Vanha Daniel Multenius oli hiljaisesti haudattu sinä iltapäivänä.
Samalla hetkellä, jolloin Killick tovereineen ajoi poliisiasemalta
tapaamaan Stuyvesant Guyleria, herra Penniket oli sulkeutunut Zillahin
ja tämän serkun Melky Rubinsteinin kanssa Praed-kadun myymälän
takana olevaan arkihuoneeseen. He olivat siellä suljettujen ovien
takana eivätkä aikoneet avata kellekään. Nyt kun vanhus on kuollut
ja haudattu, oli välttämättömästi otettava selville mitä hän oli
jälkisäädöksessään määrännyt omaisuudestaan. Eikä ollut mitään syytä
lykätä asian tutkimista tuonnemmaksi, niin kuin herra Penniket oli
huomauttanut heidän ajaessaan takaisin hautuumaalta. Zillah ja Melky
olivat ainoat sukulaiset ja ainoat ihmiset, joita asia koski, sanoi
Penniket. Viidessä minuutissa he kyllä saisivat selville kaikki
jälkisäädöksen varsinaiset kohdat -- mutta sitten olisi perehdyttävä
yksityisseikkoihin. Nyt he istuivat kaikki kolme pöydän ympärillä, ja
herra Penniket veti povitaskustaan esiin kaksi paperia. Zillah katseli
häntä melkein välinpitämättömästi, ja Melkyn kasvoilla oli tavallinen
tyynen juhlallinen ilme. Jokaisella oli verrattain selvä aavistus
siitä, mitä tulisi, ja kaikki pitivät tätä tilaisuutta pelkkänä
muodollisuutena.
"Tässä on jälkisäädös", sanoi Penniket lajitellen papereita ja avaten
niitä. "Tein sen noin vuosi sitten. Minä nimittäin kirjoitin sen.
Se on lyhyt, hyvin lyhyt ja selvä paperi, jonka laadin nyt kuolleen
liiketuttavani, teidän isoisänne, täsmällisten määräysten mukaan. Yhtä
hyvin voin muutamin sanoin kertoa, mitä se sisältää. Kaikki, mitä hän
on jättänyt, on myytävä. Tämä liike kannattavana kauppayrityksenä,
kaikki hänen osakkeensa, kaikki hänen kiinteimistönsä. Koko omaisuuden
saavat muuttaa rahaksi perijät -- juuri te kaksi. Toinen puoli
kuuluu teille, neiti Wildrose, toinen teille, herra Rubinstein.
Ja", lopetti Penniket käsiään hieroen, "tulette huomaamaan itsenne
hyvin varakkaiksi, joskaan ette suorastaan rikkaiksi, molemmat
nuoret. Onnittelen teitä menestyksestänne! Ehkäpä nyt haluatte lukea
jälkisäädöksen?"
Penniket laski jälkisäädöksen pöydälle molempien serkusten eteen;
he kumartuivat eteenpäin ja lukivat sen tavallisella lakikielellä
sepitetyt lauseet. Sitten Zillah puhui ensimmäisenä.
"En koskaan tiennyt, että isoisällä oli kiinteimistöjä", hän virkkoi.
"Olitko sinä, Melky, kuullut siitä?"
"Hiivatti sentään, Zillah, minulla ei ollut aavistustakaan
sellaisesta", vastasi Melky. "Hänellä oli omat salaisuutensa ja hän
osasi säilyttää ne. Ei, en ollut koskaan kuullut hänellä olevan muuta
omaisuutta kuin tämä liike. Mutta olisihan minun pitänyt tietää, että
hän käytti ansaitsemiansa varoja tavalla tai toisella."
Lakimies avasi toisen asiapaperin. "Tässä on herra Multeniuksen itsensä
laatima selvitys tämän liikkeen ulkopuolella olevasta omaisuudesta.
Sen hän antoi minulle vasta muutamia viikkoja sitten", sanoi Penniket.
"Mainitsen siitä pääerät. Osakkeita Great Western rautatieyhtiössä.
Osakkeita Lontoon, Brightonin ja Etelärannikon rautatieyhtiössä.
Valtion obligationeja. Erinäisiä amerikkalaisia rautatieosakkeita.
Ne on kaikki lueteltu yksityiskohdittain -- ja kaikki pelkkiä
ensiluokkaisia vakuuksia. Niin, sitten vielä hänen kiinteimistöistään.
Hampsteadissa on vuokrakasarmi-ryhmä. Kuusi taloa Highgatessa.
Finchley-tien varrella kolme huvilaa. Vuokrat on niistä kaikista saanut
koota talonvälitysliike Holder & Keeper, ja nähtävästikin he ovat
vieneet rahat suoraan pankkiin isoisänne tilille. Ja sitten lopuksi on
vielä pieni huvila Maida Valessa, jonka hän on vuokrannut kalustettuna.
Ettekö ole koskaan kuulleet siitä?"
"En koskaan!" huudahti Zillah Melkyn pudistaessa päätänsä.
"Tämän selvityksen lopussa on erityinen huomautus siitä", jatkoi
Penniket. "Se on tehty hänen omalla käsialallaan niin kuin kaikki
muukin. Näin hän kirjoittaa: 'Huom. Molteno Lodge, Maida Vale -- kaikki
huonekalut, taulut, taloustarpeet siellä ovat minun -- olen vuokrannut
sitä kalustettuna asuntona 12 punnasta kuukaudessa semmoisenaan jo
muutamia vuosia. Nyt sen on saanut samoilla ehdoilla (vuokra maksettava
neljännesvuosittain etukäteen) kaksi kiinalaista herrasmiestä, Chang Li
ja Chen Li -- hyviä asukkaita.'"
Zillah huudahti taas kimeästi ja hypähti seisomaan. Hän meni
vanhanaikuisen tukevan kirjoituspöydän luokse, joka oli huoneen
nurkassa, veti taskustaan avainkimpun ja avasi pöydän kannen.
"Tämä selittää jotakin!" hän virkkoi. "Katselin vähän tämän pöydän
sisällystä eräänä päivänä. Isoisällä oli tapana heittää sinne toisinaan
kirjeitä ja papereita päivän kuluessa ja panna ne syrjään yöksi. Tässä
on maksuosoitus, joka hämmästytti minua -- en ymmärrä sitä lainkaan.
Mutta se lienee neljännesvuoden vuokra tuosta talosta. Katsokaahan
allekirjoituksia!"
Hän laski maksuosoituksen Melkyn ja Penniketin eteen ja seisoi vieressä
heidän katsellessaan sitä. Paperissa ei ollut mitään kummallista --
se oli osoitettu herra Daniel Multeniukselle tai hänen määräämälleen
henkilölle, summana 36 puntaa. Mutta omituisilta näyttivät sen.
alapäässä nimet Chang Li, Chen Li. Muuten se oli aivan saman näköinen
kuin maksuosoitukset yleensä, kirjoitettu Edgware-tien varrella olevan
pankin tiliin ja asianmukaisesti siirretty. Mutta Melky huomasi heti
päivämäärän ja pani pitkän sormensa sen kohdalle.
"Marraskuun 18 päivänä", hän virkkoi, "Samana päivänä, jolloin hän
kuoli. Huomasitko sitä, Zillah?"
"Kyllä", vastasi Zillah. "Se on varmaankin tullut postissa, ja hän
on heittänyt sen niin kuin hänen tapansa oli tuohon kirjoituspöydän
laatikkoon. Niin, sehän on nyt selvä! Se on varmasti neljännesvuoden
vuokra tuosta kalustetusta talosta, herra Penniket."
"Ilmeisestikin", myönsi lakimies. "Ei luonnollisestikaan tarvitse
kiinnittää mitään huomiota noihin kahteen muukalaiseen vielä. Kestää
varmasti jonkin aikaa, ennenkuin pesä on täysin selvitetty, ja te
voitte antaa heidän olla kaikessa rauhassa siihen mennessä. Tiedän
keitä he ovat -- isoisänne mainitsi heistä -- kaksi lääketieteen
ylioppilasta, jotka opiskelevat yliopisto-kolleegion sairaalan
kursseilla. Heistä ei sen enempää. Niin, siihen päättyy se luettelo.
Mitä tulee pesänselvittelyyn --"
Äkkiä kuului hiljainen, mutta varma koputus sivuovelta, ja Zillah nousi
seisomaan.
"Tunnen tuon koputuksen", hän virkkoi.
"Se on Ayscough, salapoliisi. Hän kai saa tulla sisään heti?"
Hetkisen kuluttua Ayscough hyvin vakavan ja paljon tietävän näköisenä
istuutui toisten seuraan pöydän ääreen. Hän pudisti päätään
vilkaistessaan Penniketiin.
"Tulin tänne kertoakseni teille uutisia", hän sanoi. "Tänä iltana on
selvinnyt paljon tärkeätä. Tiedättehän nimeltä tuon Stephen Purvisin,
jonka on mainittu käyneen täällä? No niin, tänään iltapäivällä saapui
Devonshirestä hänen veljensä. Hän tahtoi tavata meitä kertoakseen
meille jotakin. Hän luulee, että Stephen on murhattu!"
"Mistä syystä?" kysyi lakimies.
"On käynyt ilmi, että Stephen on lähettänyt herra Multeniukselle
harvinaisen kauniin timantin -- hiomattoman -- Etelä-Afrikasta",
vastasi Ayscough. "Ainakin kahdeksankymmenen tuhannen punnan arvoisen."
Hän katseli tarkkaavasti Zillahia ja Melkyä tämän sanoessaan ja
nopeasti hän huomasi heidän suuren hämmästyksensä. Zillah kääntyi
lakimiehen puoleen, Melky löi kämmenensä pöytään.
"Sen juuri ukko varmasti haki pankistaan tuona päivänä", hän huudahti.
"Hiivatti sentään, jollei jo ala valjeta! Ryöstö -- ennen murhaa!"
"Siltä näyttää", myönsi Ayscough. "Mutta minä kerron teille kaikki, mitä
on käynyt ilmi."
Hän selosti sitten sen iltapäivän tapaukset herra Killickin ja hänen
toveriensa saapumisesta poliisiasemalle John Purvisin tuloon asti,
ja hänen kolme kuuntelijaansa ahmivat joka sanan yhä kasvavalla
mielenkiinnolla. Penniket muuttui yhä vakavammaksi.
"Missä herra Killick ja ne toiset nyt ovat?" hän kysyi vihdoin.
"Lähteneet tavoittamaan sitä amerikkalaista -- Guyleria", vastasi
Ayscough. "He arvelivat, että kun hänellä on kokemusta noista
Etelä-Afrikan asioista, hän mahdollisesti tietää jotakin siitä, kuinka
Stephen Purvisia on voitu vaania. Nähkääs -- jokin otaksuma on
muodostettava. Näyttää siltä kuin olisi Stephen Purvisia vainottu
timantin vuoksi. Varkaat luultavasti seurasivat timanttia tähän
myymälään asti - hyvin luultavasti kävivät herra Multeniukseen käsiksi
sen vuoksi. He olivat jokseenkin varmasti olleet täällä juuri
ennenkuin nuori Lauriston tuli sisään."
"Mutta miten sitten Stephen Purvis kuuluu juttuun?" kysyi Penniket.
"En voi vielä sanoa", vastasi Ayscough epäröiden. "Mutta mahdollisesti
hän ja Levendale pääsivät selville siitä, keitä varkaat olivat ja
lähtivät ottamaan heitä kiinni ja joutuivat ansaan tai suorastaan
murhatuiksi niin kuin John Purvis otaksuu. Siitä tulee entistäänkin
monimutkaisempi juttu!"
"Mitä nyt aiotaan tehdä?" kysyi lakimies.
"No niin", sanoi Ayscough. "Eipä juuri voi tarttua asioihin sen
lujemmin kiinni kuin nyt on tartuttu. Sekä Levendalesta että
Purvisista puhutaan paljon sanomalehdissä. Jokainen uutistenhankkija
ponnistaa voimansa saadakseen jotakin heistä selville. Ja me
jakelemme ilmoituslippuja joka suunnalle ja kuulutamme heitä -- noita
julistuksia kiinnitetään jokaisen Lontoon poliisiaseman ulkopuolelle
-- ja huomisaamuna niitä on jo monessa paikassa Englannissa. Ja
tietysti olemme itse työssä koko ajan. Mutta toistaiseksi meillä ei
vielä ole pienintäkään aavistusta varkaista. Sillä siitä ei nyt ole
epäilystäkään, että ensin tapahtui varkaus ja sitten vasta kaikki muu!"
Penniket nousi seisomaan ja kokoili papereitaan.
"Luullakseni ei kumpikaan teistä ole kuullut koskaan tuosta
timantista", hän sanoi, "tai tietänyt, että herra Multeniuksella oli
sellainen säilytettävänään? Niin, aivan oikein. Koko kaupan verhosi
salaperäisyyden ilmakehä. Niin, muuta en voi sanoa kuin että teidän on
haettava Levendale käsiinne. Hän varmasti voi selittää paljon."
Lakimiehen poistuttua Ayscough kääntyi Zillahin puoleen.
"Ettekö kertaakaan ole isoisänne kuoleman jälkeen nähnyt minkäänlaista
pikku laatikkoa tai kääröä tai mitään sen tapaista missään
kuljeskelemassa?" hän kysyi. "Aprikoin kovasti sitä, mihin tuo timantti
oli kääritty hänen tuodessaan sen pankista. Minun käsitykseni on, että
hän tarkasteli tuota timanttia silloin kun hänen kimppuunsa hyökättiin,
ja siinä tapauksessa se laatikko, josta hän oli sen ottanut, olisi
jossakin syrjään heitettynä."
"Tehän olitte itse täällä sisällä ennen minua", sanoi Zillah.
"Aivan niin, mutta minä en huomannut mitään", virkkoi Ayscough.
"En minäkään", sanoi Zillah. "Ja ettekö luule, että kuka tahansa tuon
timantin sieppasi, hän otti myöskin sen säiliön? Uskon herra Penniketin
olleen oikeassa sanoessaan, että Levendale on saatava käsiin. Jos on
olemassa sellainen henkilö, joka tietää kuka tappoi isoisäni, on se
Levendale. Koettakaa saada hänet käsiinne."
Rouva Goldmark tuli sisään juuri silloin ollakseen taas Zillahin
seurana ja salapoliisi lähti pois. Melky pukeutui päällystakkiinsa,
seurasi häntä ulos ja laski sivukäytävässä kätensä hänen käsivarrelleen.
"Kuulkaahan, herra Ayscough", hän kuiskasi tuttavallisesti. "Tarvitsen
teidän apuanne. Nyt juuri on käynyt ilmi sellaista, josta en ole
ilmaissut sanaakaan Penniketille enkä serkulleni -- mutta teille puhun
siitä. Tiedättekö mitä, herra Ayscough -- kuulkaahan nyt!" -- ja hän
kertoi salapoliisille Maida Valessa olevasta kalustetusta huvilasta,
sen kiinalaisista asukkaista ja heidän maksuosoituksestaan. "Ja se on
päivätty juuri samana päivänä, jolloin ukko nitistettiin!" huudahti
Melky. "Mitä nyt sanotte, herra Ayscough? Jospa asia onkin niin, että
jompikumpi noista vinosilmistä kävi täällä maksuosoituksen kanssa
samana iltapäivänä, jolloin Zillah oli ulkona, tapasi ukon täällä
yksinään ja timantin hänen kädessään. Mitä arvelette?"
Ayscough säpsähti ja päästi hiljaisen vihellyksen.
"Ahaa", hän virkkoi. "Totta totisesti, siinä on ajatusta! Missä sanotte
tuon talon olevan? Molteno Lodge, Maida Vale? Tiedän sen -- se on
pieni erillinen rakennus puutarhan keskellä. Kuulkaahan, lähtekäämme
katsomaan sinne!"
"Sitä juuri aioin ehdottaa -- vieläpä heti", vastasi Melky. "Menkäämme,
mutta matkalla meidän on poikettava erään henkilön luokse. Haluan kysyä
erästä asiaa tohtori Mirandoletilta."