Ayscough oli ilmaissut jonkinlaista pidättyväisyyttä ja
vastahakoisuutta toverinsa puuhia kohtaan siitä lähtien kun tämä sai
hänet tulemaan sisään Molteno Lodgen takaveräjästä -- nämä hommat
tuntuivat hänestä tarkoituksettomilta ja vääriltä. Mutta kuullessaan
Melkyn äkillisen huudahduksen hän hyökkäsi ammatti vaistonsa
yllyttämänä eteenpäin ja katsoi raosta, jonka Melky teki pensaikkoon.
"Laupias taivas!" hän sanoi. "Olette oikeassa. Toinen kiinalaisista!"
Täysikuu oli nyt korkealla pilvettömällä taivaalla ja sen valo osui
suoraan keltaisille kasvoille ja keltaisessa kaulassa olevalle tummalle
haavalle. Kuka mies lieneekään ollut, oli hänet tapettu voimakkaalla
veitseniskulla, joka oli osunut suoraan ja erehtymättä kaulasuoneen.
Ayscough osoitti suurta leveää tahraa maassa pensaitten juurella.
"Lävistetty", hän kuiskasi, "pistetty kuoliaaksi! Ja laahattu tänne --
katsokaahan tuota -- ja tuota!"
Hän kääntyi ja näytti useampia tahroja heidän takanaan hiekoitetulla
polulla -- tahroja, jotka pienin välimatkoin ulottuivat melkein ovelle
asti. Sitten hän veti taskustaan tulitikkulaatikon raapaisi valoa, meni
lähemmäksi ja piti tulitikkua lähellä vainajan kasvoja. Melkykin, joka
seisoi aivan hänen vieressään, tarkasti kuollutta.
"Epäilemättä toinen noista kiinalaisista", huomautti Ayscough tikun
lepattaessa ja sammuessa. "Tai joka tapauksessa joku kiinalainen. Ja
hän on ollut kuolleena jo joitakin päiviä! Tämäpä nyt on kummallista!"
"Mitä nyt on tehtävä?" kysyi Melky.
"Tämähän on murha."
Ayscough katseli ympärilleen. Häntä ihmetytti kuinka oli mahdollista,
että kuollut mies saattoi maata muutamia päiviä kenenkään löytämättä
tuossa puutarhassa aivan lähellä vilkasliikkeistä katua, jota
myöten lakkaamatta virtaa jos jonkinlaisia ajopelejä ja kulkijoita.
Mutta tutkittuaan pikaisesti ympäristöä hän käsitti asian. Rakennus
sijaitsi puutarhan yhdellä syrjällä, muita kolmea reunaa varjostivat
naapuritalot ja kadun puolella korkea aita, suuret puut ja tiheät
pensaat. Kadun puoleinen portti oli lukossa tai säpissä; kukaan muu
ei ollut tullut sisään paitsi veitsen omistaja, joka oli lyönyt tuon
haavan ja tiesi murhatun makaavan laakeripuitten juurella. Vain Melkyn
askelten pelästyttämä rotta oli ollut asiasta selvillä.
"Odottakaa täällä", virkkoi Ayscough. "No niin, ainakin portin
sisäpuolella sitten, älkää tulko ulos, minä en halua herättää huomiota.
Jossakin lähistöllä on varmasti poliisi."
Hän meni rautaristikkoiselle portille Melkyn seuratessa hänen
kintereillään, löysi ja irroitti patenttisäpin ja pujahti kadulle.
Parin minutin kuluttua hän palasi poliisin kanssa. Hän viittasi miestä
tulemaan aidan sisäpuolelle ja lukitsi taas portin.
"Koska te tunnette tämän vahtialueen", sanoi hän rauhallisesti aivan
kuin jatkaen aikaisemmin aloitettua keskustelua, "niin varmaankin
tunnette myöskin ne kaksi kiinalaista herrasmiestä, jotka asuvat
täällä?"
"Olen kyllä nähnyt heidät", vastasi poliisi. "Kaksi hiljaista pientä
miestä -- olen nähnyt heidät usein -- tavallisesti iltaisin."
"Oletteko viime aikoina nähnyt heitä?" kysyi Ayscough.
"Niin, nyt kun johdun sitä ajattelemaan, en ole", vastasi poliisi. "En
muutamiin päiviin."
"Oletteko huomannut, että talo on ollut suljettuna -- että julkisivun
akkunoissa ei ollut valoja?" kysyi salapoliisi.
"Täällä ei tosiaankaan koskaan näe valoa, herra Ayscough", selitti
poliisi, "akkunat ovat luukuilla varustetut. Tiedän sen, koska minulla
oli tapana tarkastella talon ollessa tyhjänä."
"Tiedättekö millaiset palvelijat näillä kahdella oli?" kysyi Ayscough.
"Heillä ei ollut laisinkaan palvelijoita", vastasi poliisi. "Minusta
tuntui siitä vähästä päättäen, mitä heitä näin, että he eivät
käyttäneet taloa juuri mihinkään muuhun kuin nukkumiseen. Olen nähnyt
heidän lähtevän aamulla kirjat ja paperit kainalossaan ja palaavan
illalla samoin. Mutta palvelijoita ei täällä ole. Onko jotakin
hullusti, herra Ayscough?"
Ayscough lähti pensaikkoon päin.
"Tämän verran on hullusti", hän vastasi. "Toinen heistä makaa kuolleena
noiden laakeripuitten takana veitsenhaava kurkussaan. Ja varmalta
näyttää kaikesta päättäen, että hän on maannut, siellä muutamia päiviä.
Katsokaahan!"
Poliisi kurkisti pensaikkoon, päästi, kimeän huudahduksen ja näytti
aivan hölmistyneeltä. Hän katseli tovereitaan, katseli ympärilleen
puutarhassa ja osoitti äkkiä tummaa tahraa maassa.
"Tuossa on verta", hän sanoi. "Verta!"
"Verta!" huudahti Ayscough. "Tällä polulla on verta pitkin matkaa.
Mies on pistetty kuoliaaksi tullessaan sisään tuosta ovesta, sitten
hänen ruumiinsa on laahattu polkua pitkin ja heitetty tänne. No niin,
lähtekää nyt poliisiasemalle ja kertokaa siellä, mitä olemme löytäneet
Hankkikaa apua, hänet on kuljetettava ruumishuoneeseen. Ja tuokaa
miehiä vartioimaan tätä taloa -- kertokaa poliisikomisarjukselle kaikki
ja sanokaa että minä olen täällä. Ja vielä -- antakaa minulle tuo
lamppunne."
Poliisi irroitti sähkölampun vyöstään ja ojensi sen Ayscoughille. Tämä
päästi hänet ulos portilta, palasi sitten Melkyn luokse ja viittasi
häntä tulemaan rakennuksen sisään.
"Katsokaamme päästäänkö jollakin tavoin tuonne sisään", hän sanoi.
"Totisesti, herra Rubinstein, jokin vaisto varmaankin ohjasi teitä
tulemaan tänne tänä iltana! Olemme keksineet jotakin, mutta taivas sen
tietää, että en aavista, mitä se on!"
"Herra Ayscough", virkkoi Melky. "En aavistanutkaan mitään tämän
tapaista -- se on ollut minulle todellinen yllätys. Mutta sen kyllä
voin varsin hyvin ymmärtää, mitä se merkitsee. Se on vain yksi palanen
tuosta suuresta jutusta. Murha, herra Ayscough, verinen murha! Kaikki
tuon kellanpunaisen timantin vuoksi, josta lopultakin kuulimme. Voi,
jos vain olisin tietänyt, että se oli koko tämän jutun pohjalla, olisin
varmasti osannut tehdä terävämpiä johtopäätöksiä! Kahdeksankymmenen
tuhannen punnan arvoinen timantti --"
Ayscough, joka oli käsitellyt paraatioven lukkoa, keskeytti äkkiä
toverinsa mietteet.
"Ovi on auki!" hän huudahti. "Auki! Ei edes salpa ole päällä. Tulkaa
mukaan!"
Melky peräytyi vähän nähdessään pimeän eteishuoneen. Puutarhassa tuntui
kammottavalta kirkkaassa kuunvalossa, Mitä kaikkea saattoikaan olla
sisällä mustassa äänettömässä talossa?
"Kas niin, sytyttäkää nyt tuo sähkölamppunne!" hän sanoi. "En ole
vähintäkään mieltynyt tämän tapaisiin tutkimuksiin. Meillä olisi
välttämättä pitänyt olla revolverit mukanamme."
Ayscough sytytti lampun ja astui edellä eteiseen. Siellä ei voinut
nähdä mitään muuta kuin sellaista, mikä kuului asiaan hyvin
kalustetussa talossa. Ensimmäisessä huoneessa, johon he katsoivat, oli
vain kauniita huonekaluja, pehmeitä mattoja ja vanhoja tauluja. Mutta
sen takana olevassa huoneessa oli selviä jälkiä siitä, että siellä
oli hiljattain asuttu. Sinne oli katettu illallispöytä, jossa oli
ruokaa, kylmää linnunpaistia, kieltä. Toisella lautasella oli molempia
näitä leikkeleitä ja niiden päällä ristissä veitsi haarukka Lähellä
sitä toisella lautasella oli taitettu leipäviipale. Kaikista näistä
seikoista saattoi päättää, että illallinen oli katettu kahdelle, että
vain yksi oli istuutunut sitä syömään, että hänet oli keskeytetty ihan
aterian alussa -- syrjään sysätyn lautasen vieressä oli lasi puolillaan
vaaleaa ranskalaista viiniä. "Näyttää aivan siltä, että toinen heistä
oli ollut aterialla, sitten pakosta keskeyttänyt sen eikä enää koskaan
palannut sitä jatkamaan", huomautti Ayscough. "Epäilemättä hän, joka
makaa tuolla ulkona. Tarkastelkaamme toisiakin huoneita."
Mitään mainitsemisen arvoista ei ollut nähtävissä paitsi että eräässä
makuuhuoneessa auki jätetyssä lipaston laatikossa näkyi paljon
hopea- ja kuparirahoja, joiden joukossa siellä täällä kimmelsi
kultakolikkokin. Ayscough nyökäytti merkitsevästi päätään tämän
nähdessään.
"Toinen todistus kiireestä", hän virkkoi. "Joku on kiitänyt täältä niin
nopeasti kuin suinkin on voinut. Näkyviin jätetyt rahat -- keskeytynyt
ateria -- avonainen ovi -- kaikki selviä todistuksia. No niin, me
olemme toistaiseksi nähneet tarpeeksi. Meidän miehemme saavat myöhemmin
tehdä perinpohjaisen tutkimuksen. Tulkaa taas alakertaan."
Ei kumpikaan heistä tuntenut suurta halua keskustelemiseen tai
otaksumien esittämiseen ja he odottivat poliisin tuloa äänettöminä
lähellä porttia, kumpikin ajatellen sitä mykkää olentoa, joka
makasi laakeripuitten takana. Sitten Ayscough ja poliisikomisarjus
neuvottelivat kuiskailemalla, järjestivät vainajan siirtämisen
ruumishuoneeseen, talon vartioinnin ja perinpohjaisen tutkimisen. Sen
jälkeen Ayscough viittasi Melkyä mukanaan kadulle.
"Hauska on päästä pois tuolta ainakin toistaiseksi", hän sanoi
huojentuneen näköisenä. "Minun mielestäni siellä on aivan liian paljon
murhan ja salaperäisyyden, juuri itämaisen salaperäisyyden tuntua,
herra Rubinstein! Mutta erään asian me voimme suorittaa nyt heti.
Ettekö sanonut näiden molempain olevan lääketieteen ylioppilaita
yliopistokolleegion sairaalassa?"
"Niin herra Penniket selitti", vastasi Melky. "Hiivatti sentään! En ole
koskaan kuullut heistä, ennen kuin vasta tänään iltapäivällä!"
"Todennäköisesti saatte ennen pitkää kuulla heistä aika paljon",
huomautti Ayscough. "Ajakaamme nyt Gower-kadulle, Luullakseni joku
siellä voi kertoa heistä jotakin."
Hän käveli St. John's Wood -kadun varrella olevalle ajuriasemalle,
jossa hän työnsi Melkyn vuokra-ajurin rattaille ja käski ajaa täyttä
vauhtia yliopistokolleegion sairaalaan. Sen käskyn täyttäminen ei
vienyt pitkää aikaa, mutta heidän perille saavuttuaan ei suinkaan
ollut helppoa löytää sellaista henkilöä, joka olisi voinut antaa
Ayscoughin haluamat tiedot. Vihdoin, heidän odotettuaan jonkin aikaa
vastaanottohuoneessa, tuli sisään muuan nuori sairaalan lääkäri ja
katsoi heihin kysyvästi.
"Mitä te haluatte tietää näistä kahdesta kiinalaisesta ylioppilaasta?"
hän kysyi vähän kärsimättömästi vilkaisten Ayscoughin nimikorttiin.
"Onko jotakin hullusti?"
"Tahtoisin tietää monta seikkaa", vastasi Ayscough. "Ainakin myöhemmin,
joskaan ei tällä hetkellä. Tunnette ne molemmat miehet, joita tarkoitan
-- Chang Lin ja Chen Lin -- he ovat luullakseni veljeksiä?"
"Tunnen heidät. He ovat viime joulusta lähtien opiskelleet täällä",
vastasi nuori lääkäri. "Asianlaita on niin, että he eivät ole veljiä,
vaikka ovatkin hyvin toistensa näköisiä ja vaikka molemmilla onkin
sama sukunimi -- jos Li on mikään sukunimi. He ovat ystävyksiä, eivät
veljeksiä, niin he ovat itse selittäneet meille."
"Milloin näitte heidät viimeksi?" kysyi Ayscough.
"Nyt kun asiaa ajattelen, muistan siitä olevan jo muutamia päiviä",
vastasi lääkäri. "Huomautin siitä tänään, sillä kaipasin heitä eräällä
luennolla."
"Sanoitte heidän olleen toistensa näköisiä", huomautti salapoliisi.
"Luullakseni voitte kuitenkin erottaa toisen toisesta?"
"Tietysti. Mutta mitä tämä oikein merkitsee? Näen, että olette
salapoliisi. Ovatko he jossakin hädässä?"
"Tämän asian laita on niin", vastasi Ayscough, "että toinen heistä
makaa kuolleena ruumishuoneessa. Olisin teille hyvin kiitollinen,
jos tulisitte meidän kanssamme ajurilla toteamaan kumpi heistä on
kysymyksessä. Tämä on nimittäin murhajuttu!"
Kahdenkymmenen minuutin kuluttua Ayscough astui nuoren sairaalalääkärin
edellä synkkään ja hiljaiseen huoneeseen ja nosti verhon keltaisilta
kasvoilta.
"Kumpi heistä on tämä?" hän kysyi.
Lääkäri säpsähti nähdessään haavan vainajan kurkussa.
"Tämä on Chen", vastasi hän.