Kaikki saapuvilla olijat olivat kuunnelleet vanhan asianajajan sanoja
selvän ja voimakkaan mielenkiinnon valtaamina. Sitten yksi heistä puki
sanoiksi sen, mitä kaikki muut ajattelivat.
"Mikä johtaa teidät ajattelemaan sellaista, herra Killick?" kysyi New
Scotland Yardin mies. "Miksi Levendale ja Purvis olisivat joutuneet
ansaan?"
Herra Killick, joka ilmeisestikin mielellään palasi takaisin sille
näyttämölle, jolla muutamat läsnä olevat hyvin muistivat hänen
näytelleen tärkeää osaa usein käytettynä asianajajana, vilkaisi
äskeiseen kysyjään merkitsevästi.
"Te olette kokenut mies", hän vastasi. "Kuulkaahan siis. Eikö mieleenne
ole juolahtanut, että jotakin tapahtui ennen vanhan Daniel Multeniuksen
kuolemaa -- joko tuo kuolema nyt sitten johtui harkitusta murhasta tai
äkillisen hyökkäyksen aiheuttamasta pelästyksestä? Mitä sanotte?"
"Mitäkö sanon?" kysyi salapoliisi epävarmasti. "En voi ehdottomasti
väittää sellaista ajatelleeni. Mitä te arvelette tapahtuneen ennen
sitä?"
Herra Killick tömisteli paksulla kepillään lattiaa.
"Ryöstön!" hän huudahti voitonriemuisesti. "Ryöstön! Vanhukselta
anastettiin jotakin! Luultavasti -- ja tällaisissahan tapauksissa ei
voi nojautua muuhun kuin mahdollisuuksiin -- hän yllätti varkaan itse
teossa ja menetti henkensä puolustaessaan omaisuuttaan. Olettakaamme
nyt, että Levendale ja Purvis olivat osakkaina tuossa omaisuudessa
ja panivat koko kykynsä liikkeelle saavuttaakseen sen takaisin ja
joutuivat näissä ponnistuksissaan -- esimerkiksi kokonaisen rosvojoukon
virittämään ansaan. Tai", lopetti Killick hyvin pontevasti ja
merkitsevästi, "ehkäpä heidät on murhattukin kaikesta siitä päättäen,
mitä tiedämme. Mitä arvelette tällaisesta otaksumasta?"
"Se on mahdollisesti oikea", virkkoi Ayscough. "Hyvinkin mahdollisesti."
"Ajatelkaahan nyt asiaa", sanoi vanha asianajaja. "Levendale on
tunnettu henkilö -- parlamentin jäsen -- tuttu ilmestys Cityssä, jossa
hän on useamman kuin yhden johtokunnan puheenjohtaja -- sellainen
mies, jonka jäljille pitäisi tavallisissa oloissa päästä muutamissa
tunneissa. Olen teiltä juuri kuullut, että puolisen tusinaa parhaita
miehiänne on koettanut kaksi vuorokautta seurata Levendalen jälkiä
saamatta kuitenkaan pienintäkään seikkaa hänestä selville! Minkä
johtopäätöksen voi tästä tehdä? Tunnettu henkilö ei voi kadota sillä
tavoin muuten kuin hyvin vakavasta syystä. Kaikesta siitä päättäen mitä
tiedämme Levendale -- ja Purvis hänen kerallaan -- voi olla lujasti
ansassa vain puolen kilometrin päässä Praed-kadulta -- tai, uskokaa
minua, heidät on voitu aivan tyynesti murhata. Yhdestä asiasta olen
kuitenkin ehdottomasti vakuutettu. Jos haluatte päästä tämän jutun
perille asti, on teidän saatava selvä noista kahdesta miehestä!"
"Asia muuttuisi suuresti, jos meillä olisi aavistustakaan siitä, mitä
Daniel Multeniuksella oli siinä käärössä, jonka hän nouti pankista
murhapäivänään", huomautti Ayscough. "Jos ryöstö on tapahtunut, on se
juuri voinut olla varkaan saalis."
"Se edellyttää, että varas olisi tietänyt mitä käärössä oli", virkkoi
Purdie. "Kukahan sen voisi tietää? Senhän voimme otaksua, että
Levendale ja Purvis tiesivät -- mutta kuka muu olisi siitä selvillä?"
"Niin -- kuinka pääsemme sen asian jäljille?" kysyi New Scotland Yardin
mies. "Jos vain tietäisin sen verran --"
Mutta juuri sillä hetkellä eikä suinkaan minkään yhteensattuman,
vaan sen todennäköisyyslain perusteella, johon herra Killick oli
viitannut -- oli tieto siitä seikasta tulossa. Ovelta kuului koputus,
ja sisään tuli konstaapeli, joka kuiskasi joitakin sanoja korkeimmalle
virkamiehelle. Hänkin puolestaan vastasi kuiskaamalla ja kääntyi sitten
toisten puoleen miehen poistuttua huoneesta.
"Tässä on jotakin lupaavaa", hän virkkoi. "Ulkona odottaa eräs herra
John Purvis Devonshirestä. Hän sanoo olevansa sen Stephen Purvisin
veli, jonka on lehdissä kerrottu salaperäisesti kadonneen. Hän tahtoo
kertoa poliisiviranomaisille jotakin. Tuossa hän tuleekin."
Huoneessa olevat miehet kääntyivät peittelemättömän utelias
mielenkiinto kasvoillaan oveen päin, joka nyt avautui. Sisään tuli
suuri, terveenvärinen maalaismies, jolla oli päällään paksu matkatakki.
Hän astui peremmäksi ja katseli terävästi kaikkia huoneessa olijoita.
Mies oli ilmeisestikin varakas maanviljelijä, joka vietti huoletonta
elämää. Mutta jonkinlainen levottomuus ilmeni hänen käytöksessään, kun
hän kääntyi sen virkamiehen puoleen, joka istui pöydän ääressä ryhmän
keskellä.
"Te tiedätte asiani, hyvä herra?" hän kysyi tyynesti.
"Meille on ilmoitettu, että olette sen Stephen Purvisin veli, jonka
haluaisimme saada tietoomme tämän Praed-kadun jutun yhteydessä",
vastasi virkamies. "Olette epäilemättä lukenut siitä sanomalehdistä,
herra Purvis? Olkaa hyvä ja istuutukaa -- teillä on kai jotakin
kerrottavana meille? Me par'aikaa juuri keskustelemillekin siitä
asiasta."
Vastatullut istuutui tuolille, jonka Ayscough oli tarjonnut hänelle,
ja avasi paksun päällystakkinsa, jonka alta näkyi vaaleanruskea
karkeakankainen ratsastuspuku.
"Näette, että olen lähtenyt tänne hyvin äkkiä", hän virkkoi hymyillen.
"Minulla ei ollut pienintäkään aikomusta tulla Lontooseen lähtiessäni
maatilaltani tänä aamuna. Sen vuoksi en ole asianmukaisesti puettukaan.
Asianlaita on niin, että maatilani on hyvin syrjäisessä paikassa
Moretonhampsteadin ja Exeterin välillä, enkä näe sanomalehtiä muulloin
kuin ajaessani kahdesti viikossa Exeteriin. Tänä aamuna sinne
saapuessani näin pari eilisiltaista Lontoon lehteä ja luin tästä
jutusta. Ja silloin minulle selvisi kohta, että minun oli parasta
lähteä tänne mahdollisimman nopeasti. Siinä paikassa jätin kaikki
asiani ja matkustin ensimmäisellä pikajunalla Paddingtoniin. Ja tässä
nyt olen! Oletteko kuullut Stephen-veljestäni mitään muuta kuin mitä
lehdissä on kerrottu? Näin tämän päivän lehdet tänne matkustaessani."
"Emme mitään", vastasi johtava virkamies. "Ei vähintäkään. Olemme
oikein tarkoituksella antaneet kaikki tiedot sanomalehdille emmekä
niin ollen tiedä enempää kuin lehdetkään. Voitteko siis kertoa meille
jotakin?"
"Voin kertoa kaikki mitä itse tiedän", vastasi John Purvis pudistaen
juhlallisesti päätään. "Ja uskonpa tosiaankin, että sillä on aika
paljon yhteyttä Stephenin katoamisen kanssa -- ja siinä seikassa on
varmasti jotakin hullusti. Minun mielipiteeni, hyvät herrat, on se,
että veljeni on murhattu. Niin on asia!"
Kukaan ei huomauttanut mitään, mutta herra Killick mutisi jotakin
ymmärtämisen merkiksi ja nyökäytti pari kolme kertaa päätään.
"Murhattu, mies parka, niin minä luulen", jatkoi John Purvis. "Ja
kerronpa teille, miksi niin uskon. Tämä kuun 8 tai 9 päivänä -- en
muista päivää niin tarkalleen -- sain Stepheniltä sähkösanoman, joka
oli lähetetty Las Palmasista Kanarian saarilta. Siinä hän ilmoitti
saapuvansa Plymouthiin 15 päivänä ja pyysi minua tulemaan sinne häntä
vastaan. Minä lähdinkin Plymouthiin 15 päivän aamulla. Hänen laivansa
Golconda saapui illalla, ja me menimme yhdessä hotelliin, jonne jäimme
yöksi. Emme olleet tavanneet toisiamme vuosikausiin, ja hänellä oli
tietysti paljon kertomista -- mutta yksi seikka oli erikoisen tärkeä --
hänellä oli ollut niin hyvä onni kerallaan, ettei ennen koskaan. Eikä
hän suinkaan ollut milloinkaan mikään huonon onnen poika!"
"Mikä tuo erikoisen hyvä onni sitten oli?" kysyi herra Killick.
John Purvis katseli ympärilleen aivan kuin ottaakseen selvän siitä,
että kaikki kuuntelivat tarkkaavaisina.
"Hän on Etelä-Afrikassa, sisämaassa, saanut onnellisella kaupalla
haltuunsa erään kauneimpia timantteja, mitä koskaan on löydetty",
hän vastasi. "Minä en ymmärrä mitään sellaisista asioista, mutta hän
sanoi, että se oli kellanpunainen timantti, joka painoi hiottuna
vähintäinkin satakaksikymmentä karaattia ja oli hänen arvionsa mukaan
noin kahdeksankymmenen tai yhdeksänkymmenen tuhannen punnan hintainen.
Ainakin hän arveli saavansa siitä sen verran täällä Lontoossa. Paitsi
tämän kertoakseen halusi hän tavata minua etenkin siitä syystä, että
tahtoi ostaa kunnollisen maatilan Devonshiressä ja asettua tänne
vanhaan kotimaahan. Mutta pelkäänpä hänen hyvän onnensa päättyneen
huonoon loppuun. Hyvät herrat, olen varma siitä, että veljeni on
murhattu tuon timantin vuoksi!"
Aivan kuin yhteisestä suostumuksesta vilkaisivat poliisiviranomaiset
herra Killickiin ja näyttivät katseillaan pyytävän häneltä apua. Vanha
herra nyökkäsi päätään ja kääntyi tulijan puoleen.
"Herra Purvis", hän sanoi, "sallikaa minun tehdä teille muutamia
kysymyksiä. Kertoiko veljenne teille, että tämä timantti oli hänen
yksityisomaisuuttaan?"
"Kertoi", vastasi Purvis. "Hän sanoi omistavansa sen aivan yksin."
"Sanoiko hän teille missä se oli -- mitä hän oli tehnyt sillä?"
"Sanoi. Hän sanoi muutamia vuosia käyneensä sellaisten esineitten
kauppaa pikku erissä kahden lontoolaisen miehen kanssa -- Multeniuksen
ja Levendalen, jotka hän tunsi molemmat. Hän oli lähettänyt timantin
etukäteen Multeniukselle kirjoihin merkittynä lähetyksenä, joten hänen
ei tarvinnut olla levoton itse sitä kuljettaessaan."
"Tuosta viime huomautuksestanne voin siis päättää, että veljenne oli
kertonut joillekin toisille omistavansa tuon jalokiven? Se on tärkeä
tietää."
"Hän ei maininnut mitään nimiä, mutta hän sanoi parin henkilön tietävän
hänen hyvästä onnestaan ja hänellä oli sellainen käsitys, että häntä
oli pidetty silmällä Kap-kaupungissa ja että joku oli seurannut häntä
Golcondalla", sanoi John Purvis. "Hän nauroi sille ja sanoi, ettei hän
ollut niin hullu, että olisi kuljettanut sellaista kapinetta mukanaan."
"Sanoiko hän varmasti tietävänsä, että timantti oli saapunut
Multeniukselle?" kysyi Killick.
"Sanoi. Hän sai vielä Las Palmasiin Multeniukselta sähkösanoman, jossa
ilmoitettiin timantin tulleen. Hän mainitsi minulle, että Multenius
säilyttäisi timanttia lontoolaisessa pankissaan, kunnes hän itse
saapuisi sinne."
Killick vilkaisi salapoliisiin -- salapoliisi nyökkäsi päätään.
"Hyvä on", virkkoi Killick. "No te epäilemättä puhelitte aika paljon
tästä asiasta. Kertoiko veljenne teille, mitä timantilla aiottiin
tehdä? Oliko hänellä ostaja tiedossa?"
"Oli suunnilleen", vastasi John Purvis. "Hän sanoi, että Multenius ja
Levendale tulisivat muodostamaan tai että he par'aikaa suunnittelivat
yhtymän muodostamista ostaakseen sen häneltä. He aikoivat minun
ymmärtääkseni hiottaa sen Amsterdamissa. Hän arveli saavansa tuolta
yhtymältä kahdeksankymmentätuhatta puntaa."
"Mainitsiko hän muita nimiä kuin Multeniuksen ja Levendalen?"
"Ei ainoatakaan."
"Nyt vielä yksi kysymys. Missä te erositte veljestänne --
Plymouthissako?"
"Erosimme seuraavana aamuna", sanoi John Purvis. "Matkustimme yhdessä
Exeteriin asti. Hän tuli Paddingtoniin, minä palasin maatilalleni. Enkä
ole kuullut hänestä mitään sen jälkeen, kunnes luin sanomalehdistä
hänestä."
Killick nousi ylös ja alkoi napittaa päällystakkiaan. Hän kääntyi
poliisin puoleen.
"Nyt tiedätte, mitä halusimmekin tietää", hän sanoi. "Tuo timantti on
kaiken alkusyy. Daniel Multenius kuristettiin tuon timantin vuoksi
-- Parslettin kuolema aiheutui tuosta timantista -- kaikki on saanut
siitä alkunsa. Ja nyt, kun te poliisiviranomaiset tiedätte tuon kaiken,
tiedätte myös, mihin teidän on ryhdyttävä. Teidän on saatava käsiinne
se mies tai ne miehet, jotka olivat Daniel Multeniuksen puodissa noin
viiden aikana tuona määräpäivänä ja jotka veivät tuon timantin. Herra
Purvis, viivyttekö nyt kaupungissa?"
Maanviljelijä pudisti päätään, mutta ei kieltävästi.
"En lähde Lontoosta, ennenkuin saan kuulla kuinka veljeni on käynyt",
sanoi hän.
"Tulkaa sitten mukanani", virkkoi herra Killick. Hän vaihtoi pari
sanaa poliisien kanssa, viittasi sitten Lauristonia ja Purdieta
seuraamaan häntä ja Purvisia ja astui ensimmäisenä ulos. Siellä hän
veti Purdien luokseen. "Hankkikaa ajuri", hän kuiskasi, "niin lähdemme
kaikki yhdessä tapaamaan tuota amerikkalaista, josta olette kertonut,
Guyleria. Ja hänet nähtyämme voitte viedä minut Daniel Multeniuksen
tyttärentyttären luokse."