Seuraavana aamuna neljännestä yli kymmenen Ayscough puheli kahden
kesken erään New Scotland Yardin etsivänviraston rikososastoon kuuluvan
miehen kanssa yksityishuoneessa. Saapuvilla oli myöskin eräs ylempi
virkamies, joka oli kutsuttu Praed-kadun panttitoimistoon heti sen
jälkeen kun Andie Lauriston oli löytänyt sieltä Daniel Multeniuksen
ruumiin. Tämä virkamies esitti nyt kummallekin poliisille kantansa
murhajutussa -- tietäen koko ajan, että kumpikaan heistä ei ollut hänen
kanssaan yhtä mieltä.
"Tehän ette voi sivuuttaa sitä seikkaa, että noiden eri sormusten
tunnusmerkit ovat samanlaiset", hän virkkoi tuttavallisesti. "Minun
käsitykseni mukaan koko juttu on selvä kuin päivä -- nuori mies oli
ahdingossa -- hän tunnusti, ettei hänellä ollut penniäkään -- hän
meni sinne, huomasi myymälän tyhjäksi, näki nuo sormukset, sieppasi
niistä pari, silloin vanhus yllätti hänet -- Lauriston nitisti hänet
kuoliaaksi! Se on minun käsitykseni. Minä kehoitan pidättämään hänet
ja jatkamaan sitten tutkimusta -- kaikki muut asiaan liittyvät seikat
kuuluvat johonkin toiseen juttuun."
Ayscough katseli mitään puhumatta New Scotland Yardin miestä, joka
pudisti päätään jyrkästi kieltävällä tavalla.
"Se ei ole minun mielipiteeni", hän virkkoi päättävästi. "Eikä se
myöskään ole meidän virastomme miesten mielipide. Me tutkimme tätä
juttua melkein koko eilisen iltapäivän yhdessä tuon pienen juutalaisen
Rubinsteinin ja erään skotlantilaisen herra Purdien kanssa, ja me
tulimme siihen johtopäätökseen, että vanhan Multeniuksen kuolemaan
liittyy oikein tärkeitä seikkoja. Siinä on oikein salaperäisyyksien
verkko! Vanhuksen kuolema -- tuo kirja, jota Levendale ei unohtanut
raitiotievaunuun huolimatta omista sanoistaan ja ilmoituksestaan! --
Levendalen selittämätön katoaminen -- tuo Parslettin omituinen kuolema
-- lisäksi panttitoimiston arkihuoneeseen ja rouva Goldmarkin ruokalaan
pudotettujen platinanappien salaperäisyys -- ei! -- koko juttu on
peräti monimutkainen. Se on minun käsitykseni siitä."
"Niin minunkin", virkkoi Ayscough. Hän vilkaisi epäuskoisen näköiseen
virkamieheen ja kääntyi sitten hänestä katsellakseen akkunasta ulos
kadulle. "Jo nyt --!" hän huudahti äkkiä. "Tuolla tulee Lauriston
Purdien kanssa ja heidän mukanaan eräs amerikkalaisen näköinen
mies. Uskonpa tosiaankin, että Lauriston on saanut todistuksia
omistusoikeudestaan noihin kahteen sormukseen -- häntä ei ainakaan
tunnu peloittavan esiintyä täällä päättäen siitä, että hän astelee
suoraa päätä jalopeurain luolaan, vai mitä?"
"Tuokaa heidät kaikki sisään!" määräsi ylempi virkamies vähän äreästi.
"Nyt saamme kuulla, mitä tässä oikein on kysymyksessä."
Pian Purdie ilmestyi Ayscoughin jäljessä kahden toverinsa edellä. Hän
ja New Scotland Yardin salapoliisi nyökkäsivät toisilleen päätään;
he olivat olleet aika paljon yksissä edellisenä päivänä. Hän kumarsi
myöskin ylemmälle virkamiehelle, mutta tämä katseli Lauristonia.
"Oletteko saanut mitään todisteita noista sormuksista?" hän kysyi.
"Tietysti, jos teillä, on --"
"Ennenkuin Lauriston puhuu mitään siitä", keskeytti Purdie hänet,
"pyytäisin teitä kuulemaan, mitä tällä newyorkilaisella herralla
Stuyvesant Guylerillä on teille kertomista. Se on tärkeää -- se
suorastaan liittyy tähän juttuun. Jos vain kuuntelette, mitä hänellä on
sanottavana --"
Molemmat salapoliisit kuuntelivat Guylerin kertomusta platinaisista
irtonapeista suurella mielenkiinnolla, vaikkakin vaieten. Sen
loputtua he vilkaisivat toinen toiseensa ja sitten saapuvilla olevaan
virkamieheen, joka näytti tulevan vastoin tahtoaankin vakuutetuksi
toisen sanoista.
"Sitä minä sanoinkin muutamia minuutteja sitten", mutisi New Scotland
Yardin mies. "Se on peräti monimutkainen juttu. Sitä ei selvitetäkään
viidessä minuutissa."
"Ei edes kymmenessä", sanoi Ayscough lyhyesti. Hän vilkaisi Guyleriin.
"Tuntisitteko varmasti tuon Purvisin, jos näkisitte hänet?" hän kysyi.
"Tottahan nyt", vastasi amerikkalainen. "Niin luulen, ja jos hän on
sama mies, joka nähtiin ruokapaikassa muutamia päiviä sitten, ei hän
ole laisinkaan muuttunut -- tai ei ainakaan paljon."
Kirjoituspöydän ääressä istuva mies kääntyi Purdieen ja vilkaisi sitten
Lauristoniin.
"Mitä kuuluu noista sormuksista?" hän kysyi. "Mitä herra Lauristonilla
on sanottavana?"
"Anna minun kertoa", sanoi Purdie Lauristonin aikoessa ruveta puhumaan
"Herra Lauriston", hän jatkoi, "on ollut Peeblesissä, jossa hänen
isänsä ja äitinsä ovat asuneet. Hän on tavannut erään heidän vanhan
ystävänsä rouva Taggartin, joka muistaa sormukset aivan hyvin Sitä
paitsi rouva Taggart tietää, että rouva Lauriston-vainaja oli saanut
ne Edward Killickiltä, lontoolaiselta lakimieheltä, joka tietysti
voi tuntea ne. Mitä niissä oleviin merkkeihin tulee, luulen teidän
löytävän niihin ammattiselityksen -- nuo sormukset samoin kuin herra
Multeniuksen tarjottimellekin kerätyt ovat luultavasti saman miehen
tekemät. Selailtuani osoiteluetteloa olen huomannut, että herra Edward
Killick on luopunut asianajajantoimestaan, mutta samalla saa myös
nähdä, että hän on vielä elossa ja ehdotan, että hänet kutsuttaisiin
tänne. Sillä välin haluaisin tietää miten aiotte menetellä herra
Lauristonin suhteen. Tässä hän on."
Ylempi virkamies vilkaisi New Scotland Yardin mieheen.
"Luullakseni teikäläiset ovat nyt ottaneet tämän jutun kokonaan
haltuunsa?" hän kysyi.
"Täydelleen", vastasi salapoliisi.
"Oletteko saanut joitakin ohjeita herra Lauristonin suhteen?" kysyi
virkamies. "Ettekö? Herra Lauriston on siis vapaa lähtemään minne
haluaa, mikäli se meistä riippuu", hän lisäsi kääntyen Purdieen. "Mutta
hänen olisi ehdottomasti paras pysyä saapuvilla, kunnes kaikki on
selvitetty."
"Niin on tarkoituksemmekin", virkkoi Purdie. "Milloin tahansa
tarvitsette herra Lauristonia, tulkaa luokseni hotelliini -- hän on
siellä vieraanani, ja minä kyllä tuon hänet näkyviinne. Nyt on meidän
ryhdyttävä etsimään herra Killickiä."
Hän, Lauriston ja Guyler lähtivät yhdessä ulos. Poliisitoimiston
portailla Ayscough huusi Purdien jälkeen.
"Kuulkaahan", hän virkkoi tuttavallisesti. "Jättäkää tuo herra
Killickin asia tunniksi pariksi. Minä voin kertoa teille paljon mieltä
kiinnittävämpää kuin se on ja mahdollisesti paljon tärkeämpääkin.
Lähtekää ruumiintarkastajan virastoon. Herra Lauristonhan tietää, missä
se on."
"Mitä on kysymyksessä?" sanoi Lauriston.
"Siellä tutkitaan Parslettin kuolemantapausta", vastasi Ayscough
nyökäyttäen merkitsevästi päätään. "Kuulette peräti kummallisen
todistuksen, jollen erehdy. Lähden itsekin sinne heti."
Hän palasi taas sisään ja muut kolme miestä katsahtivat toinen
toiseensa.
"Kuulkaahan", virkkoi Guyler. "Noudattakaamme tuota ystävällistä
neuvoa. Lähtekäämme sinne."
Lauriston opasti heidät siihen paikkaan, jossa häntä itseään oli
äskettäin kuulustellut herra Parminter. Mutta nyt oli siellä väkeä
tungokseen asti. Vain suurella vaivalla heidän onnistui tunkeutua sinne
erääseen nurkkaan. Eräässä toisessa nurkassa kaukana heistä Lauriston
huomasi Melky Rubinsteinin. Melky, joka oli kovassa ahdingossa, niin
ettei voinut liikkuakaan, ilmaisi Lauristonille kasvojen eleillä ja
viittaamalla peukalollaan ovelle päin, että heidän pitäisi tavata
toisensa ulkona, kun toimitus olisi ohitse.
Kuulustelu oli jo alkanut, kun Purdie tovereineen tunkeutui sisälle.
Todistajain aitiossa oli Parslett-vainajan leski -- juhlallinen
mustapukuinen olento, joka kertoi kuulustelijalle, että samana iltana,
jolloin hänen miehensä kuoli, hän oli lähtenyt myöhään ulos tehdäkseen
pikku kierroksen, niin kuin hän oli sanonut. Ei -- ei hänellä ollut
aavistustakaan siitä, minne hänen miehensä oli lähtenyt eikä siitäkään,
oliko hänellä määrättyä tarkoitusta ulos mennessään. Hänen miehensä
ei ollut sanallakaan maininnut vaimolleen, että tulisi saamaan rahaa
keneltäkään. Todistaja ei ollut nähnyt miestään enää sen jälkeen kun
tämä oli lähtenyt ulos, ennenkuin tapasi hänet St. Maryn sairaalassa
tohtorin käsiteltävänä. Mies kuoli tuntoihinsa tulematta heti vaimon
päästyä sairaalaan.
Purdie ajatteli todistuksen loputtua, ettei siinä ollut mitään
kummallista, ja ihmetteli, miksi Ayscough oli lähettänyt heidät sinne.
Mutta seuraavan todistajan lausunto herätti jo suurempaa mielenkiintoa.
Hän oli keikaileva, puuhakkaan näköinen, keski-ikäinen mies, varakas
liikemies, joka astui todistajain aitioon aivan samoin kuin olisi
asettunut omaan liikehuoneeseensa ja aikonut soittaa kelloa pyytääkseen
päivän sanomalehtiä. Oikeudenjäsenten kuiskailusta saattoivat
katselijat päättää, että tämä oli sama herra, joka oli löytänyt
Parslettin kadulta. Purdie ja hänen molemmat toverinsa heristivät
korviaan.
Martin James Gardiner, kilpa-ajojen vedonlyöntiasiamies Portsdown-kadun
varrelta Maida Valessa, oli asunut siellä muutamia vuosia ja tunsi
hyvin sen kaupunginosan -- ei tuntenut Parslett-vainajaa ulkonäöltäkään
-- ei ollut tietääkseen koskaan nähnyt häntä, ennenkuin puheena olevana
iltana.
"Kertokaa meille kaikki tarkoin, mitä tapahtui, herra Gardiner --
omalla tavallanne", sanoi oikeuden puheenjohtaja.
Gardiner nojautui todistajain aition reunaa vasten ja koetti tehdä
miellyttävän vaikutuksen sekä oikeuden jäseniin että yleisöön.
"Kirjoittelin kirjeitä jokseenkin myöhäiseen eilen illalla", hän
virkkoi. "Vähän jälkeen yhdentoista lähdin viemään niitä lähimpään
postilaatikkoon. Kun menin alas taloni portaita, astui Parslett
ohitseni. Hän käveli Portsdown-katua Clifton-kadulle päin.
Mennessään minun ohitseni hän nauraa hihitti hiljaa itsekseen. Sen
huomatessani luulin hänen olevan hieman humalassa, suoraan sanoen,
mutta seuratessani häntä hyvin lähellä näin hänen puhelevan aivan
järkevästi. Hän oli edelläni kuusi tai kahdeksan metriä kunnes tulimme
noin parinkymmenen metrin päähän Ciifton-kadun kulmasta. Silloin
äkkiä -- niin äkkiä, että minun on vaikea sitä kuvaillakaan -- hän
tuntui suorastaan luhistuvan kokoon. Näytti siltä kuinhan olisi
silmänräpäyksessä kutistunut kasaan. Hänen polvensa menettivät voimansa
ja hänen koko ruumiinsa lysähti katukäytävälle läjäksi!"
"Huudahtiko hän -- kirkaisiko kuin äkillisestä tuskasta -- tai mitään
siihen tapaan?" kysyi oikeuden puheenjohtaja. "Kuului jonkinlainen
koriseva ääni -- en ole varma siitä, vaikka hän olisikin lausunut sanan
pari lysähtäessään maahan", vastasi todistaja. "Mutta se kävi niin
äkkiä, että en voinut erottaa mitään tarkasti. Se on ainakin varma,
ettei hänen huuliltaan enää hänen kaaduttuaan päässyt minkäänlaista
muuta ääntä kuin perin hiljaista omituista valittelua. Luulin tietysti
miehen pyörtyneen. Riensin hänen luokseen. Hän makasi käppyrässä
siinä, mihin oli kaatunut. Aivan lähellä oli katulamppu -- näin hänen
kasvoilleen levinneen omituisen värin ja hänen silmäinsä jo olevan
lujasti ummessa. Sitä paitsi huomasin hänen hampaittensa olevan lujasti
yhteen puristettuina ja hänen sormiensa kämmeniin painettuina."
"Vääntelehtikö hän ollenkaan -- tekikö minkäänlaista liikettä?" kysyi
tutkija.
"Ei pienintäkään! Hän oli hiljaa kuin ne kivet, joiden päällä hän
makasi", sanoi todistaja. "Olen täysin vakuutettu siitä, että hän ei
hievahtanutkaan sen jälkeen kun oli kaatunut. Juuri silloin ei ollut
ketään muuta saapuvilla, ja minä aioin juuri soittaa lähimmän talon
kelloa, kun eräs poliisi tuli nurkan takaa. Minä huusin hänelle, ja
hän tuli paikalle. Me tutkimme miestä minuutin ajan. Sitten minä
juoksin hakemaan tohtori Mirandoletia, jonka klinikka on juuri
vieressä. Tapasin hänet siellä; hän lähti aivan heti sekä määräsi
miehen viipymättä siirrettäväksi sairaalaan. Poliisi nouti apua ja mies
vietiin pois. Tohtori Mirandolet lähti heidän mukanaan. Minä palasin
kotiin."
Gardinerilta ei kysytty enää mitään mainitsemisen arvoista. Oikeuden
puheenjohtaja vaihtoi joitakin lyhyitä kuiskauksia oikeudenpalvelijan
kanssa ja vilkaisi sitten todistajain aition takana istuvaan ryhmään,
jossa kaikilla oli lääkärien virkapuku päällään.
"Kutsukaa tohtori Mirandolet", hän määräsi.
Samalla hetkellä Purdie kohtasi Ayscoughin katseen. Salapoliisi iski
hänelle merkitsevästi silmäänsä, kun omituisen näköinen olento astui
esiin joukosta ja asettui paikalleen todistajain aitioon.