Tämän uutisen aikaansaama vaikutus oli ilmeisestikin aivan sellainen
kuin amerikkalainen oli aavistanutkin, ja hän hymyili vähän jurosti,
katsellessaan vuoron perään kunkin kasvoja. Mitä hänen vieraisiinsa
tulee, he vilkaisivat ensin toinen toiseensa ja sitten häneen. Guyler
naurahti ja jatkoi.
"Se saa teidät säpsähtämään", hän virkkoi. "Lukiessani hiljattain
selostukset sanomalehdistä tuosta jutusta huomasin Spencer Levendalen
nimeä mainittavan jonkin vanhan kirjan yhteydessä, joka oli jäänyt
Daniel Multeniuksen arkihuoneeseen tai joka ainakin löydettiin sieltä.
Päättelin tietysti, että hän oli sama Spencer Levendale, jonka olin
tuntenut Etelä-Afrikassa viisi vuotta sitten. Ja totta puhuen olen
lukenut teikäläisiä sanomalehtiä aamuin illoin nähdäkseni oliko hänestä
lisätietoja. Mutta tähän mennessä en ole löytänyt mitään."
Purdie ja Melky vilkaisivat toisiinsa ja Melkyn ilmeisesti kehoittavan
silmäyksen huomattuaan Purdie puhui.
"Me voimme antaa teille lisätietoja", hän virkkoi. "Se tulee
huomisaamuna olemaan kaikkien tiedossa. Levendale on salaperäisesti
kadonnut talostaan ja kaikista muistakin paikoista, joissa hänet on
joka päivä nähty, ja kukaan ei tiedä, missä hän on. Arvellaan tämän
katoamisen olevan jollakin tavoin yhteydessä Praed-kadun tapauksen
kanssa."
"Selvä on", myönsi Guyler, "siitä ei hevin ole epäilystäkään. Ja
Praed-kadun jutussa tulevat nämä platinaiset irtonapit näyttelemään
melkoista osaa, ja kun te ja täkäläiset poliisit olette päässeet asian
perille, tulette varmasti huomaamaan, että jollakin muulla seikalla on
myös suuri tehtävä siinä."
"Millä sitten?" kysyi Purdie.
"Jalokivillä", vastasi amerikkalainen rauhallisesti hymyillen. "Juuri
jalokivillä! Jalokivet tulevat olemaan sen kaiken pohjalla varmasti!"
Seurasi hetkiseksi hämmästynyt hiljaisuus. Sitten Melky kääntyi
kiihkeästi amerikkalaisen puoleen.
"Herra!" hän virkkoi. "Käykäämme nyt käsiksi asioihin! Mitä te nyt
tiedätte tästä Levendalesta?"
"En paljon", vastasi Guyler. "Mutta minulla on vapaus kertoa, mitä
tiedän. Olen ollut jossakin määrin vierivän kiven kaltainen, nähkääs.
Olen harhaillut maailmassa yhdessä jos toisessakin paikassa, tehnyt
yhtä ja toista, ja olen omalta kohdaltani kumonnut vanhan sananparren,
sillä minun on onnistunut kerätä aika paljon sammalta vieriessäni. No
niin, oleskelin Kap-kaupungissa jonkin aikaa viitisen vuotta sitten ja
tapasin siellä Spencer Levendalen. Hän oli silloin jalokivikauppias --
en voi täsmälleen sanoa mikä oli hänen alansa lähemmin määriteltynä,
sillä en koskaan kuullut sitä tarkemmin. Mutta se tiedettiin yleisesti,
että hän oli koonnut suuren omaisuuden ostamalla ja myymällä jalokiviä.
Minä ja viisi muuta miestä -- kaikki eri kansallisuuksia -- olimme
hyväksi avuksi Levendalelle eräässä suuressa kaupassa, jonka hän
halusi hartaasti luonnistuvan -- yhdentekevää mikä se oli -- ja hän
oli hyvin kiitollinen meille minun ymmärtääkseni. Ja kun me olimme
kaikki rahan puolesta varsin toimeentulevia, ei hän voinut lahjoittaa
meille shekkejä ja keksi sen vuoksi sellaisen keinon, että laitatti
tarpeellisen määrän platinaisia irtonappeja -- platinahan on niin
kuin tiedätte kalleinta tunnettua metallia -- ja jokaiseen irtonappiin
kaiverrettiin huolellisesti hänen itse keksimänsä tunnusmerkki. Tässä
ovat minun nappini -- ja se, joka on herra Rubinsteinin hallussa,
kuuluu toiseen samanlaiseen ryhmään. Mutta kuka nyt on se mies, joka on
pudottanut kalvosimennappinsa?"
Purdie, joka oli kuunnellut amerikkalaisen kertomusta suurella
mielenkiinnolla, esitti heti erään kysymyksen.
"Siihenhän saa vastauksen kysymällä teiltä erästä asiaa", hän virkkoi.
"Te epäilemättä tiedätte niiden miesten nimet, joille nuo irtonapit
jaeltiin?"
Mutta Purdien pettymykseksi amerikkalainen pudisti päätänsä.
"Kah, en vainkaan", hän vastasi. "Asianlaita on siten - niin kuin
ymmärtäisitte, jos tuntisitte jutun yksityiskohdat -- että tämä oli
omituisenlaatuinen salaperäinen kauppa, jossa tarvittiin muutamain
eri kansallisuuksiin kuuluvain miesten apua, eikä kukaan meistä
tuntenut toisiaan. Mutta minä tapasin sattumalta sen englantilaisen,
joka oli yksi meistä -- jälkeenpäin. Tunsin hänet tietysti heti hänen
irtonappiensa avulla."
"Ja kuka hän oli?" kysyi Purdie.
"Purvis-niminen mies, Stephen Purvis", vastasi Guyler. "Minun
kaltaiseni mies, joka oli matkustellut vähän joka suunnalla ryhtyen
milloin mihinkin hommaan mikäli siitä oli rahaa ansaittavissa. Tapasin
hänet Johannesburgissa ehkä seuraavana vuonna sen jälkeen kun tuo
kauppa oli tehty, josta mainitsin. Hän ei myöskään tietänyt, keitä nuo
toiset miehet olivat."
"Ettekö ole kertaakaan nähnyt häntä sen jälkeen?" kysyi Purdie. "Ettekö
tiedä missä hän on?"
"Minulla ei ole siitä pienintäkään aavistusta", virkkoi Guyler. "En
ole puhellut hänen kanssaan useammin kuin sen yhden ainoan kerran, ja
silloinkin vain noin tunnin ajan."
"Herra!" huudahti Melky kiihkeästi. "Voisitteko kuvailla nyt tämän
Purvisin? Vain suunnilleen?"
"Varmasti", vastasi amerikkalainen. "Nimittäin sellaisena kuin minä
muistan hänet. Suurehko, isoluinen, karaistuneen näköinen -- noin
minun ikäiseni -- sileäksi ajeltu -- enemmän siirtomaissa oleskelleen
kuin englantilaisen näköinen -- hän oli ollut poikasesta asti
Etelä-Afrikassa puuhaillen milloin mitäkin."
"Hiivatti sentään, tuopa kuulostaa olevan juuri sama mies, joka kävi
rouva Goldmarkin ravintolassa", virkkoi Melky. "Ainakin rouva Goldmark
on kuvaillut hänet juuri sellaiseksi."
"Niin, minä tosiaankin uskon hänet samaksi", huomautti Guyler. "Sitä
minä olen arvellutkin koko ajan. Uskokaa minua, kun sanon, että tämä
koko salaperäinen asia kiertyy erään jalokivijutun ympärille, johon
tämän neidin isoisä, herra Spencer Levendale ja tuo Purvis-niminen
mies ovat sekaantuneet -- se on varma! Ja nyt on, minun vaatimattoman
mielipiteeni mukaan, tärkeintä löytää heidät molemmat! Mitä nyt on
tehty ja mitä aiotaan tehdä siinä suhteessa!"
Melky nyökkäsi Purdielle kehoitukseksi, että hän puhuisi.
"New Scotland Yardin etsivällävirastolla on Levendalen juttu
hallussaan", sanoi Purdie. "Käväisimme siellä pikimmältään
herra Multeniuksen lakimiehen kanssa tänä iltana. Mutta emme
luonnollisestikaan voineet puhua mitään toisesta miehestä, koska emme
vielä tietäneet hänestä mitään! Olisiko teillä mitään vastaan lähteä
sinne huomisaamuna?"
"Ei suinkaan", vastasi Guyler reippaasti. "Asustan tässä hotellissa
viikon parin ajan. Osuin tänne tullessani kaupunkiin pohjoisesta päin
muutamia päiviä sitten. Tämä on minulle hyvin sopiva paikka, ja olen
jokseenkin varma siitä, että asun täällä koko ajan, jonka nyt viivyn
Lontoossa. Ei minulla ole mitään sitä vastaan, että sekaannun tähän
juttuun. Mutta minun nähdäkseni on asia vielä hyvin hankalalla kannalla
tämän nuoren herra Lauristonin kohdalta. Luin kaikki sanomalehdet
huolellisesti ja ymmärsin hänen tukalan tilansa. Nimittäin nuo
sormukset?"
Zillah muisti äkkiä kaikki, mitä Ayscough oli kertonut hänelle sinä
iltana. Hän oli unohtanut mistä syystä oli lähtenyt King's Crossille:
niin kiihtyneenä hän oli kuunnellut amerikkalaisen kertomusta. Nyt hän
kääntyi Purdien ja molempain toisten maanmiestensä puoleen.
"Olen aivan unohtanut!" hän huudahti. "Siinähän on vielä vaara.
Ayscough on ollut tänä iltana käymässä liikkeessämme. Poliisit ovat
tutkituttaneet asiantuntijalla sekä herra Lauristonin sormukset että
ne, jotka olivat meidän tarjottimellamme. Hän väittää herra Lauristonin
sormuksissa olevan salaisia jalokivikauppiaan merkkejä, jotka ovat
aivan samanlaiset kuin meidänkin sormuksissamme. Ja se onkin aivan
epäilemätöntä. Nyt ovat poliisit tietysti vakuutettuja, että nuo kaksi
sormusta on otettu meidän tarjottimeltamme -- ja -- ja aikovat pidättää
-- Andien!"
Lauriston tuli ihan tummanpunaiseksi sulasta suuttumuksesta.
"Kaikki on perätöntä -- mitä poliisi sanoo!" hän huudahti. "Minä olen
saanut selville kuka antoi nuo sormukset äidilleni! Voin todistaa
sen! En välitä hiventäkään poliiseista enkä heidän merkeistään -- nuo
sormukset ovat minun!"
Purdie laski rauhallisesti kätensä Lauristonin käsivarrelle.
"Eihän kukaan meistä vielä tiedä mitä olet tehnyt tai saanut selville
Peeblesissä noiden sormusten suhteen", hän virkkoi. "Kerrohan! Esitä
vain lyhyet tosiasiat."
"Niin minä aionkin", virkkoi Lauriston yhä suutuksissaan. "Mietin
koko asiaa perin pohjin matkustaessani täältä pois. Muistin, että
jos Peeblesissä vielä eläisi joku, joka tietäisi äidistäni ja noista
sormuksista, se olisi eräs hänen vanha ystävättärensä rouva Taggart --
muistathan hänet, John?"
"Tunnen rouva Taggartin, jatka", virkkoi Purdie.
"En tietänyt vieläkö rouva Taggart eli", jatkoi Lauriston. "Mutta
läksin liikkeelle varhain tänä aamuna ja tapasin hänet. Hän muistaa
nuo sormukset ihan hyvin ja kuvaili ne tarkoin. Vieläpä häin kertoi
sellaistakin, jota minä en tietänyt nimittäin kuinka ne joutuivat
äidilleni. John, sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin että isäni ja
äitini eivät olleet kovinkaan varakkaita, ja että äidilläni oli tapana
ansaita lisärahoja vuokraamalla huoneita kesäasukkaille. Eräänä kesänä
hänellä oli vuokralaisenaan muuan lontoolainen lakimies herra Killick,
joka viipyi kuukauden päivät. Tai hän ainakin tuli vain kuukaudeksi,
mutta sairastui ja viipyi yli kaksi kuukautta. Äitini hoiti häntä hänen
sairautensa aikana, ja Lontooseen palattuaan herra Killick lähetti
hänelle nuo sormukset. Ja jos niissä on merkkejä", lopetti Lauriston,
"jotka ovat samanlaisia kuin tuolla tarjottimellakin olevissa
sormuksissa, niin en voi sanoa mitään muuta kuin että niiden merkkien
täytyi olla sormuksissa silloin kun herra Killick osti ne! Sillä ne
ovat siitä pitäen olleet meidän hallussamme -- äitini ja minun --
kunnes vein ne panttitoimistoon?"
Zillah taputti äkkiä käsiään, ja hän ja Melky vaihtoivat paljon puhuvan
silmäyksen, jota toiset eivät ymmärtäneet.
"Niin se on!" Zillah huudahti. "Se minua juuri hämmästyttikin alussa.
Nyt on enää ole ihmeissäni. Melky tietää, mitä tarkoitan."
"Se, mitä hän tarkoittaa, herra", virkkoi Melky taputtaen Purdien
käsivartta, "on juuri sama asia, joka minuakin alussa hämmästytti. Se
on juuri niin kuin herra Lauriston sanoo -- nuo salaiset merkit olivat
sormuksissa silloin kun herra Killick osti ne. Nuo kaksi sormusta sekä
ne tarjottimella olevat sormukset, joista oli kysymys. ovat lähteneet
saman tekijän käsistä Tuossa kaikessa ei ole mitään kummallista minulle
eikä Zillah-serkulleni. Me nähkääs olemme perillä tässä ammatissa.
Mutta nuo poliisit! Ne ovat niin epäluuloisia, että --. Mutta, hyvät
herrat, nyt meidän on etsittävä käsiimme herra Killick."
"Aivan oikein", myönsi Purdie. "Mistä hänet löytää, Andie?"
Mutta Lauriston pudisti päätään pettyneen näköisenä.
"Sitäpä minä juuri en tiedä", hän vastasi. "Kaksikymmentäviisi vuotta
sitten hän antoi äidilleni nuo sormukset ja rouva Taggartin sanain
mukaan hän oli silloin keski-ikäinen mies, joten hänellä on nyt ikää jo
aika lailla. Mutta jos hän on elossa, voin löytää hänet."
"Meidän on saatava hänet käsiimme", virkkoi Purdie lujasti. "Minun
käsitykseni mukaan hän voi todistaa jotakin sellaista, joka on
tärkeämpää kuin noiden sormusten pelkkä tunteminen -- älkää nyt
välittäkö siitä, mitä arvelen asiasta. Meidän on pohdittava sitä
huomenna."
"Mutta sillä välin", keskeytti Zillah hänet, "Andie ei saa lähteä
asuntoonsa rouva Flitwickin luokse. Minä ymmärsin mitä Ayscough
tarkoitti tänä iltana, ja muistakaa kaikki, että se oli aivan
yksityisluontoista hänen ja minun välilläni. Hänet täytyy pitää jonkin
aikaa poliisin tietämättömissä, ja --"
Purdie nousi seisomaan pöydän luota ja pudisti päättävästi päätään.
"Ei", hän virkkoi. "Ei sinne päinkään! Me emme turvaudu minkäänlaiseen
pakoilemiseen ja piileskelemiseen. Andie Lauriston ei tule ilmaisemaan
pienintäkään pelkoa poliiseja tai mitään heidän Johtopäätöksiään
kohtaan. Hänen on seurattava tarkoin minun ohjeitani, ja minä vien
hänet täksi yöksi hotelliini -- jättäkää hänet minun haltuuni! Minä
kyllä pidän huolen siitä, että tämä juttu selviää oikealla tavalla ja
perin pohjin -- olkoon lopputulos sitten millainen tahansa. Kas niin,
erotkaamme nyt. Herra Guyler!"
"Jaha", vastasi amerikkalainen, "mitä haluatte?"
"Tulkaa tapaamaan minua hotelliini huomisaamuna kello kymmenen",
virkkoi Purdie. "Uusi luku alkaa silloin."