Se äänettömyys, joka seurasi tätä kummallista huudahdusta, katkesi
äkkiä. Ruumishuoneen vahti, joka oli ollut menossa huoneen sivuseinällä
olevalle ovelle, pudotti avainkimppunsa. Sen aiheuttama omituinen
metallinen kilahdus herätti ajatuksistaan Ayscoughin, joka säpsähti ja
jäi avosuin tuijottamaan Mirandoletin heiluviin käsiin. Hän tarttui
tohtorin käsivarteen.
"Mitä ihmettä te tarkoitatte?" hän murahti. "Puhukaa -- mikä nyt on?"
Mirandolet rupesi äkkiä nauramaan. "Mikäkö on?" hän huudahti. "Juuri
siitä on kysymys, mitä äsken suoraan sanoin! Tuo mies on varmasti
vienyt täältä timantin, joka oli kahdeksankymmenen tuhannen punnan
arvoinen! Teidän nimikorttinne! -- Voi, mies, mies, mitä te olettekaan
tehnyt? Mutta nopeasti! -- kuka on tuo japanilainen? -- kuinka hän tuli
teidän nimikorttinne mukanaan? Nopeasti, kuulkaahan, jos haluatte saada
hänet kiinni!"
"Minut saa vaikka vetää hirteen, jos ymmärrän, mitä tämä merkitsee!"
mutisi Ayscough. "Mitä siihen tulee, kuka hän on, niin jos hän on
sama mies, jolle annoin nimikorttini, on hän nuori japanilainen
lääketieteen ylioppilas, eräs Yada, joka oli noitten kiinalaisten
ystävä. Kävin tänä iltana hänen luonaan Rubinsteinin kanssa ottamassa
selvää, voisiko häneltä saada mitään tietoja. Lähetin hänelle tietysti
ammattinimikorttini. Mutta -- me näimme hänen suuntaavan matkansa East
Endiin!"
"Pyh", nauroi Mirandolet. "Hän on - niin kuin sanotaan, huiputtanut
teitä, ystäväni! Hän tuli tänne! Ja hän on nyt lähtenyt -- päästen jo
kauas ulottuviltamme -- tuo timantti taskussaan!"
"Mitä hittoa te sillä tarkoitatte?" kysyi Ayscough kiivaasti.
"Timantti! Timantti! Mistä hän olisi löytänyt timantin -- täällä?
Ruumishuoneessa? Mistä te oikein puhutte?"
Mirandolet naurahti taas ja vilkaisten salapoliisiin melkein säälivän
halveksivasti kääntyi hämmästyneeseen yövahtiin.
"Näyttäkää meille tuo ruumis!" hän sanoi.
Yövahti, joka oli antanut avainkimpun olla lattialla tämän
kummallisen kohtauksen aikana, otti sen ylös, valitsi siitä yhden ja
avasi sen oven, jonka vieressä seisoi. Hän väänsi lampun palamaan
ruumishuoneessa, ja Mirandolet astui sisään ja Ayscough jurona ja
ihmeissään hänen kintereillään.
Chen Li makasi siinä, missä salapoliisi oli hänet viimeksi nähnyt,
tyynenä ja jäykkänä, peite vedettynä huolellisesti keltaisille
kasvoilleen. Sanaakaan lausumatta Mirandolet veti kasvoliinan syrjään
viittasi toveriaan tulemaan lähemmäksi ja osoitti hienosta sinisestä
silkistä valmistettua patalakkia, joka peitti kiinalaisen päätä.
"Katsokaa tuota", hän kuiskasi. "Tiedätte, mitä sen alla on. Sellaista,
mistä todellinen kiinalainen ei koskaan luovuta edes silloin, kun hän
tulee Eurooppaan ja käyttää eurooppalaisia vaatteita ja eurooppalaista
päähinettä -- hänen niskapalmikkonsa! Katsokaahan!"
Hän siirsi patalakin tyynesti syrjään ja näytti molemmille
hämmästyneille miehille huolellisesti takaraivolle käärityn mustan
hiustukon. Sen sisään hän työnsi pitkät hoikat sormensa ja veti ne taas
pois huudahtaen tavalla, joka ilmaisi hänen arvanneen oikein.
"Aivan niin kuin sanoinkin", hän huomautti. "Mennyttä kalua! Herra
salapoliisi, sinne Chen Li kätki timantin ja tuo japanilainen on
ottanut sen. Ja nyt teidän olisi parasta lähteä hänen jälkeensä. Puolen
tunnin etumatka merkitsee hänelle samaa kuin kokonaisen viikon teille."
Hän veti liinan taas vainajan kasvoille ja lähti ulos Ayscouhgin
seuratessa häntä synkkänä, vähäpuheisena eikä suinkaan vakuutettuna.
"Kuulkaahan", hän sanoi heidän tultuaan toiseen huoneeseen. "Kyllähän
tuo kaikki sopii, tohtori Mirandolet, mutta onhan se sittenkin vain
teidän otaksumanne."
"Se on otaksuma, jonka tulette huomaamaan ehdottoman oikeaksi, hyvä
ystävä", sanoi Mirandolet tyynesti. "Minä tunnen kiinalaiset --
paremmin kuin luulettekaan. Heti tänä iltana kuultuani tästä asiasta
tulin luoksenne kertomaan teille, että kiinalaisilla on tapana
kätkeä arvoesineitä niskapalmikkoihinsa -- mieleeni ei juolahtanut,
että timantti olisi nyt täällä, vaan ajattelin, että mahdollisesti
löytäisitte jotakin. Mutta tultuamme tänne ruumishuoneeseen ja kun olin
kuullut japanilaisen käyneen täällä näyttäen teidän nimikorttinne,
vaikka hänellä ei ollut mitään syytä sen näyttämiseen, silloin arvasin
heti, mitä oli tapahtunut. Ja nyt kun olette maininnut kertoneenne
hänelle tästä jutusta, olen vakuutettu käsitykseni oikeudesta. Herra
kersantti, lähtekää etsimään tuota timanttia!"
Hän kääntyi aivan kuin poistuakseen ja Ayscough meni hänen jäljessään.
"Onhan hyvin mahdollista, että hän ei laisinkaan tullut timantin
vuoksi", sanoi hän närkästyneenä ja epäuskoisena. "Onko juuri
luultavaa, että hän olisi otaksunut sen olleen tuon kuolleen miekkosen
niskapalmikossa, kun toinen kiinalainen oli kadoksissa? Changhan nyt
omistaa timantin -- eikä Chen!"
"Aivan oikein, ystäväni", sanoi Mirandolet. "Te olette epäilemättä
viisaampi kuin minä. Siis -- hyvää yötä vain!"
Hän lähti pois ja kääntyi jyrkästi kulkemaan katua ylöspäin. Ayscough
murahti kerran pari ja palasi sitten yövahdin luokse.
"Kuinka kauan tuo japanilainen oli sisällä?" hän kysyi nyökäyttäen
päällään ruumishuoneeseen päin.
"Ei minuuttiakaan, herra Ayscough", vastasi mies. "Hän käväisi vain
siellä pikipäin."
"Sanoiko hän mitään ulos tullessaan?" kysyi salapoliisi.
"Kyllä, pari sanaa", vastasi vahti. "Hän sanoi. 'Se on hän' ja meni
suoraan ulos ajurin rattaille."
"Ja tuullessaan hän sanoi teille minun lähettäneen hänet?" kysyi
Ayscough.
"Aivan niin ja näytti minulle nimikorttinne", myönsi mies. "Minulla ei
tietysti ollut mitään syytä epäillä hänen sanojaan."
"Kuulkaahan George", sanoi Ayscough, "älkää mainitko asiasta
kenellekään! Älkää sanoko mitään ainoallekaan meidän miehelle, jos
joku heistä tulee käymään. En usko puoleksikaan sitä, mitä tohtori
juuri sanoi, mutta käyn kuitenkin kysymässä paria seikkaa. Hissukseen
sillaikaa. Ymmärrättehän, George?"
George vastasi ymmärtävänsä aivan hyvin, ja Ayscough lähti heti pois.
Päästyään ulos ruumishuoneen oven yläpuolelle asetetun lampun kohdalle
hän veti kellon taskustaan. Oli juuri puoliyön aika. Ja jossakin tuo
kirottu nuori japanilainen kiiti Lontoon katuja eteenpäin, petettyään
häntä, Ayscoughia, hänen omassa pelissään.
Hän oli jo pohtinut tarkoin kaikki Yadaa koskevat seikat. Yada oli
puijannut häntä -- aivan niin kuin Melky Rubinstein oli arvellut ja
epäillytkin -- koko hänen asunnossaan tapahtuneen keskustelun ajan.
Luultavasti oli Yada katsellut vierashuoneensa akkunasta kuinka hän
ja Melky pujahtivat kadun poikki ja piiloutuivat vastapäätä olevan
rakennusaitauksen taakse. Sitten Yada oli lähtenyt ulos tietäen, että
häntä seurattaisiin, ja saanut heidät sievästi ansaan mennen itään päin
lähtevään maanalaiseen junaan, astunut sitten taas kaikessa rauhassa
pois seuraavalla asemalla, ottanut vuokra-ajurin ja kääntynyt länteen
päin Ayscoughin nimikortti taskussaan.
Mutta Ayscough tiesi erään hyödyllisen asian. Hän oli painanut muistiin
sen vuokra-ajurin kirjaimet ja numeron, jonka rattailla Yada oli
ajanut hänen ja Mirandoletin ohitse, L. C. 2571 -- hän oli kerrannut
sitä mielessään tuon tuostakin. Nyt hän veti esiin muistikirjansa ja
merkitsi sen siihen. Sen tehtyään hän lähti poliisiasemalle haluten
kaikkein ensimmäiseksi päästä kosketuksiin New Scotland Yardin kanssa
puhelimitse.
Niin kuin useimmilla lontoolaisilla ammattitovereillaan oli
Ayscoughilla aika paljon yleistietoja asioista ja niitä hän nyt käytti
avukseen tässä tapauksessa. Hän tiesi, että jos japanilainen todella
oli saanut haltuunsa kellanpunaisen timantin (jota olettamusta hän
Mirandoletin varmasta väitteestä huolimatta hyvin epäili), yrittäisi
hän ehdottomasti päästä pakoon. Hän lähtisi kiireimmän kautta
mannermaalle. Mutta Ayscough tunsi hyvin mannermaalle lähteväin junain
aikataulut. Muutamia tunteja täytyi kulua ennenkuin Yadan onnistuisi
päästä Doveriin, Folkestoneen tai Newhaveniin lähteviin juniin,
lyhyintä tietä rantaan, tai pitempää tietä Harwichin tai Southamptonin
satamiin. Ehdottomasti oli nyt heti järjestettävä tarpeeksi vahteja
Victorian, Charing Crossin, Holborn Viaductin ja London Bridgen
asemille Yadan varalta. Ja keskiyöllä parhaana nukkumisaikana hän
työskenteli kaksi tuntia puhelimitse antaen määräyksiä ja lisätietoja
ja järjestellen sellaisen verkon levittämistä, josta otaksuttu
pakolainen ei voisi livahtaa pois.
Kun kaikki tuo vihdoin oli tyydyttävästi järjestetty, alkoi
Ayscoughista tuntua, että se saattoi kaikki olla turhaa työtä.
Mahdollisesti hän oli kokonaan väärillä jäljillä tuon kummallisen
Mirandoletin epäluulojen ja väitteitten johtamana. Saattoi olla
kysymyksessä jotakin salaperäistä -- Ayscoughin mielestä oli
kiinalaisten ja japanilaisten ja hindujen hommissa aina jotakin
salaperäistä. Yadalla voi olla hyväkin syy halutessaan nähdä Chen Li
vainajan ruumiin ja käyttäessään salapoliisin nimikorttia päästäkseen
ruumishuoneeseen. Tämän kummallisen käytöksen voisi selittää. Mutta
kuitenkaan Ayscough ei voinut laiminlyödä kaikkien mahdollisten
seikkain hyväkseen käyttämistä, ja niin väsynyt kuin olikin, hän
lähti etsimään sitä vuokra-ajuria, jonka nimen hän oli huolellisesti
merkinnyt muistikirjaansa.
Tämä toimitus ei tuottanut suurtakaan vaikeutta. Oli vain ajan
kysymys käydä keskustoimistossa ottamassa selvää miehen nimestä ja
osoitteesta. Kello kuuden aikana aamulla Ayscough oli pienessä talossa
kurjan näköisen kadun varrella Kentish Townissa puhuttelemassa erästä
vaimoa, joka oli juuri noussut tulta sytyttämään ja oli äreän haluton
herättämään miestään, joka hänen sanainsa mukaan oli päässyt vuoteeseen
vasta lähempänä neljää. Hän ei ollut juuri sen tyytyväisempi, kun
Ayscough ilmoitti hänelle ammattinsa -- mutta mies noudettiin
joka tapauksessa. "Te kuljetitte tänä yönä erään ulkomaalaisen --
japanilaisen Paddingtonin ruumishuoneelle?" sanoi Ayscough käyden
käsiksi suoraan asiaan mainittuaan miehelle kuka oli. "Näin hänet
vilahdukselta rattaillanne ja merkitsin muistiin numeronne. Missä hän
ensiksi nousi rattaillenne?"
"Maanalaisen rautatien ulkopuolella King's Crossilla", vastasi ajuri
heti.
Juuri tätä Ayscough oli odottanutkin. Aivan oikein: hänen oma
aavistuksensa oli osoittautunut todeksi.
"Onko jotakin hullusti, herra?" kysyi ajuri.
"Mahdollisesti", vastasi Ayscough. "No niin, hän siis nousi
rattaillenne siellä ja te veitte hänet suoraa päätä ruumishuoneelle?"
"Ei -- ei niin", sanoi mies. "Poikkesimme ensiksi yhteen
paikkaan, Eustoniin. Hän meni sinne sisään, käväisi vasemmassa
matkatavaratoimistossa ja palasi taas mukanaan pieni laatikko -- aivan
pieni. Sitten ajoimme ruumishuoneelle."
Euston! Pieni laatikko! Lisää todistuksia -- Ayscough merkitsi ne
muistiin.
"Kas niin", hän sanoi, "ja ajaessanne pois ruumishuoneelta, minne
menitte?"
"Oxford Circusin kohdalle", vastasi ajuri. "Sinne jätin hänet hänen
käskynsä mukaan -- vastapäätä maanalaisen radan asemaa -- kadun
toiselle puolelle."
"Näittekö, minne hän sitten lähti?" kysyi Ayscough.
"Näin. Suoraan Oxford-katua Tottenham Court Roadille päin", sanoi
ajuri. "Kantaen laatikkoaan, joka oli aivan pieni, niin kuin sanoin, ja
harpaten hyvin nopeasti. Siinä hänet viimeksi näin, herra."
Ayscough lähti pois ja palasi siistimpiin kaupunginosiin. Hän oli lopen
uupunut ja rasittunut yön työstä ja iloinen voidessaan istuutua varhain
avattuun kahvilaan nauttiakseen jotakin aamiaisekseen. Hänen syödessään
ja juodessaan tuli sisään poika tuoden ensimmäiset aamulehdet. Ayscough
otti käteensä yhden ja näki heti suuren otsakkeen: