Ayscough ennätti vain luoda varoittavan katseen ja lausua pari sanaa
toisille, ennenkuin herra Mori Yada astui sisään. Jokainen katsoi
häneen hänen tullessaan sisään -- muutamat läsnäolijoista ihmetellen,
toiset uteliaasti ja ainakin pari -- Levendale ja Purvis -- epäillen.
Mutta Yada itse oli ulkomuodostaan päättäen täysin välinpitämätön
häneen päin suunnattujen katseiden suhteen. John Purdiesta, joka
muisti kaikki, mitä oli edellisenä iltana kuullut, näytti, että tuo
nuori japanilainen lääketieteen ylioppilas oli erikoisen kylmäverinen
ja maltillinen. Yada oli tosiaankin juuri sen näköinen kuin olisi
tullut hyväin ystäväin hänen kunniakseen järjestämään tilaisuuteen.
Melky Rubinstein, joka myöskin tarkasteli häntä hellittämättä, huomasi
heti hänen pukeutuneen erikoisen harkitusti sinä aamuna. Yadan tumman
päällystakin alta, joka oli huolettomasti jätetty auki, näkyi harmaa
hieno puku, toisessa hansikoidussa kädessään hänellä oli uusi hattu,
toisessa tiukasti kääritty sateenvarjo. Hän näytti niin varakkaalta ja
viimeisen kuosin mukaan puetulta kuin ei millään salaperäisillä eikä
maanalaisilla jutuilla olisi voimaa ulottua häneen. Se aulis hymy,
jolla hän tervehti Ayscoughia, oli niin vilpitön ja rehellinen, että
se olisi hyvin voinut kumota kaikki epäilykset. "Hyvää huomenta, herra
salapoliisi", hän aloitti astuessaan kynnyksen yli ja vilkaistessaan
ensin Ayscoughiin ja sitten toisten tarkkaavaisen näköisiin kasvoihin.
"Kuulkaahan, haluaisin vähän puhua kanssanne tuosta eilisillan pikku
jutusta. Otaksun teidän puhelevan siitä näiden herrain kanssa? Ehkäpä
voin nyt ilmaista teille sellaista, josta on hyötyä."
"Mielellämme kuulemme mitä tahansa, herra Yada", sanoi Ayscough, joka
koetti kaikin voimin salata hämmästystään. "Mitä tahansa, jota voitte
meille kertoa. Oletteko viime yönä kuullut jotakin?"
Yada nauroi ystävällisesti, paljastaen valkoiset hampaansa. Hän
istuutui tuolille, jonka Ayscough työnsi hänelle, ja veti hitaasti
hansikkaansa pois käsistään. "Otin itse selvän eräästä asiasta teidän
lähdettyänne luotani eilisiltana", hän sanoi salaperäisen näköisenä.
"Käytin hyväkseni teidän nimikorttianne, herra salapoliisi. Menin se
mukanani ruumishuoneeseen."
Ayscoughin onnistui antaa merkki poliisikomisarjukselle, jotta tämä
jättäisi kyselemisen hänen tehtäväkseen. Hän työnsi peukalonsa sisään
liiviensä hihanrei'istä, asettui mukavassa asennossa nojaamaan ovea
vastaan ja katseli mietiskelevän näköisenä vastatullutta.
"Vai niin, ja mikä johtikaan teidät siihen, herra Yada?" hän kysyi
puolittain huolettomasti. "Tunsitte hiukan uteliaisuutta, vai kuinka?"
"En joutavaa uteliaisuutta, herra salapoliisi", vastasi Yada. "Halusin
päästä varmuuteen siitä, kumpi noista kahdesta kiinalaisesta oikein oli
siellä kuolleena. Näin hänet. Nyt tiedän. Chen Li!"
"No?" sanoi Ayscough.
Yada kääntyi äkkiä tuolillaan ja antoi katseensa hitaasti siirtyä
pöydän toisella puolella istuvista miehistä yhdestä toiseen. Hänen
silmänsä olivat kylmät, rohkeat ja puolittain uhkamieliset ja
siirtyivät kasvoista toisiin sellaisella tavalla, että saattoi selvästi
huomata kaikkien olevan tuntemattomia hänelle. Vasta Melky Rubinsteinin
valppaat piirteet nähdessään Yada kumarsi vähän ja kääntyi sitten taas
Ayscoughin puoleen.
"Kuka näistä herroista on timantin omistaja?" hän kysyi tyynesti. "Kuka
taas on kadottanut kahdeksankymmentätuhatta puntaa? Sen haluaisin
tietää, ennenkuin puhun lisää."
Sen hiljaisuuden, aikana, joka seurasi Ayscoughin ilmeistä
neuvottomuutta, oliko tuohon kysymykseen vastattava suoraan,
Levendalelta pääsi kimeä ja puolittain ärtynyt huudahdus.
"Taivaan nimessä", hän sanoi, "kuka tämä nuori mies on? Mitä hän tietää
timantista ja rahoista?"
Yada kääntyi katsomaan kysyjää, hymyili sitten heti, työnsi kätensä
povitaskunsa ja veti esiin nimikorttikotelonsa. Kohteliaasti kumartaen
hän ojensi kortin Levendalelle.
"Sallikaa minun, sir", hän sanoi säyseästi. "Nimikorttini. Mitä muuhun
tulee, ehkä tämä herra salapoliisi suvaitsee selittää sen teille."
"Asia on tällainen, herra Levendale", sanoi Ayscough. "Eräältä
yliopistokolleegion sairaalan nuoremmalta lääkäriltä tohtori Pitteryltä
kuulin, että herra Yada oli noiden molempain kiinalaisten opintotoveri
ja jossakin määrin heidän tuttavansakin. Tämän kuultuani lähdin
eilisiltana herra Yadan luokse kysymään muutamia seikkoja. Ja tietysti
minun oli kerrottava hänelle kadoksissa olevista arvoesineistä --
vaikka ne asiathan ovat nyt kaikille tuttuja sanomalehdistä. Ja -- mitä
muuta te nyt tiedätte, herra Yada?"
Mutta Yada katseli Levendalea, joka puolestaan tarkasteli yhtä
kiinteästi Yadaa. Toiset huoneessa olijat tuijottivat näihin kahteen
ikään kuin vaistomaisesti aavistaen, että tästä hetkestä asiat
ratkaistaisiin Levendalen ja Yadan välillä eikä Yadan ja Ayscoughin.
Edelliset kaksi tarkastelivat toinen toistaan ja ikään kuin punnitsivat
toinen toisensa arvoa -- ja niin tyyniltä kuin heidän kasvonsa
näyttivätkin, saattoi selvästi huomata kummankin jännityksellä
odottavan, mitä toinen ensiksi tekisi.
Levendale puhui ensin aivan kuin hän ja nuori japanilainen olisivat
olleet ainoat henkilöt huoneessa ja kuin ei mikään muu olisi mitään
merkinnyt. Hän kumartui eteenpäin lähemmäksi Yadaa.
"Kuinka paljon te tiedätte?" hän kysyi.
Yada paljasti taas valkoiset hampaansa.
"Se on suora ja samalla laaja kysymys, herra Levendale", hän vastasi
vähän naurahtaen. "Huomaan teidän hyvin kiihkeästi haluavan saada apua
minulta. Luulette ilmeisestikin minun tietävän jotakin. Mutta te ette
ole timantin omistaja! Kuka näistä herroista hän on?"
Levendale teki puolittain kärsimättömän liikkeen Stephen Purvisiin
päin, joka kumarsi Yadalle, mutta pysyi vaiti.
"Hän se on", sanoi Levendale äreästi. "Mutta te voitte ilmaista
tietonne minulle. Kysyn taas -- kuinka paljon te tiedätte tästä
asiasta?"
"Kylliksi, jotta teidän kannattaa hieroa kanssani sopimusta siitä",
vastasi Yada. "Onko se yhtä selvää kuin teidän kysymyksenne?"
"Sitä minä odotinkin", sanoi Levendale. "Haluatteko myydä tietonne?"
"Haluan", myönsi Yada, "ja olen vakuutettu siitä, että te mielellänne
hierotte kauppaa".
Taas he molemmat mittelivät toisiaan silmillään. John Purdiesta, joka
väitti ymmärtävänsä ihmisten ilmeitä, oli nuorempi ainakin vanhemman
vertainen, jollei etevämpikin. Levendale taipui ja siirrettyään
katseensa pois Yadasta loi sen Stephen Purvisiin.
Stephen Purvis nyökkäsi taas ja murahti: "Sopikaa hänen kanssaan
ehdoista. Tässä ei minun ymmärtääkseni ole muuta neuvoa!"
Levendale kääntyi taas japanilaisen puoleen, joka hymyili hänelle.
"Kuulkaahan, herra Yada", sanoi Levendale, "en tiedä teistä mitään
muuta kuin mitä minulle nyt on kerrottu -- nimikortistanne ei käy ilmi
mitään muuta kuin että asutte, luullakseni vuokralla, Gower-kadun
varrella. Olette jollakin tavoin sekaantunut tähän juttuun ja myös
saanut haltuunne tietoja, joista voitte ansaita. Mutta minä en osta,
jollen ensin tiedä, mitä minun on ostettava. Antakaapa siis kuulua,
mitä teillä on myytävänä."
Yada loi yleissilmäyksen huoneeseen.
"Näitten herrain kuullenko?" hän kysyi. "Avonaisessa kaupassa?"
"He ovat kaikki joko poliiseja, salapoliiseja tai asianosaisia",
vastasi Levendale. "Ei tässä ole mitään salaisuutta. Toistan vieläkin
-- mitä teillä on myytävänä? Määritelkää se!"
Yada nosti kätensä ja alkoi sormiensa päillä merkitä eri pykäliä.
"Siis kolme eri kohtaa", hän vastasi hilpeästi. "Ensiksikin -- tieto
siitä, kenellä on hallussaan timantti ja rahat. Toiseksi -- tieto
siitä, missä hän on tällä hetkellä ja tulee vielä olemaankin muutamia
tunteja. Kolmanneksi -- tieto siitä, kuinka voitte menestyksellä
saada hänet kiinni ja päästä omaisuutenne haltijaksi. Kolme hyvää
myyntikelpoista asiaa, luulisin minä -- vai kuinka?"
"Kuinka paljon tahdotte?" kysyi Levendale.
Purdie tarkasteli valppaasti Yadan kavalia kasvoja odottaen näkevänsä
niillä jonkin ahneuden välähdyksen. Hämmästyksekseen hän ei huomannut
mitään sellaista. Päinvastoin Yada muuttui melkein ulkokullatun
näköiseksi. Hän näytti tuumivan asiaa, vaikka vastasikin hyvin nopeasti.
"Minä en tahdo ansiotta hyötyä tässä asiasta", sanoi hän. "Samalla minä
kaikesta kuulemastani päättäen teen hyvin suuren palveluksen teille
ja ystävällenne, ja minusta on aivan kohtuullista, että hyödyn siitä.
Antakaa minulle jotakin opintokustannusteni huojentamiseksi, herra
Levendale, antakaa minulle viisisataa puntaa."
Vaihdettuaan hyvin pikaisen silmäyksen Stephen Purvisin kanssa
Levendale otti esiin pankkiosoituskirjansa, repäisi siitä lehden,
kirjoitti kiireesti jonkun sanan ja ojensi paperin japanilaiselle, joka
sujahdutti sen povitaskuunsa.
"Kas niin -- kertokaa nyt!" sanoi Levendale.
"Varmasti", vastasi Yada. "Kas niin, Chang Lilla on timantti ja
rahat. Ja hän on tällä hetkellä siellä, missä on ollut muutamia
päiviä piilossa. Hän on salaisessa huoneessa Pilmanseyn teehuoneiksi
nimitetyssä paikassa Tottenham Court -tien varrella, jossa meidän
kolleegiomme lääketieteen ylioppilaat usein käyvät. Asian laita on
niin, herra poliisikomisarjus ja te kaikki muutkin, että Pilmanseylla
on salainen ooppiumiluola, vaikka siitä eivät muut tiedä kuin harvat
siellä kävijät. Ja sieltä te löydätte Chang Lin."
"Oletteko nähnyt hänet siellä?" kysyi Levendale.
"Näin hänet siellä viime yönä -- tiedän hänen olevan siellä ja tulevan
pysymäänkin siellä joko siihen asti, kunnes te otatte hänet haltuunne,
tai kunnes hän saa asiansa kuntoon päästäkseen pois tästä maasta",
vastasi Yada.
Levendale hypähti seisomaan ikäänkuin käydäkseen suoraan käsiksi
asiaan. Mutta poliisikomisarjus kosketti häntä rauhallisesti olkapäähän.
"Hän lupasi kertoa teille, kuinka hänet saa kiinni, herra Levendale",
sanoi hän. "Kuunnelkaamme nyt kaikki, mitä voimme saada tietoomme. Me
tulemme nähkääs olemaan teidän mukananne jutussa."
"Herra poliisikomisarjus on oikeassa", virkkoi Yada. "Teillä tulee
olemaan edessänne niin sanottu ajojahti. Tehkää nyt aivan niin kuin
minä neuvon teille. Pilmanseyn teehuoneusto on vanhanaikainen paikka,
hyvin vanha talo rakennusteknilliseltä kannalta, oikealla puolella
Tottenham Court -tien varrella. Menkää sinne tänään puolenpäivän
aikaan, vähän ennen yhtä, jolloin siellä aina on paljon vieraita.
Viekää sinne monta tuollaista siviilipukuista miestänne, niin kuin
herra Ayscough. Asettukaa sinne paikoillenne aivan kuin olisitte
tavallisia kahvilavieraita -- toistan vieläkin, että teidän on mentävä
sinne monilukuisina. On kaksi Pilmansey-veljestä, keski-ikäisiä,
viekkaita, liukaskielisiä ja petollisia. Kun olette kaikki siellä,
menetelkää niin kuin tavallisestikin, sulkekaa kaikki ovet, jos se
näyttää teistä tarpeelliselta, mutta pitäkää lujilla Pilmanseyn
veljeksiä, sanokaa heille olevanne poliisi ja vaatikaa heitä viemään
teidät yläkertaan ja näyttämään ooppiumiluolaansa. He väittävät
vastaan, he valehtelevat, he tekevät vaikka vastarintaa -- te käytätte
omia keinojanne. Mutta tuossa ooppiumiluolassa te tapaatte Chang Lin --
ja omaisuutenne!"
Tätä sanoessaan hän oli vetänyt käsiinsä hansikkaansa, otti nyt
hattunsa ja sateenvarjonsa, kumarsi kohteliaasti huoneessa olijoille ja
kääntyi ovelle.
"Saan kai poistua nyt?" hän kysyi. "Pian alkaa eräs tärkeä
lääketieteellinen luento, josta en saa olla poissa. Tulen itsekin
Pilmanseylle vähän ennen yhtä -- olkaa hyvät älkääkä kiinnittäkö
minuun lainkaan huomiota. En tahtoisi esiintyä toimivana tässä teidän
hommassanne."
Sitten hän lähti ja toiset vaipuivat niin syvästi pohtimaan hänen
ilmaisemiaan uutisia, ettei kukaan huomannut Melky Rubinsteinin
hiipivän pois nurkastaan ja pujahtaneen hiljaa ulos ovesta juuri ennen
kuin Yada sai viimeisen hansikkaannappinsa kiinni.