Ayscough ja Melky astelivat äänettöminä vilkasliikkeisillä kaduilla.
Vasta heidän päästyään Paddingtonin kanavan takana oleville
rauhallisemmille syrjäkaduille ja käännyttyään Portsdownin tielle
salapoliisi kosketti toverinsa käsivartta. "Mitä te tiedätte näistä
kahdesta kiinalaisesta nuorukaisesta, joilla on hallussaan tuo teidän
kalustettu talonne?" hän kysyi. "Paljonko vai vähän?"
"Emme tiedä kerrassaan mitään, herra Ayscough, nimittäin serkkuni ja
minä", vastasi Melky. "Emme ole koskaan kuulleetkaan heistä. Emme
edes tietäneet heidän asuvan siellä! Emme sitäkään, että ukolla oli
kalustettu talo vuokrattuna Maida Valessa! Hän oli umpimielinen tuo
ukko, muutamiin asioihin nähden. Tuo oli yksi niistä. Herra Penniket
kuitenkin kuuli tästä, mutta aivan hiljattain. Hän sanoo heidän olevan
kunnollisia lääketieteen ylioppilaita jossakin sairaala -- niin,
yliopisto-kolleegion sairaalassa. Sehän kai on Gower-kadun varrella,
eikö niin? Ukko oli merkinnyt erääseen tätä Molteno Lodgea koskevaan
paperiin, että nämä vinosilmät olivat hyviä asukkaita. Tiedän, mitä hän
sillä tarkoitti: pojat maksoivat vuokransa säännöllisesti etukäteen."
"Niin, niillä veitikoilla on aina paljon rahaa", huomautti Ayscough.
"Olen koettanut tässä muistutella olenko koskaan nähnyt heitä
kumpaakaan. Mutta taivas varjelkoon -- siinä kaupunginosassa asuu
niin paljon ulkomaalaisia, etenkin japanilaisia ja siamilaisia --
lakitieteen ja lääketieteen ylioppilaita ja muita sen tapaisia
-- että koskaan ei tule kiinnittäneeksi erikoisemmin huomiotaan
pariin itämaalaiseen -- ja hehän epäilemättä pukeutuvatkin kuin
englantilaiset. Mutta minkä tähden haluatte tavata tuota tohtoria?" hän
kysyi heidän pysähtyessään tohtori Mirandoletin ovelle. "Onko sillä
seikalla mitään tekemistä tämän asian kanssa?"
"Saatte nähdä hetken kuluttua", vastasi Melky soittaessaan kelloa.
"Eräs seikka vain on johtunut mieleeni. Ja niillä asioilla on varmasti
jotakin yhteyttä."
Tohtori Mirandolet oli kotonaan ja otti vieraat vastaan huoneessa,
joka oli puolittain haavasairaala, puolittain kemiantutkijan työhuone
ja viimeistä soppea myöten täynnä hänen ammattinsa todistuskappaleita
ja tarvekaluja. Hänellä oli päällään valkoinen liinainen työtakki,
ja hänen tummat kasvonsa ja musta tukkansa näyttivät entistäänkin
tummemmilta ja mustemmilta sen rinnalla. Melky katseli häntä
pelonsekaisen kunnioituksen vallassa istuutuessaan Mirandoletin
hänelle tarjoamalle tuolille ja huomatessaan tohtorin luoneen häneen
läpitunkevat silmänsä.
"Vain pari kysymystä, herra", hän sanoi anteeksi pyydellen. "Minä ja
tämä herra Ayscough koetamme vähän ottaa selvää tästä Multeniuksen
jutusta, ja koska tiedän teidät taitavaksi mieheksi ammatissanne,
johtui mieleeni, että voisitte ilmaista minulle jotakin. Olin nähkääs
läsnä Parslettin juttua tutkittaessa, herra."
Mirandolet nyökkäsi päätään ja odotti ja Melky rohkaisi luontonsa.
"Herra", hän virkkoi kumartuen äkkiä eteenpäin ja koskettaen tohtorin
polvea tuttavallisesti. "Kuulin teidän tuossa tutkinnossa sanovan, että
olette asunut Itämailla?"
"Aivan niin", sanoi Mirandolet. "Monta vuotta. Intiassa -- Birmassa --
Kiinassa."
"Tunnette siis, herra, nuo itämaalaiset ja heidän pikku temppunsa?"
sanoi Melky. "Olisikohan liian rohkeaa -- en tahdo udella mitään
ammattitietoja, jos se on sopimatonta! -- mutta olisikohan liian
rohkeaa kysyä teiltä, ovatko nuo ihmiset kovin taitavia myrkyttäjiä?"
Mirandolet nauroi paljastaen erittäin valkeat hampaansa ja vilkaisi
Ayscoughiin aivan kuin kehoittaen häntä ottamaan osaa tähän ilonpitoon.
Hän taputti Melkyä olkapäälle kuin tämä olisi sanonut jotakin
huvittavaa.
"Taitaviako, nuori ystäväni?" hän huudahti. "Maailman parhaita! --
Enemmän kuin mestareita! Täysin oppineita! Myrkyttävät ihmisen sillä
välin kun vain katsahtavat häneen."
"Jonkin verran ovelia siis siinä, herra", huomautti Melky.
"Niin yli teidän ymmärryksenne, ystäväni", vastasi Mirandolet. "Jollen
kovin pahasti erehdy kasvonpiirteittenne suhteen, olette itse syntyisin
vanhasta rodusta, jolta ei suinkaan puutu taitoa ja oveluutta -- mutta
sellaisissa asioissa, joista olette maininnut, olette oikeita lapsia
noihin kaukaisiin Idän kansoihin verrattuna."
"Aivan oikein, herra, uskon teitä", virkkoi Melky juhlallisesti.
"Ja keitä pidätte muita ovelampina niistä, joiden piirissä sanotte
eläneenne? Mainitsitte kolmesta eri kansallisuudesta -- intialaisista,
birmalaisista ja kiinalaisista. Keitä pitäisitte heistä taitavimpina,
jos kysymykseen tulisi tuollaisen kavalan työn tekeminen?"
"Sentapaisessa teossa, jota tarkoitatte, ystäväni", vastasi Mirandolet,
"ei kukaan voita kiinalaista. Oletteko tyytyväinen tähän?"
Melky nousi seisomaan ja vilkaisi salapoliisiin, ennenkuin kääntyi
tohtorin puoleen.
"Herra", hän sanoi. "Juuri niin minäkin olisin sanonut. Mutta halusin
vain kuulla, mitä teidän kaltaisenne suuri mies arvelisi. Nyt sen
tiedän. Olen hyvin kiitollinen teille, herra. Jos joskus voin tehdä
jotakin puolestanne, herra -- jos haluatte joskus todella hyvän
esineen, nimittäin jalokivialaan kuuluvan -- niin ihan ostohinnalla --"
Mirandolet nauroi, taputti Melkyä taas olkapäälle ja vilkaisi
Ayscoughiin.
"Mihin meidän nuori ystävämme oikein pyrkii?" hän kysyi
hyväntuulisesti. "Mitä hän ajaa takaa?"
"Hukka minut periköön, jos sen tiedän, tohtori", sanoi Ayscough
pudistaen päätään. "Hänen päähänsä on piintynyt jokin ajatus. Oletteko
nyt tyytyväinen, herra Rubinstein?"
Melky oli menossa ovelle.
"Sanoinhan juuri niin", hän vastasi. "Tulkaa mukanani, herra Ayscough,
ja käykäämme taas asiaan käsiksi. Kuulkaahan", hän virkkoi, tarttuen
salapoliisia käsivarteen heidän päästyään ulos. "Lähdetäänpä katsomaan
noita vinosilmiä. Minulla on sellainen käsitys, että heillä on jotakin
yhteyttä tämän jutun kanssa -- ja minä aion lähteä heidän luokseen ja
kysyä heiltä paria seikkaa. Ja te tulette minun kanssani?"
"Kuulkaahan mitä sanon", virkkoi Ayscough. "He ovat arvossapidettäviä
herrasmiehiä -- vaikka ovatkin ulkomaalaisia. Parasta on olla
varovainen -- emme tiedä mitään heitä vastaan."
"Älkää pelätkö mitään", sanoi Melky. "Minä kyllä käsittelen heitä
oikein. Eikö minulla ole hyvä selitys käynnilleni, herra Ayscough?
Kysyn vain kohteliaasti yhtä asiaa. Pyydän anteeksi, että tunkeudun
heidän luokseen, mutta koska neiti Zillah Wildrose ja minä olemme
herra Daniel Multeniuksen valitettavan kuoleman jälkeen perineet hänen
omaisuutensa, haluaisin tietää, aikovatko molemmat herrat edelleen
asua huvilassa ja onko mahdollisesti jotakin, jota voimme tehdä heidän
hyväkseen. Kyllä minä puhun heille sopivasti!"
"Mihin te sitten lopulta oikein pyritte?" kysyi salapoliisi.
"Selittäkää tarkemmin." Melky puristi toverinsa käsivartta. "Tahdon
nähdä heidät", hän kuiskasi. "Se on yksi syy. Ja sitten tahdon saada
tietää, kuinka heidän viimeinen maksuosoituksensa joutui Multeniuksen
arkihuoneeseen. Lähetettiinkö se postissa vai toimitettiinko se sinne
henkilökohtaisesti. Ja kuka sen siinä tapauksessa toi."
"Te olette terävä mies", huomautti Ayscough. "Teidän olisi paras tulla
meidän virastoomme."
"Kiitoksia, herra Ayscough, mutta on sattunut tapaus, joka antaa
minulle puuhaa muualla", sanoi Melky hilpeästi. "Tiedättekö, että kelpo
sukulaisvainajani on jakanut kaikki varansa minun ja serkkuni kesken?
Olen nyt rikas mies, herra Ayscough. Hiivatti sentään! En tiedäkään
kuinka rikas olen! Sen selville ottamisessa on jonkin verran puuhaa."
"Teilläpä oli onnea", sanoi salapoliisi sydämellisesti. "Hauska kuulla!
Otaksunpa, että te ja serkkunne teette naimiskaupan ja säilytätte rahat
suvun keskuudessa, vai kuinka?"
Melky painoi sormellaan nenänvarttaan.
"Siinä tapauksessa kuvittelette väärin", hän sanoi. "Ennen pitkää
solmitaan kyllä avioliittoja -- mutta ei teidän otaksumallanne tavalla!
Tuollahan on Molteno Lodge tien toisella puolen. Hiivatti sentään,
usein olen nähnyt tuon pikku asumuksen raitiovaunun katolta, mutta en
aavistanutkaan sen kuuluvan ukkoparalle!"
He olivat nyt tulleet Maida Valen alempana olevaan osaan, jossa on
paljon yksityisiä, aidalla varustettuja, puutarhojen ympäröimiä
rakennuksia. Melky näytti erästä pientä taloa, rapattua huvilaa, jonka
valkeat seinät loistivat marraskuun kuuvalossa. Sen korkean aidan
ympäröimä puutarha oli jonkin verran suurempi kuin naapuritalojen, ja
siellä kasvoi paljon jokseenkin korkeita jalavia ja niiden juurella
suuria pensaita.
"Tämäpä on hauska ja todella oikein maaseutua muistuttava paikka", hän
huomautti Melky heidän astuessaan tien poikki ja lähestyessään veräjää.
"Ja kun sisälle pääsee, on se epäilemättä harvinaisen rauhallinen. Mitä
te sanotte, herra Ayscough?"
Salapoliisi tarkasteli veräjää. Se oli omituisen näköinen, kahden
tukevan pylvään reunustama ja valmistettu takoraudasta, jonka verkon
silmukat olivat hyvin lujasti punotut. Ayscough kurkisti sisään sen
yläosasta ja näki hyvin hoidetun nurmikentän, jonkun veistokuvan,
puutarhapenkin ja muita sellaisia piirteitä, joiden avulla lontoolaiset
huvilanomistajat tahtovat luoda ympärilleen maalaisleimaa. Mutta
minkäänlaisia elonmerkkejä hän ei huomannut puutarhan perällä olevassa
talossa.
"Talossa ei ole laisinkaan valoa", huomautti Ayscough tunnustellen
veräjää.
"Näyttää aivan siltä kuin kaikki olisivat ulkona. Aiotteko soittaa?"
Melky osoitti aidansivua.
"Tämän ja tuon naapuritalon välillä on kuja", hän sanoi. "Tulkaahan
katsomaan -- eiköhän siellä ole jonkinlainen takakäytävä."
"Onpa tämän kiviaidan päällä aika paljon rautapiikkejä ja lasinsiruja",
huomautti Ayscough heidän kiertäessään kapeaa käytävää myöten huvilan
taakse. "Isoisänne halusi ilmeisestikin, ettei kukaan kovin helposti
pääsisi hänen alueelleen, herra Rubinstein. Kuuden jalan korkuinen aita
ja sen päällä ihan oikean linnoituksen varustukset! Mitä nyt aiotte
tehdä?"
Melky oli astunut erääseen sivumuurin syvennykseen ja tarkasteli
vankkaa ovea, jonka alapuolella saattoi kuuvalossa selvästi erottaa
sanan _sivukäytävä_. Hän käänsi portinkahvaa ja huudahti.
"Avonainen", hän sanoi. "Tulkaa mukaan, herra Ayscough, mennään sisään,
jos joku on sisällä, niin hyvä on, jollei -- niin yhtä hyvä. Minä aion
vähän tarkastaa paikkoja."
Salapoliisi meni Melkyn jäljessä huvilan takana olevalle kivetylle
pihalle. Siellä tuntui vallitsevan täysi pimeys -- ja akkunat olivat
pimeät.
"Ei valoja julki- eikä takasivulla", huomautti Ayscough. "Ei sisällä
voi olla ketään. Ja kuulkaahan -- jos jompikumpi noista kiinalaisista
herroista tulisi pääportista omalla avaimellaan ja huomaisi meidän
vaaniskelevan täällä, niin se ei näyttäisi oikein hyvältä, vai mitä?
Eiköhän olisi parasta tulla uudestaan päiväsaikaan?"
"Mitä tyhjiä", sanoi Melky. "Enkö minä ole toinen tämän hauskan pikku
talon omistajista? Ja eikö tämä veräjä ollut auki? Tulkaa pois talon
julkisivulle."
Hän lähti astelemaan hiekoitettua polkua, joka kiersi talon ympäri,
ja nousi portaita pylväitten reunustamalle paraatiovelle. Siellä hän
soitti kelloa, ja hänen toverinsa kuuli sen äänekkään kilinän talon
sisällä. Mutta kukaan ei tullut avaamaan -- ja koko paikka näytti
entistäänkin pimeämmältä ja hiljaisemmalta.
"Ei siellä tietysti ole kukaan sisällä", kuiskasi Ayscough. "Tulkaa
nyt, lähtekäämme jo pois."
Melky ei vastannut. Hän meni alas portaita ja käveli katua vastaan
olevan rautaportin viereiselle nurmikolle. Hänen oikealla puolellaan oli
tiheä rautatammi- ja laakeripuupensaikko, ja kun hän meni sen ohitse,
lähti sieltä liikkeelle jokin vilkas ja nopsa ja mutkitteleva eläin ja
kiiti nurmikon poikki.
"Voi taivas!" huudahti Ayscough. "Sehän oli rotta Ja aivan kaniinin
kokonainen!"
Melky pysähtyi, katseli rotan jälkeen ja sitten sitä paikkaa, josta se
oli tullut esiin. Ja äkkiä hän lähti pensaikkoon päin ja työnsi syrjään
paksut laakeripuun oksat. Samassa silmänräpäyksessä hän peräytyi
salapoliisin luokse ja hänen kasvonsa kalpenivat kuuvalossa.
"Herra Ayscough!" hän huohotti. "Hiivatti sentään! Siellä on kuollut
mies! Katsokaa itse!"