Murahdellen jotakin ajanhukasta ja liikkeen keskeyttämisestä Pilmanseyn
veljekset astuivat edellä eräälle sivuovelle, joka johti pitkin
myymälän sivua kulkevaan käytävään ja josta pääsi talon yläkerrokseen.
Vanhempi veli näytti erikoisesti käytävän päässä olevaa ovea.
"Huomaatte kai tuosta, että ne nuoret miehet, joista puhuin teille,
pääsevät omaan huoneustoonsa tämän kautta", hän sanoi. "Se ovi on
aina lukossa, heillä on kaikilla oma avain sinne. He eivät koskaan
liiku meidän kahvilahuoneemme kautta. Meillä ei ole mitään tekemistä
heidän kanssaan eikä meillä ole minkäänlaista tietoa siitä, mitä
he puuhailevat huoneustossaan. Me emme välitä muusta kuin että he
suorittavat vuokransa ja käyttäytyvät kunnollisesti. Ja hyvin siivoja
he ovat olleetkin -- meillä ei ole pienintäkään valittamisen syytä."
"Ja koska heillä kaikilla on oma avaimensa, niin he varmaankin voivat
päästä huoneustoonsa milloin tahansa päivällä tai yöllä?" kysyi
poliisikomisarjus. "Ei siis mikään estä heitä pääsemästä tänne yöllä?"
"He voivat tulia ja mennä milloin vain haluavat", vastasi vanhempi
Pilmansey. "Uskokaa minua, kun sanon, ettemme ole heihin missään muussa
kuin huoneustonomistajan suhteessa."
"Missä te itse asutte?" kysyi poliisikomisarjus. "Tässä talossako?"
"Ei vaan muualla", sanoi nuorempi veli, joka oli tähän asti pysynyt
melkein vaiti, mutta näyttänyt kuitenkin olevan poliisien menettelystä
närkästyneempi kuin veljensä. "Tämä liike avataan kello kahdeksan
aamulla ja suljetaan kello seitsemän illalla. Me emme ole kumpikaan
täällä koskaan seitsemän jälkeen."
"Ette siis koskaan näe noita ulkomaalaisia yön aikaan?" kysyi
poliisikomisarjus. "Ette siis tiedä, mitä he puuhaavat?"
"Me emme koskaan näe heistä ketään", vastasi vanhempi veljeksistä.
"Niin kuin näette, ovat tämä käytävä ja nuo portaat meidän liikkeemme
ulkopuolella. Me emme tiedä heistä mitään muuta kuin mitä olemme teille
kertoneet."
"No niin, viekää meidät sinne, että saamme nähdä, mitä on tehtävä",
määräsi poliisikomisarjus. "Me lähdemme nyt tarkastamaan niitä
huoneita, herra Pilmansey, niin että asia saadaan selväksi nyt heti."
Tuon vanhan talon alakerroksen ja ullakon väliset huoneet näyttivät
olevan varastoina käytettyjä. Avonaisista ovista näkyi tynnyreitä,
laatikoita, nassakoita sekä korkeita pinoja leivos- ja makeisrasioita.
Siellä ei ollut mitään salattavaa, tuumivat ne teräväsilmäiset miehet,
jotka marssivat peräkkäin ylös tummia portaita närkästyneitten
teehuoneen omistajain jäljessä. Mutta yläkerroksen ovi oli kiinni ja
kun Ayscough väänsi sen lukkoa, huomasi hän sen sisäpuolelta teljetyksi.
"Heillä on tähänkin oveen omat avaimensa", huomautti nuorempi
Pilmansey. "En ymmärrä, kuinka te pääsette sinne sisään, jollei siellä
ole ketään nyt."
"Me menemme sinne, joko siellä sitten on ketään tai ei", vastasi
poliisikomisarjus. "Koputtakaa, Ayscough, koputtakaa kuuluvasti."
Miehet kokoontuivat kaikki heidän taakseen täyttäen kokonaan lukitun
oven takana olevan avonaisen paikan ja odottaen jännittyneinä siinä
hiljaisuudessa, joka seurasi Ayscoughin lakattua kolkuttamasta
oveen. Muutamia minuutteja kului. Salapoliisi kolkutti uudelleen
itsepintaisemmin. Äkkiä ja äänettömästi ovi avautui, ensiksi tuuman,
pari, sitten vähän enemmän. Ayscough työnsi tukevakenkäisen jalkansa
ovenrakoon, josta kurkistivat ulos keltaiset tummain pienten silmäin
valaisemat kasvot, häviten samassa silmänräpäyksessä.
"Sisään kaikki", määräsi poliisikomisarjus. "Olkaa varovaisia!"
Ayscough työnsi oven auki ja astui sisään muiden tunkeutuessa sinne
juuri hänen kintereillään. Purdie, joka oli aivan ensimmäisten
joukossa, tunsi heti kaksi eri hajua. Toinen johtui tuoksuvasta teestä,
toinen oli jotakin hyvin voimakasta ja huumaavaa ja voitti heti teen
tuoksun jättäen pistävän ja katkeran maun jälkeen.
"Ooppiumia", kuiskasi Purdie Lauristonille, joka seisoi hänen
vieressään. "Ooppiumia, tunnetko?"
Mutta Lauriston oli sillä hetkellä paremmin silmänä kuin nenänä.
Hän samoin kuin useimmat toisetkin katseli paikkaa, johon he olivat
tulleet. Huone oli verraten suuri ja kaltevasta katostaan päättäen osa
vanhan talon ullakkokerroksesta. Seinillä riippui pehmeitä itämaalaisia
kudoksia ja verhoja. Sinne tänne oli sijoitettu muutamia pajusta
valmistettuja nojatuoleja ja joitakin samasta aineesta tehtyjä pieniä
pöytiä. Niinikään oli siellä paljon paksuja mattoja ja pieluksia.
Yhdessä nurkassa paloi tuli kaasukeittiössä, ja sen päällä porisi
iloisesti vesikattila. Se nuori mies, joka oli avannut oven, oli
vetäytynyt uunin luokse. Purdie huomasi, että hänellä oli toisessa
kädessään teekannu. Huoneen vasemmassa nurkassa istui pienen pöydän
ääressä shakkipeliin syventyneinä kaksi muuta kiireestä kantapäähän
ihan selvästi kiinalaisen näköistä miestä, joilla oli päällään
moitteettomat englantilaiset puvut.
Se mies, jolla oli teekannu kädessään, loi pikaisen silmäyksen
niihin henkilöihin, jotka olivat tulleet häiritsemään tätä
rauhallista paikkaa, ja laski teekannun kädestään. Shakinpelaajat
nostivat katseensa hetkiseksi, mutta eivät näyttäneet pienintäkään
häiriintymisen merkkiä, vaan jatkoivat sitten taas peliään. Sitten
teekannua hoidellut mies lausui kaksi sanaa. "Mitä nyt?" hän kysyi.
"Asianlaita on niin, hyvä herra", selitti vanhempi Pilmansey, "että
nämä ovat poliisilaitoksen virkamiehiä. He haluavat tavata erästä
tuttavaanne, herra Chang Litä."
Huoneessa oleviin kiinalaisiin ei tämä tehnyt mitään vaikutusta.
Shakinpelaajat jatkoivat omaa hommaansa, ja kolmas mies otti käteensä
teerasian tyhjentäen sen sisällyksen kannuunsa.
"Sulkekaa tuo ovi ja pankaa se oikein lukkoon, Ayscough", sanoi
poliisikomisarjus. "Seisköön joku sen vieressä. Kas niin", hän jatkoi
kääntyen noiden kolmen kiinalaisen puoleen, "onko joku teistä Chang Li,
hyvät herrat?"
"Ei", vastasi toinen shakinpelaajista, "ei yksikään".
"Onko hän täällä?" kysyi poliisikomisarjus. Kun hän sitten taas huomasi
itämaalaisten tyyneyden, kääntyi hän Pilmanseyn veljesten puoleen.
"Mitä muita huoneita täällä on?" hän kysyi.
"Kaksi muuta vielä", vastasi vanhempi veljeksistä osoittaen huoneen
perällä olevia verhoja. "Toinen tuolla, toinen taas tuolla. Noitten
verhojen takana on kaksi pienempää huonetta."
Polisikomisarjus meni huoneen perälle ja veti verhot syrjään. Hän
työnsi auki toisen oven ja perääntyi sitten vetäen syvään henkeään.
"Huh!" hän huudahti.
Se voimakas huumaava tuoksu, jonka Purdie oli huomannut heti huoneesta
tultuaan, tuntui nyt vasta-avatusta ovesta uudestaan paksuna aaltona.
Ja kun kaikki toisetkin menivät sinne poliisikomisarjuksen perästä,
näkivät he mistä se johtui. Se oli pieni huone, jonka seiniä peittivät,
samoin kuin edellisenkin, omituisilla kuvioilla koristetut verhot, ja
siihen tuli valoa vain kattoakkunasta, jonka eteen oli kiinnitetty
neliönmuotoinen sininen kankaanpala. Tässä himmeässä valaistuksessa he
näkivät, ettei huoneessa ollut mitään muita huonekaluja kuin leposohva,
jossa oli pehmeitä patjoja ja pieluksia. Siinä makasi hintelä, höllään
vaippaan verhoutunut nuori kiinalainen, joka ensimmäisten saapuessa
hänen luokseen katseli heidän ihmetteleviä kasvojaan räpytellen
silmillään, joitten terät olivat vieläkin supistuneet. Hänen vieressään
oli ooppiumipiippu ja hyvin lähellä pienellä telineellä lisätarpeita
saman aineen nauttimiseksi.
Se mies, joka oli tullut teehuoneeseen yhdessä poliisikomisarjuksen
kanssa, astui lähemmäksi ja tarttui tuota makaavaa olentoa hartioihin
ja ravisti häntä hiljaa.
"Kas niin", hän virkkoi kuuluvasti. "Herätkää, hyvä mies! Oletteko
Chang Li?"
Lasimainen katse suuntautui häneen vähän ihmettelevänä ja kuivat huulet
liikkuivat.
"Olen", kuiskasi puhuteltu. "Chang Li -- olen. Onko teillä asiaa
minulle?"
"Kuinka kauan olette ollut täällä?" kysyttiin häneltä.
"Kuinkako kauan? Voi, en tiedä. Mitä te tahdotte?" kysyi Chang Li.
"Minä en tiedä."
Teen valmistaja pisti päänsä sisäovesta.
"Ei hän voi kertoa teille mitään", hän sanoi virnistäen. "Hän on jo
monta päivää ollut tuossa ooppiumihumalassaan. Hänellä on joskus
tuontapaisia kohtauksia. Joskus hän antautuu ooppiumin valtaan ihan
samoin kuin joku teikäläisistä alkoholia nauttimaan. Nyt hän aikaa
selvitä siitä ja huomenna hän varmasti on hyvin, hyvin onneton."
Poliisikomisarjus kääntyi tähän puhujaan päin.
"Kuulkaahan", sanoi hän, "tiedättekö, kuinka kauan hän on ollut täällä
huumaamassa itseään? Yhdenkö päivän vai useampia?"
Toinen shakinpelaajista nosti ilmeettömän näköiset kasvonsa.
"Hän on ollut täällä tuossa kunnossa joitakin päiviä", hän sanoi. "On
nähkääs perin turhaa koettaa vaikuttaa häneen mitään silloin kun tuo
himo saa hänet valtaansa. Jos haluatte saada häneltä joitakin tietoja,
on teidän paras tulla uudelleen muutamien tuntien kuluttua."
"Tarkoitatteko siis, että hän on ollut täällä tuossa kunnossa jo
joitakin päiviä?" kysyi poliisikomisarjus.
Teekannun hoitelija virnisti taas.
"Hän ei ole ollut ainoallakaan lääketieteellisellä luennolla marraskuun
seitsemännentoista päivän jälkeen", sanoi hän. "Minä tiedän sen, me
kuulumme samaan ryhmään. Täällä hän on ollut koko sen ajan ja tuon
näköisenä."
Poliisikomisarjus kääntyi äkkiä Ayscoughin puoleen.
"Seitsemännentoista!" hän huudahti. "Ja tuo juttu tapahtui
kahdeksantenatoista! Siis --"
Chang Li haparoi jotakin viittansa taskusta. Hän löysi sieltä jotakin,
nosti käden huulilleen ja nielaisi sitten. Muutamien sekuntien kuluttua
hänen silmänsä kirkastuivat ja hän loi epäluuloisen ja synkän katseen
häntä tarkastelevaan ryhmään.
"Mitä te tahdotte?" hän murahti. "Keitä te olette?"
"Haluamme kysyä teiltä muutamia asioita", sanoi poliisikomisarjus.
"Milloin tapasitte viimeksi veljenne tai ystävänne tai mikä hän nyt on
-- Chen Lin?"
Chang Li pudisti päätään. Saattoi selvästi huomata, että hän ei
muistanut mitään varmaa.
"En tiedä", vastasi hän. "Ehkä juuri äsken -- ehkä huomenna -- ehkä en
pitkään aikaan."
"Koska olitte viimeksi kotonanne -- Maida Valessa?" kysyi
poliisikomisarjus.
Mutta Chang Li ei vastannut siihen mitenkään muuten kuin vähän
otsaansa rypistämällä. Oli helppo huomata, että samalla kuin hänen
ajatuksensa selvisivät, hänen luonteensa muuttui häijyksi. Hän
alkoi katsella ympärilleen ymmärtäväisen näköisenä tuijottaen yhä
suurempaa vastenmielisyyttä kuvastavin ilmein huoneessa olijoita.
Sitten hän murahteli vieraalla kielellä itsekseen jotakin, mikä ei
suinkaan kuulunut kohteliaalta häntä katselevista miehistä. Äkkiä
Ayscough kääntyi ylempäin virkamiesten puoleen. "Jos tämä mies on
ollut täällä seitsemännestätoista päivästä lähtien", hän sanoi, "ei
hänellä ole voinut olla mitään tekemistä Praed-kadun varrella ja
Maida Valessa tapahtuneitten asiain kanssa! Mitähän -- otaksukaamme
niin -- jos tuo nuori japanilainen on valehdellut koko ajan?" Hän
kääntyi taas, tällä kerralla molempain shakinpelaajain puoleen,
jotka olivat nyt keskeyttäneet pelinsä ja nojautuivat taaksepäin
tuoleissaan ilmeisestikin huvitettuina etsijäin nolaantuneita kasvoja
katsellessaan. "Kuulkaahan", hän jatkoi, "tunnetteko erästä Yadaa --
Mori Yadaa -- japanilaista? Kuuluuko hän teidän joukkoonne?"
"Kyllä", vastasi toinen pelaajista. "Yada? Kyllä. Tunnemme hänet,
nokkela mies, tuo Yada. Tunnetteko tekin hänet?" Mutta ennenkuin
Ayscough sai vastatuksi mitään tähän jonkin verran ärsyttävään
kysymykseen, saapui se poliisi, joka oli jätetty teehuonetta
vartioimaan, kiireesti yläkertaan ja riensi heidän luokseen. Hän meni
suoraan poliisikomisarjuksen luokse.
"Mies toimistostamme, sir, ulkopuolella autossa!" huudahti hän
hengästyneenä. "Olette väärillä jäljillä, teidän on heti lähdettävä
Multeniuksen liikkeeseen Praed-kadulle. Oikea mies on siellä!"