Herra Penniket, joka ilmeisestikin tunsi oikein hyvin molemmat
serkut ja rouva Goldmarkin, vilkaisi kohteliaan kysyvästi vieraaseen
istuutuessaan tuolille, jonka Melky tarjosi hänelle.
"Koska otaksun herra Purdien keskustelevan tästä asiasta kanssanne",
hän huomautti, "luulen teidän tarkoituksenne olevan, että hän saa
kuulla kaikki mitä minulla on teille sanottavaa".
"Niin on asia, herra Penniket", vastasi Melky. "Herra Purdie on
meikäläisiä niin sanoakseni. Voitte puhua hänen saapuvilla ollessaan
kaikki mitä haluatte. Olimme juuri joutumaisillamme yksityiskohtiin
teidän saapuessanne. Nyt on ratkaistava eräs peräti omituinen seikka,
herra Penniket. Ja me haluamme saada sen vähän selvemmäksi, ennenkuin
kerromme poliisille mitä tiedämme."
"Tiedättekö sellaista, jota he eivät tiedä?" kysyi Penniket.
"Aika paljonkin!" vastasi Melky lyhytsanaisesti. "Tästä jutusta näyttää
sukeutuvan sellainen verkko, josta kukaan ei pääse niinkään hevillä
selville!"
Lakimies, joka oli rauhallisena tarkastellut Purdieta, hymyili hänelle
salaa.
"Ennenkuin nyt kerron mitä olen juuri saanut selville", hän virkkoi
kääntyen Melkyyn päin, "luulen olevan parasta, että ilmaisette
minulle kaikki mitä tiedätte ja mistä olette puhelleet. Minulla on
mahdollisesti kerrottavana sellaista, joka vie voiton siitä, mitä
olette saanut selville. Puhukaamme siis suumme puhtaaksi!"
Hän kuunteli tarkkaavasti Purdien kertoessa Zillahin pyynnöstä
lyhyesti, mitä oli puhuttu ennen hänen saapumistaan. Purdie huomasi
heti, ettei mikään seikka kummastuttanut häntä. Hän kysyi rouva
Goldmarkilta yhden tai pari seikkaa siitä miehestä, jonka otaksuttiin
pudottaneen toisen kalvosinnappinsa hänen ravintolaansa. Yhden kerran
hän kysyi Melkyltä lisäselvitystä siihen, kuinka hän oli löytänyt
toisen napin. Hän ei ruvennut ollenkaan tekemään huomautuksia niistä
vastauksista, joita he antoivat hänelle. Lopuksi hän veti tuolinsa
lähemmäksi pöytää, jonka ääressä he istuivat ja kehoitti heitä
tarkkaavaisuuteen.
"Ei ole epäilystäkään siitä", hän virkkoi, "että minua lakimiehenään
käyttäneen vainajan kuolemaan liittyy erikoisen salaperäisiä seikkoja.
Lyhyesti sanoen me tahdomme vain saada selville mitä tapahtui tässä
huoneessa puoli viiden ja puoli kuuden välillä maanantai-iltapäivänä.
Me voisimme myöskin supistaa sen seuraavaan kysymykseen: mitä tapahtui
sinä aikana, joka oli kymmenen minuuttia vailla viiden ja kymmenen
minuuttia yli viiden välillä? Daniel Multenius jäi yksin -- sen
tiedämme. Joku henkilö epäilemättä tuli tänne, ehkäpä useampiakin
kuin yksi. Kuka hän oli? Oliko täällä kaksi ihmistä? Jos täällä
oli kaksi, niin tulivatko he yhdessä vai yksitellen? Kaikki tuo on
ratkaistava, ennenkuin saamme selville kuka hyökkäsi vainajan kimppuun
ja teki hänelle siinä määrin väkivaltaa, että hän kuoli pelästyksestä.
Kuulkaahan, neiti Wildrose ja herra Rubinstein, on yksi seikka, jonka
voitte heti painaa mieleenne. Teidän sukulaisvainajallanne oli omat
salaisuutensa."
Ei Zillah eikä Purdie huomauttanut mitään tämän johdosta, ja lakimies
jatkoi luoden paljon merkitsevän katseen Purdieen.
"En tarkoita sillä, että Daniel Multenius oli ilmaissut niistä
mitään minullekaan", hän virkkoi. "Olen toiminut hänen apulaisenaan
lakiasioissa muutamia vuosia, mutta vain ihan tavallisissa jutuissa.
Hän oli varakas mies, herra Purdie -- suorastaan rikaskin, melkoisen
omaisuuden haltija -- hoidin kaikki hänen senlaatuiset asiansa.
Mutta mitä hänen salaisuuksiinsa tuli, niistä en tiedä mitään; sen
vain olen eilisestä lähtien saanut selville, että hänellä varmasti
oli niitä. Minä olen, niin kuin neiti Wildrose tietää -- ja hänen
kehoituksestaankin -- kysellyt erilaisia seikkoja siitä Lombard-kadun
varrella sijaitsevasta pankista, jossa herra Multenius hoiti asioitaan
-- ja olen tehnyt muutamia omituisia havaintoja samalla. Voin nyt
sanoa näin meidän kesken -- herra Purdiehan on esitetty minulle
teidän täydellistä luottamustanne nauttivana henkilönä -- että Daniel
Multeniuksella oli aivan varmasti sellaisiakin liikehommia, joilla ei
ollut mitään yhteistä hänen jalokivi- tai panttitoimistoalansa kanssa.
Se on ehdottomasti varmaa. Ja mikä myöskin on varmaa, on se, että hän
oli noissa hommissa tavalla tai toisella hyvin läheisessä yhteydessä
sen miehen kanssa, jonka nimeä on jo usein mainittu maanantaista
alkaen, nimittäin herra Spencer Levendalen!"
"Hiivatti sentään", mutisi Melky. "Kuulin omin korvin Levendalen
väittävän että hän ei tuntenut vanhusparkaa!"
"Se on hyvin uskottavaa", myönsi Penniket kuivakiskoisesti. "Voimme
otaksua, että hänen ei sopinut myöntää sitä juuri silloin. Mutta minä
olen saanut pankkimiehiltä selville, että täsmälleen kaksi vuotta
sitten herra Spencer Levendale maksoi Daniel Multeniukselle summan,
joka nousi kymmeneen tuhanteen puntaan. Niin on asia!"
"Mistä korvaukseksi?" kysyi Melky.
"En voi sanoa -- kukaan ei sitä tiedä", vastasi lakimies. "Joka
tapauksessa hän, maksoi nuo rahat henkilökohtaisesti Daniel
Multeniuksen nimellä yllämainittuun pankkiin. Ne sijoitettiin hänen
tavalliselle tililleen, ilman muita mutkia, ja herra Multenius käytti
niitä ominaan - niin kuin ne epäilemättä olivatkin. Kuulkaahan nyt",
virkkoi Penniket Zillahiin kääntyen, "haluaisin kysyä teiltä erästä
tärkeää asiaa. Tiedän teidän auttaneen isoisäänne aika paljon viime
aikoina. Oliko teillä mitään tekemistä hänen pankkitilinsä kanssa?"
"Ei", vastasi Zillah heti. "Se oli se ainoa seikka, jonka kanssa ei
minulla ollut mitään tekemistä. En nähnyt koskaan hänen vastakirjaansa,
talletuskirjaansa enkä shekkikirjaansa. Hän huolehti itse niistä
kaikista."
"Aivan niin", virkkoi Penniket. "Silloin ette luonnollisestikaan tiedä,
että hän liikutteli melkoisia summia -- ilmeisesti aivan kokonaan tämän
liikehommansa ulkopuolella. Hän suoritti toisinaan hyvinkin suuria
summia. Ja -- olen vakuutettu siitä, että tämä on erittäin tärkeää
siinä pulmassa, jota koetamme selvittää -- useimmat noista summista oli
osoitettu Etelä-Afrikkaan."
Lakimies tarkasteli puhuteltaviaan ikään kuin kiihkeästi toivoen
huomaavansa, että he kaikki käsittivät tämän uutisen merkityksen. Ja
Melky päästi heti kuuluville ainakin kolmen läsnä olevan ensimmäisen
vaikutelman.
"Levendale on tullut juuri sieltä", hän mutisi. "Hän tuli sieltä pari
kolme vuotta sitten -- kaikesta kuulemastani päättäen."
"Aivan niin", virkkoi Penniket. "Sen vuoksi on hyvin luultavaa, että
tämä Etelä-Afrikan juttu, johon Multenius-vainaja oli epäilemättä
sekaantunut, on yhteydessä herra Levendalen kanssa. Sen voi saada
selville. Mutta minulla on vielä muutakin kertomista -- ehkäpä,
jos kaikki asiat punnitsee, koko sotkun tärkein seikka. Viime
maanantai-aamuna -- siis muutamia tunteja ennen kuolemaansa --
herra Multenius kävi siinä pankissa ja otti sieltä pienen paketin,
jonka hän oli uskonut pankkiirin säilytettäväksi vain kaksi viikkoa
aikaisemmin. Pankkimiehet eivät tiedä mitä tuossa paketissa oli --
hän oli useammin kuin kerran antanut heidän hoitoonsa samanlaisia
paketteja silloin tällöin. Mutta he kuvailivat sen minulle nyt juuri.
Se sisälsi ilmeisesti pienen kovan laatikon, noin neljän viiden tuuman
mittaisen joka suuntaan, kovaan kartuusipaperiin käärityn ja monesta
kohdin punaisella lakalla sinetöidyn. Siihen oli herra Multenius itse
kirjoittanut nimensä ja osoitteensa. Kuulkaahan nyt, neiti Wildrose,
hän otti tuon paketin pankista noin puoli yksi maanantaina. Oletteko
nähnyt sitä?"
"En vilaukseltakaan", vastasi Zillah epäröimättä. "Täällä ei ole mitään
sellaista pakettia, herra Penniket. Olen tarkastanut isoisäni kuoleman
jälkeen kaikki -- kaapit, lipastot, laatikot, enkä ole löytänyt mitään,
josta en olisi jo ennen tiennyt. Muistan hänen menneen ulos viime
maanantaiaamuna. Hän viipyi poissa pari tuntia ja tuli taas kotiin noin
neljännestä yli yksi, mutta en koskaan ole nähnyt hä nen hallussaan
sellaista pakettia kuin te olette kuvannut. En tiedä mitään siitä."
"No niin, sillä lailla ovat asiat", virkkoi lakimies hetken vaitiolon
jälkeen. "Ja nyt on kysymys siitä -- eikö meidän pitäisi nyt heti
kertoa tätä kaikkea poliisille. Tämä Levendalen yhteys entisen
päämieheni kanssa -- mikä oli yhtä epäilemätön kuin se näyttää olleen
salainen -- tarvitsee tutkistelemista. Herra Purdien tietämän mukaan
on herra Levendale äkkiä kadonnut -- tai ainakin jättänyt kotinsa
salaperäisten asianhaarain vallitessa. Onko tuolla katoamisella mitään
tekemistä Multeniuksen kuoleman kanssa? Onko sillä mitään tekemistä
tämän naapurin, Parslettin, viime yönä sattuneen kuoleman kanssa? Ja
onko Levendalella mitään yhteistä sen vieraan miehen kanssa, joka
pudotti yhden platinaisen kalvosimennapin rouva Goldmarkin ravintolaan
ja toisen tähän huoneeseen?"
Ei kukaan koettanut vastata näihin kysymyksiin heti. Sitten Melky aivan
kuin äkillisen mielijohteen valtaamana läimäytti kätensä pöytään ja
kumartui sen ylitse lakimiehen puoleen.
"Herra Penniket", hän sanoi katsellen ympärilleen aivan sen näköisenä
kuin olisi vaatinut kaikkia hyväksymään hänen sanansa. "Te olette
lakimies, herra. Te osaatte järjestää asiat ja esittää ne aivan kuin
ne olisivat tavaraluettelossa! Viekää koko juttu New Scotland Yardin
etsivällevirastolle, herra! Antakaa päämajan suurten herrain pohtia
sitä. Se on minun ehdotukseni! Kaiken tämän pohjalle kätkeytyy jokin
kummallinen salaisuus, herra Penniket, eikä se ole yhden miehen
selvitettävissä. Lähtekää tuonne virastoon, herra, ja antakaa heidän
askarruttaa aivojaan sen miettimisellä!"
Zillah huomautti hiljaisella äänellä jotakin, joka näytti vahvistavan
hänen serkkunsa ehdotusta. Herra Penniket kääntyi Purdien puoleen.
"Tehän olette, mikäli kuulin, liikemies", hän huomautti. "Mitä te
arvelette?"
"Sen mukaan mitä minä näistä asioista ymmärrän", vastasi Purdie, "olen
kanssanne täydellisesti yhtä mieltä siinä, että herra Multeniuksen
kuolemaan liittyy joku merkillinen salaisuus. Ja koska New Scotland
Yardin etsivävirasto on olemassa sellaisten arvoitusten ratkaisemista
varten, niin minä tosiaankin kertoisin sikäläisille viranomaisille
kaikki, mitä tiedetään. Miksi ei?"
"Hyvä on", sanoi Penniket. "Parasta on, että te kumpikin tulette
kanssani, Mitä enemmän tietoja me voimme antaa rikosasiain
tutkimusosastolle, sitä parempi. Lähtekäämme sinne heti."
Muutamien minuuttien kuluttua kaikki kolme miestä olivat poistuneet.
Zillah ja rouva Goldmark, kahden jäätyään, katselivat toinen toistaan.
"Rouva Goldmark", virkkoi Zillah pitkän vaitiolon jälkeen. "Näittekö
itse sen miehen, jonka otaksutaan pudottaneen platinanapin
ravintolaanne?"
"Näinkö minä hänet!" huudahti rouva Goldmark. "Näettekö te minut,
Zillah? Se on selväkin, että näin hänet -- vaikka en koskaan ennen enkä
koskaan sen jälkeen! Ja enkö minä muista hyvin kasvoja -- ja enkö minä
tuntisi häntä taas, jos hän osuisi tielleni? Tiedättekö mitä? En ole
koskaan unohtanut kasvoja, jotka olen kerran nähnyt. Se johtuu siitä,
että olen tottunut pitämään silmällä sellaisia ruokavieraita, jotka
ovat sen näköisiä kuin olisivat unohtaneet ottaa rahaa mukaansa."
"Soisinpa teidän näkevän sen miehen vielä", huomautti Zillah.
"Antaisinpa paljon, jos saisin kaiken tämän salaperäisen selvitetyksi."
Rouva Goldmark sanoi, ettei salaisuuksia selvitetty yhdessä päivässä,
ja lähti sitten pois katsomaan, että hänen liikettään hoidettiin
kunnollisesti. Hän on näinä päivinä uhrannut aikansa Zillahille hyvän
naapurin tavoin, mutta hänen täytyi käväistä joka tunti tai ainakin
joka toinen ravintolassaan pitämässä silmällä asiain kulkua. Kun hän
taas oli poissa varhain illalla samana päivänä, kuuli Zillah, joka
oli yksin kotona, ovelle koputettavan. Mentyään avaamaan hän tapasi
Ayscoughin, jonka ulkomuodosta saattoi päättää hänellä olevan uutisia
tiedossaan. Zillah vei hänet sisään.
"Oletteko yksin?" kysyi Ayscough.
"Hyvä on. Minulla on teille kerrottavana sellaista, jonka toivon teidän
pitävän omana tietonanne toistaiseksi. Se koskee niitä sormuksia,
joita tuo nuori mies Lauriston väittää omikseen ja joiden hän sanoo
aikaisemmin kuuluneen äidilleen."
"Vai niin", sanoi Zillah hiljaa puolittain aavistaen, että oli tulossa
huonoja uutisia.
"Mitä niistä?"
"Meikäläiset ovat käyttäneet apunaan jotakin asiantuntijaa --
jalokivikauppias tai mikä hän lienee ollut", jatkoi salapoliisi. "Hän
on tutkinut noita sormuksia ja verrannut niitä teidän tarjottimellanne
oleviin. Tuolla tarjottimella on joitakin sormuksia, joissa on
erikoismerkki sisäpuolella. Ja kuulkaahan, niissä kummassakin
sormuksessa, joita Lauriston väittää omikseen, on täsmälleen
samanlainen merkki!"