Vain tuntia myöhemmin, neljännestä vailla yksi, Purdie ja Lauriston
astuivat vuokra-ajurin rattailta Tottenham Court -tien pohjoispäässä ja
kävelivät sitten eteenpäin vilkasliikkeisen valtaväylän oikeaa puolta,
pysytellen ulkonaisesti huolettoman näköisinä, mutta samalla valppaasti
pitäen silmällä, milloin saisivat ensimmäisen vilahduksen sovitusta
kohtauspaikasta. Mutta Pilmanseyn teehuoneita ei tarvinnut erityisesti
etsiä. Suurten uudenaikaisten rakennusten, pääasiassa huonekalu- ja
verhoilijaliikkeiden välissä, oli siellä siihen aikaan ryhmä vanhoja
rakennuksia, jotka olivat lontoolaisiksikin taloiksi vanhanaikaisen
näköisiä. Ne olivat selvästikin peräisin kahdeksannentoista vuosisadan
alkupuolelta, punaisista tiili kivistä rakennettuja taloja,
joiden julkisivuissa oli kapeat akkunat ja korkeissa viettävissä
katoissa niinikään akkunat. Muutamat niistä olivat jo tuomitut heti
purettaviksi, asukkaat oli toimitettu pois, vara-aitauksia oli
rakennettu suojelemaan ohikulkijoita putoavalta rappaukselta, ja
luhistuville seinille kiinnitetyissä julistuksissa ja ilmoituslipuissa
tehtiin tiettäväksi, että liikettä jatkettiin entiseen tapaan jossakin
toisessa tarkemmin mainitussa paikassa. Mutta Pilmanseyn teetalo oli
toistaiseksi paikallaan, ja toverukset näkivät, että ihmisiä meni sinne
sisään ja tuli ulos aavistamatta mitään siitä, että ennen iltaa heidän
suosittu oleskelupaikkansa, jossa he nauttivat kevyen päiväateriansa,
saavuttaisi sellaisen maineen ja kuuluisuuden, että sitä ei olisi
laisinkaan voinut arvata sen tavallisesta ja jokapäiväisestä
ulkomuodosta.
"Erinomainen esimerkki sen vanhan väitteen totuudesta, että ei koskaan
pitäisi arvostella ulkomuodon mukaan, Andie veikkoseni!" huomautti
Purdie heidän luotuaan pikaisen yleissilmäyksen ympäristöönsä. "Kuka
voisi kuvitella, että rikoksia, pimeitä salaisuuksia ja kaikenlaista
muuta tuollaista olisi kätkettynä tällaiseen paikkaan -- teen ja
leivosten, maidon ja pannukakkujen mahdollisuuksien taakse... Tämä
Lontoo on kummallista maailmaa -- koskaan ei tiedä, mitä on tuon
vähäisen pienoismaailman pikku palasen takana. Mutta menkäämme
katsomaan, miltä sisällä näyttää."
Ensimmäiseksi sisään astuessaan he huomasivat alakerroksen
huoneessa New Scotland Yardin miehen, joka yhdessä toisen, hyvin
tavallisen näköisen henkilön kanssa istui pienen pöydän ääressä
heti sisäänkäytävän vieressä ja nautti mukavassa asennossa kahvia
lihavoileipäin kanssa. Hän vilkaisi molempiin nuoriin miehiin aivan
kuin hän ei olisi koskaan heitä nähnyt. He myöskin säilyttivät
välinpitämättömän ilmeensä täysin uskottavasti, joskaan ei niin
helposti ja harjaantuneesti kuin salapoliisi, ja menivät peremmäksi
huomaten samalla Levendalen ja Stephen Purvisin, jotka olivat löytäneet
itselleen mukavan pöydän rauhallisessa nurkassa huoneen keskimailla. He
eivät myöskään osoittaneet mitenkään tuntevansa vastatulleita. Purdie
astui heidän ohitseen toverinsa seuraamana erään vapaana olevan pöydän
luokse, jonka ääreen kehoitti häntä istuutumaan.
"Tutustukaamme hieman ympäristöön", kuiskasi hän heidän asettuessaan
paikoilleen. "Tämähän näyttää yhtä viattomalta ja jokapäiväiseltä
sisältä kuin se on ulkoakin, Andie. Mutta käytä silmiäsi -- tämän
pitäisi tuottaa sinulle hyvää tekstiä."
Lauriston katseli ympärilleen. Huone, jossa he istuivat, oli pitkä ja
matalakattoinen ja ulottui ulko-ovelta perällä olevaan jonkinlaiseen
tarjoilupöytään. Sen takana oli pienempi huone, jota nähtävästi
käytettiin varastona ja tarjoilutarkoituksiin. Suuren huoneen
tarjoilupöydällä oli esillä ruokavaroja: reisipaistin viipaleita,
liikkiötä, kieltä, leipää, kakkuja, makeisia. Sen takana seisoi kaksi
miestä, jotka katselijoiden oli helppo arvata liikkeen omistajiksi.
Nuoria siistin näköisiä mustapukuisia naisia, joilla oli valkoiset
esiliinat ja pikku myssyt, liikkui nopeasti tämän tarjoilupöydän
ja kahvilavieraitten välillä. Mitä näihin vieraisiin tuli, olivat
he kumpaakin sukupuolta ja suurin osa heistä nuoria. Pilmanseylla
ei tupakanpoltto näyttänyt olevan kielletty -- sakeita sinisiä
savupilviä kohosi monista paperosseista, ja turkkilaisen tupakan haju
sekaantui vasta jauhetun kahvin tuoksuun. Selvästikin oli Pilmanseyn
teehuone sellainen paikka, jossa voi saada hyvän voileivän, hyvää
teetä ja kahvia, polttaa paperossin, pari ja viettää mukavasti tunnin
pakinoimalla vapaasti ystävänsä kanssa aamun ja iltapäivän työn välillä.
Mutta Lauristonin huomio oli kokonaan kiintynyt niihin kahteen
mieheen, jotka seisoivat tarjoilupöydän takaa valvoen ja ohjaten
näppäriä apulaisiaan. Viekkaita, liukaskielisiä ja petollisia miehiä
-- sellaisiksi oli Mori Yada heidät kuvannut. Lauriston yhtyi
ajatuksissaan heti japanilaisen mielipiteeseen ensimmäisen vaikutelman
nojalla. He olivat keski-ikäisiä, lihavia miehiä, jotka saattoivat olla
ja mahdollisesti olivatkin kaksoisia, käyttivät kumpikin poskipartaa,
hyviä liinavaatteita ja mustia kaulanauhoja -- he olisivat voineet
olla vahvoja, hyvin kunnioitettavia hovimestareita. Kumpikin oli ilman
takkia, kummallakin oli moitteettoman puhdas liinaesiliina, kumpikin
käytteli leikkuuveistä ja haarukkaa, kumpikin viilteli silava- tai
kieli- tai häränlihaviipaleita, kumpikin osasi tässä puuhassaankin
ollen seurata tarkkanäköisillä silmillään, mitä tapahtui suuressa
tarjoiluhuoneessa. Tämä oli ilmeisestikin varakas vanha liike ja sen
omistajat rikkaita miehiä. Lauristonia kummastutti se, että he voivat
antautua pienimpäänkään vaaraan kätkemällä salaisen ooppiumiluolan
jonnekin tähän vanhaan huoneustoonsa.
Heidän par'aikaa siinä tuumiskellessaan tuli eräs tarjoilijatar heidän
luokseen. Lauriston, jolla sellaisissa asioissa oli nopeampi ymmärrys
kuin Purdiella, tilasi kahvia ja voileipiä. Niitä odotellessaan hän
sytytti paperossin ja tekeytyi huolettoman näköiseksi, vaikka hän
sisimmässään olikin hyvin kiihtynyt.
"Tuntuu aivan siltä kuin odotettaisiin räjähdystä", kuiskasi hän
Purdielle. "En vieläkään oikein ymmärrä, mitä tulee tapahtumaan."
"Tuossa on ainakin Ayscough", sanoi Purdie. "Hän on juuri sen näköinen
kuin ei mitään olisi tekeillä."
Ayscough, jolla oli mukanaan toinen mies, meni huolettoman näköisenä
huoneen poikki. Hän sivuutti New Scotland Yardin miehen silmääkään
räpäyttämättä, ei näyttänyt laisinkaan tuntevan Lauristonia eikä
Stephen Purvisia, katseli täysin vieraasti Purdieta ja Lauristonia ja
ja ohjasi toverinsa kahden nurkassa olevan vapaan paikan luokse. Tuskin
he ennättivät istuutua sinne, kun sisään tuli vanha herra Killick John
Purvisin ja Guylerin kanssa ja asettui tyynesti huoneen keskellä olevan
pöydän ääreen. Lauriston tuumiskeli itsekseen, että tässä nyt oli
yksitoista miestä salaisen sopimuksen mukaan saapuneina -- ja varmasti
oli huoneessa vielä enemmänkin sellaisia, vaikka hän ei heitä tuntenut.
"Mutta missä Melky Rubinstein on?" hän kuiskasi äkkiä. "Olisinpa
tosiaankin uskonut hänen saapuvan paikalle -- hänhän on niin
innokkaasti koettanut selvittää tätä asiaa."
"Nyt on vielä aikaa", vastasi Purdie. "Kello ei ole aivan yhtä vielä.
En myöskään näe täällä japanilaista. Mutta tässä tulee komisarjus --
siviilivaatteissa."
Poliisikomisarjus saapui erään miehen kanssa, jota eivät Purdie ja
Lauriston olleet ennen nähneet. Hän oli rauhallisen näköinen hyvin
puettu mies, jonka olemuksessa ilmeni selvä ylemmyyden ja arvovallan
leima. He astuivat huoneen poikki lähellä tarjoilupöytää sijaitsevan
pöydän luokse, tilasivat kahvia ja sytyttivät paperossit. Molemmat
nuoret skotlantilaiset, jotka katselivat heitä tarkoin, huomasivat
heidän visusti tutkivan ympäristöään aivan kuin päästäkseen selville
voimainsa vahvuudesta. Lauristonin syödessä toista voileipäänsä
poliisikomisarjus nousi äkkiä, meni tyynesti tarjoilupöydän luokse,
kumartui sen ylitse ja puhui jotakin toisen sen takana seisovan
valkoesiliinaisen miehen kanssa.
"Peli on alkanut", kuiskasi Lauriston. "Katsohan tuonne!"
Mutta Purdien silmät olivat jo luodut Pilmanseyn veljeksiin, jotka hän
tiesi tärkeiksi näyttelijöiksi nyt alkavassa näytelmässä. Se heistä,
joka oli vähän pitempi ja harmaampi kuin toinen, kumartui eteenpäin
poliisikomisarjuksen puoleen ja oli ilmeisestikin hyvin hämmästynyt
siitä, mitä hänelle sanottiin, sillä hän säpsähti, vilkaisi kysyvästi
puhuttelijaansa, vaihtoi kiireesti sanan pari hänen kanssaan ja kääntyi
sitten veljensä puoleen. Silmänräpäyksessä he kumpikin laskivat
käsistään suuret veitsensä ja haarukkansa, lähtivät tarjoilupöytänsä
takaa ja viittasivat poliisikomisarjusta seuraamaan heitä suuren salin
perällä olevaan huoneeseen. Poliisikomisarjus puolestaan antoi pelkällä
katseella merkin Ayscoughille ja tämä taas viittasi toisia asianosaisia
mukaansa.
"Kas niin", sanoi Purdie. "Lähtekäämme kuulemaan, mitä tästä tulee."
Teehuoneuston omistajat olivat vieneet poliisikomisarjuksen ja hänen
seurassaan olevan miehen erääseen yksityisasunnon näköiseen huoneeseen.
Lauristonin ja Purdien tullessa sisään Pilmanseyt seisoivat takan
edessä olevalla matolla vieretysten kumpikin hyvin hämmästyneen
näköisinä tuijottaen asiapaperiin, jota poliisikomisarjus heille
näytti. He nostivat katseensa siitä ja vilkaisivat tuskastuneen
näköisinä toisiin miehiin, joita saapui tyynesti ja ryhmittyi odottavan
näköisinä huoneeseen.
"Lisää teidän miehiänne?" sanoi vanhemman näköinen veljeksistä
vaikeroivalla äänellä. "Kuulkaahan, me emme ymmärrä, mitä hyötyä on
koko tästä hälinästä ja siitä, että te keskeytätte meidän liikkeemme
tällä tavoin! Yksi tai kaksi teistä olisi varmasti ollut kylliksi.
Turhaan olette tuonut kokonaisen joukon ihmisiä meille -- se on kaikki
ihan tarpeetonta!"
"Sallikaa meidän itse ratkaista, mikä on tarpeellista ja mikä ei, herra
Pilmansey", vastasi poliisikomisarjus. "Ei tästä synny minkäänlaista
hälinää eikä kiusaa -- ei siitä ainakaan tarvitse sellaista syntyä,
jos kerrotte meille, mitä haluamme tietää, ettekä vastusta meitä
sellaisessa, mihin meillä on valta. Tässä meillä on valtakirja --
määrätyn ilmoituksen nojalla laadittu -- tarkastaa teidän huoneustonne.
Sallinette meidän toimittaa sen rauhallisesti."
"Mutta mistä syystä?" kysyi nuorempi Pilmansey. "Meidänkö huoneustomme?
Liikkeemme on sijainnut täällä hyvinkin sata vuotta, eikä koskaan
ole kuulunut ainoatakaan moitteen sanaa meitä vastaan. Minkä vuoksi
tahdotte toimeenpanna tutkimuksen?"
"Sanon sen teille heti", vastasi poliisikomisarjus. "Me etsimme erästä
nuorta kiinalaista, Chang Litä, joka meidän saamamme tiedon mukaan on
kätkettynä täällä mukanaan arvokasta varastettua tavaraa. Tiedättekö
siis jotakin hänestä? Onko hän täällä?"
Molemmat miehet vilkaisivat toisiinsa. Hetkisen he pysyivät vaiti,
sitten vanhempi puhui katsahtaen läsnäolijain odottaviin kasvoihin.
"Ennenkuin sanon mitään muuta", hän vastasi, "haluaisin tietää, keneltä
olette asiasta kuulleet".
"Ei", vastasi poliisikomisarjus lujasti, "sitä en sano. Mutta sen
verran kerron teille, että tätä Chang Litä haetaan erään hyvin vakavan
asian vuoksi, josta tulemme häntä syyttämään. Meillä on varma tieto
siitä, että hän on täällä, ja teidän on viisainta totella neuvoani, kun
kehoitan teitä viemään meidät hänen luokseen, jos hän on täällä. Kas
niin, herra Pilmansey, onko hän täällä?"
Vanhempi Pilmansey pudisti päätään, mutta se pudistus ilmaisi
paremminkin epäilyä kuin kieltoa.
"En osaa sanoa", hän vastasi. "Mahdollisesti."
"Mitä se merkitsee?" kysyi poliisikomisarjus. "Mahdollisesti? Totta kai
te sen tiedätte, kuka on teidän oman kattonne alla?"
"En", sanoi Pilmansey, "en tiedä. Asianlaita on seuraavalla tavalla.
Viime aikoina on luonamme alkanut kulkea joitakin ulkomaalaisia.
Nimittäin muutamia harvoja kiinalaisia ja japanilaisia lääketieteen
ylioppilaita. Parisen vuotta sitten jotkut heistä kysyivät, emmekö
voisi vuokrata talon yläkerrassa heille kolmea tai neljää huonetta,
jonne he voisivat perustaa jonkinlaisen oman pienen klubin, jotta
heillä, nähkääs, olisi kokoontumispaikka. He olivat kaikki siivoja,
täysin kunnioitettavia nuoria herroja, joten me suostuimme. Heillä on.
hallussaan tämän rakennuksen yläkerros, he kalustivat ja järjestivät
sen oman mielensä mukaan. Sinne on eri sisäänkäytävä myymälän sivusta.
Jokaisella heillä on oma avain. Niin he voivat pujahtaa sinne ja pois
sieltä aivan vapaasti häiritsemättä meitä koskaan. Mutta asianlaita on
niin, että siinä klubissa on nykyään ainoastaan neljä tai viisi jäsentä
ja toiset kaikki ovat lähteneet pois. Nyt on asia suoraan puhuttuna --
ja vakuutan teille, että en tiedä onko herra Cheng Li siellä vai ei. Me
emme tiedä mitään siitä, mitä he puuhailevat huoneessaan, he ovat vain
vuokralaisiamme."
"Sallikaa minun kysyä teiltä erästä asiaa", sanoi poliisikomisarjus.
"Onko kumpikaan teistä koskaan käynyt näissä huoneissa sen jälkeen kun
vuokrasitte ne heille?"
"Ei", vastasi vanhempi Pilmansey, "ei kumpikaan meistä kertaakaan!"
"No niin", käski poliisikomisarjus, "parasta on tulla sinne nyt meidän
kanssamme."