Ayscough ja New Scotland Yardin mies tulivat samassa ulos
oikeusrakennuksesta keskustellen innokkaasti ja vakavasti. Melky
Rubinstein erosi toisista kolmesta ja kiirehti uutisineen molempain
salapoliisien luokse. Kaikki kuusi olivat nyt menossa Praed-kadulle. Ja
Purdie, joka par'aikaa näytti niin innostuneelta kuin hänen luonteensa
ja liikemiestottumuksensa suinkin sallivat, otti Scotland Yardin miestä
napinlävestä kiinni ja veti hänet syrjään.
"Mikä on teidän käsityksenne ammattimiehenä siitä, mitä olemme nyt
juuri kuulleet?" hän kysyi. "Luonnollisestikin vain meidän kesken?"
Salapoliisi, joka oli jo muutamia kertoja keskustellut Purdien kanssa
poliisilaitoksella edellisenä iltapäivänä ja iltana ja tunsi hänet
varakkaaksi nuoreksi mieheksi, joka halusi innokkaasti puhdistaa
ystävänsä Lauristonin kaikista epäluuloista, pudisti päätään. Hän oli
tyyni, älykäs, keski-ikäinen mies, joka nähtävästikin mietti tarkoin
sitä, mitä kulloinkin hänen kohdalleen sattui.
"Sitä on vaikea sanoa, herra Purdie", hän vastasi. "En epäilekään
sitä, että me päästyämme tämän jutun perille saamme huomata sen hyvin
yksinkertaiseksi -- mutta nyt on vain päästävä perille siitä. Tiet
ovat monimutkaiset -- jopa aivan harvinaisessa määrässä! Nyt me olemme
sokkelossa, josta etsimme oikeaa polkua."
"Luuletteko tällä Parslettin jutulla olevan mitään yhteistä
Multeniuksen kuoleman kanssa?" kysyi Purdie.
"Tietysti -- epäilemättä", vastasi salapoliisi. "Minulla mielestäni
ei ole pienintäkään epäilystä siitä, että se henkilö, joka myrkytti
Parslettin, on sama, joka aiheutti vanhan panttilainaajankin kuoleman.
Minä kuvittelen asiaa seuraavalla tavalla. Parslett näki jollakin
tavoin vilahdukselta tuon miehen lähtevän Multeniuksen myymälästä,
-- epäilemättä sivuoven kautta -- ja myös tunsi hänet -- tunsi hänet
hyvin, pankaa se merkille! Kun Parslett kuuli, mitä oli tapahtunut
Multeniuksen perähuoneessa, niin hän piti asian omana tietonaan ja
meni vaatimaan mieheltä rahaa vaikenemisensa palkaksi. Mies antoikin
hänelle viisikymmentä puntaa kullassa, jotta hän pitäisi suunsa kiinni
-- epäilemättä luvaten antaa hänelle myöhemmin lisää -- samalla hän
kavalalla tavalla myrkytti hänet. Se on minun mielipiteeni, herra
Purdie."
"Siis on nyt vain otettava selvä siitä kuka tuo mies on?" kysyi Purdie.
"Aivan niin, herra Purdie", myönsi salapoliisi. "Yksi asia on aivan
varma -- jos nimittäin minun mielipiteeni on oikea. Hän on nokkela mies
-- ja asiantuntija myrkkyjen alalla."
Purdie käveli parisen minuuttia mietteissään ja mitään sanomatta.
"Ei kannata salailla mitään", hän virkkoi vihdoin. "Epäilettekö te
herra Levendalea kaiken sen jälkeen, mitä olette saanut kuulla, taikka
sen johdosta, mitä minä olen kertonut teille hänen palvelijansa nähneen
- nimittäin pullon ja lasiputken?"
"Otaksun Levendalen sekaantuneen siihen", vastasi salapoliisi
varovasti. "Olen vakuutettu siitä, että hänellä on jollakin tavoin
yhteyttä jutun kanssa. Meidän miehemme kyselevät hellittämättä häntä
tänään eri paikoista -- Cityssä ja West Endissä on liikkeellä puolisen
tusinaa meidän paraita miehiämme. Hänet löydetään varmasti. Ja samoin
myöskin tuo Stephen Purvis -- kuka hän lieneekin. Meidän on saatava
hänetkin käsiimme."
"Ehkäpä nuo kirjeet, joista Melky Rubinstein puhui, voivat luoda
jotakin valoa asiaan", sanoi Purdie. "Varmasti on olemassa jokin keino,
jonka avulla hänet löydetään jostakin."
He olivat nyt saapuneet panttitoimistoon ja kaikki kuusi miestä
marssivat sisään sivuovesta. Daniel Multenius-vanhus, jolla ei ollut
aavistustakaan siitä millaista hälinää ja mielenvaivaa hänen kuolemansa
oli aiheuttanut, haudattaisiin hiljaisesti sinä iltapäivänä. Zillah
ja Melky olivat surupuvussa. Mutta Zillah ei ollut menettänyt mitään
käytöllisistä tottumuksistaan ja vaistoistaan. Uskollisen rouva
Goldmarkin hoidellessa hautajaisvieraita yläkerrassa Zillah itse oli
toisten vieraitten seurana alakerran perähuoneessa. Pöydällä hänen
edessään ilmeisesti aivan näytteille asetettuna oli kolme esinettä,
joihin hän heti kiinnitti vastatulleitten huomion -- yksi oli
vanhanaikuiset, kahdella nappirivillä varustetut liivit, nähtävästikin
aika vanhat ja hyvin kuluneet, molemmat toiset kaksi ulkomaalaiselle
paperille kirjoitettua kirjettä.
"Mieleeni ei juolahtanut kertaakaan ruveta tutkimaan niitä vaatteita,
jotka isoisälläni oli päällään kuollessaan", virkkoi Zillah käyden
suoraan asiaan. "Vasta tunti pari sitten tulin ajatelleeksi sitä. Hän
on käyttänyt samoja vaatteita useampia kuukausia. Olen tarkastanut
kaikki hänen taskunsa. Niissä ei ollut mitään tärkeää -- paitsi nämä
kirjeet. Löysin ne liivien sisätaskusta. Lukekaa ne."
Miehet kumartuivat katsomaan avattuja kirjeitä ja Ayscough luki ne
ääneen:
"Macpherson-hotelli, Kap-kaupunki, syysk. 17 p. 1912.
K.H. -- Olen lähettänyt sen pikku esineen, josta jo olen
kirjoittanut tarkemmin teille ja herra L:lle, teidän
osoitteellanne tavallisena kirjoihin merkittynä lähetyksenä.
Parasta on, että sijoitatte sen pankkiinne, kunnes saavun.
Ilmoitan tuonnempana tulopäivästäni. Teidän
_Stephen Purvis_."
"Tämä", huomautti Ayscough toisiin vilkaisten, "viittaa selvästi
siihen, että mikä esine sitten lieneekin kysymyksessä herra Multenius
otti sen pankista kuolinpäivänänsä aamulla. Se viittaa epäilemättä myös
herra Levendaleen." Hän otti toisenkin kirjeen käteensä ja luki sen.
"Kap-kaupunki, lokak. 10 p. 1912.
K.H. -- Ilmoitan vain lyhyesti lähteväni täältä höyrylaiva
_Golcondalla_ päivän parin kuluttua. Tämä saapuu käsiinne päivää
kahta aikaisemmassa postissa. Toivon pääseväni Englantiin
marrask. 15 p. -- niin on ainakin laivakonttorissa ilmoitettu
-- ja tulen luoksenne heti saavuttuani. Suotavaa olisi, että
järjestäisitte heti kohtauksen herra S. L:n ja meidän molempain
kesken. Teidän
_Stephen Purvis_."
"Marrask. 15 p.?" sanoi Ayscough. "Herra Multenius kuoli marrask. 19
p. Jos siis Purvis saapui Englantiin 15 p., on hän luultavasti käynyt
täällä ennen 19 p:ää. Mehän tiedämme hänen joka tapauksessa olleen
rouva Goldmarkin ruokalassa 18 p. Hyvä on, neiti Wildrose -- me otamme
nämä kirjeet mukaamme."
Lauriston jättäytyi jäljelle toisten miesten lähtiessä ulos voidakseen
vaihtaa muutaman sanan kahden kesken Zillahin kanssa. Hänen tullessaan
kadulle olivat kaikki muut lähteneet paitsi Purdie, joka puheli Melkyn
kanssa sivukäytävän ovella. "Siinä on varmasti oikea suunta", kuului
Melky juuri sanovan. "Ottakaa vain siitä selvä. Herra Lauriston", hän
jatkoi, "tehkää, mitä ystävänne neuvoo. Me käsittelemme asiat yhden
kerrallaan."
Purdie tarttui Lauristonin käsivarteen ja lähti pois hänen kanssaan.
"Melkyn ehdotus on, että lähdemme ottamaan selvää siitä, mitä
herra Killick voi todistaa", hän virkkoi. "Se on sitä paitsi
parastakin meille, Andie. Nyt kun salapoliisit ovat par'aikaa
tiedustelumatkoillaan ja heillä on hallussaan aika joukko kummallisia
tietoja ja asiapapereita, niin me voimme suorittaa oman pikku osuutemme
-- nimittäin selvittää sinut täydelleen asiasta irti. On useampiakin
kuin yksi seikka, jonka vuoksi meidän on yritettävä sitä, vanha veikko!"
"Mistä sinä oikein puhut, John?" kysyi Lauriston. "Sinulla on nyt jokin
tuuma päässäsi!"
"Ja se on se, että sinä ja tuo tyttö olette rakastuneet toisiinne!"
sanoi Purdie viekkaan näköisenä.
"En kiellä sitä", myönsi Lauriston viattomasti punastuen. "Niin
olemmekin!"
"Mutta ethän sinä voi pyytää ketään tyttöä vaimoksesi, hyvä mies, niin
kauan kuin on olemassa pieninkään epäluulon varjo siitä, että olet
aiheuttanut hänen isoisänsä kuoleman", huomautti Purdie neuvovalla
äänensävyllä. "Syökäämme siis nyt vain yhteinen ateria, ottakaamme
sitten vuokra-ajuri ja ajakaamme hakemaan sitä vanhaa herraa, joka
antoi äidillesi sormukset. Tule pois hotelliin."
"Sinähän tuhlaat paljon rahaa minun vuokseni, John!" huudahti Lauriston.
"Ymmärrä asia niin, että minä olen itsekäs mies, joka olen alkanut
tuntea harrastusta tätä asiaa kohtaan ja noudatan omaa mielihaluani",
sanoi Purdie.
"Hiisi vieköön! En ole koskaan ennen sekaantunut salapoliisi- juttuun.
Tämä ihmisten ajaminenhan vie aivan voiton metsästämisestä!"
Tutkittuaan ahkerasti osoiteluetteloja ja nimikirjoja varhain sinä
aamuna Purdien ja Lauristonin oli onnistunut päästä selville herra
Edward Killickin asunnosta. Hän oli aikanaan ollut tunnettu asianajaja
Cityssä ja noudattanut sitten hyvin menestyneitten miesten esimerkkiä
vetäytymällä syrjään sievään maalaishuvilaan nauttiakseen siellä
vaivojensa hedelmiä. Hän oli valinnut oleskelupaikakseen hauskan
vanhanaikuisen Stanmoren kylän, ja siellä Purdie ja Lauriston tapasivat
hänet kauniitten puitten ja huolellisesti tasoitettujen ruohokenttäin
ympäröimässä hauskassa vanhassa talossa. Hän oli terve ja virkeä
vanhus, ei vielä seitsenkymmenvuotiaskaan, ja nousi nojatuolistaan
suuressa kirjastohuoneessaan ja loi hämmästyneenä katseensa palvelijan
juuri tuomista nimikorteista niiden omistajiin.
"Herra varjelkoon!" hän huudahti. "Oletteko te molemmat nuoret miehet
minun peeblesiläisten vanhain ystäväini poikia?"
"Olemme", vastasi Purdie. "Tämä on Andrew Lauriston ja minä John
Purdie. Ja me olemme hyvin iloisia huomatessamme teidän vielä muistavan
omaisiamme, herra Killick."
Herra Killick siunaili vieläkin ja puristettuaan lämpimästi
vieraittensa käsiä pyysi heitä istuutumaan. Hän sovitteli silmälasit
nenälleen ja katseli hyvin huolellisesti molempia nuorukaisia.
"Muistan tosiaankin aivan hyvin teidän omaisenne", hän sanoi. "Minä
kalastelin toisinaan Tweed-joessa ja Eddlestonin järvessä isänne
kanssa, herra Purdie, ja teidän isänne ja äitinne luona asuin jonkin
aikaa, herra Lauriston. Äitinne olikin hyvin ystävällinen minulle --
hän hoiti minua erään sairauden aikana, joka kohtasi minua Peeblesissä
ollessani."
Lauriston ja Purdie katsahtivat toisiinsa. Yhteisestä suostumuksesta
Purdie rupesi selittämään heidän asiaansa.
"Herra Killick", hän virkkoi, "juuri erään tuon sairauden aikana
sattuneen tapauksen vuoksi olemmekin tulleet teitä katsomaan. Sallikaa
minun aluksi kertoa vähän. Andie Lauriston on asunut Lontoossa kaksi
vuotta -- hän on kirjallinen kyky ja toivoo voivansa luoda nimen
itselleen ehkäpä omaisuudenkin. Minä olen ryhtynyt jatkamaan isäni
liikettä ja olen vain käymässä Lontoossa. Ja hyvä oli, että tulinkin,
sillä Andie tarvitsi ystävää. Ennenkuin jatkan, herra Killick,
haluaisin kysyä teiltä oletteko sanomalehdistä lukenut niin sanotusta
Praed-kadun jutusta?"
Vanha herra pudisti päätänsä.
"Hyvä nuori herra", hän sanoi viitaten kädellään kirjoihinsa päin, "en
ole innokas lehtien lukija -- vähän politiikkaa tosin seuraan. En ole
laisinkaan lukenut salaperäisistä jutuista -- syrjään vetäydyttyäni
olen kokonaan heittäytynyt muinaisesineitten tutkijaksi. Ei, en ole
lukenut Praed-kadun jutusta -- en edes kuullutkaan siitä. Toivoakseni
ette te kumpikaan ole siihen sekaantuneet?"
"Melko lailla sentään", vastasi Purdie "Jopa useammalla kuin yhdellä
tavalla, Ja te voitte olla suureksi avuksi. Herra Killick --
matkustettuanne pois Peeblesistä tuon sairautenne jälkeen, te lähetitte
rouva Lauristonille lahjaksi kaksi arvokasta sormusta. Muistatteko
sitä?"
"Tietysti -- erinomaisesti", vastasi vanha herra. "Sehän on selvä."
"Voitteko myöskin muistaa keneltä ostitte nuo sormukset?" kysyi Purdie
innokkaasti.
"Voin, aivan kuin se olisi eilen tapahtunut", vastasi Killick. "Ostin
ne eräältä Cityssä asuvalta jalokivikauppiaalta, jonka tunsin aivan
hyvin siihen aikaan. Hänen nimensä oli Daniel Molteno!"