Vanhan asianajajan harjaantunut silmä ja nopea äly ymmärsivät heti,
että tällä tiedonannolla oli jokin tärkeä merkitys hänen molemmille
vierailleen. Purdien ja Lauristonin huomiota olikin heti herättänyt
Molteno- ja Multenius-nimien yhtäläisyys, ja he vaihtoivat toisen
katseen, jonka heidän isäntänsä näki ja ymmärsi heti merkitsevän
jotakin. Hän kumartui eteenpäin tuolillaan.
"Se hämmästyttää teitä molempia", hän sanoi. "Mistä oikein on kysymys?
Uskokaa minulle asianne."
"Juuri sen vuoksi me tulimmekin, herra Killick", vastasi Purdie
ripeästi. "Ja teidän luvallanne kerron koko jutun. Se on pitkä ja
monimutkainen, herra Killick, mutta uskallanpa olla sitä mieltä, että
te olette pitkän lakimiestoimintanne aikana kuullut monta sekavaa
juttua, ja te voitte epäilemättä huomata tässä sellaisia seikkoja,
joita emme ole nähneet. No niin, siten ovat asiat, ja minä kerron
kaikki alusta asti ..."
Vanha herra kuunteli kärsivällisesti ja valppaasti Purdieta, joka
silloin tällöin Lauristonin keskeyttämänä ja täydentämänä kertoi
Praed-kadun juttua siitä alkaen, kun Lauriston ensimmäisen kerran
kävi panttitoimistossa, tämän aamun tapauksiin asti. Kerran pari
herra Killick kysyi jotakin, kerran hän pyysi Purdieta pysähtymään
hetkiseksi, että hän saisi miettiä jotakin seikkaa. Kertomuksen
päätyttyä hän veti esiin kellonsa ja vilkaisi sitten ulos akkunasta.
"Saanko päätellä, että se pika-ajuri, joka odottaa ulkopuolella, on
siellä teidän varaltanne, nuoret herrat?" hän kysyi.
"Niin on asia", vastasi Purdie. "Meidän on välttämättömästi päästävä
takaisin kaupunkiin mahdollisimman nopeasti, herra Killick."
"Hyvä on", sanoi herra Killick mennen kirjastonsa ovelle. "Mutta minä
lähden kanssanne niin pian kuin vain ennätän saada palttoon päälleni.
Kas niin!" hän lisäsi muutamien minuuttien kuluttua, kun he kaikki
kolme nousivat ajopeleihin.
"Käskekää miehen ajaa suoraan sille poliisiasemalle, jossa olette
äskettäin olleet, ja antakaa minun koko matka rauhassa miettiä.
Luullakseni voin sanoa enemmän tässä asiassa kuin mitä nyt huomaan.
Mutta jos se tuottaa teille jonkinlaista mielenhuojennusta, voin heti
sanoa teille, että minulla on aika paljon kertomista. Kummallista,
kerrassaan kummallista, kuinka asiat kiertyvät toisiinsa ja kuinka
pieni tämä maailma sittenkin on!"
Lausuttuaan nämä salaperäiset sanat herra Killick vaipui istumaan
ajopelien nurkkaukseen ja pysyi siinä asennossa siihen asti, kunnes ne
melkein tuntia myöhemmin vasta pysähtyivät poliisiaseman ovelle. Viiden
minuutin kuluttua he olivat keskustelemassa eräässä yksityishuoneessa
muutamien päällysmiesten kanssa, joiden joukossa olivat Ayscough ja se
New Scotland Yardin salapoliisi, jonka kanssa, he olivat jo aikaisemmin
olleet tekemisissä.
"Te kai tunnette minut tai olette kuullut minusta, ainakin joku
teistä?" sanoi vanha asianajaja ja pani nimikorttinsa pöydälle, jonka
viereen hänelle oli asetettu tuoli. "Minä olin nähkääs aika lailla
tunnettu Cityn poliisiasemille ennenkuin vetäydyin yksityiselämään
kolmisen vuotta sitten. Nämä kaksi nuorta herraa ovat juuri kertoneet
minulle kaikki tämän peräti kummallisen jutun yksityiskohdat -- ja minä
luulen voivani, luoda jonkin verran valoa siihen -- ainakin johonkin
osaan siitä. Näyttäkäähän minulle aluksi niitä kahta sormusta, joista
on ollut kysymys niin monta kertaa."
Ayscough veti sormukset esiin lukitusta laatikosta. Kaikki läsnä olevat
katselivat tarkkaavasti herra Killickin tutkiessa ja käsitellessä
niitä. Heti paikalla saattoi huomata, että hän tunsi ne samoiksi,
jotka oli itse aikanaan ostanut ja lahjoittanut. Hetkisen kumpaakin
tarkasteltuaan hän työnsi ne salapoliisille.
"Asia on varma", hän virkkoi täysin vakuutettuna. "Nämä ovat samat
sormukset, jotka annoin rouva Lauristonile tämän nuoren miehen äidille.
Tunsin ne heti. Jos on tarpeellista, voin näyttää teille myyjän
niistä antaman kuitin. Lähemmät yksityiskohdat on määritelty tuossa
kuitissa -- ja tiedän sen varmasti vielä olevan tallessa. Tyydyttääkö
todistukseni teitä?"
Korkein saapuvilla oleva virkamies vilkaisi New Scotland Yardin mieheen
ja nähdessään tämän nyökkäävän päätään hymyili vanhalle asianajajalle.
"Minun mielestäni voimme täysin luottaa todistukseenne, herra Killick",
hän sanoi. "Meidän oli vain saatava varmuus asiasta, niin kuin
ymmärrätte. Mutta nuo merkit! Eikö siinä sittenkin ole kummallinen
yhteensattuma, kun asiaa ajattelee?"
"Ei laisinkaan", vastasi herra Killick. "Ja minä sanon teille
miksi. Juuri sen vuoksi olenkin tullut mukavan kotilieteni äärestä
Stanmoresta. Siinä ei ole pienintäkään yhteensattumaa. Olen näiltä
kahdelta nuorukaiselta kuullut kokonaan tuon Praed-kadun jutun. Ja yhtä
vähän kuin epäilen näkeväni teidät edessäni epäilen, että se vanha
panttilainaaja, jonka te tunnette täällä Daniel Multeniuksen nimellä,
oli sama mies kuin Daniel Molteno, jolta ostin nuo sormukset aikoja
sitten. Siitä ei ole pienintäkään epäilystä!"
Kukaan läsnäolijoista ei huomauttanut mitään tämän hämmästyttävän
uutisen kuullessaan, ja herra Killick jatkoi taas.
"Niin kuin ehkä joku teistä tietää, harjoitin asianajaja-ammattiani
Cityssä, tarkemmin sanoen Moorgate-kadun varrella", hän virkkoi. "Daniel
Moltenolla oli jalokivi- kauppa Houndsditchissä. Joskus jouduin
ammattimiehenä avustamaan häntä asioissa. Ja toisinaan kävin hänen
liikkeessään, jos satuin tarvitsemaan joitakin koruesineitä. Hän oli
silloin noin viisikymmenvuotias, pitkä, selväpiirteinen juutalainen, jo
aivan patriarkan näköinen, vaikka ei hänellä ollut ainoatakaan harmaata
karvaa suuressa mustassa parrassaan. Hän oli mieltäkiinnittävä mies ja
täysin selvillä jalokivien historiasta. Muistan peräti hyvin kuinka
ostin nuo sormukset häneltä -- muistan senkin, mitä niistä maksoin --
seitsemänkymmentäviisi puntaa yhteensä. Nuo salamerkit niiden sisällä
ovat tietysti hänen lyöttämiään -- ja nehän ovatkin aivan samanlaiset
kuin hänen yksityiset merkkinsä tarjottimella olevissa sormuksissa.
Mutta en ole tullut tänne kertoakseni teille vain siitä. Se on vasta
alkuvalmistelua."
"Joka tapauksessa se on peräti mieltäkiinnittävää", huomautti Ayscough.
"Ja mahdollisesti hyvin tärkeääkin."
"Ei puoliksikaan niin tärkeää kuin se, mitä nyt aion kertoa", sanoi
herra Killick lyhyesti naurahtaen. "Mikäli nuoren herra Purdien
kertomuksesta on käynyt ilmi, olette nykyään kaikki hyvin selvillä
siitä, että tämä Praed-kadun juttu on jollakin lailla yhteydessä
erään herra Spencer Levendalen kanssa, joka luullakseni on erittäin
rikas mies, asuu eräässä tämän kaupunginosan hienoimmista taloista
sekä on parlamentin jäsen. Päättäen siitä, mitä olette saaneet
selville tähän mennessä, Spencer Levendalella on ollut vanhan Daniel
Multeniuksen kanssa jokin yhteinen liikeyritys, joka näyttää jollakin
lailla olleen tekemisissä Etelä-Afrikan kanssa. Seuratkaa nyt
tarkoin mitä sanon: Niihin aikoihin, jolloin tunsin Daniel Moltenon
Houndsditchissä, hänellä oli liiketoveri -- nuorempi mies, jonka nimi
ei kuitenkaan esiintynyt kyltissä. Hän oli Danielia paljon nuorempi
-- hän oli tosiaankin aivan nuori mies, luullakseni noin kolmen- tai
neljänkolmatta vuotias silloin, ei sen vanhempi. Hän oli keskikokoinen,
tumma, selvästi juutalainen piirteiltään suurine tummine silmineen,
oliivinvärisine ihoineen, hauskan näköinen, nokkela ja tarmokas. Ja
hänen nimensä, nimittäin se nimi, jolla minä hänet tunsin, oli Sam
Levin." Kuuntelijat vilkaisivat toinen toisiinsa -- ja yksi heistä
kuiskasi hiljaa sen, mitä kaikki ajattelivat.
"Samat nimikirjaimet!"
"Aivan niin", myönsi Killick. "Se kiinnitti heti minunkin huomiotani,
Sam Levin -- Spencer Levendale. No niin, minä jatkan. Eräänä päivänä
menin herra Daniel Moltenon liikkeeseen korjauttamaan jotakin ja
huomioni kiintyi siihen asiaan, että en ollut nähnyt Sam Leviniä parina
kolmena viime kertana siellä käydessäni. 'Missä on liiketoverinne?'
kysyin Daniel Moltenolta. 'En ole nähnyt häntä viime aikoina.' 'Minulla
ei ole enää liiketoveria, herra Killick', vastasi Molteno. 'Olemme
eronneet, hän on lähtenyt Etelä-Afrikkaan.' 'Mihin hommiin sinne?'
kysyin. 'No', vastasi Daniel Molteno, 'hänet on vallannut kuume
päästä jalokivialueitten lähistölle. Hän on lähtenyt sinne rikkauksia
kokoamaan ja aikoo palata miljoonamiehenä.' 'Vai niin', sanoin minä,
'Hän voi hyvinkin onnistua.' 'Aivan niin', myönsi Molteno, 'hän kyllä
menestyy.' Sen enempää ei puhuttu -- ja mikäli muistan oikein en sen
koommin tavannut Daniel Moltenoa enää. Kului jonkin aikaa ennenkuin
satuin taas kulkemaan niillä tienoin. Kun sitten kerran osuin sinne,
hämmästyin nähdessäni uuden nimen myymälän kyltissä. Menin sisään
ja kysyin, missä entinen omistaja oli. Uusi liikkeenomistaja sanoi
herra Moltenon myyneen kaupan hänelle. Eikä hän tietänyt minne herra
Molteno oli lähtenyt vai oliko hän kokonaan luopunut liikehommista. Hän
ei tietänyt mitään eikä ilmeisesti välittänytkään tietää. Ja siihen
päättyvät tietoni tässä kohdin!"
"Herra Spencer Levendale on iältään hyvin lähellä viittäkymmentä",
huomautti Ayscough mietittyään jonkin aikaa mitään puhumatta, "ja minun
käsittääkseni hän on kaksikymmentäviisi vuotta sitten ollut juuri
sellainen kuin herra Killick on kuvannut."
"Voitte uskoa minua", sanoi vanha asianajaja, "kun ottamalla huomioon
kaiken sen, mitä nyt on puhuttu, väitän, että Spencer Levendale on
Sam Levin, joka on palannut Etelä-Afrikasta miljoonamiehenä. Olen
vakuutettu siitä! Niin, hyvät herrat, mitä tämä kaikki silloin
merkitsee? Epäilemättä vanhalla Multeniuksella ja Levendalella oli
salaisia yhteishommia. Minkälaisia sitten? Mikä salaperäinen merkitys
on sillä kirjalla, joka oli jätetty Multeniuksen perähuoneeseen ja
josta Levendale ilmoitti heti, aivan kuin se olisi ollut suorastaan
korvaamaton? Miksi on Levendale perin tietymättömissä? Ja kuka on
tuo Purvis ja mitä hänellä on asian kanssa tekemistä? Olette saaneet
pureskeltavaksenne erittäin kovia pähkinöitä, vieläpä kokonaisen
korillisen. Näin monimutkaisesta jutusta en ole ennen kuullut. Ja
minulla on kuitenkin jonkin verran kokemasta rikosasioissa!"
"Juuri tänään olen saanut vähän tietoja Levendalesta ja Purvisista",
sanoi Ayscough. Hän kääntyi toisten viranomaisten puoleen. "Minulla
ei ollut tilaisuutta puhua teille siitä aikaisemmin", hän jatkoi. "Olin
kolmen aikana herra Levendalen talossa hankkimassa lisäselvityksiä.
Kuulin silloin kaksi uutista. Ensiksikin -- vein erään kemistin
tutkimaan erinäisiä esineitä, myös sitä pulloa, josta Levendale täytti
pienen lasiputken ja pani sen sitten liiviensä taskuun lähtiessään ulos
viimeistä kertaa -- muistattehan, herra Purdie, että hänen palvelijansa
kertoi teille siitä -- niin, se pullo sisältää kloroformia. Se on
pykälä numero yksi. Toinen on eräs herra Levendalen autonkuljettajan
vapaaehtoisesti kertoma juttu. Herra Multeniuksen kuoleman jälkeisenä
aamuna ja ennenkuin te, herra Lauriston, herra Rubinstein ja minä
kävimme herra Levendalen luona, hän oli lähtenyt Cityyn autollaan.
Hän käski kuljettajan ajaa Hyde-puiston ja Victoria Gaten kautta sekä
pysähtyä ruutimakasiinin luona. Siellä hän astui alas autosta ja
lähti jalan Serpentinen siltaa kohti. Autonkuljettaja seurasi häntä
koko ajan silmillään ja näki hänen tapaavan erään pitkän, sileäksi
ajellun, hyvin ahavoituneen miehen, joka selvästikin odotteli häntä.
He puhelivat jonkin aikaa sillan korvassa, ehkäpä viitisen minuuttia.
Sitten vieras mies lähti kävelemään siltaa myöten Kensingtonin suuntaan
ja Levendale palasi autoonsa. Minun käsitykseni mukaan tuo muukalainen
oli Purvis, josta olemme kuulleet: Ja se näyttää olevan viimeinen
kerta, jolloin kukaan meidän tapaamamme henkilö on nähnyt hänet.
Samana iltana, käytyään ensin kotonaan ja otettuaan kloroformipullosen
mukaansa Levendalekin lopullisesti katosi ja lähetti seuraavana aamuna
aivan kotinsa lähettyviltä palvelijalleen sähkösanoman, jossa mainitsi
viipyvänsä poissa muutamia päiviä. Miksi hän ei itse käynyt sitä
ilmoittamassa?"
Herra Killick, joka oli tarkkaavasti kuunnellut Ayscoughia, naurahti ja
kääntyi viranomaisiin päin luoden heihin terävän katseen.
"Saanko ilmaista teille nyt mielipiteeni kuultuani äsken kerrotut
seikat?" hän kysyi. "No niin, Levendale ei ole lähettänyt tuota
sähkösanomaa. Se vain lähetettiin Levendalen nimessä, jotta ei asiasta
nousisi hälinää. Minun käsitykseni mukaan Levendale on joutunut ansaan
-- ja Purvis hänen kerallaan!"