota
pientä juutalaista, hän sanoi ilkeästi, hän olisi päässyt lähtemään
Englannista tuona samana tapauksista rikkaana iltapäivänä. Mutta niin
ei ollut sallittu, ja peli oli lopussa. Mutta se, mitä hän oli sanonut,
oli totta. Tehkööt nyt hänelle mitä tahtoivat, mutta lähettäkööt
myöskin ottamaan selvää Chen Lin murhaajasta.
Ne henkilöt, jotka pääasiassa olivat tunteneet mielenkiintoa
kellanpunaista timanttia ja Englannin pankin kahdeksankymmenentuhannen
kultapunnan arvoisia seteleitä kohtaan, eivät olleet niin innokkaita
todistamaan Yadan kummallista kertomusta oikeaksi kuin hän itse.
Tärkeintä heistä oli se, että olivat saaneet omaisuutensa takaisin.
Luonnollisestikin he tunsivat suurta kiitollisuutta Melky Rubinsteinia
kohtaan siitä neuvokkuudesta, jota hän oli osoittanut vetäessään Yadaa
nenästä aivan yhdennellätoista hetkellä.
Eräänä päivänä sellaiseen aikaan, jolloin ruokalassa liike on
vähäistä ja jokainen haluaa nauttia rauhasta päivällisen jälkeen,
Melky tuli käymään rouva Goldmark'n luona ja asettui hänen kanssaan
tuttavallisesti kahden kesken ruokalan perällä olevaan pieneen
arkihuoneeseen, jota omistajatar piti yksityishuoneenaan. Rouva
Goldmark, jolla oli tarkka huomiokyky, näki Melkyn pukeutuneen
parhaimpiinsa, uuteen silkkihattuun ja uusiin hansikkaihin sekä panneen
jalkaansa kiiltonahkakengät, jotka hän -- säälivin sydämin -- huomasi
ainakin yhtä numeroa liian pieniksi. Melky huoahti heidän istuessaan
vierekkäin sohvalla ja rouva Goldmark vilkaisi häneen myötätuntoisesti.
"Millainen tämä viime aika onkaan ollut teille, herra Rubinstein", hän
sanoi tunteellisesti, "sellaista vaivaa ja sellaisia huolia! Ja mihin
vaaraan te antauduittekaan ottaessanne ypö yksin kiinni tuon pahan
nuoren miehen! Kuinka urhoollisesti menettelittekään! Teidän pitäisi
saada tuollainen muistomitali, joita ihmisille annetaan!"
"Niinkö arvelette", vastasi Melky ilahtuen arveluttavasti. "Voi, rouva
Goldmark, teidän sananne ovat kuin viiniä. Koko elämäni olen toivonut,
että joku kaunis nainen sanoisi minulle tuon tapaista! Nyt minusta
tuntuu kuin olisin kaksi jalkaa kookkaampi, rouva Goldmark! Mutta
minä en tahdo mitään muistomitaleja. Herra Levendale ja herra Purvis
tulivat minun luokseni ja sanoivat tahtovansa antaa minulle palkkion,
oikein tuntuvan palkkion siitä, että olin hankkinut heille takaisin
heidän omaisuutensa. Silloin minä sanoin ei -- minä en tahtonut mitään
itselleni. Mutta sitten lisäsin, että erään henkilön pitäisi saada
palkkio. Rouva Goldmark, tiedättekö mitä! Minä ajattelin teitä, kun
sanoin niin!"
Rouva Goldmark huudahti hiljaa, liitti kätensä yhteen ja tuijotti
Melkyyn melkein vesissä silmin.
"Minuako!" hän huudahti. "Mutta enhän minä ole tehnyt mitään, herra
Rubinstein!"
"Kuunnelkaa minua", jatkoi Melky lujasti. "Näin minä sanoin herra
Levendalelle. Jollei rouva Goldmarkilla olisi ollut ruokalaansa ja
jollei herra Purvis olisi mennyt sinne syömään kyljystä ja pudottanut
platinanappiaan pöydälle ja jollei rouva Goldmark olisi ottanut talteen
tuota nappia ja jolleivät asiat olisi lähteneet kehittymään siitä, niin
mitä luulisitte minun tietäneen? Rouva Goldmarkilla siis on oikeus
pieneen lahjaan, jos sellaista ajattelette. Niin minä sanoin, rouva
Goldmark. Ja herra Levendale ja herra Purvis olivat yhtä mieltä minun
kanssani. Ja, rouva Goldmark, ettekö te salli minun nyt kiinnittää tätä
kauniin kaulanne ympärille?"
Rouva Goldmark kirkaisi taas, kun Melky veti näkyviin timanttisen
kaulakoristeen, joka oli sinisellä sametilla sisustetussa
sahviaanilaatikossa. Timanttien kimmellys muutti molempain katselijain
äänet aivan käheiksi mielenliikutuksesta.
"Tiedättekö mitä, rouva Goldmark?" kuiskasi Melky. "Se on varmasti
maksanut tuhat puntaa! Taivuttakaa nyt kaunista päätänne, niin panen
sen kaulaanne. Voi, tehän olette kauniimpi kuin Saban kuningatar!
Ja ettekö olekin Melkynne kuningatar, rouva Goldmark, sanokaa, että
olette!"
"Voi taivas, herra Rubinstein", sanoi rouva Goldmark ujosti. "Aivanhan
tuntuu siltä kuin te kosisitte minua!"
"Niinhän minä kosinkin!" huudahti Melky rohkaisten luontonsa. "Ettekö
näe, että olen parhaissa vaatteissani? Kuuluuko nykyään mistään muusta
kuin kihlauksista? Herra Lauriston menee naimisiin Zillahin kanssa ja
herra Purdie on saanut omakseen Levendalen kotiopettajattaren, ja --
voi rouva Goldmark, enkö minä ihaillut teitä rajattomasti joka kerta,
kun tulin päivälliselle teidän ruokalaanne? Ettekö ole suloisin olento
koko Paddingtonissa? Vastatkaa nyt minulle, rouva Goldmark, ettekö näe
minun olevan niin nälkäisen, että voisin ihan syödä teidät?"
Sitten rouva Goldmark antoi vastauksensa ja pakeni heti Melkyn
kiihkeästä syleilystä katsellakseen itseään ja kaulakoristustaan
kuvastimesta.