YMMÄLLÄ

Levendale vaikeni päästyään tähän asti kertomuksessaan ja katseli

ympärilleen toisten odottaviin kasvoihin. Hän huomasi kahden henkilön

tarkastelevan häntä erikoisen tarkkaavasti -- Ayscoughin ja vanhan

lakimiehen. Ruvetessaan taas jatkamaan kertomustaan hän vilkaisi

merkitsevästi Killickiin.

-- Otaksunpa, että jotkut teistä haluaisivat kysyä minulta -- ja

myöskin Stephen Purvisilta -- muutamia seikkoja äskeisen kertomukseni

johdosta? hän sanoi. Saatte vapaasti kysyä mitä haluatte ja kuka vain

haluaa, kun ensin olen lopettanut. Mutta sallikaa minun nyt päättää

tämä, sillä sitten ehkä täysin ymmärrätte, mistä oikein on kysymys.

-- Purvis ja minä kävelimme jonkin aikaa edes takaisin Oxfordin ja

Cambridgen pengermällä neuvotellen tilanteesta. Mitä enemmän asiaa

pohdin, sitä varmempi olin siitä, että heti alussa muodostunut

mielipide oli oikea -- kiinalainen oli vienyt sekä timantin että

mainitut rahat. Tiesin noiden kahden kiinalaisen asuvan Multeniuksen

kalustetussa talossa, olinpa sattunut olemaan läsnä Praed-kadun

varrella olevassa liikkeessä eräällä aikaisemmalla käynnilläni heidän

sopiessaan asiasta Multeniuksen kanssa. Nyt oli käsitykseni seuraava:

jompikumpi heistä oli tullut ukon luokse maksamaan vuokraa tai jollekin

muulle asialle, huomannut hänet joko sydänkohtauksen vallassa tai

sellaisen johdosta kuolleena, nähnyt pöydällä timantin ja rahat, jotka

odottivat siinä Purvisin saapumista, ottanut ne kaikki haltuunsa ja

lähtenyt pakoon. Purvis oli kanssani yhtä mieltä. Ja sekä Purvis että

minä tunnemme hyvin kiinalaisen luonteen ominaisuudet ja erikoisuudet.

Me tiesimme, mitä oli tehtävä. Halusimme saada takaisin timantin ja

minun rahani. Ja koska me tiesimme ikäväksemme, kuinka ovela ja taitava

varas niitä nyt talletti, olimme täysin selvillä siitä, että meidän oli

itsekin turvauduttava viekkauteen -- vieläpä aika harvinaiseen. Sen

vuoksi päätimme, että emme missään tapauksessa vielä kääntyisi poliisin

puoleen.

-- Nyt te poliisiviranomaiset saatatte sanoa tai sanotte varmastikin,

että meidän olisi pitänyt suoraa päätä tulla teidän luoksenne, etenkin

kun kysymyksessä oli murha. Mutta me emme tietäneet laisinkaan

varmasti, että se oli murha. Emme olleet huomanneet mitään väkivallan

merkkejä ukossa -- tiesin hänet hyvin heikoksi ja uskoin häntä

kohdanneen äkillisen halvauksen tai jonkin muun sen tapaisen. Harkitsin

huolellisesti asioita Ilmeisestikin Daniel Multenius oli jäänyt

yksin myymäläänsä ja koko asuntoonsa ja hänen tyttärentyttärensä oli

joillakin asioilla. Sen vuoksi ei kukaan tietänyt timantista eikä

rahoista. Emme tahtoneetkaan kenenkään tietävän niistä. Jos olisimme

menneet poliisin luokse ja puhuneet heille, mitä tiesimme, olisivat

asiat heti levinneet maailmalle ja saapuneet kiinalaisenkin korviin.

Tiesimme aivan hyvin, että jos aioimme saada omaisuutemme takaisin, ei

varasta saisi peloittaa -- seuraavana aamuna ei sanomalehdissä saisi

olla mitään asiasta. Kiinalainen ei saanut aavistaakaan, että timantin

ja noiden rahojen todelliset omistajat epäilivät häntä -- hän ei saanut

tietää, että uutinen hänen saaliistaan mahdollisesti ilmoitettaisiin

poliisille. Hänet oli jätettävä -- ainakin muutamiksi tunneiksi --

siihen uskoon, että se omaisuus, joka oli joutunut hänen haltuunsa,

kuului kuolleelle miehelle, joka ei voinut ilmaista mitään.

-- Mutta tuon kuolleen miehen arkihuoneessa oli minun kirjani! Oli

mahdotonta mennä sinne takaisin noutamaan sitä. Yhtä mahdotonta oli,

että siihen ei kiintyisi huomio. Daniel Multeniuksen tyttärentytär,

jonka otaksuin erittäin älykkääksi nuoreksi naiseksi, huomaisi sen

ja ymmärtäisi sen joutuneen heille hänen poissa ollessaan. Pohdin

kovasti tuota seikkaa -- ja lopuksi kyhäsin ilmoituksen, jonka lähetin

välitystoimistoon käskien toimittamaan sen jokaiseen seuraavan aamun

Lontoon lehteen. Miksi? Koska halusin suunnata tutkijain huomion

toisaanne. Halusin nyt aluksi saada ihmiset uskomaan, että joku oli

löytänyt tuon kirjan raitiovaunusta, poikennut Multeniukselle myymään

tai panttaamaan sen, tavannut ukon yksinään, hyökännyt hänen kimppuunsa

ja ryöstänyt häneltä jotakin. Kaikki tämä oli tarkoitettu kiinalaisen

silmänlumeeksi. Jotakin täytyi tehdä, mitä tahansa -- jotta hän ei

saisi tietää Purvisin ja minun olevan selvillä asian todellisesta

laidasta.

-- Mutta -- mitä me sitten aioimme tehdä? Sanon teille, että koska emme

edellyttäneet Daniel Multeniuksen joutuneen väkivaltaisen kuoleman

uhriksi, emme laisinkaan kiinnittäneet huomiota asian siihen puoleen,

vaan kohdistimme kaikki voimamme omaisuutemme takaisin saamiseen.

Tiesin, missä talossa nuo kiinalaiset asuivat. Sinä iltana Purvis ja

minä lähdimme sinne. Olemme kumpikin aikoinamme tottuneet erinäisiin

salaperäisiin puuhiin ja menettelytapoihin ja me pääsimme tuon talon

alueelle kenenkään sitä huomaamatta. Ei kestänyt kauan ennenkuin

tulimme vakuutetuiksi siitä, että talo oli tyhjä. Se pysyi tyhjänä

koko yön -- Purvis vartioi sitä eräässä vajassa puutarhassa. Ei kukaan

mennyt sinne eikä lähtenyt sieltä ennenkuin Purvis seuraavana aamuna

tuli pois -- hän nimittäin vartioi siellä siihen asti, kunnes oli

määrä tulla minua tapaamaan Hyde puistoon. Ennenkuin menin tuohon

kohtaukseen, olivat luonani käyneet etsivä kersantti Ayscough, herra

Rubinstein ja herra Lauriston -- he tietävät mitä sanoin heille. En

voinut silloin sanoa mitään muuta -- minulla oli tarpeeksi tuumimista

omissa huolissani.

-- Kun Purvis ja minä kohtasimme, neuvottelimme uudestaan ja päätimme,

että ottaen huomioon kaikki ilmi tulleet ja sanomalehdissäkin

julkaistut seikat oli nuoreen herra Lauristoniin langennut epäluulo

parasta, Mitä saattoi tapahtua meille: se rauhoittaisi kiinalaista.

Ja me päättelimme varmaksi, että Maida Valessa sijaitseva talo ei

varmaankaan pysyisi asumattomana sinä yönä, ja sovimme yhtymisestä

siellä kello yhdeksitoista. Olimme varmat, että miekkosemme oli lukenut

kaikki sanomalehtiuutiset, tuntien itsensä turvalliseksi ja että me

tapasimme hänet. Mutta, huomatkaa, meillä ei ollut aavistustakaan,

kumpi noista kahdesta kiinalaisesta oli syyllinen. Yhdestä seikasta

olimme joka tapauksessa vakuutetut. Kumpi lieneekään ollut hän, jonka

minä olin edellisenä päivänä nähnyt pujahtavan Iron Gaten laiturikadun

nurkkauksesta, joko hän siis oli Chang Li tai Chen Li, hän oli varmasti

säilyttänyt salaisuuden omanaan! Oli nyt vain mentävä tuohon taloon,

ryhdyttävä keskusteluun molempain kanssa, päästävä selville siitä,

kumpi heistä oli syyllinen, ja sitten meneteltävä oman suunnitelmamme

mukaan, joka oli valmiiksi harkittu.

-- Nyt on siis kuvattava meidän toinen käyntimme Maida Valessa.

Täsmällisesti sanoen, se tapahtui yhdentoista ja kahdentoista välillä

toisena yönä timantin katoamisen jälkeen. Samoin kuin edellisenäkin

yönä saavuimme puutarhaan takana olevasta portista. Se oli kummallakin

kerralla lukitsematta, kun taas Maida Valen tielle johtava portti oli

lujasti salvassa. Ja samoin kuin edellisenäkin yönä huomasin pian,

että ainakin toistaiseksi ei talossa ollut ainoaakaan ihmistä. Mutta

niin ei ollut asianlaita puutarhassa! Minun pitäessäni silmällä talon

takasivua Purvis tarkasti varovasti puutarhaa. Pian hän palasi ja veti

minut lähemmäksi sitä asfalttikujaa, joka johtaa kadunpuoleiselta

veräjältä paraatiovelle. Kuu oli noussut talojen ja puitten yläpuolella

-- ja sen valossa hän näytti veritahroja. Hyvät herrat, niitä ei

tarvinnut tarkastaa sen lähemmin, ennenkuin huomasimme ne uusiksi --

tuoreiksi. Joku oli murhattu tuossa puutarhassa muutamia minuutteja --

suorastaan muutamia minuutteja ennen meidän tuloamme. Parisen minuuttia

vielä etsiskeltyämme löysimme murhatun, joka makasi polun vasemmalla

puolella olevassa pensaikossa. Tunsin hänet nuoremmaksi noista kahdesta

kiinalaisesta. Hän oli Chen Li.

-- Tämä huomio luonnollisestikin paljasti meille, että asia oli

joutunut uuteen vaiheeseen. Ei kestänyt kauan ennenkuin ymmärsimme,

kuinka kaikki oli tapahtunut. Chang Li oli saanut selville, että

hänen ystävällään oli hallussaan nuo arvoesineet. Hän oli nähnyt joko

timantin tai setelikimpun tai molemmat -- yhdentekevää millä tavoin.

Mutta ottaessamme kaikki huomioon olimme vakuutettuja siitä, että

hän oli saanut tuon asian tietoonsa, luultavasti vaaninut Chen Litä

tämän palatessa kotiin myöhään illalla, iskenyt häntä veitsellä hänen

tulessaan puutarhan käytävää pitkin, laahannut ruumiin pensaikkoon,

anastanut itselleen saaliin ja lähtenyt pakoon. Ja nyt meidän oli

ryhdyttävä siihen työhön, jonka arvasimme vaikeimmaksi tehtävistämme

-- nimittäin Chang Lin etsimisen. Hetkeäkään hukkaamatta aloitimme sen

heti.

-- Olen kertonut teille, että Purvis ja minä tunnemme aika hyvin

kiinalaisia. Meillä on kummallakin jokseenkin tarkoin selvillä heidän

tapansa ja minä puolestani tunnen verraten hyvin Lontoossa asuvat

kiinalaiset, sillä olen vuos'kausia ollut liikeasioissa kiinalaisten

kanssa sekä Lontoossa että Etelä-Afrikassa. Aavistin jokseenkin

selvästi, kuinka Chang Li tulisi menettelemään. Hän piileskelisi,

tarvittaessa vaikkapa kuukausiakin, kunnes ensimmäinen kiihkeä

takaa-ajohuuto, jonka hän tiesi varmasti kajahtavan ilmoille, olisi

vaiennut. Lontoon itäosassa on joitakin maanalaisia kätköpaikkoja,

joihin hän voisi mukavasti ja turvallisesti vetäytyä piiloon, kunnes

tarjoutuisi tilaisuus pujahtaa maasta huomaamatta. Minä tunnen jo niitä

muutamia. Ja lisää oppisin tuntemaan.

-- Purvis ja minä lyöttäysimme heti sille tolalle -- sen verran

kuin siinä oli suuntaa olemassa. Lähdimme suoraa päätä itäiseen

kaupunginosaan. Ennen aamua olin ajanut partani ja viikseni,

pukeutunut tuntemattomaksi vanhoihin vaatteisiin ja aloitin työni.

Seuraavana aamuna suoritin heti kaksi asiaa: toimitin Spring-kadulta

palvelijalleni sähkösanoman, jossa ilmoitin mahdollisesti viipyväni

poissa toistaiseksi, ja sitten varoitin salaisesti Englannin pankkia

noista suurista seteleistä. Mutta en suinkaan odottanut, että Chang

Li koettaisi vaihtaa niitä; arvasin hänen käyttävän kaiken tarmonsa

timantin suojelemiseen. Mutta mahdollisesti hän kuitenkin voisi koettaa

vaihtaa yhden setelin ja epäilemättä onnistuisikin siinä, jollen minä

olisi ryhtynyt tuohon varokeinoon.

-- Seuraavana päivänä Purvis ja minä kumpikin tahollamme etsiskelimme

itäisessä kaupunginosassa ja kuulimme pian, kuinka Praed-kadun varrella

asuvan pikku kauppiaan Parslettin oli käynyt. Se mielestäni vahvisti

olettamukseni oikeaksi. Kun samana ja seuraavana päivänä ilmestyi

uusia sanomalehtiä, saimme tietää tarkemmin Parslettin jutusta.

Ymmärsin asiat heti. Parslett, joka oli Multeniuksen lähin naapuri,

oli luultavasti nähnyt Chen Lin - jota nyt luulimme todelliseksi

varkaaksi -- pujahtavan Multeniuksen ovesta. Kun sanoma Danielin

kuolemasta levisi, oli hän sovittanut kaksi selvää asiaa yhteen ja

tietäen kiinalaisten asunnon lähtenyt Maida Valeen kiristämään heiltä

rahoja vaitiolon palkaksi. Arvasin, mitä sitten oli tapahtunut.

Jotta Parslettista päästiin aluksi eroon, oli hänelle työnnetty

viisikymmentä kultapuntaa ja luvattu enemmän -- ja sitten hänet oli

taitavasti myrkytetty sellaisella tavalla, että hän varmasti ennätti

pois kiinalaisien asumuksen lähettyviltä, mutta kuoli ennen kotiin

pääsemistään. Ja kun hän oli turvallisesti poissa, oli Chang Li

murhannut Chen Lin ja lähtenyt pakoon. Siis -- ja samaa mieltä olen

vieläkin -- olivat kaikki meidän arvelumme oikeat. Oli vain löydettävä

Chang.

Tässä Levendale vaikeni, vilkaisi Stephen Purvisiin ja levitti kätensä

epäonnistumista ja pettymystä ilmaisevalla eleellä. Hänen katseensa

siirtyi Stephen Purvisista poliisiviranomaisiin.

"Kaikki turhaan!" hän huudahti. "Ei kannata kieltääkään sitä. Olen

ollut jokaisessa kiinalaisten pesässä ja tyyssijassa itäisessä

Lontoossa ja olen vakuutettu siitä, että Chang Li ei ole siellä

missään. Olen antanut rahaa virrata kuin vettä, käyttänyt apunani

sellaisia kiinalaisia ja itämaalaisia, joihin olen voinut luottaa --

eikä jälkeäkään hänestä! Ja niin luovuimme asiasta eilen illalla.

Purvis ja minä olemme joutuneet häviölle. Olemme tulleet teidän,

poliisien, luokse --"

"Se teidän olisi pitänyt tehdä aikaisemmin, herra Levendale", huomautti

poliisikomisarjus vakavasti. "Ette ole minun ymmärtääkseni paljonkaan

luottanut meihin, ja jos olisitte kertonut tuon kaiken heti --"

Ennenkuin komisarjus ennätti sanoa enemmän, kuului ovelle koputus ja

eräs konstaapeli kurkisti sisään. Hänen silmänsä etsivät Ayscoughia.

"Täällä on eräs nuori herra -- ulkomaalainen -- joka kysyy teitä, herra

Ayscough", hän sanoi. "Hän tahtoisi tavata teitä heti -- nimi on Yada."