Lauristen, joka oli aika lailla ihmeissään nähdessään Zillahin,
joutui yhä enemmän ymmälleen, kun tyttö tarttui hänen käsivarteensa
ja kiidätti häntä eteenpäin asemalaiturilla välittämättä laisinkaan
matkustajien ja kantajien ryhmistä, joita tungeskeli matkatavaroitten
ympärillä.
"Mikä nyt on?" kysyi Lauriston. "Onko jotakin tapahtunut? Minne
menemme?" Mutta Zillah riensi päättäväisesti eteenpäin katse lujana.
"Nopeasti", hän virkkoi huohottaen. "Eräs mies, jonka näin äsken juuri.
Hän oli tuolla -- nyt hän on poissa -- hän on hävinnyt sillä välin,
kun minä etsin teitä. Meidän täytyy löytää hänet! Hän on varmasti
mennyt tänne päin. Andie! -- koettakaa katsella missä hän on! Hän on
pitkä sileäksi ajeltu mies, jolla on pehmeälierinen hattu ja painava
matkapalttoo -- joku ulkomaalainen. Voi, katsokaahan!"
Ensimmäisen kerran oli Zillah maininnut Lauristonia etunimeltä, ja
nuorukainen puristi vaistomaisesti hänen kättään heidän rientäessään
eteenpäin.
"Mutta miksi?" hän kysyi. "Kuka hän on? Mitä asiaa teillä on hänelle?
Mitä kaikki tämä merkitsee?"
"Voi, koettakaa löytää hänet!" huudahti Zillah. "Te ette ymmärrä kuinka
tärkeää se on! Jos nyt kadotan hänet näkyvistäni, en luultavasti enää
koskaan saa nähdä häntä. Ja hänet täytyy löytää -- ja saada pysähtymään
-- teidän vuoksenne!"
He olivat tällä välin tulleet asemalaiturin päähän, ja Lauriston
katseli oikeaan ja vasempaan löytääkseen kysymyksessä olevan miehen.
Äkkiä hän käänsi Zillahin ympäri.
"Onko hän tuolla -- tuo mies, joka puhelee toisen kanssa?" hän kysyi.
"Katsokaahan -- tuolla."
"On", virkkoi Zillah. Hän näki taas miehen, jolla oli platinainen
paidannappi, ja pysähtyi samassa äkkiä pidättäen Lauristonia. Mies
poltteli rauhallisena sikaariaan ja puheli toisen miehen kanssa, joka
oli ilmeisestikin tullut vastasaapuneessa junassa päättäen siitä, että
hänellä oli toisessa kädessään matkalaukku ja toisella käsivarrellaan
matkapeite. "Niin", vahvisti Zillah. "Hän se on! Ja meidän on
seurattava häntä minne tahansa hän meneekin!"
"Minkä ihmeen vuoksi?" kysyi Lauriston. "Mikä salaperäinen juttu tämä
on? Kuka hän on?"
Samassa molemmat miehet erosivat puristaen lämpimästi toistensa kättä.
Mies, jolla oli matkalaukku ja peite mukanaan, kääntyi maanalaiselle,
rautatielle johtaville portaille. Toinen asteli hitaasti aseman
julkisivun puolelle ja sieltä Great Northern-hotellille päin. Zillah
veti heti Lauristonia perässään pysytellen muutamain kyynäräin
välimatkan päässä vieraasta, mutta astellen kuitenkin itsepintaisesti
eteenpäin. Muukalainen meni kadun poikki ja kääntyi hotellin
porttikäytävään päin, kun Zillah teki pikaisen päätöksen.
"Meidän on puhuttava tuolle miehelle", hän virkkoi. "Älkää nyt kysykö
miksi -- saatte tietää muutamien minuuttien kuluttua. Kysykää häneltä
tahtooko hän puhua kanssani."
Lauriston tarttui vieraaseen, kun tämä astui hotellin edessä oleville
portaille. Hänestä tuntui epämiellyttävältä ja typerältä, mutta
Zillahin äänenpaino ei jättänyt mitään sijaa vastaväitteille. Hänen oli
toteltava.
"Suokaa anteeksi", Virkkoi Lauriston niin kohteliaasti kuin suinkin,
"mutta tämä neiti haluaa hartaasti puhella kanssanne".
Mies kääntyi, vilkaisi Zillahiin, joka oli tullut lähemmäksi, ja
kohotti pehmeälieristä hattuaan vanhanaikuiseen kohteliaisuuteen
vivahtavalla tavalla. Juuri heidän yläpuolellaan paloi voimakas lamppu:
sen valossa he kaikki kolme tuijottivat toinen toistaan. Muukalainen
hymyili -- vähän ihmeissään.
"Niinkö tosiaankin!" hän virkkoi sellaisella äänenpainolla, joka
ehdottomasti paljasti hänet amerikkalaiseksi syntyperältään. "Olen
hyvin iloinen. Ette suinkaan erehdyksessä luule minua joksikin toiseksi
henkilöksi?"
Zillah oli jo punastunut hämmennyksestä. Nyt kun hän oli pannut alulle
asian, vieläpä niin vähällä vaivalla, hän tuskin tiesi miten oli
jatkettava.
"Pidätte tätä varmasti hyvin kummallisena", hän sopersi, "mutta ehkä
ei teillä ole mitään sitä vastaan, että kerrotte minulle muutamia
seikkoja. Näin teidät nimittäin juuri asemalla, kun tunnustelitte missä
tulitikkulaatikkonne oli, ja huomasin, että teillä oli platinainen
irtonappi, jossa oli omituinen tunnusmerkki."
Amerikkalainen naurahti hyväntahtoisesti ja iloisesti ja avasi
takkinsa. Samalla hän työnsi kalvosimensa näkyviin.
"Tämä nappiko", hän virkkoi. "Se on totta -- se on platinaa ja siinä on
harvinainen tunnusmerkki. Ja se on myöskin näissä, katsokaahan näitä
kalvosinnappeja! Mutta --"
Hän vaikeni ja vilkaisi Zillahiin, jonka katse oli kiintynyt
irtonappeihin ja joka oli ilmeisestikin niin hämmästynyt, että oli
menettänyt puhekykynsä.
"Näytätte tavattoman hämmästyneeltä minun nappieni vuoksi", virkkoi
muukalainen taas naurahtaen. "Suonette anteeksi, jos kysyn - minkä
vuoksi?"
Zillah sai vaivoin mielenmalttinsa takaisin ja käyttäytyi taas yhtä
asiallisesti kuin tavallisestikin.
"Pyydän teitä olemaan ajattelematta, että kysyisin vain turhan vuoksi
ja tarkoituksettomasti", hän virkkoi. "Oletteko ollut kauan Lontoossa?"
"Vain muutamia päiviä", vastasi vieras avuliaasti.
"Oletteko lukenut siitä jutusta, jota sanomalehdet jo nimittävät
Praed-kadun murhajutuksi?" jatkoi Zillah.
"Olen", vastasi vieras muuttuen vakavan näköiseksi. "Siinähän oli
kysymys tuosta vanhuksesta, panttilainaajasta, jolla oli omituinen
nimi. Muistan sen hyvin!"
"Minä olen vanhuksen tyttärentytär", virkkoi Zillah suoraan. "Nyt
kerron teille, miksi olin kummissani nähdessäni teidän platinanappinne.
Yksi platinainen irtonappi, joka oli koristettu aivan samalla kuviolla
kuin teidänkin, löytyi meidän arkihuoneestamme isoisäni kuoleman
jälkeen -- ja toinen, ilmeisestikin sen vastapari, eräästä ravintolasta
aivan lähellä. Ymmärrättehän nyt miksi halusin puhella kanssanne?"
Zillahin puhuessa amerikkalaisen kasvot olivat muuttuneet yhä
vakavammiksi. Kun tyttö oli lopettanut, vilkaisi vieras Lauristoniin ja
pudisti päätään.
"Jopa nyt", hän virkkoi. "Sehän on vakava juttu. Oletteko varma siitä,
että tuo tunnusmerkki oli sama ja nappi platinaa?"
"Minä olen jonkin verran perillä jalokivikauppiaan ammatista", vastasi
Zillah. "Ne napit, joista puhun, ovat platinaiset, ja niiden kuva on
täsmälleen sama kuin teidänkin napissanne."
"No mutta -- sepä on peräti ihmeellistä!" huomautti amerikkalainen.
"En voi näin ensi hetkellä sanoa teille, minkä vuoksi se on niin
kummallista, mutta vakuutan teille, että se on kaikkein omituisinta,
mitä eläissäni olen kuullut -- ja minä olen tutustunut moneen
ihmeelliseen juttuun. Kuulkaahan, minä asun tässä hotellissa, ettekö
tahtoisi tulla sisään kanssani? Etsimme itsellemme rauhallisen sopukan
ja puhelemme hiukan. Tulkaa siis, olkaa hyvät."
Hän astui edellä hotelliin ja meni pitkää käytävää myöten, josta pääsi
muutamiin seurusteluhuoneisiin. Sitten hän kurkisti sisään erääseen
pieneen tupakkasoppeen ja kutsui heitä sinne. Mutta kynnyksellä Zillah
pysähtyi. Hänen käytännöllinen vaistonsa oli nyt täysin hereillä.
Hän tajusi selvästi, että kuka tämä muukalainen sitten olikin, ei
hänellä ollut mitään tekemistä Praed-kadun jutun kanssa, mutta että
hän kuitenkin voisi luoda aivan erikoista valoa siihen. Zillahin teki
mieli astua pitkä askel lähemmäksi sen jutun selvittämistä. Hän kääntyi
amerikkalaisen puoleen.
"Kuulkaahan", hän virkkoi, "olen kertonut teille, minkä vuoksi olen
seurannut teitä ja kuka olen. Tämä herra on Andrew Lauriston. Luitteko
hänen nimensä poliisikuulustelun selostuksista sanomalehdissä?"
Amerikkalainen vilkaisi Lauristoniin melko uteliaasti.
"Niinkö", hän sanoi, "se henkilö, joka löysi vanhuksen kuolleena?"
"Hän juuri", vastasi Zillah. "Paraikaa eräät ystävämme koettavat ottaa
asioista selvää herra Lauristonin puolesta. Toinen niistä on serkkuni
herra Rubinstein, toinen herra Purdie, herra Lauristonin vanha ystävä.
Minä tiedän suunnilleen, missä he ovat tällä hetkellä -- onko teillä
mitään sitä vastaan, jos kutsun heidät puhelimitse tänne nyt heti, niin
että hekin voivat kuulla, mitä teillä on meille kerrottavana?"
"Ei vähintäkään", vastasi amerikkalainen sydämellisesti. "Autan
mielelläni niin paljon kuin suinkin voin. Asia herättää harrastustani.
Kuulkaahan, likellä tuossa on puhelinkomero. Menkää sinne ja kutsukaa
nuo herrat tänne ja pyytäkää heitä tulemaan hyvin nopeasti!"
Hän ja Lauriston odottivat Zillahin ollessa puhelinkomerossa. Tyttö
oli jokseenkin vakuutettu siitä, että Melky ja Purdie olivat jo nyt
palanneet Praed-kadulle, ja hän soitti rouva Goldmarkille Pyytäen
häntä kysymään panttitoimistosta. Minuutin parin kuluttua hän palasi
Lauristonin ja amerikkalaisen luokse. Hänen poissa ollessaan viimeksi
mainittu oli vaihtanut joitakin sanoja tarjoilijan kanssa ja vei nyt
molemmat vieraansa yksityiseen huoneeseen.
"Saamme täällä olla paremmassa rauhassa", hän huomautti. "Meidän ei
tarvitse pelätä, että kukaan keskeyttää meidät tai kuulee puheluamme.
Olen sanonut tarjoilijalle, että odotamme kahta herraa ja että heidät
on opastettava tänne niin pian kuin he saapuvat. Viipyyköhän siihen
kauan?"
"He ovat täällä kahdenkymmenen minuutin kuluttua", vastasi Zillah.
"Olette kovin ystävällinen nähdessänne niin paljon vaivaa."
Amerikkalainen veti nojatuolin tulen ääreen ja kehoitti kädenliikkeellä
Zillahia istuutumaan siihen.
"Kas niin", virkkoi amerikkalainen, "tämäntapaisessa vakavassa jutussa
ei voi nähdä liiaksi vaivaa. Tämä asia herättää harrastustani --
vieläpä aivan erikoisessa määrin nyt, kun kuulin platinanapeista.
Luulen tosiaankin voivani luoda asiaan jonkinlaista valaistusta.
Mutta jättäkäämme se siksi kunnes ystävänne saapuvat. Ja minähän
en ole esittänytkään itseäni -- nimeni on Stuyvesant Guyler. Olen
newyorkilainen, mutta olen kuljeskellut siellä täällä jonkin verran,
vieläpä melkoisestikin. Kuulkaahan, onko teillä minkäänlaisia
arveluita siihen suuntaan, että tämä salaperäinen juttu olisi jollakin
lailla yhteydessä Etelä-Afrikan kanssa? Ja sitä paitsi mahdollisesti
jalokivien kanssa?"
Zillah säpsähti ja vilkaisi Lauristoniin.
"Mikä saa teidät ajattelemaan Etelä-Afrikkaa ja jalokiviä?" hän kysyi.
"No niin -- mutta se sisältyy siihen, mitä aion kertoa", vastasi
Guyler. "Kuulette sen aikanaan. Mutta epäilittekö te mitään?"
"En ollut ajatellut jalokiviä, mutta tosin kyllä Etelä-Afrikkaa",
myönsi Zillah.
"Samaa tuntuu molemmilla tahoilla", huomautti Guyler mietteissään.
"Mutta tulette ymmärtämään sen, kun kuulette, mitä minulla on
kerrottavaa."
Purdie ja Melky astuivat sisään kahdenkymmenen minuutin kuluttua niin
kuin Zillah oli ennustanutkin ja olivat peräti kummissaan tavatessaan
Zillahin ja Lauristonin ventovieraan seurassa. Mutta Zillah selitti
asian muutamin sanoin ja kielsi kyselemästä mitään, kunnes herra
Stuyvesant Guyler olisi ilmaissut, mitä tiesi asiasta.
"Ja ennenkuin minä aloitan", virkkoi Guyler, joka oli tyynesti
tarkastellut molempia vastatulleita Zillahin selittäessä tilannetta,
"tahtoisin mielelläni nähdä sen platinaisen irtonapin, jonka herra
Rubinstein löysi lattialta -- jos se nimittäin sattumalta on hänellä
mukanaan."
Melky pisti kätensä taskuun.
"En ole eronnut siitä, herra, hetkeksikään sen jälkeen kun löysin
sen", hän virkkoi ottaen esiin pienen silkkipaperiin käärityn esineen.
"Katsokaas, tässä se on!" Guyler otti Melkyn ojentaman napin ja pani
sen pöydälle, jonka ympärillä he kaikki istuivat. Vilkaistuaan siihen
hän veti pois käsistään molemmat kalvosimensa ja laski ne sen viereen.
"Niin, se on varmasti yksi siitä ryhmästä", hän huomautti mietteissään.
"Minun ymmärtääkseni ei tässä ole minkäänlaista sijaa epäilykselle.
Niin, tämä on tosiaankin peräti kummallista. Nyt kerron teille suoraan
kaikki mitä tiedän. Nämä irtonapit -- kaikki järjestään -- kuuluvat
kuuteen samanlaisten nappien ryhmään, jotka ovat kaikki valmistetut
tuosta hyvin kalliista metallista, platinasta, täsmälleen saman
muotoisiksi ja kaikki koristetut samalla varta vasten keksityllä
tunnusmerkillä. Ne antoi eräs mies, joka muutamia vuosia sitten hankki
itselleen suuren omaisuuden Etelä-Afrikassa, kuudelle henkilölle, jotka
olivat auttaneet häntä aika paljon. Niin on asia!"
Zillah kääntyi amerikkalaisen puoleen katsellen häntä terävästi.
"Kuka hän oli?" kysyi hän. "Sanokaa meille hänen nimensä!"
"Hänen nimensä", vastasi Guyler, "oli Spencer Levendale --
timanttikauppias".