Melky, joka oli ihan hengästynyt koettaessaan suorittaa toverinsa
määräyksiä, kääntyi nyt katselemaan häntä yrittämättäkään salata
hämmästystään.
"Hiivatti sentään, tepä vasta olette tyyni, herra Ayscough. Ensinnäkin
on nähtävä paljon vaivaa seuratessa miestä tähän maanalaisen rautatien
asemalle, sitten huomataan hänen pujahtavan sinne kuin kaniini koloonsa
-- ja annetaan hänen mennä! Miksi me lähdimme hänen jäljessään
Gower-katua pitkin? Vain nähdäksemmekö hänen lähtevän matkalle?"
"Hyvä on, nuorukainen", sanoi Ayscough taas. "Ette oikein ymmärrä
meidän pikku temppujamme. Odottakaahan hetkinen."
Hän veti taskustaan yhden nimikorttinsa, meni se kädessään
matkalippukonttoriin ja vaihtoi lippuluukulla muutamia sanoja
myyjän kanssa. Sitten hän palasi Melkyn luokse. "Hän osti lipun
Whitechapeliin", sanoi Ayscough heidän astellessaan rauhallisina
eteenpäin. "Mutta minkä vuoksi lähtee nuori japanilainen lääketieteen
ylioppilas sinne päin kello yhdentoista aikana illalla? Epäilemättä on
siinä takana jotakin tärkeää, herra Rubinstein. Mutta minä lähden nyt
länteen päin. Aion pistäytyä Great Western -hotelliin kuulemaan, onko
herra Purdie saanut joitakin tietoja tuosta amerikkalaisesta. Sitten
menen kotiin nukkumaan. Haluatteko tulla kanssani hotelliin?"
"Minusta tuntuu, että voimme aivan hyvin hommailla koko yön läpeensä",
huomautti Melky, kun he taas astuivat kadun poikki ja menivät länteen
päin lähteville junille. "Meillä on ollut sellainen ilta, että en
olisi osannut aavistaakaan. Herra Ayscough, koska ihmeessä tässä alkaa
jotakin selvitä?"
Ayscough istuutui tupakkavaunun nurkkaan ja nojautui taaksepäin.
"Minun käsitykseni mukaan tämä lähestyy loppuaan", sanoi hän. "Huomenna
koko kaupunki tulee puhumaan tuon kiinalaisen murhasta. Ja jollei se
houkuttele Levendalea esiin piilopaikastaan, niin sitten en ymmärrä
vähintäkään, mikä hänet houkuttelisi!"
"Niinkö luulette?" sanoi Melky. "Mutta miksi tuo uutinen toisi hänet
näkyviin?"
"En tiedä", vastasi Ayscough melkein välinpitämättömästi. "Mutta olen
melkein varma siitä, että niin tulee tapahtumaan. Nähkääs, otaksun
Levendalen etsiskelevän Chen Litä. Jos Levendale nyt kuulee Chen Lin
makaavan kuolleena ruumishuoneessamme, niin -- ymmärrättekö?"
Melky muisti, että Ayscough oli taitava mies, ja vaipui ajatuksiinsa,
kunnes juna pysähtyi Praed-kadulle. Hän käveli salapoliisin mukana
pitkin katuja ja sitten hotelliin ihmetellen itsekseen kuinka monta
kertaa he sinä päivänä olivat olleet tuossa kaupunginosassa tämän
aivan loppumattomalta näyttävän ajojahdin kestäessä. Hän oli melkein
huumaantunut, mutta Ayscough, joka yhä poltteli Yadan hänelle tarjoamaa
sikaaria, astui edellä hotelliin virkeän ja terveen näköisenä.
Purdiella oli yksityinen oleskeluhuone makuuhuoneensa vieressä. Siellä
he tapasivat hänet ja Lauristonin, molemmat piippua polttamassa ja
ilmeisestikin kaikenlaisten ajatusten ja arveluitten valtaamina. He
ponnahtivat seisomaan salapoliisin saapuessa.
"Kuulkaahan!" huudahti Lauriston. "Onko se totta, mitä tuosta
kiinalaisesta kerrotaan? Onko sekin tämän meidän juttumme yhteydessä,
niin kuin poliisiasemalla otaksuvat? Olemme odottaneet toivoen teidän
tulevan."
"Niin", sanoi Ayscough vaipuen tuolille, "olemme puuhailleet aika
lailla, minä ja herra Rubinstein. Meillä on ollut kerrassaan kova
työ yhden illan osalle. Niin, se on totta, herrat -- yksi askel
lisää tikapuilla -- yksi tiilikivi lisää rakennuksessa! Me pääsemme
eteenpäin, herra Purdie, me pääsemme eteenpäin. Olette siis olleet
meidän laitoksellamme ja teille kerrottiin siellä asiasta?"
"He mainitsivat meille vain pääpiirteet", vastasi Purdie. "Vain
tärkeimmät kohdat. Luullakseni ette ole kuullut mitään toisesta
kiinalaisesta?"
"Emme vähintäkään vielä -- toistaiseksi", sanoi Ayscough. "Mutta
minulla on toivoa -- olen luullakseni päässyt vähän lähemmäksi
päämäärää herra Rubinsteinin avulla, vaikka hän ei oikein ymmärräkään
minun menettelytapaani. Mutta, hyvät herrat, tulin tänne kysymään,
oletteko kuulleet mitään Guyleristä. Mitä hän arveli siitä, mitä John
Purvis kertoi meille tänään iltapäivällä?"
"Hän ei siitä hämmästynyt", vastasi Purdie. "Ettekö muista hänen
väittäneen alun pitäen, että kaiken tämän pohjalla oli jalokiviä? Mutta
hän hämmästytti meitä!"
"Mitä? Kuinka niin?" kysyi Ayscough. "Uutisiako?"
"Guyler vannoo nähneensä Stephen Purvisin tänä aamuna", vastasi Purdie.
"Hän on vakuutettu siitä!"
"Nähneensä Stephen Purvisin tänä aamuna!" huudahti Ayscough. "Mutta
missä?"
"Guylerillä oli asioita Cityssä -- sen kauimmassa päässä", sanoi
Purdie. "Hän meni par'aikaa Bishopsgaten poikki nähdessään Stephen
Purvisin -- hän vannoo, että se oli Stephen Purvis! -- mikään ei saa
hänen uskoaan horjutetuksi. Hän, Purvis, kääntyi juuri silloin kapealle
kujalle, joka johti kadun poikki. Guyler riensi hänen jälkeensä, mutta
hän oli kadonnut. Guyler odotti vaanien tuota kujaa aivan kuin kissa
vaanii hiirenkoloa, niin kuin hän sanoi -- mutta kaikki turhaan. Hän
odotti tunnin, mutta siitä ei ollut apua."
"No, jos se oli Purvis", sanoi Ayscough, "oli hän tietysti mennyt kujaa
myöten ja tullut ulos sen toisesta päästä".
"Ei", sanoi Lauriston. "Ei ainakaan Guylerin sanojen mukaan. Guyler
sanoi, että se oli pitkä, kapea kuja -- Purvis ei olisi voinut ennättää
sen toiseen päähän ennen kuin hän ennätti toiseen. Hän väittää, --
nimittäin Guyler -- että kummallakin puolella tuota käytävää on vieri
vieressä liikehuoneustoja. Hänen arvionsa mukaan siellä on muutamia
satoja ovia, joten kestäisi ainakin viikon, ennen kuin hän ennättäisi
kysellä jokaisesta. Mutta hän on vakuutettu siitä, että Purvis katosi
yhteen niistä, ja myös ehdottomasti varma, että se oli juuri Stephen
Purvis. Purvis siis elää!"
"Missä on toinen Purvis -- maanviljelijä?" kysyi Ayscough.
"Hän asuu Guylerin kanssa Great Northern-hotellissa", vastasi
Lauriston. "Me olemme kaikki neljä olleet keskikaupungilla, Cityssä,
tarkastelemassa paikkoja. Guyler ja John Purvis lähtevät taas aamulla
sinne, John Purvis on tietysti hyvin iloinen kuultuaan, että Guyler
varmasti väittää nähneensä hänen veljensä. Kuulkaahan, arvatkaapa, mikä
on Guylerin käsitys Stephenin timantista!"
"No, mikähän se voi olla?" kysyi salapoliisi. "Siitä on niin monta
nerokasta mielipidettä, että voimmehan vieläkin koettaa kuulla lisää.
Herra Rubinstein tuossa on väsynyt eri teorioihin."
Mutta Melky höristi korviaan kuullessaan timanttia mainittavankaan.
"Hän vain kiusoittelee, herra Lauriston", hän sanoi. "Älkää välittäkö
hänestä! Mitä Guyler arvelee?"
"No niin, Guyler ei luonnollisestikaan vielä tiedä tästä
kiinalaisvaiheesta", sanoi Lauriston. "Guyler arvelee, että ryöstön on
suorittanut joukko miehiä -- nokkelia jalokivivarkaita, jotka tiesivät
Stephen Purvisilla olevan hallussaan tuon, kellanpunaisen timantin ja
ryhtyivät tarmokkaasti puuhaamaan sen haltuunsa saamista niin pian
kuin se tulisi Englantiin. Ja hän uskoo tuon joukon napanneen kiinni
Levendalen ja Stephen Purvisin salaisesti yrittävän päästä heihin
käsiksi. Se on joka tapauksessa Guylerin käsitys."
"Hyvä on", sanoi Ayscough. "Ja voi siinä olla jotakin oikeaakin.
Mitä tähän etsintään tulee -- niin eihän meillä ainakaan ole mitään
varmuutta siitä, ettei jommallakummalla noista kiinalaisista ole ollut
jotakin yhteistä tuon varasjoukon kanssa. Eihän sitä voi koskaan tietää
-- ja on melkein mahdotonta päästä suoraan päämaaliin tällaisissa
jutuissa. No niin, me olemme joka tapauksessa ryhtyneet toimenpiteisiin
saadaksemme uutisen tuosta timantista ja Chen Lin katoamisesta
huomisaamun sanomalehtiin, ja jollei se herätä koko kaupungin
mielenkiintoa --"
Ovelle kuului koputus ja sisään tuli tarjoilija, joka katseli
anteeksipyytävän näköisenä huoneessa olijoita.
"Suokaa anteeksi, hyvät herrat", hän sanoi. "Onko herra Ayscough
täällä? Ulkona on eräs herra, joka tahtoo nähdä teitä."
Ayscough otti hattunsa ja lähti ulos. Siellä odotti häntä eteisessä
komean näköisenä tohtori Mirandolet suuressa mustassa viitassaan,
leveälierinen hattu päässään. Hän astui eteenpäin nähdessään
salapoliisin.
"Tulin tänne, kun kuulin teidän olevan täällä", hän sanoi taluttaen
Ayscoughia poispäin. "Kuulkaahan, ystäväni, yksi meidän miehistä kertoi
minulle Molteno Lodgen jutusta ja kiinalaisen ruumiin löydöstä."
"Se nuori herra, Rubinstein, joka kävi luonanne tänä aamuna ja oli
pyytänyt minut mukaansa, löysi sen", sanoi Ayscough, joka ihmetteli
itsekseen, mihin tohtori oikein pyrki. "Olin siellä hänen kanssaan."
"Olen sitäpaitsi kuullut", jatkoi Mirandolet, "niinikään eräältä
meikäläiseltä siitä ihmeellisestä timanttia koskevasta tarinasta, jonka
on tänään iltapäivällä kertonut sen omistajan veli. Nyt tahtoisin nähdä
tuon kiinalaisen ruumiin -- syyn kerron teille jälkeenpäin. Minulla on
aivan erikoinen aihe siihen. Lähdettekö kanssani ruumishuoneeseen?"
Ayscoughin uteliaisuus oli herännyt Mirandoletin käytöksen johdosta
ja tulematta enää Purdien huoneeseen hän lähti ulos tohtorin kanssa.
Mirandolet pysyi omituisen äänettömänä, kunnes he saapuivat sille
kadulle, jonka varrella ruumishuone sijaitsi.
"Tämä on kummallinen ja salaperäinen juttu, ystäväni", hän sanoi.
"Tuolla, pienellä Rubinsteinilla oli varmaankin jokin omituinen
ennakkoaavistus, kun hän tuli tänään luokseni esittäen omituisen
kysymyksensä kiinalaisista."
"Sitäpä minäkin juuri sanoin, tohtori", virkkoi Ayscough. "Näytti aivan
siltä, kuin hänellä olisi ollut ennakkoaavistus. Mutta -- kuulkaahan!"
Hän vaikeni äkkiä, kun katua tulivat hyvää vauhtia vuokra-ajurin
rattaat, kiitivät heidän ohitseen nopeasti ja kääntyivät leveämmälle
kadulle. Hänen huuliltaan pääsi äkillinen huudahdus, sillä hän luuli
nähneensä ajopelien kiitäessä ohitse niissä keltaihoiset kasvot vain
sekunnin murto-osan ajan. Niin pikaisesti kuin Ayscough olikin tuon
huomannut, näki hän vielä nopeammin vuokra-ajurin numeron ja merkitsi
sen muistiinsa.
"Kummallista", hän mutisi. "Kummallista. Olisin vaikka voinut vannoa
--" Hän vaikeni äkkiä ja kiirehti Mirandoletin jäljessä, joka oli
kulkenut eteenpäin. "Nyt me olemmekin perillä, tohtori", hän sanoi
heidän saapuessaan ruumishuoneen ovelle. "Täällä on yövahti, joten ei
ole mitään vaikeutta tänne pääsemisessä."
Kuului kuinka salpa vedettiin syrjään ja avain kääntyi kukossa. Ovi
avautui ja ulos katsoi mies, joka Ayscoughin ja tohtori Mirandoletin
nähdessään päästi heidät eteishuoneeseen ja sytytti kaasulampun.
"Haluamme katsoa tuota kiinalaista, George", sanoi salapoliisi. "Emme
pidätä teitä kauan."
"Eräs nuori ulkomaalainen tohtori kävi juuri häntä katsomassa, herra
Ayscough", sanoi mies. "Sivuutitte kai hänen ajopelinsä kadulla --
siitä on tuskin kolme minuuttia, kun hän lähti. Nuori japanilainen,
jolla oli teidän nimikorttinne mukanaan."
Ayscough kääntyi mieheen päin kuin tämä olisi ilmoittanut mitä
hämmästyttävimmän asian.
"Mitä?" hän huudahti. "Japanilainen? Minun nimikorttini?"
"Näytti minulle sen heti tänne päästyään", vastasi yövahti ihmeissään
Ayscoughin ällistyksestä. "Sanoi teidän antaneen sen hänelle, jotta hän
voisi tulla tänne todetakseen kenen ruumis tuolla on. Minä tietysti
päästin hänet sisään."
Ayscoughin suu levisi pelkästä hämmästyksestä. Mutta ennenkuin hän sai
sanaakaan lausutuksi, puhui Mirandolet tarttuen ruumishuoneen vartijaa
kiihkoissaan käsivarteen.
"Päästittekö tuon miehen -- japanilaisen -- kiinalaisen ruumista
katsomaan -- yksin?" hän kysyi.
"Tietysti", vastasi vahti äreästi. "Hänellähän oli herra Ayscoughin
nimikortti ja --"
Mirandolet päästi irti miehen käsivarren ja nosti ylös pitkät valkeat
kätensä.
"Laupias taivas!" hän parkaisi. "Hän on varastanut timantin!"