Viisi minuuttia sen jälkeen, kun Ayscough oli lähtenyt tohtori
Mirandoletin kanssa, saman hotellin palvelija, joka oli kutsunut hänet
pois Purdien huoneesta, koputti taas ovelle ja pisti sisään aika
salaperäisiltä näyttävät kasvonsa.
"Suokaa anteeksi, herra", hän virkkoi vilkaisten Purdieen, joka
par'aikaa kyseli Melky Rubinsteinilta Maida Valessa sattuneitten
tapausten yksityisseikkoja. "Käytävässä on kaksi naista, jotka haluavat
tavata teitä. Mutta he eivät tahdo tulla sisään, herra, jolleivät saa
tietää, keitä täällä on. He eivät halua tavata vieraita, herra."
Purdie hypähti seisomaan, työnsi palvelijan sivuun ja kurkisti
hämärästi valaistuun eteiseen. Siellä muutamien askelten päässä seisoi
Zillah ja puolittain piilossa hänen takanaan rouva Goldmark.
"Tulkaa toki sisään!" huudahti Purdie. "Ei täällä ole ketään muita kuin
Andie Lauriston ja Melky Rubinstein. Teillä on jotakin kertomista. Onko
jotakin tapahtunut?"
Hän vei heidät sisään, lähetti pois palvelijan, joka ilmeisestikin oli
kovasti utelias näitten tapausten vuoksi, ja sulki oven.
"Hiivatti sentään!" huudahti Melky. "Eikös vaan ole taas lisää
yllätyksiä, Zillah? Ette te ole suotta tulleet tänne tähän aikaan
vuorokaudesta! Mitä teillä on kerrottavana, Zillah? Uusi vaiheko?"
"Rouva Goldmarkilla on jotakin kerrottavaa", vastasi Zillah. "Me emme
ymmärtäneet, mitä oli tehtävä, etkä sinä tullut, Melky, eikä kukaan
tullut, ja niin me lukitsimme oven ja läksimme herra Purdien luokse.
Rouva Goldmark on nähnyt jonkun!"
"Kenet?" kysyi Melky. "No kenet? Sanokaa kenet?"
"Sen miehen, joka kävi hänen ruokalassaan", vastasi Zillah. "Sen miehen
joka pudotti platinanappinsa!"
Rouva Goldmark, joka oli vaipunut istumaan Purdien häntä varten pöydän
viereen vetämälle tuolille, huojutti merkitsevästi päätään.
"Näin se tapahtui", hän sanoi tuntien jonkinlaista nautintoa saadessaan
henkilökohtaisesti esiintyä uuden lisäpiirteen kertojana tässä
salaperäisessä jutussa. "Minulla, on ystävä, joka asuu Stanhope-kadun
varrella -- rouva Isenberg. Hän lähetti minulle puoli yhdentoista
aikana tiedon, että hän oli sairas. Menin heti häntä katsomaan.
Tapasin hänet hyvin kipeänä. Jäin hänen luokseen yli yhdentoista
auttaen niin kuin osasin. Sitten saapui hänen sisarensa; en osannut
tehdä muuta, tulin pois. Ja minä kävelin Sussex-aukion poikki
palatessani Praed-kadulle Zillahin luokse. Mutta ennenkuin olin
päässyt pitkällekään Sussex-aukiolla, pysähdyin äkkiä, tällä tavoin.
Miksi? Koska -- näin erään miehen. Sen miehen! Saman, joka pudotti
kalvosimennappinsa minun pöydälleni. Juuri niin!"
"Oletteko varma, että hän oli sama mies, rouva Goldmark?" kysyi Melky
kiihkeästi. "Ettehän vain erehdy?"
"Erehdynkö, kun sanon näkeväni teidät, herra Rubinstein?" huudahti
rouva Goldmark juhlallisesti ja painokkaasti. "Ei, minä en erehdy
laisinkaan sellaisissa tapauksissa. Eikö kaduilla ole kaasulamppuja?
Eikö minulle ole suotu hyvät silmät? Minä näin hänet niin kuin näen
tuossa teidät, nuo nuoret herrat ja Zillahin. Se on varma!"
"No niin, -- ja mitä hän teki?" kysyi Purdie haluten kuulla tarkemmin
asiasta. "Tuliko hän jostakin talosta vai meni sisään -- vai mitä?"
"Minä kerron, teille", vastasi rouva Goldmark. "Kaikki kerron teille
aikanaan. Näin oli asia Eräs vuokra-ajuri saapuu minua kohti. Se
pysähtyy katukäytävän viereen. Kaksi miestä astuu siitä alas. Hän
ensiksi. Sitten toinen. He maksavat ajurille ja kävelevät sen jälkeen
vähän matkaa -- vain muutamia askelia. He menevät erääseen taloon.
Tuo toinen mies avaa sen oven. Omalla avaimellaan. Ovi avautuu -- ja
sulkeutuu. He ovat sisällä. Sitten minä menen Zillahin luokse ja kerron
hänelle, mitä olen nähnyt. Niin on asia!"
Kaikki kolme miestä vilkaisivat toisiinsa ja Purdie kääntyi kertojan
puoleen.
"Rouva Goldmark", hän sanoi, "tunsitteko sen miehen, joka avasi oven?"
"En laisinkaan", vastasi rouva Goldmark. "Hän oli aivan vieras minulle."
"Tunnetteko herra Levendalea ulkonäöltä?" kysyi Purdie.
"Siitä lähtien kun tämä juttu sai alkunsa olen usein tehnyt itselleni
tuon kysymyksen", vastasi rouva Goldmark. "Sillä hänhän on tavallaan
naapuri. Ei, en tunne, en voi sanoa, että häntä olisi koskaan näytetty
minulle."
"Tehän voitte kumminkin kuvailla minkä näköinen se mies oli, joka otti
taskustaan avaimen ja avasi oven", huomautti Purdie. "Kyllä kai te
tarkastitte häntä?"
"Vieläpä aika lailla", vastasi rouva Goldmark. "Hän oli meikäläisiä
-- näin hänen nenänsä ja silmänsä. Ja olin ihmeissäni nähdessäni niin
köyhän näköisellä miehellä olevan avaimen niin komeaan taloon. Hän oli
puettu huonoihin vaatteisiin ja näytti likaiselta ja kurjalta."
"Parrakas tumma mies?" kysyi Purdie. "Ei laisinkaan", vastasi rouva
Goldmark. "Sileäksi ajeltu mies, vaikka tumma hän saattoi olla."
Purdie vilkaisi Melkyyn ja pudisti päätään.
"Ei se ollut Levendale", hän sanoi. "Sileäksi ajeltu! Levendalella on
sekä parta että viikset -- onpa hän jonkun verran ylpeäkin parrastaan.
Hm, oletteko aivan varma tuosta toisesta miehestä?"
"Yhtä varma kuin siitä, että nyt puhelen teidän kanssanne", väitti
rouva Goldmark. "Näin hänet yhtä selvästi kuin näin hänet liikkeessäni
silloin, kun hän pudotti platinanappinsa pöydälleni. Niin, en erehdy
nyt lainkaan, herra Purdie."
Purdie vilkaisi taas Melkyyn tällä kerralla kysyvän näköisenä.
"Älkää kysykö minulta, herra Purdie" virkkoi Melky. "En tiedä mitä
pitäisi sanoa. Tuntuu aivan siltä kuin nuo miehet olisivat menneet
Levendalen taloon. Mutta kenellä muulla miehellä kuin Levendalella
olisi ollut sinne avain? Yhä vain lisää salaperäisiä tapauksia -- ja
eikö niitä jo ole kylliksi ennestään? Jollei nyt herra Ayscough olisi
lähtenyt pois --"
"Kuulkaahan", sanoi Purdie tehden pikaisesti päätöksen, "minä lähden
sinne. Tahdon tietää, mitä tämä merkitsee -- menen ottamaan siitä
selvää. Teidän hyvät naiset, on paras mennä kotiin. Jos te toiset
viitsitte tulla Sussex-aukion kulmaan, niin tulkaa mukaan. Mutta minä
menen yksin sisään Levendalen taloon. Saan varmasti jotakin selville."
Hän ei sanonut muuta. Vasta Zillahin ja rouva Goldmarkin lähdettyä
kotiin päin ja hänen tultuaan molempien toveriensa kanssa
poikkikadulle, joka johti Sussex-aukiolle, hän äkkiä pysähtyi ja
puhutteli heitä. "Minulla on aivan erikoinen syy, jonka vuoksi tahdon
mennä sinne yksin", hän sanoi. "Mitään vaaraa ei ole -- uskokaa minua.
Mutta jos en ole luonanne taas noin neljännestunnin kuluttua, voitte
tulla kysymään minua. Käsitykseni on, että tapaan Levendalen siellä. Ja
- niin kuin tiedät Andie -- minähän tunnen Levendalen."
Hän jätti heidät seisomaan ulkonevan pylväskäytävän varjoon, meni
suoraan Levendalen paraatiovelle ja soitti kelloa. Mistään akkunasta ei
näkynyt valoa. Jossakin kaukana talon sisällä hän kuuli kellon soivan.
Ja äkkiä seisoessaan siinä odottaen ja kuunnellen hän erotti äänen,
joka tuli juuri hänen läheltään, ja huomasi, että ovessa oli pieni
ristikko-akkuna, jonka lävitse katselivat eräät kasvot.
"Kuka siellä on?" kuului kuiskattavan.
"John Purdie, joka haluaa tavata herra Levendalea", hän vastasi heti,
Ovi avautui samassa ja sulkeutui yhtä äkkiä Purdien päästyä sisään
Kuului sähkönappulan raksahdus ja lamppuun syttyi tuli, jonka valossa
Purdie hämmästyksekseen näki erään miehen seisovan vieressään. Tämä
hymyili hänelle kummallisesti ja vältellen. Hän ei ollut ja samalla
kuitenkin oli Levendale.
"Laupias taivas!" huudahti Purdie, "Eihän se ole ---"
"Kyllä", sanoi Levendale säveästi. "On vainkin. No niin, Purdie, tulkaa
tänne."
Purdie meni Levendalen jälessä pieneen huoneeseen käytävän oikealle
puolelle. Keskelle siirretyllä pöydällä näkyi varjostimella peitetyn
lampun valossa jätteitä kylmästä, ilmeisestikin aivan tilapäisesti
laaditusta ateriasta. Kaksi miestä näkyi olleen syömässä, mutta
Levendale oli yksin nyt. Hän hymyili vieraalleen taas omituisella
tavalla ja viittasi ensin tuoliin ja sitten viinikarahviin.
"Istuutukaa ja juokaa vähän", hän sanoi, "Tämä on kummallinen
kohtaaminen! Emme ole tavanneet toisiamme sen jälkeen kun --"
"Laupias taivas!", keskeytti Purdie tuijottaen häneen. "Mitä tämä
kaikki merkitsee? Oletteko -- oletteko te valepuvussa?"
Levendale naurahti surullisesti ja vilkaisi niitä kehnoja vaatteitaan,
joista rouva Goldmark oli puhunut.
"Välttämättömyys!" hän sanoi. "Minun täytyi! Voi, kuinka kummallisia
päiviä olen elänyt ja kuinka kummallisissa paikoissa olen ollut! Kas
niin, mitä te tiedätte?"
"Tiedänkö!" huudahti Purdie. "Kehoitatteko te minua kertomaan kaikki,
mitä tiedän -- yhdellä lauseella? Hyvä mies, siihen menisi kokonainen
kuukausi! Mitä te tiedätte? Näyttää siltä, että olette kokenut
monenlaista."
Levendale pyyhkäisi kädellään otsaansa. Hänen eleensä osoitti niin
suurta väsymystä, että hänen vieraansa ymmärsi hänen olevan lopen
uupunut.
"Aivan niin", sanoi Levendale. "Mutta sanokaahan, onko John Purvis
tullut tänne veljeään katsomaan."
"On", vastasi Purdie. "Hän on Lontoossa par'aikaa."
"Onko hän kertonut tuosta timantista? Nimittäin poliisille?", kysyi
Levendale.
"On", vastasi Purdie. "Sen tietävät kaikki. Stephen Purvis -- missä hän
on?"
"Yläkerrassa -- nukkumassa -- lopen uupuneena", sanoi Levendale.
"Olemme väsyneitä -- kumpikin. Yötä päivää yötä päivää -- voisin vaipua
tälle lattialle ja ruveta nukkumaan --"
"Olette ajanut timanttia takaa?" kysyi Purdie.
"Sitä -- ja muutakin", virkkoi Levendale.
"Muutakinko?" kysyi Purdie. "Mitä sitten?"
"Kahdeksaakymmentätuhatta puntaa", vastasi Levendale. "Juuri sitä!"
Purdie tuijotti häneen. Sitten hän äkkiä kysyi erästä seikkaa.
"Tiedättekö, kuka murhasi tuon ukon Praed-kadun varrella?" hän kysyi.
"Sitä minä koetan saada selville."
"En", vastasi Levendale jyrkästi. "En edes tiedä sitä, että hänet
murhattiin." Hän tuijotti nyt vuorostaan vieraaseensa hetkisen. Sitten
hän lisäsi merkitsevästi: "Mutta siitä tiedän aika paljon, että häneltä
ryöstettiin jotakin."
Purdie pudisti päätään. Hän oli tavattomasti ällistynyt.
"Tämä käy minulle aivan käsittämättömäksi", hän sanoi. "Te, Levendale,
olette itse merkillisin ilmiö kaikessa. Kuulkaahan, mitä te aiotte
tehdä? Ettekö aio selittää tätä kummallista katoamistanne -- tätä
poissaoloanne -- paluutanne ilman partaa ja noin puettuna? Poliisit --"
"Kyllä", sanoi Levendale. "Kello kymmenen aamulla poliisiasemalla.
Tulkaa sinne -- te kaikki -- kuka tahansa -- kuka tahansa, jonka
mieli tekee -- kerron poliiseille kaikki, mitä tiedän. Purvis ja minä
emme enää voi tehdä mitään -- meitä on nähkääs vedetty nenästä! Mutta
lähtekää nyt pois, Purdie, ja päästäkää minut nukkumaan -- olen aivan
lopussa!" Oltuaan kymmenen minuuttia poissa Lauristonin ja Melky
Rubinsteinin luota Purdie palasi heidän seuraansa ja viittasi heitä
tulemaan pois Sussex-aukiolta.
"Tämä on kaikkein ihmeellisintä", hän sanoi heidän lähtiessään
liikkeelle. "Levendale on aivan oikein siellä, omassa talossaan! Ja hän
on ajanut pois partansa ja viiksensä ja pukeutunut suorastaan kulkurin
vaatteisiin. Hän ja Stephen Purvis ovat yötä päivää ajaneet takaa
tuota kirottua timanttia ja kahdeksaakymmentä tuhatta puntaa! Ja --
kaiken lisäksi ei Levendale tiedä, kuka murhasi Daniel Multeniuksen,
ei edes sitä, että hänet on murhattu! Mutta se on varmaa, hyvät
toverit", hän lisäsi, kun St. Jamesin kirkon kello korkealla
heidän päittensä yläpuolella löi yhtä, "että hän tietää jotakin tärkeää
-- ja meidän on odotettava yhdeksän tuntia saadaksemme kuulla sen!"