Poliisiaseman perähuone oli täynnä miehiä kello kymmenen aikaan
aamulla. Purdie tuli sinne Lauristonin kanssa viittä minuuttia ennen
kymmentä, tapasi Melky Rubinsteinin odottelemassa ulko-ovella ja
ennätti tuskin varoittaa toveriaan pysymään vaiti heidän keskiyöllä
tekemästään keksinnöstä, kun Guyler ja John Purvis saapuivat paikalle
yhdellä vuokra-ajurilla ja herra Killick toisella. Sisällä keskusteli
aamiaisen ja yhden tunnin unen virkistämä Ayscough poliisikomisarjuksen
ja New Scotland Yardin miehen kanssa. Kaikki he vilkaisivat kysyvästi
vastatulleihin.
"Onko joku herroista saanut uusia tietoja?" kysyi poliisikomisarjus
vilkaisten pikimmältään läsnäolijain kasvoihin. "Eikö -- luullakseni
haluaisitte kaikki tietää, emmekö me ole saaneet?" Hän katsahti
Ayscoughiin, joka näytteli New Scotland Yardin miehelle muutamia kohtia
aamulehdistä. "Asianlaita on niin", hän jatkoi, "että on esiintynyt
kummallisia vaiheita sitten viime yön -- enkä oikein ymmärrä, kuinka
kaikki on käsitettävä. Mielipiteeni on se, että meidän olisi parasta
odottaa muutamia tunteja, ennenkuin sanomme mitään -- varmempaa --
minun mielestäni nuo sanomalehdet mainitsevat liian monta seikkaa,
antavat aivan kuin viholliselle tietoja. Viisainta olisi, jos
jättäisitte asiat toistaiseksi meidän haltuumme, hyvät herrat."
Näistä sanoista ilmeni muutakin kuin kohtelias huomautus siitä, että
niin monen henkilön läsnäoloa ei kaivattu -- mutta John Purvis asettui
heti selvälle kannalle ja sanoi: "Haluan tarkoin tietää, mitä on tehty
ja mitä aiotaan tehdä veljeni suhteen. Minulla on oikeus siihen. Sen
vuoksi minä olen täällä. Mitä muuhun tulee --"
"Veljenne on täällä", sanoi Purdie, joka seisoi akkunan ääressä
ja katseli alas kadulle. "Ja herra Levendale hänen mukanaan --
eikö olisi hyvä kutsua heidät heti sisään?" hän jatkoi kääntyen
poliisikomisarjuksen puoleen. "He ovat kumpikin sen näköisiä kuin
heillä olisi paljon kertomista."
Mutta Ayscough oli jo poistunut huoneesta ja hetkisen kuluttua hän
saapui sisään vastatulleitten kanssa. Purdie huomasi heti, että se
Levendale, joka astui sisään tukku aamulehtiä kädessään, oli aivan
toisen näköinen kuin se Levendale, jonka hän oli nähnyt yhdeksän tuntia
aikaisemmin likaisena, siivottomana ja väsymyksen näännyttämänä.
Tuuhea parta ja viikset olivat auttamattomasti mennyttä, ja Levendalen
kasvoilla näkyi sellaisia piirteitä, jotka olivat ennen peittyneet
niiden alle. Mutta Levendale itse oli nyt virkeän ja siistityn
näköinen ja huolellisesti puettu ja heti sisään astuttuaan hän
käyttäytyi maailmanmiehen tapaan, nyökäten tyynesti poliisilaitoksen
virkamiehille.
"Kas niin, herra komisarjus", hän sanoi mennen suoraan pöydän luokse
Stephen Purvisin kääntyessä veljensä puoleen, "sanomalehdistä näen,
että te olette kaikki puuhanneet paljon herra Purvisin ja minun
vuokseni. Siitä näkee hyvin, kuinka pari miestä voi kadota ja tuottaa
aika paljon vaivaa, ennenkuin heidät löydetään! Mutta tässä me nyt
olemme -- ja sen vuoksi olemme täällä, että olemme joutuneet häviölle
-- koetimme kulkea omia teitämme ajaessamme takaa omaisuuttamme --
ja nyt olemme lopussa! Emme voi enää tehdä mitään -- ja niin tulimme
teidän luoksenne."
"Teidän olisi pitänyt ensimmäiseksi tulla tänne, herra Levendale",
sanoi poliisikomisarjus vähän äreästi. "Olisitte säästäneet niin paljon
vaivaa -- niin hyvin itseltänne kuin meiltäkin. Mutta sillehän ei nyt
enää voi mitään -- teillä on varmaankin jotakin kerrottavana meille?"
"Ennenkuin kerron mitään", vastasi Levendale, "haluan tietää
erään seikan". Hän osoitti mukanaan tuomiansa aamulehtiä. "Nämä
kirjoittajat", hän virkkoi, "näyttävät saaneen haltuunsa aika paljon
tietoja, epäilemättä kaikki teiltä. Nyt kun on käynyt ilmi, mitä ajamme
takaa, ilmaiskaamme se muutamilla sanoilla. Pykälä yksi: kellanpunainen
timantti, kahdeksankymmenen tuhannen punnan arvoinen ja tämän herra
Stephen Purvisin omaisuutta. Pykälä kaksi: kahdeksankymmenen tuhannen
punnan maksuosoitus -- minun omaisuuttani. Kas niin, onko kenelläkään
teistä pienintäkään aavistusta siitä, kuka on ottanut timantin ja minun
rahani? Sanokaa!"
Seurasi hetken hiljaisuus. Sitten Ayscough puhui.
"Ei määrättyä käsitystä, herra Levendale -- vielä."
"Sitten minä sanon teille", virkkoi Levendale. "Kiinalainen mies --
eräs Chang Li. Hän on vienyt ne -- molemmat. Ja Stephen Purvis ja minä
olemme ajaneet häntä takaa siitä lähtien, kun katosimme -- ja olemme
joutuneet häviölle! Nyt saatte te ottaa asian haltuunne -- ja minun on
parasta selittää teille peittelemättä kaikki se, mikä on epäilemättä
näyttänyt peräti kummalliselta alun pitäen. Puolen tunnin puhelu nyt
heti säästää monen tunnin selittelemisen tuonnempana. Kuunnelkaa siis
minua kaikki -- näen täällä jo kaksi herrasmiestä, herrat Killicikin
ja Guylerin, jotka voivat kumpikin omalta osaltaan vahvistaa tosiksi
muutamia yksityiskohtia, joita aion teille kertoa. Olkaa hyvät
älkääkä päästäkö ketään keskeyttämään meitä minun esittäessäni teille
kertomustani."
Ayscough vastasi hänen pyyntöönsä asettumalla seisomaan ovea vasten,
ja Levendale otti tuolin pöydän viereen ja loi katseen ympärillään
odottaviin kuuntelijoihin.
-- Se on kummallinen ja muutamissa suhteissa monimutkainen juttu, hän
sanoi, mutta minä koetan saada teidät ymmärtämään asiat oikein, ennen
kuin olen lopettanut. Minun täytyy palata ajassa taaksepäin aika monta
vuotta -- niihin aikoihin, jolloin minä, niin kuin herra Killick
tietää, olin Daniel Moltenon osakas eräässä jalokiviliikkeessä Cityssä.
Erosin hänestä ja lähdin Etelä-Afrikkaan, jossa rupesin käymään kauppaa
timanteilla. Onnistuin harvinaisen hyvin muutamissa yrityksissäni
ja palasin Lontooseen joittenkin vuosien kuluttua hyvin varakkaana
miehenä. Vähän ajan kuluttua kohtasin taas entisen liiketoverini. Hän
oli muuttanut nimensä Multeniukseksi ja asui Praed-kadun varrella
jalokivikauppiaana ja panttilainaajana. Minulla ei tietysti ollut
mitään sitä vastaan, että rupesin jatkamaan kaupankäyntiä muutamien
entisten liiketoverieni kanssa Kapkaupungissa, ja neuvoteltuani
asiasta jonkin aikaa Multeniuksen kanssa hän ja minä päätimme ostaa ja
myydä timantteja yhdessä täällä Lontoossa, ja minä luovutin hänelle
heti määrätyn summan rahaa liikepääomaksi. Kaupat suoritettiin hänen
nimessään. Hän pääasiassa hoitikin ne -- en ole koskaan tuntenut sen
parempaa ja tarkempaa timanttien tuntijaa kuin hän oli -- eikä kukaan
täällä tietänyt, että minulla oli asian kanssa mitään tekemistä. En
käynyt hänen liikkeessään Praed-kadun varrella muulloin kuin kahdesti.
Jos hänen välttämättä täytyi tavata minua, sovimme kohtauksen Cityssä
eräässä yksityisessä liikehuoneustossa, joka minulla on siellä. Nyt
ymmärrätte hyvin, millaisessa suhteessa Daniel Multenius ja minä olimme
toisiimme. Me olimme liiketoverit -- salaisesti.
-- Sitten johdumme äskeisiin tapahtumiin. Aikaisemmin tänä syksynä
saimme tiedon Stephen Purvisilta, jonka kanssa minulla oli erinäisiä
kauppasuhteita Etelä-Afrikassa, että hän oli saanut haltuunsa
harvinaisen kauniin kellanpunaisen timantin ja aikoi lähettää sen
meille. Se saapui Multeniukselle -- Multenius toi sen minulle Cityssä
olevaan konttoriini ja me tutkimme sitä yhdessä, jonka jälkeen
Multenius vei sen pankkiinsa. Me päätimme ostaa sen yhdessä -- minun
oli hankittava rahat. Stephen Purvisilta saamamme ilmoituksen mukaan
tiesimme hänen saapuvan kaupunkiin marraskuun kahdeksantenatoista,
ja me järjestimme kaikki siksi päiväksi. Se päivä siis käy erikoisen
tärkeäksi -- mitä marraskuun kahdeksantenatoista päivänä tapahtui
Multeniuksen liikkeessä iltapäivällä puoli viiden ja puoli kuuden
välillä, se tietysti on todellisen tärkeätä nyt. No, mitä tapahtui?
Voin sanoa sen teille -- yhtä seikkaa lukuun ottamatta, joka ehkä
merkitsee enemmän kuin kaikki muut. Siitä seikasta en voi sanoa mitään
varmaa, mutta hyvän arvelun voin siitä kyllä esittää.
-- Stephen Purvisin oli määrä käydä Daniel Multeniuksen liikkeessä
Praed-kadun varrella viiden ja puoli kuuden välillä iltapäivällä
marraskuun kahdeksantenatoista sopimassa lopullisesti timantin
kaupasta. Kahdentoista aikaan samana päivänä Daniel Multenius pistäysi
Cityyn. Hän nouti timantin pankistaan ja tuli sitten minun konttoriini,
jossa annoin hänelle kahdeksankymmentätuhatta puntaa pankkiseteleinä --
suurina seteleinä. Mukanaan timantti ja rahat hän sitten lähti takaisin
Praed-kadulle. Minun oli määrä mennä sinne hänen luokseen heti viiden
jälkeen.
-- Nyt tulemme minun eri puuhiini. Söin puolisen Cityssä ja menin
sitten erään Holbornissa asuvan tunnetun kirjakauppiaan luokse, joka
oli kirjeellisesti ilmoittanut minulle, että hänellä oli myytävänä eräs
arvokas teos, jota hän tiesi minun haluavan -- olen aina Englantiin
paluustani asti kerännyt harvinaisia kirjoja. Vietin noin tunnin
kirjakaupassa. Ostin sen teoksen, jota olin mennyt katsomaan -- ja
maksoin siitä erittäin suuren hinnan. Otin sen lähtiessäni kainalooni
ilman käärepaperia ja ajoin raitiovaunussa Praed-kadun päähän saakka.
Siellä astuin alas. Ja -- päinvastoin kuin mainitsin seuraavan aamun
sanomalehdissä olleissa ilmoituksissani -- oli minulla kirja kädessäni
raitiovaunusta lähtiessäni. Minkä vuoksi uskottelin kadottaneeni sen,
minkä vuoksi toimitin tuon ilmoituksen sanomalehtiin, kerron teille
pian -- se oli kaikki yhtenä osana siinä pelissä, johon minun oli pakko
ryhtyä.
-- Mikäli muistan, oli kello vähän yli viisi minun kääntyessäni
kävelemään Praed-katua. Pimeä alkoi juuri tulla, satoi vähän ja
sumuakin tuntui olevan Mutta huomasin kuitenkin erään seikan --
olen luonnostani nopea tekemään havaintoja. Astuessani Iron Gaten
laiturikadun poikki, joka kiertää Grand Junction-kanavan allasta, näin
sille kääntyvän hyvin nopeaa vauhtia erään kiinalaisen ja tunsin hänet
toiseksi niistä kiinalaisista lääketieteen ylioppilaista, jotka asuivat
Daniel Multeniuksen kalustetussa talossa Maida Valessa. Hän oli selin
minuun, enkä siis erottanut kumpi hän oli heistä. En kiinnittänyt
asiaan sen enemmän huomiota, vaan kävelin eteenpäin. Minuutin kuluttua
olin panttitoimistossa. Avasin oven, astuin sisään ja menin suoraa
päätä pieneen takahuoneeseen, jossa olin ollut pari kertaa ennen Daniel
Multeniuksen ollessa yksin kotona, joten osasin sinne nytkin helposti.
Niin kuin jo mainitsin, menin suoraan perälle ja ovessa juoksi minua
vastaan Stephen Purvis.
-- Purvis oli kiihdyksissä -- hän ihan vapisi, niin suuri mies kuin
onkin. Hän saa vahvistaa todeksi kaikki, mitä siellä sanottiin ja
tehtiin. Sanaakaan lausumatta hän kääntyi ja osoitti lattialle, jossa
Daniel Multenius makasi kuolleena. 'En ole ollut täällä minuuttiakaan',
sanoi Purvis. 'Tulin sisään ja näin hänet tuossa noin! Ketään ei ole
täällä. Jumalan tähden, missä minun timanttini on?
-- Harkitsin tilannetta nopeasti. Viidessä sekunnissa muodostin
mielessäni käsityksen asioista. Tuo kiinalainen oli käynyt täällä
-- tavannut vanhuksen pyörtyneenä tai mahdollisesti kuolleen -- oli
luultavasti nähnyt timantin perähuoneen pöydällä, samoin setelitukun
jossakin lähellä ja siepannut kaikki lähtien sitten pois. Se oli minun
käsitykseni, ja vieläkin uskon, että se oli oikea. Ja sanon teille
suoraan, että siitä hetkestä lähtien kohdistuivat kaikki ajatukseni
kiinalaiseen. Ajattelin ja toimin salaman nopeasti. Ensiksi tutkin
kiireesti Daniel Multeniuksen, tunnustelin hänen taskunsa ja huomasin,
ettei niissä ollut mitään sellaista, jota hain, ja että hän oli
kuollut. Sitten muistin, että käydessäni kerran aikaisemmin hänen
luonaan hän oli päästänyt minut asunnostaan ulos erään takaoven kautta,
joka vei Market-kadulle johtavaan kapeaan käytävään. Sekuntiakaan
viivyttelemättä tartuin Purvisin käsivarteen ja vein hänet nopeasti
ulos. Käytävässä oli hyvin pimeä, siellä ei näkynyt ainoaakaan ihmistä,
me kuljimme Market-kadun poikki, käännyimme, oikealle ja olimme
Oxfordin ja Cambridgen pengermällä, ennenkuin pysähdyimme. Vaistoni
sanoi minulle, että oli parasta päästä pois Multeniuksen asunnosta. Ja
vasta ollessamme kaukana sieltä huomasin jättäneeni kirjani sinne!